Autohuolia ja muita talvisia kuulumisia

Tuli sitten vietettyä ensimmäinen joulu ja uusivuosi kaksistaan Kipin kanssa. Siitä onkin jo 34 vuotta aikaa, kun viimeksi olen viettänyt joulua vain yhden koiran kanssa, mutta silloinkin laumassa oli kaneja ja kissoja, joten näin pienellä jengillä ei silloinkaan oltu. 

Jouluna oli ohjelmassa ensimmäistä kertaa ikinä hautausmaalla käynti, ja Kipi pääsi mukaan. Se osasi käyttäytyä asiaankuuluvan hillitysti, vaikka haudalla ollessa ohi kipitti toinenkin koira ja ihmisiä tietenkin kulki koko ajan jonkin verran alueella. Ihan varmuuden vuoksi myös pidin Kipin tarpeeksi etäällä kohteista, joihin se mahdollisesti olisi muuten saattanut epäkunnioittavasti nostaa koipeaan. Tyttökoirat ovat tässä suhteessa paljon huolettomampia.

Uusivuosi oli totutun tylsä, kun piti kökkiä sisällä alkuillasta aamuyöhön rakettien takia. Onneksi Kipiä ei tälläkään kertaa ilotulitus hetkauttanut, ja tulihan niitä paukkuja taas kuultua myös lenkeillä laillisen ilotulitusajan ulkopuolella useamman päivän aikana. 

Viikko ennen joulua jäin ilman autoa, kun joku ääliö oli lyönyt siitä sivuikkunan rikki ja varastanut akun. Sitä ennen olin juuri teettänyt autoon kalliit katsastuskorjaukset ja joutunut viemään auton katsastukseen vielä kolmannenkin kerran, kun korjaamolla oli tehty yksi pieni ja aika merkityksetön yksityiskohta väärin ja katsastusmies katsoi hyväksi antaa siitä suoran hylyn.

Auto hinattiin korjaamolle, ja sitten sainkin elää epätietoisuudessa viikkokausia. Korjaamolta ei usein saanut ketään kiinni ja kun sai, niin mitään ei silti selvinnyt ja välillä annettiin katteettomia lupauksia aikataulusta. Joulukin tuli siihen väliin. Lopulta 3,5 viikon jälkeen sain hakea auton takaisin. Vaan kuinkas sitten kävikään. Seuraavana aamuna auto oli taas täysin mykkä. Kävi ilmi, että uusi akku oli asennettu väärinpäin ja lisäksi se oli muutenkin vääränlainen, mitkä molemmat seikat korjaamolla olisi tietenkin pitänyt heti huomata. Samoin kuin se, ettei konepelti sulkeutunut kunnolla. Siispä auto hinattiin takaisin korjaamolle ja olin yhteensä 4,5 viikkoa ilman omaa autoa. Onneksi sain laina-auton käyttööni.

Vasta kaksi vuotta sitten jäin myös äkisti ennen joulua ilman autoa viikkokausiksi, eikä silloin ollut edes laina-autoa käytössä. Lopulta autokin sitten vaihtui nykyiseen.  On aina ollut vähän huono karma autojen kanssa. Nykyinen on aina ennen tuota akkuvarkautta lähtenyt kyllä luotettavasti liikkeelle, mutta viime viikolla kävi niin, ettei se jostain syystä startannut kun olin lähdössä fyssarille (ilman koiraa, ajatella!). Jouduin kutsumaan taksin, mutta sen tulo kesti paljon luvattua kauemmin ja sitten se vielä kääntyi viereiselle kiinteistölle ja sain kävellä sinne sen perään. Onneksi olin jättänyt aikatauluun paljon väljää siltä varalta, ettei esim. parkkipaikkaa löydy, joten ehdin täpärästi fyssarille. Seuraavana aamuna auto taas starttasi, mutta jätti epäluulon, että milloinkohan jotain taas tapahtuu.

Olenkin nyt miettinyt, että seuraavaksi kun jotain isompaa tulee, niin luovun autosta kokonaan. Mokomakin riesa. Saa nähdä, mihin sen rajan sitten asetan tosipaikan tullen... Ilman autoakin kyllä saa elämäänsä paljon riesaa, kun monien asioiden hoitaminen vaikeutuu ja jotkin ovet sulkeutuvat kokonaan. Vaikkemme enää asu maalla ilman julkisia, niin kuitenkin meidän asuinpaikka on vähän syrjässä, useimpiin palveluihin on matkaa ja bussilla matkustaminen on usein hidasta ja mutkikasta.

Erityisesti Kipin kanssa olisi hankalaa olla ilman autoa. Olen miettinyt esimerkiksi sitä, miten eläinlääkärireissut sitten hoituisivat. Ilman autoa emme pääsisi kaikille niistä klinikoista, joita olemme käyttäneet. Meidän vakiklinikalle taas on todella haastava ja aikaa vievä matka julkisilla. Aina voi vaihtaa klinikan sijainniltaan parempaan, mutta akuuttitilanteessa pitää mennä sinne minne ajan saa. Eikä se välttämättä ole bussimatkan päässä.

Osteopaatille pääsee vain omalla autolla. Kraniohoitajat ovat seitsemän kilometrin päässä samassa kaupungissa, mutta sinne pitää mennä joko kahdella bussilla ja kävellä kilometri tai yhdellä bussilla ja kävellä kaksi kilometriä. Tuollainen kävelymatka ei ole vaihtoehto etenkään hoidon jälkeen, kun koiran pitää olla levossa. Sieltä kyllä joku tekee kotikäyntejäkin, joten se jäisi sitten meidän vaihtoehdoksi. Osteopaatista vain olisi hyvin ikävää luopua, hän on meille vielä tärkeämpi, ja osteopatia on hoitomuotona vähän syväluotaavampi.

Sitten on se, ettemme pääsisi retkille tai metsälenkeille ilman autoa. Täällä ei kävelymatkan päässä ole metsää, jossa saisi kokonaisen lenkin tehtyä, on vain pikkumetsiä jotka on hetkessä kävelty läpi. Kivoja lenkkejä luonnon keskellä saa kyllä muuten tehtyä, mutta oma pääni hajoaa, jos en välillä pääse myös retkelle tai kunnolliselle metsälenkille. Yhtä lailla ne ovat Kipille tosi tärkeitä. Meidän tärkeimpiin metsälenkki- ja retkikohteisiin ei täältä julkisilla pääse. Emme pääsisi meidän entisen asuinpaikan reiteille ja järvillekään, mikä olisi kaikkein kamalinta. Kahdelle ihan kivalle ulkoilualueelle pääsee kahdella bussilla, mutta ne ovat ruuhkaisempia kuin muut paikat enkä siksi niin välitä niistä. Aika työläs reissu sellainen myös olisi vanhalle koiralle.

En tiedä, onko bussissa matkustaminen muutenkaan hyvä idea vanhan ja selkävaivaisen koiran kanssa.  Bussikyyti on melkoisen kiikkerää, eikä Kipi ole tottunut busseihin. Bussit lähtevät yleensä liikkeelle ennen kuin matkustaja on päässyt paikalleen, ja siinä on itselläkin taiteilemista tasapainon kanssa. Joskus saa istuessakin pitää penkistä kiinni. 

Viimeksi kun auton hakureissulla matkasin bussilla, niin kyytiin nousi mies suksien kanssa. Bussi lähti heti liikkeelle ja mies horjahteli ja melkein kaatuikin, suksista hän ei saanut pidettyä kiinni ja ne lipesivät viereiselle penkille yhden matkustajan syliin. Että pistää se miettimään. Koiristani Netta kyllä pentuna ja joskus aikuisenakin matkusti julkisilla, samoin Jessi satunnaisesti, eikä niiden kanssa ollut ongelmia. Kyllähän nyt koirat muutenkin bussilla matkustavat. Meillä sentään on nykyään edes jonkinlaiset bussiyhteydet, toisin kuin maalla asuessa. Tykkäisin kyllä toisaalta asua hyvinkin syrjässä, mutta en halua enää olla täydellisen riippuvainen autosta - vaikka tuntuu, että nytkin olen, ja Kipin kanssa etenkin.

Olen myös haaveillut polkupyörästä ja koiraperäkärrystä, jolla voisimme auton sijasta tehdä reissuja lähialueilla. Se vaan ei tunnu järkevältä sijoitukselta, kun en tiedä miten kauan minulla enää on koira, enkä tiedä missä kärryä edes säilyttäisi. Toivottavasti auto vielä pysyisi ilman valtavan suuria remontteja kulkukelpoisena sen aikaa, kun Kipi on olemassa, mutta jos ei, niin on jotenkin pärjättävä ilman. Ja varmaan pärjäämmekin, vaikka joistain asioista joutuu luopumaan. Pitää sitten vain tehdä asiat eri tavalla. 

Marras- ja joulukuussa oli vielä niin lumetonta ja lauhaa, että pääsimme usein retkille ja metsälenkeille.  Tammikuussa tuli pakkaset ja lunta, mutta pääsimme yhä metsälenkeille. Kerran kävimme eväsretkelläkin, kun kova pakkanen hetkeksi vähän lauhtui. Tämä talvi on ollut yllättävän kylmä. 

Sää oli eiliseen asti siitä kiva, ettei se sahannut koko ajan edestakaisin kuten yleensä talvisin. Ei ollut kammottavia jäisiä pääkallokelejä tai loskassa kahlaamista, kun lämpötila pysyi koko ajan pakkasella.Eilen kaikki muuttui kertalaakista, kun ensin satoi lunta ja sitten vettä ja keli muuttui aivan kammottavaksi. Myöhäislenkillä osa reitistä oli niin järkyttävää peilijäätä, että sai tosissaan pelätä miten selvitään kotiin. Kipillä kerran askel vähän lipsuikin, itselläni oli nastat alla. Tänään ei ollut ihan niin pahoja paikkoja, mutta jonkin verran liukkautta ja sohjoa kyllä, ja pehmennyt polku petti metsässä välillä alta. Tästä se ärsyttävä välikausi taas lähtee, mutta kestettävä on, kunnes pääsee taas kävelemään sulassa maassa.

Ja kyllä tätä ennenkin on välillä ollut liukkautta, kun lumiset tiet ja polut kuluivat pinnasta sileiksi. Minulle kävikin vajaat kolme viikkoa sitten niin, että liukastuin ja kaaduin juuri tällaisella vähän liukaspintaisella polulla alamäessä ollessani Kipin kanssa lenkillä. En ehtinyt tajuta mitään, ennen kuin löysin itseni maasta, polvi vääntyi ja siitä kuului napsahdus. Kipukin tuli, ja varovasti kokeilin, että pääsenkö vielä ylös. Pääsin sentään, ja klenkkasin siitä sitten hitaasti kotiin, jonne oli onneksi vain lyhyt matka. Kipi vähän ihmetteli.

Polvesta oli revennyt nivelside. Vaikka pystyin jotenkin varaamaan jalalle, niin kävely oli silti hankalaa ja polvi vaikutti moneen asiaan arjessa. Sain ihmetellä, että miten saan puettua itselleni housut, sukat ja kengät. Entä miten puen tossut Kipille jos ja kun pakkanen taas kiristyy? (Tuolilla istuen ja siitä kumartumalla se sitten sujui.) Jos lattialta piti nostaa jotain, niin se piti tehdä epäergonomisesti selällä, kun toista jalkaa ei voinut koukistaa. Nukkuessa en pystynyt kääntymään kyljelle ollenkaan, kun polvi ei kestänyt vähäistäkään kiertoliikettä. Kun ensimmäisen kerran lähdin autolla liikenteeseen tapaturman jälkeen, niin tajusin, ettei sekään niin yksinkertaista ollut. En meinannut saada kipeää jalkaa edes autoon sisälle, ja seuraavaksi ihmettelin miten kytkimen käyttö onnistuu. 

Lenkit Kipin kanssa tietenkin vaikeutuivat myös. Oma liikkuminen oli hidasta ja hankalaa, ja se oli meille molemmille tosi turhauttavaa. Ei ole koiran hommaa kulkea hiiren askelilla. Kipi kyllä jotenkin sopeutui tilanteeseen, mutta pelkäsin polven takia hetkiä, kun se saattoi äkkiä rynnätä jonkin hajun perään tai yriti hetkittäin päästä vähän nopeammin eteenpäin. Aloinkin sitten valita lenkkireitit sen mukaan, että pystyin pitämään Kipiä irti mahdollisimman paljon, ja pidin sitä irti myös paikoissa, joissa en muuten välttämättä pitäisi. Alamäissä todellakin aina päästin sen irti. Pitkiä lenkkejä ei tietenkään tehty.

Koska huushollista löytyi myös vain pari kertaa käytetty flexi, niin päätin kokeilla sitä, silloinhan Kipi saisi enemmän liikkumasädettä myös kytkettynä. Koin sen silti jotenkin kömpelönä ja hallitsemattomana enkä kokeillut toiste. Jos minulla vielä olisi potkukelkka, niin sen avulla lenkit olisivat luonnistuneet mukavasti, sen kun olisi vain potkinut terveellä jalalla menemään.

Sain ohjeeksi jumpata ja käyttää polvea vaikka väkisin kipuakin vastaan, tarvittaessa särkylääkkeen voimalla - neuvo, jota koiran kohdalla ei ihan sellaisena annettaisi. Muuten vaarana oli se, että jalan varominen ja väärällä tavalla liikkuminen jäisivät pysyvämmäksi ilmiöksi eikä jalka pääsisi kuntoutumaan kunnolla. Vamman arpeutuminen kun mutkistaa asioita vielä enemmän, ellei jalkaa käytä ja kuntouta.

Koirien kanssa nuo kuntoutushommat ovatkin vielä haastavampia, kun niitä ei voi neuvoa, miten niiden pitäisi kroppaansa käyttää, eivätkä ne osaa kertoa tuntemuksistaan. Itsestä huomasin sen, ettei särkylääke juurikaan auttanut polvikipuun ja että polvi tuntui välillä paremmalta ja välillä huonommalta. Koirien kanssa saa paljon arvailla tai yrittää jotenkin päätellä näitä juttuja. Liike on lääke vähän kaikkeen, mutta koirat silti laitetaan usein lepoon tilanteissa, joissa ihminen patistettaisiin jo liikkeelle, kun niiden ei voi luottaa noudattavan riittävää varovaisuutta.

Nyt polvi on jo parempi ja pystyn kävelemään huomattavasti paremmin ja nopeammin, vaikken aivan normaalisti vielä. Saan polven jo koukkuunkin, mutta vielä se kipeytyy ja jäykistyy herkästi. Hirveän iso vaikutus on yhdellä polvella moneen asiaan. Mutta jos toisen meistä piti liukastua ja loukata polvensa, niin on miljoona kertaa parempi, että se olin minä eikä Kipi.

Ja onni onnettomuudessa, ettei käynyt pahemmin ja pystyin yhä huolehtimaan arjesta ja Kipistä. Kipsi jalassa olisin joutunut etsimään Kipille hoitopaikan. Olisikohan kukaan sitä huolinut tai pystynyt sovittamaan sen osaksi omaa arkeaan. Kipin lääkitys- ja ruokintarytmi on aika sitova. Lääkkeet ja ruoka-ajat pitää sovittaa keskenään oikein, makupalojakaan ei voi väärään aikaan antaa. Nesteenpoistolääkkeen jälkeen on oltava lähitunteina pääsy kunnolla ulos. 

Draaman kohdalla aina mietin, että sitä ei kukaan taatusti edes suostuisi ottamaan hoitoon työlään ja tarkkuutta vaativan hoidon takia, mutta en olisi antanutkaan kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa samasta syystä, enkä etenkään ilmiselvien riskien ja ylimääräisen stressin takia. Kipin kanssa ei nyt sentään ole ihan sama tilanne, mutta kuitenkin omalla tavalla haastava. 

Vähän loukkaantumiseni jälkeen kertoi naapuri nähneensä meidän rapussa hissikorjaajan ja pelänneensä, ettei hissi ole käytössä. Pelottava tieto hetkellä, jona en itse olisi pystynyt rappusissa kulkemaan saati Kipiä niissä kantamaan, mutta onneksi hissi pysyi käyttökuntoisena, mitä lie korjaaja siellä tehnyt. Nyt pystyn jo varovasti kulkemaan portaissa, mutta alaspäin meneminen sujuu vain tasa-askelin kaiteesta kiinni pitäen. Kipiä en vieläkään pystyisi portaissa kantamaan tai avustamaan.

Kipin kanssa kyllä taannoin harjoiteltiin portaissa kulkemista siltä varalta, ettei hissi joskus ole käytössä. Vähän yllätyinkin siitä, että se kulki portaat molempiin suuntiin, mutta portaiden loppupäässä sen kärsivällisyys hiipui. Alas mennessä se alkoi loppupäässä kiirehtiä vaarallisesti ja jouduin ottamaan tukevan otteen valjaista, ettei se loukkaisi itseään. Ylös mennessä siltä taas loppupäässä alkoi usko loppua ja nappasin sen viimeisten askelten ajaksi syliin. Mieluummin nappaan Kipin kainaloon, jos on tarve mennä portaita, koska ei portaiden meneminen välttämättä hyväksi sille ole. Toivottavasti tarvetta ei tule silloin, kun itse olen liikuntarajoitteinen.

Tuli heti mieleen reilun vuoden takainen hissidraama, jonka jälkeen ryhdyin vimmaisesti etsimään meille asuntoa maan tasalta. Täällä me silti vielä olemme, vaikka olisi ollut tilaisuuksia muuttaa sinne maan tasallekin. Huomasin vain sen prosessin aikana, että meillä on täällä moni sellainen asia hyvin, jota en halua vaihtaa pois. Prosessi oli kyllä hyödyllinen, koska se kirkasti sitä, mikä on tärkeää. Vaikka maan tasalla asuminenkin olisi, niin on muitakin tärkeitä asioita joita ei voi sivuuttaa. Maan tasalle pääseminen ei ole enää tuntunut niin vältämättömältä senkään takia, että Kipin kyllä saan tarvittaessa (terveenä ollessani) vietyä portaatkin, Vinskiä en olisi saanut. 

Asuntoja en ole enää pitkään aikaan katsellut ja olen vähän hukassa sen suhteen, mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä. Koirallinen aika kuitenkin käy vähiin, enkä tiedä mitä jatkossa haluan ja kuka sitten edes olen. Toki koirattomana monet entiset asiat ovat yhä tärkeitä, eikä minua saisi koskaan esimerkiksi muuttamaan mihinkään pahimpaan betoniviidakkoon. Moni asia on silti vähintäänkin epäselvä. Ehkä haluan jäädä tähän tai ehkä haluankin muuttaa jonnekin mahdollisimman kauas, ties vaikka ulkomaille asti. Ei voi tietää.

Jokainen edesmennyt koira on vienyt minusta ison palan mennessään, mutta viimeisen lähtö on siinä mielessä tietenkin järisyttävin, että sitten lakkaan olemasta koiranomistaja ja arki menee totaalisen uusiksi. Tyhjyys tulee olemaan järkyttävä, mutta kaikkea ei voi mitenkään kuvitella etukäteen. Ehkä sitten vain on pakko löytää jokin tapa olla vielä tekemisissä koirien kanssa, vaikka mikään ei koskaan korvaa omaa koiraa ja jatkuvaa arjen kumppanuutta sen kanssa.

SmartDOG-testin jälkeen olen miettinyt eri testien eroja ja Kipin ominaisuuksia. Minusta luonnetesti on vähän sellainen yleisluonteinen suurten linjojen testi, joka ei itselleni tarjoa mitään uusia eväitä arkeen tai kouluttamiseen. Mitä olen kahden oman ja muutaman tutun koiran testejä nähnyt, niin niissä ei ole juurikaan yllätyksiä tullut, olen osannut arvioida koirien ominaisuudet hyvin jo ennalta. Tuomareiden käytännöissä, osaamisessa ja tulkinnoissa sen sijaan on yllätyksiä ja kummallisuuksia ollut, mikä on itseltäni vienyt luottoa luonnetesteihin ja niiden vertailukepoisuuteen koirien kesken.

Sen sijaan SmartDOG-testissä saa yksityiskohtaisempaa tietoa koulutettavuuteen vaikuttavista ominaisuuksista ja ymmärrystä siihen, miten tätä yksilöä kannattaa viedä eteenpäin. Vaikka nekin asiat on ehkä pitkälti tiennyt jo ennalta, niin uuttakin näkökulmaa yleensä tulee, en itsekään osannut kaikkea ennakoida oman vanhan koirani kanssa. Erityisesti pennun tai nuoren koiran haluaisin viedä testiin, jos minulla sellainen olisi. Parhaiten koiran oppii tuntemaan touhuamalla sen kanssa paljon, eikä mikään testi kerro kaikkea tai ole absoluuttinen totuus joka tilanteeseen. 

Kipin kohdalla en olisi yllättynyt, jos se olisi SmartDOG-testissä osoittanut enemmän itsenäistä ongelmanratkaisukäytöstä, mutta ohjaajalta neuvon kysyminen kuvastaa sitä myös hyvin. Testitilanteen tyyppinen hauska tekeminen, missä palkkaa tulee tiheästi, on sille hyvin motivoivaa ja silloin se helposti on yhteistyöhaluisimmillaan. Joissain muissa tilanteissa se on itsenäisempi ja omapäisempi. Olen kuitenkin aina peilannut sen itsenäisyyttä ja omaehtoisuutta nimenomaan muihin bordercollieihin, ei se missään nimessä ole koskaan ollut sillä tavalla itsenäinen kuin jonkun itsenäisen rodun edustaja on. Se vain on rotuisekseen vähän jännä tapaus, oman tiensä kulkija, ei mikään nöyrä koira, välillä hyvinkin rodunomaisesti yhteistyöhaluinen ja innokas, mutta toisinaan se on ollut EVVK-asenteella, jos kyseinen treeni ei ole sen mielestä ollut inspiroiva. Mielenkiintoinen koira, kuten testaajakin siitä sanoi.

Luin juuri kuvauksen SmartDOG-testissä käyneestä koirasta, joka hätkähdyttävästi muistutti Vinskiä. Kyseessä oli koira, jolla oli osaamista, mutta joka tunnollisen luonteen takia lakkasi virheen tehtyään yrittämästä, vaikkei sitä tietenkään millään lailla rangaistu, se vain ei saanut namia virheen jälkeen. (No joo, voihan senkin laskea negatiiviseksi rankaisuksi). Se väisti passiivisuuteen, kuten Vinskikin joskus teki. Tällaista koiraa pitäisi testaajan mukaan palkita myös virheistä. Esimerkiksi tunnarissa muistan Vinskin kanssa näin tehneenikin, ja se myös tepsi. Aivan liian harvoin sitä silti tuli tehtyä. Jälkiviisaana osaisin kouluttaa kaikki koirani paremmin, jos saisin aloittaa alusta sillä tiedolla, mikä minulla nyt on. Mutta se ei ole mahdollista, ja uuden koiran kanssa tekee kuitenkin aina uusia virheitä.

Kipi ei ole saanut paljon päättää meidän lenkkireittejä sen jälkeen, kun loukkasin polveni. Tällä hetkellä joudun myös keliolosuhteiden takia päättämään reitit aika pitkälti, mutta Kipi saa taas päättää enemmän heti kun se on mahdollista. On ollut antoisaa antaa sen itse tehdä valintoja. Usein Kipi on viipottanut päättäväisesti minne haluaa koko lenkinkin, mutta joskus se on saattanut jossain risteyksessä nopeasti varmistaa minulta, että mennäänhän nyt tästä. Joskus se taas on pysähtynyt risteykseen kysymään minulta, minne tästä mentäisiin ja on jäänyt odottamaan päätöstäni. Ja joskus se on varmistellut, että onko ok lähteä vielä ylimääräiselle pikku lenkille vaikka ollaan jo lähestymässä kotia. Se on jotenkin hirveän liikuttavaa, enkä osannut ennalta odottaa, että päätäntävallan sille antamalla se alkaisi keskustella kanssani enemmän.

Joskus Kipi on johdattanut minut kotipihasta suoraan autolle ja katsonut minua odottavasti. Että kai me voidaan tällä kertaa lähteä kunnolla metsään? Sekin on ollut kiva nähdä, ettei se kuitenkaan tee tätä kovin usein, eli se nauttii tosi paljon myös lenkeistä kotimaisemissa.  Olen oppinut sen lempipaikat ja reitit. Aika huikeaa. 

Draamahan sai viimeisinä aikoina päättää lenkit koko lauman puolesta. En koskaan unohda, miten suuresti se nautti esimerkiksi puistosta ja joesta, miten se halusi yhä pysähtyä leikkimään pikkumetsässä ja miten iloisella mielellä se oli viimeisellä lenkillä ja millaisia ihan erityisiä ratkaisuja se silloin teki.

Pakkasten alettua Kipi alkoi hössöttää taas enemmän hajujen perässä ja tutkia niitä hartaammin, kylmä jotenkin säilöö hajut. Nyt vähän hirvittää, että miten hormonihuuruinen kevät Kipille on tulossa. Se sekoittaa päänsä viimeistään sitten, kun naapurirapun mäykyille taas tulee juoksut. Syksyllä kävi juuri niin ja sitten tulivat myös eturauhasongelmat. Ypozanea ei silti lopulta tarvinnut antaa, mutta keväällä se saattaa olla edessä, ja siinä on sitten omat riskinsä muun terveyden kanssa.

Vinski täyttäisi tänään 16 vuotta, jos vielä olisi täällä. Draama olisi täyttänyt joulukuussa 13, joten jos asiat olisivat menneet toisin, niin se hyvinkin olisi vielä täällä ja voisi olla vielä ainakin pari vuotta, jos eläisi yhtä kauan kuin Vinski, tai vielä paljon kauemmin, jos olisi emäänsä tullut. Mutta kaikilla on oma aikansa ja heidän elämänsä oli täysi juuri noin.

He kaksi 💕

SmartDOG

SmartDOG-testi on kiinnostanut minua jo pidempään. Olisin mielelläni vienyt etenkin Draaman testiin ja olen ihan varma, että se olisi suuresti nauttinut tehtävien suorittamisesta. Olisi ollut tosi mielenkiintoista nähdä, miten se olisi selvittänyt esimerkiksi koirille vaikeimman osion eli loogisen päättelyn, koska se oli hyvin nokkela.  Totta kai Vinski olisi myös ollut kiva viedä testiin. Sen kohdalla tunnollisuus olisi varmasti tullut testissä esiin, ja sehän herkästi sitten vaikuttaa mielialaan ja suorituksiin sen jälkeen, kun koira huomaa tehneensä virheen. Mutta kyllä olisi Vinskikin nauttinut puuhaamisesta ja namien ansaitsemisesta ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä sen ominaisuudet testissä. En vain raaskinut niitä koskaan korkean hinnan takia testiin viedä, kun kamppailin jatkuvien eläinlääkärikulujen kanssa enkä tohtinut laittaa rahaa tuollaiseen ei-pakolliseen asiaan, kun milloin vain saattoi taas tulla eteen yllättävä eläinlääkärikäynti. Ehkä olisi vaan pitänyt.

Nyt sitten päätin, että Kipin vien testiin, vaikka se on jo vanha eikä testi enää paljon hyödytä minua sen kouluttamisessa. Tunnen sen myös jo hyvin. Silti olin utelias testiä kohtaan ja arvelin, että jotain uuttakin näkökulmaa voi sieltä tulla. Oli kiva saada jotain mustaa valkoiselle Kipin ominaisuuksista, muutakin kuin luonnetesti, joka on hyvin ylimalkainen eikä aina kovin luotettava mittari.

Testipaikkoja olisi ollut vähän lähempänäkin, mutta päätin ajella Riihimäelle, jossa testaajana toimii tämän testin kehittäjä Katriina Tiira. Hän myös sattuu olemaan minulle ennestään tuttu ajalta jolloin pyörimme samassa pk-seurassa. Eikä Riihimäellekään mikään pitkä matka ole.

Kun tulimme testipaikalle, niin eniten Kipi heti ilahtui siitä, että siellä oli joku ihminen. Se ei koskaan aiemmin ollut Katriinaa tavannut, mutta sehän suhtautuu kaikkiin kuin kauan kaivattuihin tuttuihin. 

Sitten päästiinkin heti asiaan ja kognitiotestin pariin. Sylinteritestissä ensin piti ottaa nami jota ei voinut silmillä nähdä, ja sitten sylinteristä otettiin suoja pois ja nami olikin näkyvissä. Kipi aluksi vähän yritti saada namia läpinäkyvän sylinterin läpi, mutta hoksasi ettei se kannata ja hakeutui jatkossa sylinterin suulle.

Eleiden lukemista testattiin ylösalaisin käännettyjen purkkien avulla, joista toisen alla oli aina nami ja koiralle erilaisilla eleillä osoitettiin oikea purkki. Tässä Kipi ei ollut hyvä, se ei usein edes seurannut testaajan tekemisiä kunnolla vaan vilkuili muualle ja päätti itse mille purkille meni. Sillä selvästi oli oma suosikkinsa. Sai se sentään jotain oikeinkin. Lopulta tuli huijausosio, jossa koiralle näytettiin mihin purkkiin nami menee ja sitten eleellä yritettiin huijata sitä menemään väärälle purkille. Koska Kipi ei eleitä lukenut, niin ei se huijauksiin mennyt, mutta se jumittui oikeanpuoleiseen purkkiin ja meni mielellään sinne vaikka näki ja kuuli, että nami pudotettiin vasemmanpuoleiseen. Ei se kyllä pudottamiseenkaan koko ajan kunnolla keskittynyt.

V-aidassa koira tuotiin kohtaan, josta se näki suoraan aidan takana olevan namin, mutta namin luokse pääsi vain kiertämällä aidan. Kipi hoksasi nopeasti lähteä kiertämään ja suoritti tehtävän huomattavasti keskivertoa nopeammin. Minulla ei ollut tässä mitään ennakko-odotuksia, että mitä se tekee, kun emme tällaisia ole kokeilleet.

Mahdottomassa tehtävässä nami laitettiin laitteeseen, josta sen sai otettua kannen alta kantta tönäisemällä. Kansi meni koko ajan enemmän kiinni ja lopulta se ruuvattiin kiinni, jolloin tehtävästä tuli mahdoton. Tässä tarkastellaan sitä, miten koira tilanteen ratkaisee, että pyytääkö se apua ihmiseltä vai yrittääkö ratkaista ongelman itsenäisesti. Molemmat tavat ovat oikein, ja riippuu käyttötarkoituksesta kumpi on toivottavampi. Tehtävän hylkääminen ei tietenkään ole toivottavaa. Kipi ei hylännyt tehtävää vaan sekä työskenteli itsenäisesti että yllättävän paljon pyysi apua ihmiseltä. Lopuksi se asettui maahan makaamaan ja tuijottamaan tehtävää. Tietenkin lopuksi kansi ruuvattiin auki ja Kipi sai namin.

Loogisessa päättelyssä koiran olisi pitänyt voida päätellä tyhjän astian perusteella poissulkutekniikalla palkkion sijainti. Vain 40% koirista ymmärtää tämän tehtävän, joka on testin vaikein osio. Kipi ei tehtävää ymmärtänyt.

Muistitehtävässä koiralle näytettiin mihin astiaan nami laitettiin ja sitten astioiden ja koiran väliin laitettiin sermi ja odotettiin ennen kuin koira päästettiin astioille. Odotusaikaa kasvatettiin kierros kierrokselta ja lopulta aika oli 2,5 minuuttia. Tämä tehtävä oli Kipille vaikea eikä se taaskaan keskittynyt oikeisiin asioihin. Se meni usein suoraan samalle astialle, ja vasta sitten jatkoi matkaa sille, jossa nami oikeasti oli.

Sosiaalista oppimista testattiin namiautomaatilla. Ensin testaaja näytti, miten painiketta painamalla automaatista tulee namia. Sitten koira vapautettiin ja katsottiin, lähteekö se matkimaan. Kipi lähti nopeasti tökkimään painiketta kuonollaan ja kerran se kokeili tassuakin. 

Loppukeskustelun aikana juteltiin hetki havainnoista. Katriina sanoi, että Kipi on happy-go-lucky -tyyppinen koira, jota eivät asiat hetkauta ja joka ei reagoi myöskään tekemiinsä virheisiin. Aina yhtä innolla se meni seuraavan tehtävään, vaikka olisi tehnyt virheen. Aika mainio elämänasenne tuo, että kaikki on kivaa ja mitään ei pidä murehtia, mutta helppoa harrastuskoiraa tuo ominaisuus ei tee, kun koira ei piittaa virheistä eikä siten opi niistä mitään. Kipi on jopa poikkeuksellinen koira tässä suhteessa. Testaajakin taisi sanoa, ettei ole ennen moista nähnyt. Kipi ei ole mikään kympin oppilas, jolle on maailmanloppu jos joskus tekee yhden virheen. Sillä on hyvin positiivinen käsitys itsestään ja elämästä eikä se edes mieti sellaista asiaa kuin virhe.

Kerroin myös Kipin taannoisesta luonnetestistä ja siitä, että luoksepäästävyydestä tuli arvioksi luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen, koska Kipi alkutervehdyksessä käänsi ensin takapuolensa rapsutettavaksi. Katriina totesi, että tuo elehän nimenomaan tarkoittaa, että koira on luottavainen. Itse hän luonnehti Kipiä supersosiaaliseksi. En tiedä, miten luonnetestituomarit koulutetaan ja miten hyvin heidän osaamisensa testataan, koska olen törmännyt niin paljon vääriin tulkintoihin ja koiran epäreiluun kohteluun. Sen perusteella mitä Draamankin testistä olen kuullut, niin testi olisi pitänyt keskeyttää sen osalta, kun se jähmettyi kelkkaosiossa eikä palautunut siitä. Se on ihan varmasti myös ollut silloin testin aikana jo piilevästi kipeä. Ainakin tuomareissa on liian isoja eroja, eikä oma luottamukseni luonnetestien luotettavuuteen ainakaan kasvanut Kipin testin jälkeen. En ollut parista muustakaan osiosta aivan samaa mieltä, vaikka osa osui oikeaankin. Liikaa on kiinni tuomareiden tulkinnasta ja asenteista. SmartDOG-testi on heittämällä parempi ja myös tieteeseen perustuva eikä siinä myöskään pelotella koiraa. Siinä koiraa ei myöskään pisteytetä.

Katriina arvioi, että Kipi olisi voinut sopia eläinavusteisiin tehtäviin. Totta, se olisi voinut olla Kipin oma juttu. Testissäkin tuli esiin syitä siihen, miksei meidän tokoilusta lopulta tullut mitään kummempaa. Kipillä on aina ollut taipumus keskittyä epäoleellisiin asioihin ja jättää huomiotta olennainen. Se on herkästi jumittunut omiin mielipiteisiinsä ja pitänyt niistä kiinni, vaikka ne eivät olisi johtaneet mihinkään. Se ei ole oppinut virheistään ja on jaksanut toistaa virheellistä asiaa vaikka miten monta kertaa. Tokossa se kyllä myös joskus vähän kyllästyi asioihin, muttei koskaan kieltäytynyt tekemästä niitä, teki sitten vain vähän puolivaloilla, jos asia ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut tarpeeksi. 

Tottis sujui Kipiltä aikoinaan vähän tokoa paremmin, koska se ei ollut yhtä pikkutarkkaa suorittamista. Ja välillä tokokin sujui ihan mainiosti, Kipillä oli tapana ailahdella tässä suhteessa. Maastossa se oli aina hyvä. Edelleen harmittaa se, että B-tottis tuli meille liian myöhään, koska pk-jäljellä olisimme muuten voineet jopa joskus kokeissa käydä. 

Olen aina pitänyt Kipiä itsenäisenä ja itseriittoisenakin koirana, koska se arjessa menee usein omia polkujaan eikä hae ihmiseltä tukea. Sillä on vahvat mielipiteet moniin asioihin, eikä niitä ole helppo muuttaa. Testissä olikin kiva nähdä, miten se kuitenkin mahdottomassa tehtävässä pyysi apua ihmiseltä. Se osaa tilanteen mukaan olla myös hyvin yhteistyöhaluinen ja turvautua ihmiseen, minkä tiesin ennaltakin. Se vain todellakin riippuu asiayhteydestä, milloin tämä piirre tulee esiin ja milloin Kipi taas on itsenäinen ja omaehtoinen. Se, että Kipi oli eleiden lukemisessa niin huono, vähän ehkä yllätti, mutta ei kuitenkaan täysin. Olen huomannut, että kun Kipille vaikka osoittaa mistä sen kannattaa etsiä lattialle lentänyttä makupalaa, niin se ei aina tajua. 

Sosiaalisessa oppimisessa oli kiva nähdä, miten helposti Kipi oppi mallista. Tämä on asia, jota en juurikaan ole aiemmin edes miettinyt. Tätähän voisi ihan hyödyntää joskus arjessa. Jos olisin tiedostanut tämän aiemmin, niin olisin panostanut tähän metodiin treeneissä. V-aidassa oli myös kiva nähdä, että hoksottimet toimivat, vaikkei Kipi sitten loogisen päättelyn tehtävästä enää selvinnytkään. Ei minulla ennaltakaan ollut sellaista käsitystä, että se olisi poikkeuksellisen älykäs ja päättelykykyinen. Minulla on ollut sitä älykkäämpiä koiria, mutta ei Kipi tyhmäkään missään nimessä ole, se osaa olla hyvin nokkela joissain jutuissa. 

Testi oli hyvin mielenkiintoinen ja olin siihen niin uppoutunut, etten huomannut ajankulua ollenkaan. Meillä meni testissä kaksi tuntia ellei vähän ylikin. Kun testi päättyi, niin se tuntui loppuvan kesken, olisihan sitä vielä jatkanutkin. Kipi oli ihan samaa mieltä ja yritti kovasti aktivoida testaajaa vielä jatkamaan kivaa tekemistä. Sillä todellakin oli hauskaa testissä. Katriina kuvasi siitä alla olevan linkin takana olevan videopätkän juuri tässä tilanteessa, ja itse otin silloin postauksen kuvituskuvat. Testin aikana ei oikein ehtinyt kuvaamaan, olisi pitänyt olla joku kolmas osapuoli hoitamassa se asia.

https://www.facebook.com/share/r/17fc6ueuet/

Myöhemmin pääsin katsomaan Kipin testiprofiilia ja vertaamaan sitä rodun ja kaikkien rotujen keskiarvoon. Kipin käyrä ei useinkaan mennyt keskiarvon mukaan. Sosiaalisuus oli keskivertoa suurempaa, eleiden luku paljon huonompaa, V-aidan ratkaisunopeus paljon suurempi, sosiaalisen oppimisen tulos ihan huippu. Muisti sitten taas paljon keskivertoa huonompi ja loogisen päättelyn tehtävä ei onnistunut ollenkaan, kuten ei toki monelta muultakaan. Sylinterissä se oli lähellä keskiarvoa. 

Loppuun vielä liitteeksi testiraportti:

Kokonaisarvio

Testin alussa Kipi suhtautui uuteen testaajaan avoimen ystävällisesti, ja se tutustui rauhallisen aktiivisesti uuteen tilaan. Uusi tila ei sitä juuri kiinnostanut, vaan erityisesti vieras testaaja, ja Kipi onkin harvinaisen sosiaalinen ja nauttii vieraan kosketuksesta. Kipi oli erittäin hyvin motivoitunut koko testin ajan. Vaikka Kipi keskittyi itse tehtävään hyvin, mutta tehtävässä se usein keskittyi vääriin asioihin, minkä takia havainnointi oli puutteellista, joka puolestaa vaikutti tehtävään (esim.muistitehtävä). Sylinteritestissä Kipi osoitti kohtuullisen hyvää itsehillintää. Ihmisen eleiden lukukyky ei ollut testissä Kipin vahvuus. Huijaus -osiossa se meni aina samaan astiaan, mutta syynä ei ollut käsieleen harhaanjohtava vaikutus, vaan se meni sen suosikkiastiaan ilman häiritsevää elettä JA vaikka herkku tipahti toiseen astiaan. Sillä on voimakas jumittuminen toiseen astiaan, eikä se helpolla luovu siitä. Tilaan liittyvä ongelmanratkaisu, V-aita, oli Kipille helppo - sen sijaan testin vaikein tehtävä, looginen päättely, oli liian vaikea. Loogisessa päättelyssä sen toimintatapa oli ratkaista tehtävä mahdollisimman nopeasti, eikä se kiinnittänyt juurikaan huomiota nameihin alustoilla harjoitteluvaiheessakaan. Mahdottomassa tehtävässä Kipi oli enemmän ihmiseen tukeutuva ongelmanratkaisija, mutta sillä oli käytössä myös itsenäinen ongelmanratkaisustrategia. Kipi muisti vain yhden toiston (neljästä) muistitehtävästä oikein, mikä on alle keskiarvon. Kipi pystyi selkeästi matkimaan ihmisen toimintoa sosiaalisen oppimisen tehtävässä, ja koira oppi myös koneen käytön.

Kipi on mielenkiintoinen koira, ja omistajan alun kertomus koiran keskittymisongelmasta tuli aika selkeästi näkyviin myös testissä: vaika se tosiaan on täysillä tehtävässä, ei se kiinnitä oikeisiin asioihin huomiota ja keskittyy epäolennaisiin vihjeisiin useassa tehtävässä. Virheet eivät toisaalta yhtään vähennä sen motivaatiota, vaan se on aivan innoissaan aina tulossa itse lähtöpisteeseen, jotta pääsee seuraavalle toistolle. Sillä on voimakas "teflonpinta" omille virheille.

Suhtautuminen vieraaseen ihmiseen - arkuus-rohkeus

Suhtautuminen vieraaseen ihmiseen, eli sosiaalisuus/ystävällisyys-persoonallisuuspiirre, vaihtelee paljon koirien välillä. Sosiaalisuuteen vaikuttaa sekä geenit eli perimä, että koiran kokemukset koko elinajan aikana. Perimän lisäksi erityisen suuri painoarvo on koiran pentuajan kokemuksilla, niin positiivisilla kuin negatiivisilla. Rodut vaihtelevat paljon sosiaalisuudessaan, ja olemme jalostaneet rotuja, joista joissakin pääosin yksilöt suhtautuvat vieraisiin ihmisiin avoimen ystävällisesti, kun taas toisissa roduissa suhtautuminen on pääosin varauksellista, jopa pelokasta. Testin alussa katsottiin koiran ensisijaista reaktiota ja suhtautumista sille vieraaseen testaajaan.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi suhtautui testin alussa vieraaseen ihmiseen ystävällisesti ja avoimesti.

Uteliaisuus

Testissä tulee esille paitsi koiran aktiivisuus (FitBark), myös koiran uteliaisuus sekä rohkeus uuteen tilaan tutustuttaessa. Mikäli koiraa tilanne pelottaa, se saattaa pysytellä testin alussa mielellään lähellä omistajaa ja on passiivinen. Tällöin koiran sen esim. kotioloissa näkyvä aktiivisuus ei tule näkyviin testissä, ja käytös kertoo, että koiraa aluksi jännittää uusi tilanne.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi oli aktiivinen testin alussa, ja irti päästessään tutustui pääosin kävellen koko huoneeseen.

Itsehillintä sylinteritestissä

Itsehillintä on ominaisuus, joka on arkipäivässä hyödyllinen monella tavalla. Optimaalinen suoritus ongelmanratkaisussa tehdään usein kohtuullisen matalassa vireessä, kun taas liian kiihtynyt, tai passiivinen mielentila heikentää suoritusta. Itsehillintä on tärkeä ominaisuus luonnossa elävälle eläimelle ja se on myös osittain periytyvä ominaisuus. Hyvä itsehillintä on tärkeä myös koiran arkipäivässä sekä koulutuksessa. Koiran kyky hillitä ensimmäinen tunnereaktio helpottaa koiran hallintaa arkipäivän tilanteissa. Koira, joka kykenee kontrolloimaan omia impulssejaan, kykenee todennäköisesti paremmin esim. pitkäjänteiseen yhteistyöhön, kuin koira, jonka on vaikea kontrolloida omia mielihalujaan. Esimerkiksi laumassa metsästäminen vaatii susilta tarkkaa koordinoitua yhteistyötä, jossa yksilön on pidäteltävä suurtakin halua rynnätä liikkeelle, jotta metsästys onnistuisi. Toisaalta olemme tarkoituksella jalostaneet rotuja, joissa haluamme koiran reagoivan nopeasti esim. saaliseläimen liikkeeseen tai uhkaan. Tällaisia ovat monet metsästyskoirat ja työkoirarodut, ja usein koira, jolla on jonkin verran impulsiivisuutta saattaa olla erinomainen harrastuskoira – toisinaan arki koiran kanssa saattaa olla haastavaa, riippuen koiran muista ominaisuuksista. Hyvin impulsiivinen koira saattaa olla hyvä harrastus ja kilpakoira lyhyehköihin suorituksiin, mutta pitkissä työtehtävissä, jotka vaativat keskittymistä ja rauhoittumista, impulsiivisuus saattaa tuoda haasteita – ei kuitenkaan aina. Impulsiivinen koira kiihtyy helposti, ja voi täten havainnoida puutteellisesti informaatiota ympäristöstä, ja esim. käsillä olevasta tehtävästä. Impulsiivinen koira myös helposti innostuu asioista, ja sen vire nousee helposti, mikä on etu koulutuksessa. Impulsiivisuutta mitattiin testissä sylinteritestillä. Sylinteritestissä koira opetettiin ensin syömään makupala peitetyn sylinterin avoimista päistä, ja sen jälkeen tilanne muuttui siten, sylinteri oli seuraavissa toistoissa läpinäkyvä, eli koira näki palkkion. Hyvän itsehillinnän omaava koira pysyttelee pääasiassa juuri oppimassaan tavassa saada palkkio, kun taas koira, jonka on vaikea vastustaa impulsseja, innostuu helposti nähdessään palkkion ja pyrkii siihen käsiksi suorinta tietä lasin läpi. Impulsiivisuus näyttää olevan koiralla voimakkaasti periytyvä ominaisuus, ja rodut eroavat impulsiivisuudessa. 

Tällä hetkellä ei ole olemassa yhtä testiä, joka luotettavasti toisi monitahoisen impulsiivisuuden kaikki puolet esille. smartDOG testissä käytetään sylinteritestiä, jonka on havaittu korreloivan koirilla arjessa havaitun impulsiivisuuden ja kiihtymisen kanssa. Sitä on käytetty tutkimuksissa useille eläinlajeille, koira mukaan luettuna. Sylinteritesti ei kuitenkaan aina kerro koko kuvaa koiran impulsiivisuudesta ja testissä tulee helpoimmin esiin voimakas, yhden tyyppinen impulsiivisuus, joka on usein yhteydessä koiran kiihtymykseen, aktiivisuuteen sekä myös rohkeuteen. Sylinteritestin tulos voi kertoa erityisesti juuri sen hetkisestä tunnetilasta. Esimerkiksi pelokkuus tekee koiran aina varovaiseksi, ja se hillitsee itsensä juuri sillä hetkellä. Impulsiivisuus on monitahoinen ominaisuus, niin ihmisellä kuin koirallakin.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipillä oli kohtalaisen hyvä itsehillintä ja impulssikontrolli sylinteritestissä. Sylinteritestissä koira toimii suurelta osin siten, kuin se juuri oppi edellisessä osiossa, (nami otetaan avoimesta päästä) eikä palkkio näköärsykkeenä häirinnyt koiraa ensimmäisten yritysten jälkeen. Aikaisemmissa tutkimuksissa koirilla sylinteritestin onnistumisprosentti on ollut keskimäärin 79% ja susilla 77% - Kipillä tämä oli 70.0%.

Eleiden ymmärtäminen

Eleiden lukukyky – osiossa testattiin miten hyvin koira löytää palkkion ihmisen eleiden vihjeen avulla. Koirien on yleisesti havaittu olemaan erinomaisia ihmisen eleiden lukijoita, jopa parempia kuin simpanssi, mutta tämä ominaisuus vaihtelee paljon koirien välillä. Ihmisen kommunikaation ymmärtämiseen ei aikaisempien tutkimusten mukaan vaikuta paljoakaan oppiminen tai intensiivinen koulutus, vaan se on kohtuullisen pysyvä ja periytyvä ominaisuus, mutta tästä tarvitaan lisää tutkimuksia. Iälläkään ei ole havaittu olevan suurta vaikutusta eleiden lukukykyyn, ja jo kuusi viikkoisten pentujen on havaittu löytävän hyvin ruoan ihmisen vihjeen avulla. Eri rodut eroavat toisistaan siinä, miten hyviä ne ovat lukemaan ihmisen eleitä, ja ihmisen kanssa tiiviiseen yhteistyöhön jalostettujen rotujen on havaittu olevan keskimääräistä parempia lukemaan ihmisen eleitä. Tästä tarvitaan kuitenkin vielä lisää tutkimusta, koska rotujen välisiä eroja ei ole tutkittu kunnolla. Ihmisen eleiden ymmärtäminen näyttää olevan myös voimakkaasti periytyvä ominaisuus koiralla.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Ihmisen eleiden lukukyky ei ollut testissä Kipi:n vahvuus, koira sai keskimäärin 53.4 % oikein. Parhaiten koira ymmärsi kädellä ristiin-osoitusta.

V-aita

V-aita tehtävässä koiran oli ratkaistava spatiaalinen eli tilaan liittyvä ongelma, V-aidan sisälle laitettiin ruokaa ja koiran on tajuttava, että menemällä poispäin palkkiosta, koiran on mahdollista saavuttaa se. Tehtävä mittaa paitsi ongelmanratkaisun nopeutta, myös ongelmanratkaisutapaa ja itsehillintää. Näkyvä ruoka lähellä on houkutteleva, ja vaatii itsehillintää edetä ruoasta poispäin. Testi mittaa samalla myös ongelmanratkaisutapaa - koira voi myös tässä tehtävässä keskittyä pyytämään apua ohjaajalta, sen sijaan että ratkaisisi sen itse. Aikaisempien tutkimusten mukaan koirat ratkaisevat tehtävän keskimäärin n. 20—40 sekunnissa. Ongelmanratkaisukykyyn vaikuttaa aina myös aikaisempi kokemus ja oppiminen.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi ratkaisi tehtävän erittäin nopeasti 11.0 sekunnissa. Koiraa ei häirinnyt näkyvillä oleva ruoka, vaan se ymmärsi nopeasti edetä poispäin palkkiosta ensin sen saadakseen. Koira ratkaisee tehtävän itsenäisesti eikä pyydä apua ihmiseltä.

Mahdoton tehtävä

Mahdottomassa tehtävässä testataan koiran ongelmanratkaisun strategiaa – itsenäinen vaiko ohjaajalta apua pyytävä. Tehtävä on aluksi helppo, mutta muuttuu lopulta mahdottomaksi ratkaista. Koiran tapaa ratkaista ongelma tarkkaillaan kahden minuutin ajan. Molemmat tavat ratkaista ongelma ovat hyviä, ja riippuukin lähinnä koiran käyttötarkoituksesta, kumpi tapa on parempi omistajan mielestä. Pääosin itsenäiseen työskentelyyn tulevan koiran olisi hyvä pyrkiä itsenäisesti ongelman ratkaisuun. Apua pyytävä strategia on erinomainen silloin, kun koiralta vaaditaan ohjattavuutta ja sitä, että se ongelmatilanteen kohdatessaan turvautuu ohjaajaan mieluummin kuin toimii itsenäisesti. Ihmiseen kohdistettu katse kertoo myös koiran yhteistyöhalukkuudesta, mikä helpottaa puolestaan koulutusta. Koulutuksella pystytään vaikuttamaan jonkin verran ongelmanratkaisu -strategiaan, esim. koiralla pystytään vahvistamaan ohjaajan apuun luottavaa strategiaa, tekemällä yhteistyö ihmisen kanssa kannattavaksi. Ominaisuus on kuitenkin periytyvä ja eroaa paljon rotujen välillä. Mikäli koira hylkää rasian pitkäksi aikaa, kertoo se joko siitä, ettei rasiassa oleva palkkio ole tavoittelemisen arvoinen koiran näkökulmasta (ei jaksa ponnistella sen eteen paljonkaan), tai että muut asiat kiinnostavat enemmän. Toisinaan koira tulee tehtävässä epävarmaksi, ja hylkää rasian lähtien tekemään haistelua sijaistoimintona, vaikka tila ei muuten kiinnostaisikaan koiraa.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi pyrki ratkaisemaan mahdottoman tehtävän enimmäkseen ihmisiltä apua pyytäen (68.3 %). Koiralla oli kuitenkin molemmat ongelmanratkaisustrategiat käytössä, sillä se pyrki myös ensin itsenäiseen ratkaisuun (31.7 % ). Koira ei hylkää tehtävää.

Looginen päättely

Tämä tehtävä osio sisältää testin vaikeimman tehtävän. Loogisen päättelyn tehtävässä koiran on pääteltävä tyhjän astian perusteella palkkion sijainti (negaation kautta). Tämä on erittäin haastava tehtävä koiralle. Koiran omaa päättelykykyä vaikeuttaa koiran herkkyys ohjaajan eleille ja kommunikoinnille – eli tässä tehtävässä testaajan viimeksi koskettama astia saattaa olla koiralle houkuttelevin, vaikka se on tyhjä. Vain noin 40% koirista ymmärtää tehtävän.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi ei ymmärtänyt loogisen päättelyn tehtävää. Tehtävä on haastava, ja vain pieni osa testatuista koirista ratkaisee sen.

Huijaus

Toiset koirat luottavat ihmisen vihjeisiin ja eleisiin suunnattomasti, ja "Huijaus" -tehtävä mittaa tätä. Koiralle laitetaan näkyvästi herkku toiseen astiaan, mutta elellä osoitetaankin toista - kumpaan astiaan koira menee?Testaaja siis vihjaa koiralle namin väärän sijainnin. Tässä vaikuttaa osittain koulutus.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi jumittui voimakkaasti testaajan oikean puoliselle astialle, ja meni sinne jopa vaikka näki namin menevän toiseen huijausosiossa (ilman "huijausta" eli sille ei vihjattu mitään). Eli varsinaisesti se ei mennyt huijaukseen, koska se ei katsonut eleitä lainkaan.

Muistitesti

Muistin kesto -tehtävässä koiran täytyy muistaa tarkalleen kohteen sijainti lähellä toisiaan sijaitsevasta kolmesta astiasta minuuttien odottelun jälkeen. Muisti- tehtävässä pisin aikaviive oli 2min 30s – käytännössä koiran muisti on paljon pidempi kuin tämä, ja se saattaa muistaa useita kuukausia, jopa vuosia tiettyjä asioita ja paikkoja – näin pitkiä viiveitä on vain hankala testata testiolosuhteissa, ja siksi vaikeus tehtävässä luotiin kolmella samankaltaisella muistipaikalla. Tehtävä on vaikea, koska samanlaisia astioita on kolme ja ne ovat lähellä toisiaan. Koiran odotuksen kärsivällisyys tai kärsimättömyys saattaa myös vaikuttaa muistamiseen, ja monesti koiran kärsimätön ja levoton odotus ei edistä muistamista. Testissä muistitulokseen vaikuttaa myös koiran vireys, tunnetila ja motivaatio muistettavaa asiaa kohtaan - se saattaa siis vaihdella samalla koiralla eri päivinä. Koiran näköyhteys peitettiin – tämä siksi, että mikäli koira pitää katsekontaktin astiaan kokoajan, tehtävä ei mittaakaan muistia, joka tarkoittaa asian palauttamista uudelleen mieleen. Testissä oikein muistaminen vaatii, että koira käsittelee spatiaalista tietoa (oikean purkin sijainti), painaa sen mieleensä, sekä noutaa tiedon tietyn aika viiveen jälkeen.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Kipi muisti oikein yhden ajan neljästä, mikä on alle keskiarvoisen suorituksen tässä testissä.

Sosiaalinen oppiminen

Koirat pystyvät oppimaan toisiltaan ja myös ihmiseltä. Tällaista toisen käyttäytymisen seuraamista ja sen matkimista kutsutaan nimellä sosiaalinen oppiminen, ja vaikka se on eläimillä yleinen oppimistapa, käytetään sitä harvoin hyväksi esim. koiran koulutuksessa. Esim. ”Do as I do” koulutustapa pohjautuu ihmisen käyttäytymisen matkimiseen. Tässä testissä koiran spontaania mallista matkimista testattiin laitteella, jossa testaaja näytti ensin viisi kertaa tavan, miten ruoka saadaan laitteesta ulos, ja sen jälkeen koira sai 3 min aikaa puuhastella laitteen kanssa. Tutkimusten mukaan jo 8vk ikäiset pennut pystyvät matkimaan ihmistä. Monesti tässä tehtävässä koira keskittyy pyytämään apua, sen sijaan että se itse lähtisi painelemaan nappuloita. Toisinaan koira kiihtyy, ja haluaa vain hajottaa koneen.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Sosiaalisen oppimisen tehtävässä Kipi painoi oikeaa nappulaa selkeästi ihmiseltä mallista katsoen. Koira myös oppi laitteen toiminnan nopeasti.

Fitbark

Koiran aktiivisuus mitattiin testissä FitBark aktiivisuusmittarilla, joka antaa minuuttikohtaisen aktiivisuuden keskiarvon. Koiran aktiivisuus mitattiin keskiarvona koko testissä oloajan. Testattujen koirien välillä on paljon eroa siinä, miten aktiivisia ne ovat testissä. Aktiivisuus käyttäytymisominaisuutena on yleensä hyvin voimakkaasti periytyvä ominaisuus, mutta se voi vaihdella paljon tilannekohtaisesti. Esim. vilkaskin koira saattaa olla hyvin rauhallinen uudessa tilanteessa, mikäli se kokee tilanteen pelottavana tai mikäli se rauhoittuu keskittymään tehtäviin.

Koirasi käyttäytyminen osiossa

Koirasi Fitbark aktiivisuus testissä oli 24.0. Tietokannassa voit verrata koirasi aktiivisuutta muiden saman rotuisten ja kaikkien rotujen keskiarvoiseen aktiivisuuteen testin aikana. ******

Oma huomautus: Kipin aktiivisuustaso oli keskivertoa matalampi, vaikka se olikin testin aikana aktiivinen, mutta supervilkas se ei ollut vaan aktiivinen sellaisella aika rauhallisella tavalla.

Semmoinen testi. Oli todella mielenkiintoinen kokemus, joka antaa ajateltavaa vielä pitkäksi aikaa. Ja paitsi vahvistaa käsitystäni Kipin ominaisuuksista niin myös antaa uutta tietoa. Olisi kannattanut viedä se jo nuorempana, ja Vinski ja Draama myös. Myös Draamalla oli tuo sama ominaisuus kuin Kipillä, eli sitä ei virheiden tekeminen hetkauttanut. Ja onhan niillä yhteisiä sukujuuria. Draama vain ei kokonaisuutena ollut aivan yhtä teflonpintainen kuin Kipi, ja se oli myös hyvin työorientoitunut ja osasi keskittyä oikeisiin asioihin. Tuota ominaisuutta olla välittämättä omista virheistä ja vastoinkäymisistä koulutuksessa olen kutsunut ohjaajakovuudeksi, mutta se ei varmaankaan ole täysin oikea termi kuvaamaan asiaa. En tietenkään koskaan niitä myöskään tietoisesti paineistanut koulutuksessa, että olisi tullut vastaan jokin raja mistä voi sanoa niiden kestävän ohjaajalta niin ja niin paljon. Ennemmin ne juurikin sietivät virheitä, toistoja ja pieniä vastoinkäymisiä hyvin eivätkä ottaneet yhtään itseensä, kuten vaikka Vinski teki. On sillä toki tekemistä myös ohjaajapehmeyden/kovuuden kanssa, mutta se on vähän laajempi asia.

Kaikki ovat omansalaisia. Kipi on tosi hauska ja valloittava tyyppi. Bordercollieksi ehkä vähän erilainen, mutta olisi tylsää, jos kaikki olisivat samasta muotista. Ja kyllä Kipillä niitä rotutyypillisiäkin piirteitä on ainakin ripaus siellä pohjalla. 

Terveysjuttuja ja muita kuulumisia

Uimavedet ensin lähtivät kylmenemään jo elokuussa, mutta sitten ne alkoivat lämmetä uudestaan ilmojen myötä. Syyskuun 9. päivänä olimme Kipin kanssa uintireissulla ja minulla oli mittari mukana. Vaikka osasin odottaa, ettei vesi ole kovin kylmää, niin yllätyksenä tuli rantaveden hieman yli 20 asteen lämpötila kyllä. Uimme molemmat.

Kaksi päivää myöhemmin vesi oli vielä yhtä lämmintä ja taaskin uimme molemmat. 17. päivänä vesi oli jo lähtenyt jäähtymään, mutta oli vielä lähes 18-asteista tuossa meidän uimapaikassa, johon aurinko paistaa koko päivän. Olisin hyvin voinut vielä itsekin uida, mutta ei ollut uimapukua edes mukana, joten tällä kertaa vain Kipi ui. Kun uinnin jälkeen ajelimme parin kilometrin matkan meidän eväs- ja lenkkipaikalle, niin Kipi oli koko sen matkan tosi levoton ja vinkui koko ajan. Ihmettelin tätä, kun se ei ollut millään lailla normaalia käytöstä Kipille, eikä sillä pitänyt olla hätäkään, kun se oli juuri kävellyt puoli kilometriä rannasta autolle ja toimittanut tarpeensa. Evästauolla se melko hyvin rauhoittui, mutta lenkin aikana se pisteli kovaa vauhtia rauhattoman oloisena menemään, nosti koipeaan vähän väliä ja pissasi vain vähän kerrallaan.

Mieleen tuli tietenkin virtsatietulehdus, mutta ihmettelin, miksi se välittömästi uinnin jälkeen olisi alkanut. Jospa syy olikin jossain muussa ja uinti oli sen laukaissut. Soitin meidän klinikalle, eikä meidän omalle eläinlääkärille tietenkään ollut aikoja. Jäin seuraamaan tilannetta, että pitääkö meidän lähteä jonnekin eri klinikalle. Pissaaminen kuitenkin rauhoittui, joten emme lähteneet minnekään vaan soitin uudestaan meidän klinikalle ja pyysin välittämään tiedon oireista meidän lääkärille.

Seuraavana aamuna oma lääkärimme soitti minulle. Hän arveli, että oireet olivat liittyneet uintiin ja johtuivat joko eturauhasen tai virtsaputken kramppaamisesta ja totesi, että vedet ovat jo aika viileitä. Kerroin ettei meidän uimapaikalla ollut. Jännä, että Kipi reagoi noinkin lämpimään veteen. Se uinti jäi kauden viimeiseksi. Eläinlääkäri sanoi, että meidän pitää nähdä ja antoi ajan seuraavaksi päiväksi. Joka tapauksessa olisimme lähiaikoina menneet tutkimuksiin, koska Kipi oli myös jonkin aikaa juonut tavallista enemmän. Sehän on aina ollut hyvä juomaan, mutta nyt määrä oli entisestään selvästi lisääntynyt.

Niinpä Kipi pääsi seuraavana päivänä tutkimuksiin. Rakko ultrattiin ja virtsanäyte otettiin samalla suoraan rakosta. Rakossa ei mitään ihmeempää näkynyt, hieman sakkaa vain, mutta eturauhanen oli kovasti suurentunut ja ympäröi virtsarakon kaulaosaa. Sepä sitten oli syyllinen uinnin jälkeiseen oireiluun. 

Vatsaonteloon kurkattiin myös pikaisesti ultralla. Kaikki siellä suht ok, sapessa sakkaa, muttei vielä huolestuttavan paljon. Mahanportin sulkijalihas oli koko ajan auki, ja on Kipillä aivan lievää närästystä kyllä harvakseltaan ollutkin.

Veriarvot katsottiin uudestaan, vaikka ne oli vasta heinäkuussa katsottu edellisen kerran. Ei isoja muutoksia niissä, UREA oli vähän noussut. Se oli jo heinäkuussa täpärästi yli viitteiden, mikä minulta silloin aluksi meni ohi, kun kaikki muuten oli viitteissä ja tuokin niin vähän yli. CREA oli yhä viitteissä, muttei kaukana ylärajasta.

Sydänkuuntelussa eläinlääkäri meni vähän vakavan näköiseksi, koska sydän kuulosti nyt hakkaavammalta ja kumisevammalta kuin heinäkuussa. Se säikäytti, ja pelkona oli, että läppärappeuma oli mennyt näin nopeasti pahempaan suuntaan, vaikkei se ole ihan tyypillistä että niin käy eikä Kipi ollut oireillut. Pelkän kuuntelun perusteella ei kuitenkaan voinut mitään varmaa sanoa, joten uutta sydänultraa oli syytä aikaistaa.

Hoidon suhteen oltiin sitten vähän pattitilanteessa. Eturauhasen takia Ypozane olisi ollut tarpeellinen, mutta haastavan sydän- ja lihaskunnon takia siinä oli riskinsä. Kipin lihakset ovat nyt vanhemmiten surkastuneet kohtalaisen paljon, ja lisäksi se oli kesästä lähtien menettänyt painoa ja oli turhan hoikka. Taaskin ilman selvää syytä, koska ruokintaa ei ollut vähennetty. Aiemmin antitestosteronihoitona käytettiin Tardakia, jonka Kipikin kerran nuorempana sai. Enää se ei ole markkinoilla, vaikka olisi kätevämpikin kuin tablettikuurina annettava Ypozane. Kastraatio tai implantti ei Kipillä ole ihan ensimmäinen hoitovaihtoehto, ja eläinlääkäri kertoi Ypozanen vaikutusten olevan näitä pienemmät.

Ypozanen kanssa päätettiin vielä odottaa, mutta jossain vaiheessa se varmasti täytyy tuolle antaa. Meillä oli syyskuussa naapurustossa kaksi juoksuista mäyräkoiraa ja Kipi vouhotti sen takia hajujen perässä, joten siinäpä se eturauhanenkin pään lisäksi sitten sekosi. Ihme kun ei jo tätä aiemmin. 

Kipi sai kotiin Cerenia-kuurin tilannetta rauhoittamaan. Virtsanäyte jäi viljelyyn, eikä siinä kasvanut mitään, hitusen valkuaista siinä oli ja se oli turhan laihaa. Juominen jatkui käynnin jälkeenkin liiallisena, mutta viime aikoina se on hieman laantunut, joskaan ei se ihan pientä ole vieläkään. Nyt vain seurataan oireita päivä kerrallaan ja mietitään, milloin on tarve Ypozanelle tai muulle lääkitykselle. Hajujen perässä vouhottaminen on jo laantunut normaalille tasolle.

Syyskuun alkupuolella Kipi kävi osteopaatilla. Ajomatka sinne on pitkä, mutta en ole halunnut meidän pitkäaikaisesta osteopaatista luopua. Harvakseltaan vain käydään, ja tarvittaessa käydään väliaikoina kraniohoitajilla lähempänä. Kipi ei ollut erityisen pahassa kunnossa, jotain paikallista kireyttä oli esimerkiksi niskassa. Juttelimme osteopaatin kanssa liikkumisesta ja kimppalenkeistä, ja käynnin jälkeen päätin, ettei Kipi enää lenkkeile hyvin fyysisten ja varomattomien koirien kanssa törmäysvaaran takia edes varovaisuusperiaatteella. Eivät tällaiset koirat välttämättä tarkoituksella töni, ne vain eivät vauhdin hurmassa malta keskittyä sivuseikkoihin. Olin pitänyt Kipiä kimppalenkeillä tarvittaessa kytkettynä ja koko ajan tarkkaillut tilannetta, mutta olin itsekin tullut siihen tulokseen, ettei tönimistilanteita pysty satavarmasti silti estämään. Osteopaatti sanoi vaarana olevan, että yksi ainoa tönäisy voi aiheuttaa uuden välilevytyrän ja Kipin taru oli sitten siinä.

Kesän jälkeen emme ole kimppalenkeillä olleet, ja kesän aikanakin vain harvoin. Harmi kun ei oikein ole sopivaa lenkkiseuraa. Ennen kun käytiin silloisen lauman kanssa kimppalenkeillä, niin huomasin, miten tärkeää se koirille oli. Vaikka niillä oli kotona koiraseuraa, niin ne rakastivat kimppalenkkejä ja saivat niistä itselleen jotain sellaista mitä eivät muuten saaneet. Lenkit saattoivat jopa olla pääosin remmilenkkejä ainakin osalle laumaa, ja silti ne olivat koirien mielestä ihan parasta. 

Meillä oli yksi tietty lenkkipaikka, jossa ennen kävimme kimppalenkeillä usein, mutta pelkästään oman lauman kesken emme juuri koskaan. Koirat olivat ihan pitelemättömissä paikalle saavuttaessa ja alkoivat heti rynniä ja tähyillä, että missä ne lenkkikaverit odottivat, ja riemastuivat valtavasti bongattuaan ne. Sittemmin aloimme käydä kyseisessä paikassa lenkillä keskenämme, ja samalla tavalla koirat aina riemastuivat ja lähtivät intopinkeinä ja toiveikkaina etsimään, että missä ne lenkkikaverit ovat. Tuli vähän paha mielikin katsoa niiden odotusta ja sitten sen tajuamista, että ei täällä ketään olekaan.  Sittemmin käytös sammui, kun tarpeeksi monta kertaa oli saanut pettyä. 

Kovin reipas Kipi vielä on lenkeillä ja muutenkin. Kotona se on jatkanut ruokaillessa käytöstä, joka alkoi Vinskin poismenon jälkeen. Se syö paljon hitaammin kuin ennen, nostelee välillä päätä kupilta ja tarkkailee minua. Jos liikun jonnekin, niin se saattaa lopettaa syömisen hetkeksi kokonaan ja jää tarkkailemaan. Sillä on aiemmin aina ollut lauma ympärillä, joten se varmaan kokee tilanteen nyt oudoksi. Ihan kuin se pelkäisi, että minäkin häippäisen sillä aikaa kun se syö. Olisi kiva päästä sen pään sisään, että mitä se tarkalleen ottaen tuntee.

Viime viikolla sitten mentiin sinne sydänultraan. Koska Kipillä ei ollut mitään uusia oireita sydämeen liittyen paitsi nuo sydänkuunteluäänet, niin olin jo rauhoittunut ja mietin, ettei tilanne välttämättä täysi katastrofi ole. Eikä se ollutkaan, rappeumamuutokset tietenkin olivat aika ennallaan, mutta jotkut arvot olivat jopa parantuneet viime käynnin jälkeen, jolloin aloitettiin tehostettu lääkitys. Se, että sydän kuulosti erilaiselta, johtui todennäköisesti Kipin laihtumisesta. Oli se kuukaudessa saanut peräti 200 grammaa lisää painoa. Tämä sydänultrakäynti oli Kipille antoisampi kuin edellinen, koska hoitaja huomioi sen ja antoi paljon rapsutuksia.

Jossain vaiheessa pitäisi kerätä rohkeutta viedä Kipi hammashoitoon. Anestesiassa pitää huomioida sekä sydänsairaus että munuaiset, joten ei se ihan läpihuutojuttu ole. Terveysasioita saa miettiä koko ajan ja eläinlääkärissä on käyty niin paljon, että vakuutuskatto on lähellä täyttyä. Jonkunhan täytyy pitää perinteitä yllä, pääsisi muuten emäntäkin liian helpolla. En varmaan enää edes osaisi olla terveen koiran kanssa.

Tässä asuinpaikassa harmillista on se, ettei kävelymatkan päässä ole mitään tarpeeksi isoa metsää, jossa saisi kunnollisen lenkin tehtyä. Niinpä metsälenkeille ja retkille pitää lähteä erikseen autolla, vaikka muuten meillä on kivat lenkkimaastot kotonakin. Yksi meidän lenkkimetsä on entinen treenimetsäni, jossa olen usein treenannut jälkeä ja esineitä, vetänyt monet jälkitreenit muille, ja myös hakuryhmän treenejä siellä pidettiin. Siellä on vieläkin umpipiilo, jossa olen maalimiehenä itsekin kökkinyt kauan kauan sitten. Kipin mielestä se ei ole kovin kiinnostava, eikä se muutenkaan hakuhommista mitään tiedä. Jälkeä kyllä olemme tuolla joskus vieläkin tehneet, joten ei se tavallaan pelkästään entinen treenimetsä ole, mutta on sitten kuitenkin, koska ei meidän satunnainen höntsäily minusta treenaamista ole.

Lähipuistossa käymme usein parikin kertaa päivässä, ja se kuuluu selvästi Kipin lempipaikkoihin, kuten kuului myös Vinskin ja Draaman. 

Meillä on toinenkin puisto melko lähellä, siellä käydään ihan satunnaisesti. Sieltä löytyi näin hieno penkki.

Retket harvenevat näin talvea kohti mentäessä, mutta vielä ollaan päästy retkeilemään. Retket ovat sellainen arjen kohokohta ja tarpeellinen hengähdyshetki välillä. Harmaa, sateinen ja kolea sää vaan ei inspiroi samalla tavalla kuin parempi sää ja valoisampi ja lämpimämpi vuodenaika, ja tauot ovat kylmällä ilmalla vähän haastavia.

Ihana sammalmetsä vakireitillä

Sepä

 

Huomenna on pyhäinpäivä ja aika sytyttää kynttilä edesmenneiden muistoksi. Tänä vuonna muisteltavia on tullut kaksi lisää, yksi neli- ja yksi kaksijalkainen. Joskus näissä alla olevissa portaissakin käytiin kuvaamassa kolmen koiran laumaa, sitten kahta koiraa, ja nyt näkymä on tämä. Ikävä on 💓 Jonain päivänä portaat jäävät tyhjiksi, mutta sitä näkyä en aio kuvata. Laitetaan vielä Kipin porraskuvan alle kuva triosta päivälleen seitsemän vuotta aikaisemmin samoissa portaissa. Molemmissa kuvissa on lokakuun 10. päivä, vuosiluvut ovat 2018 ja 2025. Molempina päivinä oli aurinkoinen ja lämmin sää. Kuvauspaikka on lähellä entistä asuinpaikkaamme, jossa vielä vanhemman kuvan aikaan asuimme. Paljon on sen jälkeen muuttunut.

Kipin kesä

Kipi on nyt jonkin aikaa ehtinyt totutella ainoan koiran rooliin ja minä elämään vain yhden koiran kanssa. Vähän vajaaltahan tämä elo yhä tuntuu, ei siitä mihinkään pääse. Sisko kävi ensimmäistä kertaa kylässä Vinskin lähdön jälkeen ja sanoi, että meillä on nykyään autiota. Niinpä. 

Ilokseni Kipi on alkanut käyttää koiranpetejä enemmän, mikä lie ollut syynä siihen, ettei se vähään aikaan Vinskin poismenon jälkeen niitä juuri käyttänyt. Ehkä asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että Vinski käytti petejä niin paljon ja se myös kuoli pedissä. Muutenkin Kipi on relannut kotona eikä ajoittaista levottomuutta tai muuta poikkeavaa ole enää ollut.

Meille on tullut tavaksi, että Kipi saa usein päättää lenkkireitit itse. Joskus koko reitin alusta loppuun, joskus melkein koko reitin, joskus osan reittiä. Kipi valitsee varsin järkeviä lenkkejä, mutta yhdistelee reittivalinnat ihan eri tavalla kuin itse tekisin. Sitä on ollut kiehtovaa seurata. Se tekee mielellään melko pitkiä, lähes tunnin mittaisia lenkkejä. Se on myös hyvin sisäistänyt meidän lenkkirytmin ja sen, mihin aikaan tehdään pitkät ja lyhyet lenkit, eikä ehdota pitkiä reittejä silloin kun on välilenkin aika. On minullekin kivaa vaihtelua, kun ei tehdä aina samanlaisia lenkkejä ja voi antaa koiran kertoa mielipiteensä. 

Kävimme parin vuoden tauon jälkeen lammella, jossa emme muutenkaan ole montaa kertaa käyneet. Metsäpolun haarautuessa en tiennyt, kumpi polku kannattaisi valita, mutta Kipi hyvin määrätietoisesti valitsi toisen polun ja suoraan uimapaikallehan se sitten johti. Varmaan se toinenkin polku olisi lammelle johtanut, mutta vähän eri kohtaan. Kipillä on suunnat paremmin hallussa kuin emännällä ja parempi muisti! Takaisin palatessa Kipi lähti päättäväisesti menemään ihan eri kautta kuin mistä olimme tulleet, ja sitä kautta pääsikin oikoreittiä tielle. Olemme siitä joskus aiemmin menneet kyllä, mutten itse enää muistanut oliko se reitti järkevä vai ei. 

Kun Kipi on saanut enemmän vaikuttaa meidän reittivalintoihin, niin tapa on tietenkin vahvistunut ja Kipi soveltaa sitä kotikulmien ulkopuolellakin. Lauman kanssa eläessäni en niin paljon ole antanut koirien reittejä päättää, vaikka muuten olen niitä kuulostellut kyllä. Kun on ollut selkä- ja vatsavaivaista koiraa, niin sitä kyllä ihan luonnostaan tarkkailee koiria lenkeilläkin ja mitoittaa lenkit sitten tilanteen mukaan. Mutta mietinpä vaan, että olisivatko koirat joskus taannoin niin iloisesti seuranneet minua, kun satunnaisesti metsässä harhauduin väärään suuntaan tai kiersin ympyrää, jos olisin vahvistanut niiden omaehtoisuutta reittivalinnoissa. Vai olisivatko ne kertoneet minulle, että pönttö, tähän suuntaan nyt pitää mennä eikä tuonne. En tiedä, sillä niille se oli myös ylimääräinen bonus, jos metsälenkki vähän piteni jonkin harhan ansiosta. 😁 

Retkellä kävi hiljattain niin, että kun oli tarkoitus lähteä kiertämään meidän vakireittiä, niin Kipi käyttäytyi melko vastahakoisesti. Yllätyin tästä todella paljon, kun sellaista ei ole ennen tapahtunut, mutta tietenkin kuuntelin koiraa, ei se ilman syytä noin tekisi. Olimme olleet sitä ennen uimassa ja kävelleet yhteensä vajaat kolme kilometriä, josta yli puolet melko haastavassa maastossa, ja pitäneet sen jälkeen evästauon. Kipi oli uinut vähän tavallista pidempään ja oli ehkä siksi väsynyt. Lisäksi olimme myös edellisenä päivänä tehneet vastaavanlaisen retken, joka todennäköisesti painoi vielä myös, ja onhan Kipillä jo ikää ja vaivoja. On tosi hyvä juttu, jos se tarvittaessa noinkin selkeästi viestii tuntemuksiaan. 

Yleensä emme koskaan retkeile tai tee kaikkein pisimpiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä, mutta nyt oli käynyt nolosti niin, että termospulloni oli epähuomiossa tippunut edellisenä päivänä kyydistä rannalla ollessamme ja halusin hakea sen pois. Huomasin termarin puuttumisen silloin niin myöhään, etten voinut lähteä sitä hakemaan, kun se olisi tiennyt Kipille lähes kolmea ylimääräistä kilometriä entisten päälle ja uutta pujottelua pitkin järven vieressä kulkevaa kapeaa metsäpolkua, jossa saa väistellä juuria ja kiviä ja alittaa ja ylittää kaatuneita puita. Matalien puiden yli Kipi saa mennä itse, kun se onnistuu melkein vain astumalla tai ihan pienellä hypyllä, korkeampien puiden yli nostan sen. Melkoinen temppurata, mutta sinne kannattaa silti mennä, koska uimapaikkana se on kiva eikä siellä koskaan ole muita.

Tukalan hellejakson aikana en kyllä Kipiltä yhtään kysellyt, millaisia lenkkejä tehdään. Se yritti sinnikkäästi ehdottaa pidemmälle lähtemistä, mutta jouduin torppaamaan sen toiveet. Jos emme olleet kaikkein kuumimpaan aikaan liikkeellä, niin saatoin joskus tehdä pieniä myönnytyksiä, mutta muuten meidän lenkit kulkivat suorinta tietä varjoisaan puistoon ja sen siimeksessä joelle, missä Kipi sai kahlata, ja sitten samaa reittiä takaisin. Repussa kulki mukana vesipullo ja välillä pysähdyttiin pitämään juomatauko. Se oli sellainen parinkymmenen minuutin lenkki, hellelenkiksi jo pitkäkin, mutta ei liikaa, kun pystyi hyödyntämään puiston varjoisuuden, pulahtamaan jokeen ja välttämään asfalttia suurimman osan matkaa. Olin kyllä taas kiitollinen siitä, ettei asuinpaikkamme ole sieltä pahimmasta päästä ollenkaan.

Oli kyllä aika puuduttavan tylsät viikot, kun ei voinut juuri mitään tehdä. Kotonakin oli turhan kuuma. Siihen asti kesä oli ollut aika viileä ja sateinen. Onneksi helle sitten loppui, ja elokuussa onkin välillä ollut vuodenaikaan nähden viileää. Uimavedet ovat paljon viileämpiä kuin viime vuonna samaan aikaan. Ihan kivat lenkkisäät on enimmäkseen ollut kyllä.

Retkillä olemme käyneet aika paljon, eniten taas meidän entisen asuinpaikan lähellä. Iso-Valkeella kävimme vain kerran tänä kesänä, ja siellä oli omaan makuuni vähän turhan paljon porukkaa silloin, vaikkei ehkä ruuhkasta ihan voi puhua. Porukka kuitenkin hengaili parkkipaikan lähialueilla, ja kun kiersimme järven ympäri menevän luontopolun, niin siellä saimme olla aivan rauhassa. Viime vuonna emme enää päässeet reittiä kiertämään, kun se olisi ollut Vinskille liian raskasta. On ollut kiva retkeillä Kipin kanssa, kun se vielä pystyy kulkemaan useamman kilometrin lenkkejä, mutta kohtuutta ja varovaisuutta sen kanssa täytyy koko ajan silti noudattaa. 

Siskon perheeseen tuli kesän aikana toinenkin koira, aikuinen kodinvaihtaja, valkkarityttö Valo. Olemme siskon kanssa ihmetelleet, miten meidän asetelmat ovat keikahtaneet ihan ylösalaisin. Ennen minä olin se, jolla oli paljon eläimiä ja heillä lapsia muttei eläimiä, sittemmin heillä oli pitkään yksi pieni kodinvaihtajana tullut koira. Vili oli samaa ikäluokkaa Vinskin kanssa, ja siitä on aika jo jättänyt myös. Nyt sitten heillä on kaksi koiraa ja kaksi kissaa ja minulla enää yksi vanha koira, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä!? 

Saimme yhdellä meidän retkistä seuraa siskosta ja Valosta. Kipi suhtautui ensin vähän epäillen isoon tuntemattomaan koiraan sen sukupuolesta huolimatta, mutta hyvin koirat juttuun tulivat, vaikka leikkimään Kipi ei ryhtynyt. Siitä on aikaa, kun se on minkään koiran kanssa leikkinyt. Aiemmin kesällä se pääsi Jalon kanssa koirametsään, eikä enää leikkinyt senkään kanssa. Kyllä koiramaisesta seurasta iloa on ilman leikkimistäkin. 

Kipi tajuaa jo varoa isoja koiria nykyään. Nuorenahan se oli täysi reikäpää kaikessa, ja on joskus lievästi vieläkin. Minäkin joudun olemaan varovainen sen suhteen, että jos joskus ollaan lenkillä isompien koirien kanssa, niin tönimistilanteita ei saisi tulla. Kaikki koirat eivät luontaisesti aina väistä hyvin toisia, eikä ole kiva, jos ne kovassa vauhdissa muksauttavat pienempää ja hauraampaa koiraa. Valo osasi väistää hyvin, joten uskalsin pitää Kipiä huoletta irti sen kanssa. 

Aiemmin kesällä Kipi joutui metsäpolulla kahden isomman koiran tönäisemäksi. Ei pahasti, mutta kyllä se säikähti ja vinkaisi, ja on sitä voinut sattuakin. Onneksi jälkeenpäin ei mitään oireita näkynyt. Sen jälkeen sekä siitä että minusta on tullut varovaisempi. Pidän mieluummin Kipin vaikka kytkettynä ja lähelläni, jos tönityksi tulemisen vaara on olemassa. Enkä luota yhteenkään isoon koiraan ennen kuin näen miten se väistää muita. Suhteellisen harvoin me isoja koiria tapaammekaan. Enää Kipi ei ole tavannut Nebula-rotikkaakaan, kun siitä on tullut niin isokokoinen, ja käytös on tietenkin yhä pentumaisen estotonta ja hyvin fyysistä. Hitsi miten aika menee.

Kipi täytti jo 12 vuotta elokuun puolivälissä. Sen pentuesisaruksista on ainakin kolme jo kuollut. Jokaisesta päivästä saakin olla kiitollinen, kun etukäteen ei tiedä miten pitkä aika kellekin annetaan.

Synttäripäivän poseeraus retkellä

Draaman poismenosta tuli tässä kuussa kuluneeksi jo kolme vuotta. Draaman emä puolestaan täytti juuri 16 vuotta. Draama muistutti ihanaa emäänsä niin paljon ulkoisesti ja tavoiltaan, mutta pitkäikäisyyttä se ei valitettavasti emältään perinyt. 

Heinäkuussa Kipi kävi moikkaamassa eläinlääkäriä. Halusin varmistua sen kropan ja suoliston tilasta ja kokonaisterveydestä muutenkin. Kipillä oli ollut satunnaisia paineistumisoireita lenkillä. Joskus ne näyttivät liittyvän läheisen työmaan meluun, vaikka Kipi on aina ollut täysin äänivarma. Arvaile siinä sitten, että tapahtuuko sen kuuloaistissa nyt muutoksia vai onko syynä esim. kipu. Pari kertaa Kipi myös viivytteli autoon hyppäämistä, ja mietin tietenkin että onko syynä selkä vai jokin ei-terveydellinen tekijä.

Uutena vaivana Kipillä myös oli vatsanalusen punoitus ja lievä kutina, jotka eivät kotihoidolla olleet kokonaan menneet ohi, vaikka lieventyneet ne kyllä olivat. Aluksi epäilynä oli uintireissulta saatu järvisyyhy, mutta se olisi mennyt nopeammin ohi. Eläinlääkäri sanoi vaivan voivan johtua vaikka allergiasta ja jostain ruuasta, vaikka epätavallista se onkin, että allergia puhkeaisi vasta tuon ikäiselle koiralle. Ehkä syy kuitenkin oli jokin ulkoinen tekijä. Kipi oli esimerkiksi makoillut yhdellä retkellä alueella, jossa oli hanhia ja paljon niiden ulostetta, ja tästäkin on jotain voinut eläinlääkärin mukaan tulla. Enää emme meidän retkillä pidä taukoja rannassa, jonka hanhet ovat miinoittaneet. Puhtaan näköisen paikan meille silloinkin katsoin, mutta käytännössä siellä ei mikään taida ihan puhdasta olla.

Uloste Kipillä oli jo pitkään välillä ollut turhan pehmeää, ja satunnaisesti esiintyi ripuliakin. Eläinlääkärin tutkimuksessa suolisto tuntui kaasuiselta. Sekä iho- että suolisto-oireiden takia Kipin ruokavalio pantiin vähän uusiksi ja kuitulisäksi vaihdettiin bataatti. Ulosteen laatu onkin muuttunut paljon paremmaksi ja iho-oireet menneet ohi, ihon punoitukseen Kipi sai kuurin kortisonisuihketta. Saa nähdä, jatkuuko suuntaus näin hyvänä. 

Veriarvotkin katsottiin pitkästä aikaa ja ne olivat viitteissä.

Selässä eläinlääkäri huomasi kireyksiä. Uutena juttuna oikea kyynärnivel oli hieman rutiseva, mikä kertoo alkavasta nivelrikosta. Nivel ei ollut paksu kuten Vinskillä silloin, kun sen nivelrikko todettiin, ja toivottavasti tilanne pysyisi lievänä mahdollisimman pitkään. Pitääkö Kipin nyt sitten tuokin vaiva Vinskiltä periä..?! 

Itse asiassa Kipi kyllä oli pari kertaa lievästi ontunut kyseistä jalkaa ennen meidän eläinlääkärikäyntiä, mutten enää aktiivisesti muistanut koko asiaa, koska ontuminen oli ollut niin lievää ja niin lyhyen hetken ajan tapahtuvaa, että epäilin melkein nähneeni omiani. Mutta kyllä se yleensä niin menee, että jos tuollaiseen kiinnittää huomiota, niin havainto on oikea. Eläinlääkärikäynnin jälkeen Kipille myös tuli kerran vastaavaa ontumista. Se sai muutaman päivän kuurin parasetamolia, eikä ole sittemmin ontunut.

Selkä ja muu kroppa käytiin hoitamassa kraniossa eläinlääkärikäynnin jälkeen. Kraniohoitaja sai tuntuman, että Kipi olisi jossain vaiheessa kaatunut ja siitä heijastuisi ongelmia kroppaan, mutta mitään kaatumista en ole itse nähnyt. Jossain vaiheessa Kipillekin varmaan tulee ajankohtaiseksi aloittaa gabapentiini selän takia, mutta nyt vielä ei ollut akuuttia tarvetta siihen. Tuota muutaman kerran ilmennyttä lievää paineistumisoireiluakaan ei enää ole ollut.

Kipi eläinlääkärireissulla Helsingissä

Kulunut kesä on kuitenkin vielä ollut Kipille hyvää aikaa. Se on saanut nauttia elämästä, retkeillä, uida ja ajaa jälkiä. On aina hauskaa nähdä Kipin riemu, kun se huomaa minun valmistelevan retkelle lähtöä. Sitä ei vaan pysty tekemään Kipiltä salaa, se tajuaa jutun juonen jo ensi valmisteluista ja alkaa pomppia ja ryntäillä innoissaan ja hoputtaa minua ja pyöriä kaikin tavoin tielläni. Tekee se pitkälti samaa aamuisinkin odottaessaan päivän ensimmäistä uloslähtöä, ja pienemmässä mittakaavassa ennen muitakin lenkkejä. Juuri tänä aamuna katsoin sen täpinöissään taas kerran pitkin poikin viskelemiä pehmoleluja ja rutattuja mattoja ja mietin, että joskus tulee aamu, kun tätä näkyä ei enää ole. Ja silloin minulla tulee olemaan pohjaton ikävä sitä näkyä, vaikka nyt joskus huokailenkin, kun monta kertaa päivässä oion mattoja ja makuualustoja Kipin intoilun jäljiltä. 

Face muistutti tänään päivälleen neljä vuotta sitten olleesta päivästä, jolloin teimme retken samalle lammelle, jossa tänä kesänä kävimme pitkästä aikaa Kipin kanssa ja se topakkana poikana opasti minut oikeita polkuja pitkin. Neljä vuotta sitten koiria oli mukana vielä kolme yhden sijaan. Voi aika mihin katoat ja mitä kaikkea jää vain muistoihin. Se teema on nyt ollut tapetilla muutenkin kuin koirien kautta. Muistan tuon päivän ja tunnelman hyvin, kun vietimme kesän lopettajaisia meille kaikille mieluisissa puuhissa. Sää oli kesäisempi ja aurinkoisempi kuin tämänpäiväinen synkkä sää, mutta se on oikeastaan aika hyvä vertauskuva näiden kahden elokuun viimeisen päivän eroista muutenkin.

💓