Seniorikoirien elämää

Vielä me olemme muutaman kerran päässeet retkeilemään. Entistä huomattavasti pienimuotoisemmin toki, mutta kuitenkin. 

Muutaman kerran retkemme on suuntautunut Iso-Valkeelle. Olimme siellä myös sinä päivänä elokuussa, kun Draaman poismenosta oli kulunut tasan kaksi vuotta. Muistelin siellä erityisesti Draaman edesottamuksia veden äärellä ja sen intohimoista suhdetta veteen. Se olisi niin nauttinut kun olisi saanut nytkin olla meidän mukana, ja olisi sen pitänytkin olla, vastahan se olisi ollut 11-vuotias. Ei se ollut kuin vajaat kahdeksan kuukautta Kipiä vanhempi. Mutta ajatuksissa ja sydämessä se yhä oli läsnä. Kahdessa vuodessa sen poismenoon on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta mielessä se käy ihan jokaisena päivänä.

Iso-Valkeella vietimme myös Kipin 11-vuotissynttäriä viikko muistopäivän jälkeen. Kipi on edelleen vilkas, iloinen ja ehtiväinen tyyppi, jossa silti ikäkin jo näkyy. Harmaata on, ja Kipi on aika pitkään jo liikkunut lähes pelkästään käynnissä ja ravissa, reikäpäisimmät temput ovat jääneet pois ja laukkakin suureksi osaksi. Nuorempana Kipi säännöllisesti metsässä vapaana ollessaan sai hepulilaukkakohtauksen, jonka aikana se kiiti pitkin maastoa hirmuista vauhtia ristiin rastiin suurta riemua ilmentäen. Nyt sillä oli vain yksi hepulikohtaus koko kesän aikana.

11v

Kipin kohdalla sen selän tilanne vaikuttaa sen liikkumiseen ja tavallaan vanhentaa sitä nopeammin. Vanhaksi eläneissä koirissani on yleensä näkynyt ikääntyminen selkeämmin vasta joskus 12 ikävuoden jälkeen. Mutta kyllä Kipi vielä kovavauhtista ravia pistelee menemään ja jaksaa väsymättä pitkiä lenkkejä. 

Koska Vinskin liikkumista pitää rajoittaa enemmän kuin Kipin, niin Kipi saa välillä omia lenkkejä. Silloin se pistelee menemään tasaisen kovaa vauhtia eikä paljon pysähtele. Kivaa vastapainoa itsellenikin välillä mennä kovempaa vauhtia pysähtelemättä. Vinskin kanssa mennään leppoisammin ja aikaa kuluu paljon seisoskeluun, kun se nuuskii niin hartaasti asioita. Metsälenkit ovat parhaita, koska silloin pojat saavat liikkua omaan tahtiinsa vapaana. Metsälenkille vain emme joka päivä pääse, kun kunnolliset metsät ovat automatkan päässä ja lähimetsät ovat niin pieniä, ettei niissä varsinaista metsälenkkiä saa aikaiseksi. Vinskin kanssa ei muutenkaan liikuta paljon yli puolta tuntia pidempään kerralla, mutta ulkona käydään 4-5 kertaa päivässä.

Ei Kipinkään kanssa yltiöpitkiä lenkkejä tehdä. Olenkin huomannut, että oma pää ja kroppa vaativat enemmän. Ennen oli arkea tehdä joka päivä yksi pitkä useiden kilometrien pituinen lenkki ja pienemmät siihen päälle. Oli myös arkea valita retkillä pitkiä reittejä. Nyt emme mene edes niitä lyhyempiä kokonaan. Olenkin kaihoten katsellut retkillä reittien suuntaan.

Niinpä sitten lopulta päätin repäistä ja lähdin pitkälle lenkille ulkoilualueelle ilman koiria. Olihan se vapauttavaa ja helppoa, kun sai mennä miten lystäsi eikä tarvinnut ottaa koirien tarpeita huomioon. Mutta samalla se oli ihan hemmetin tylsää, tyhjää ja suorastaan luonnotonta. En edes haluaisi tottua sellaiseen, retkellä ja lenkillä kuuluu olla mukana koira tai useampi. Olen käynyt uudestaankin lenkillä ilman koiria eikä mielipiteeni ole muuttunut. Jotain tuntuu aina puuttuvan.

Kipin kanssa toki voisin joskus mennä kahdestaan retkellekin, voihan sen kanssa vielä mennä huolettomammin kuin Vinskin kanssa. Ongelma on siinä, etten halua jättää Vinskiä ihan yksin kotiin. Se on aina kovasti lähdössä mukaan kun poistun kotoa. Kun lähdemme Kipin kanssa kahdestaan lenkille, saan Vinskin jäämään kotiin nameilla lahjomalla. Mutta joka kerta se odottaa meitä eteisessä valppaana. Meidän lenkit eivät kestä kauaa, mutta retkellä viipyisimme huomattavasti kauemmin. 

Jos asiat olisivat menneet toisin eikä maailma olisi muuttunut tässäkin asiassa niin tyhmään suuntaan, niin laumassa olisi jo nuori koira ja voisin lähteä sen kanssa retkille Kipin ja Vinskin jäädessä kotiin odottamaan ja pitämään seuraa toisilleen. En tiedä miksi some edelleen mainostaa minulle aina välillä rescue-koiria. Kai olen joskus jäänyt katsomaan kyseisiä päivityksiä vähän liian pitkään. Hiljattain siellä mainostettiin kotia vailla olevaa hienoa koiraa retki- ja lenkkikaveriksi. No kiva. Onko pakko kääntää veistä haavassa.

Vinski on käynyt säännöllisesti ultrakylmähoidossa. Kyllä se auttaa vaikkei olekaan mikään sellainen ihmehoito, että Vinski sen jälkeen alkaisi kirmailla kuin nuori varsa. Pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta liikkumisessa huomaa parannusta. Kun se taas kääntyy huonompaan, on aika uudelle hoidolle.

Syyskuun alkupuolella Vinskillä kyllä oli sellainen hankalampi olo kroppansa kanssa, ettei sitä hoidettu ultrakylmähoidolla vaan kraniohoidolla. Meillä oli aika osteopaatille viikon päästä, mutta tilanne vaati käsittelyä heti. Kraniohoidon lisäksi Vinski sai myös laseria. Jumia oli erityisesti rintarangassa ja tuli epäilys siitä, että jokin taustasyy oli sen aiheuttanut. Mitään isompaa en ollut huomannut sattuneen, mutta kerran Vinski esimerkiksi kyllä oli tullut aika huonosti sohvalta alas melkein nokalleen. Se havahtui suoraan syvästä unesta kun oltiin lähdössä ulos ja oli kai siksi niin tokkurainen ettei laskeutunut sohvalta kovin skarpisti. Se vaan ei enää ollut mikään tuore juttu. 

Viikon päästä kraniosta sitten mentiin osteopaatille. Vinskillä oli edelleen rintarangassa lapojen välissä jumia, ja myös osteopaatti sai tunteen, että sen takana voi olla jokin sattumus. Käsittelyn jälkeen Vinski alkoi palautua ennalleen ja on taas pystynyt lenkkeilemään normaaleja lenkkejä.

 

Kipi pääsi myös osteopaatin käsittelyyn ja pientä jumia löytyi, mutta kroppa oli pysynyt suorana. Osteopaatti sanoi, että sen kroppa vastaa käsittelyyn Vinskiä paremmin, onhan se nuorempi. Kuitenkin hyvä juttu oli se, että myös Vinskin kroppa vielä vastasi käsittelyyn ja siihen saatiin joustoa. Ja iän/selkävaivan tuomaa jäykkyyttä on toisaalta myös Kipillä.

Hiljattain Vinski aiheutti uuttakin huolta. Se juoksutti minua ripulin takia ulkona lauantain vastaisen yön viikko sitten. Annoin sille Dia-Tabia ja Kaoliinia ja tilanne rauhoittui, mutta sunnuntai-iltana ripuli alkoi uudestaan ja jatkui vielä maanantainakin. Tällä kertaa tilanne oli pahempi, eivätkä DiaTab ja Kaoliini enää tepsineet. Maanantain aikana kuvaan astui mukaan myös oksentelu. Vinski alkoi muuttua apeammaksi ja huonosti liikkuvaksi. Soitin meidän vakiklinikalle ja sieltä sanottiin, että vanhan koiran kyseessä ollessa se pitäisi viedä hoitoon vielä samana päivänä, mutta heillä ei aikoja ollut. Soitin sitten läpi hirveän monta paikkaa, mutta missään ei ollut aikoja joko ollenkaan tai ei tarpeeksi pitkää aikaa. Maanantait ovat usein pahoja päiviä. Lopulta kuitenkin sain ajan eräälle klinikalle, jossa emme aiemmin olleet käyneet.

Klinikalla Vinskin todettiin jo hieman kuivuneen, mutta ei pahasti, kuivumisaste oli 5-6%. Vinski sai sitten muutaman tunnin viettää klinikalla tipassa ja sille annettiin pahoinvointi- ja kipulääkkeitä suoneen. 

Kyseinen klinikka panostaa siihen, että eläinlääkärikäynti on lemmikille mahdollisimman hyvä kokemus. Niinpä Vinski sai etujalkaansa puudutteen ennen kanyylin asentamista. Pistorasiassa pöhisi Adaptil. Nameja annettiin joka välissä. Hoitaja ehdotti, että hän voisi hakea Vinskille tyyliin jotain maksapasteijaa nuoltavaksi kanyloinnin ajaksi, mutta sen kielsin, kun kyseessä kuitenkin oli oksentava ja ripuloiva koira. Annoin Vinskille pikkuriikkisiä nameja ihan muutaman ja rapsuttelin sitä kanyloinnin ajan. Aika kauan se kesti, kun suoniyhteyttä ei meinattu saada.

Meidän oma eläinlääkäri soitti minulle kun olin parkkipaikalla odottamassa, että haen kohta Vinskin pois klinikalta. Hän oli saanut muut potilastyöt valmiiksi ja olisi tarvittaessa ottanut meidät ylimääräisinä vastaan vielä samana iltana. Ihan mahtavaa, harmi vain etten sitä aiemmin tiennyt, kun meidän vakiklinikalta käskettiin mennä muualle. Mutta eipä ainakaan työllistetty lisää muutenkin ylityöllistettyä lääkäriä, paitsi jatkohoito-ohjeita häneltä kyllä kyselin ja sain. Oli helpottavaa saada yhteys myös häneen, kun hän tuntee Vinskin ja sen vaivat parhaiten ja luotan muutenkin hänen asiantuntemukseensa. Vinskin klinikalta mukaan saamaan lääkitykseen tulikin maksaongelmien takia vähän eri ohje kuin klinikalta annettiin, eli lääke annettaisiin vain oireiden niin vaatiessa ja vain puoli annosta määrätystä. Lopulta Vinski ei tarvinnut lääkettä ollenkaan.

Lääkärikäynnin jälkeen Vinski ei enää oksennellut ollenkaan eikä ripuloinut samana päivänä enää. Seuraavana päivänä se teki yhden löysän ja limaisen ulosteen, mutta sen jälkeen uloste muuttui hyväksi. Tiistai oli vielä vähän vaisu päivä ja Vinski nukkui paljon rankan maanantain jäljiltä, mutta sitten se palautui ennalleen. 

Taas jaksaa lenkkeillä kunnolla

Olen nyt entistä enemmän pohtinut koiratonta tulevaisuutta, koska se on päivä päivältä lähempänä. Asia tuntuu konkreettisemmalta siksikin, kun näkee että Kipikin jo oikeasti ikääntyy ja sillä on selkävaivojen kylkiäisenä ja sydänvikakin. Olen vakuuttunut siitä, että sitten pääni hajoaa ja kaikki muu on turhaa. Kyllä sitä vielä harrastuksista luopuu, mutta ei nyt sentään koirista kokonaan. Miten tyhjä sitten onkaan niin koti kuin koko elämä. Vaikka miten etsisi uusia harrastuksia, niin eivät ne koskaan voi korvata koiran kumppanuutta ja koko sitä elämäntapaa. Koskaan ei ole yhtä kivaa retkeillä yksin kuin koiran kanssa. 

Vinskin kanssa mennään muutenkin jo päivä ja hetki kerrallaan. Syksyn koleat ja kosteat ilmat eivät tee sille hyvää, ja pahimmat ovat vasta edessä. Jos se vielä liukkaat kelit on näkemässä, niin nekään eivät sille hyväksi ole. 

Kesän ja syksyn tähän asti me vielä ainakin saimme, ja yritin käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Olemme käyneet lenkeillä ja retkillä koirien lempipaikoissa. Koirat ovat päässeet välillä jäljestämään. Eniten on jälkiä tehty nurtsille, se on helppo alusta erityisesti Vinskille. Metsäjäljellä se kerran vähän kompastui epätasaisessa maastossa, kun vanhuksen ei ole aina niin helppo keskittyä sekä jälkeen että maaston muotoon. Kotona ollaan joskus tehty nosea. Pari kertaa olemme jopa ottaneet vähän tottistakin, tosi pitkästä aikaa. Vinskillä hyvin pienimuotoisesti ja eleillä ohjaten, koska sen kuulo on huono. Kipillä vähän enemmän. Siellä ne taidot yhä olivat (no ehkä vähän suurpiirteisinä kuitenkin;), ja motivaatiokin kohdillaan kun sai pitkästä aikaa ja lyhyesti tehdä.

Ihan tavallista arkea siis olemme eläneet, mutta siten, että siinä on mukana noita tavallaan ylimääräisiä pieniä juttuja välillä. Tavallinen arki on parasta.

Huoltoa ja pohdintoja

Viime viikolla kävimme taas Iso-Valkeella. Jes, Vinski ei taaskaan kutissut uinnin jälkeen, vaikkei turkkia ole edelleenkään leikelty ja vaikken tällä kertaa edes pessyt sitä reissun jälkeen. Iso-Valkeen reissu oli helteinen, mutta nyt on taas ollut vähän viileämpää. Minä ja koirat tykkäämme. 

Alkuviikosta Vinski kävi kraniohoidossa. Olin pähkäillyt, että veisinkö sen seuraavaksi ultrakylmähoitoon vai laseriin, mutta päätin aloittaa kraniohoidosta ja jutella löydösten perusteella kraniohoitajan kanssa siitä, mitä täsmähoitoa seuraavaksi kannattaisi mieluiten käyttää.

Hoidettavaa löytyi jonkin verran, ja Vinskin vakituiset liikkumiseen vaikuttavat ongelmakohdat ovat tietenkin selkä ja kyynärät. Selässä oli jäykkä kohta, kyynäristä oikeanpuoleinen oli huonompi kuten ennenkin. Kraniohoitaja oli sitä mieltä, että ultrakylmähoito olisi Vinskille laseria tehokkaampi ja suositteli sitä annettavaksi kyynäriin pienemmät suihkaukset kuin viimeksi, ja lisäksi käsittelemään myös selän ongelmakohdan kylmähoidolla.

Onnekkaasti paikalla oli samaan aikaan myös ultrakylmähoitoja tekevä hoitaja, ja hän ehti käsitellä Vinskin heti kraniohoidon jälkeen. Eihän se ollut kuin parin minuutin juttu. Vinski selvästi muisti sopen, jossa kylmähoito viimeksi tehtiin, ja yritti aluksi maastoutua pöydän alle. Yllätyin, kun se silti otti suihkaukset reippaana ja tyynenä vastaan. 

Kipi oli mukana ihan jo senkin takia, että sen painoa pitää tarkkailla, ja tuolla sattuu olemaan vaaka. Painoa oli tullut lisää 400 grammaa edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, joten suunta on oikea. Ja sai Kipi lyhyen kraniokäsittelynkin Vinskin jälkeen, kun se kuulemma oli sitä heti meidän saapuessa pyytänyt 😀 Siltä löytyi niskasta laitettavaa. Vinski istui oman käsittelynsä ajan, mutta Kipi makoili välillä sen käsittelyn aikana kyljellään hoitomaton reunalla, ehkä toiveikkaana odottamassa omaa vuoroaan. Siinä on kyllä hoitomyönteinen koira, jonka hoitosuhde juuri tähän kraniohoitajaan alkoi jo alle vuoden iässä. Ei se silloin alkuaikoina aina ollut niin hoitomyönteinen, mutta sillä oli isot jumit silloin nuorella iällä.

Vinski sai kylmähoitoa kyynäriin vähän varovaisemmin siksi, että sille viimeksi tuli niin selkeä pahenemisreaktio. Reaktio loiveni päivien mittaan vähitellen kuin huomaamatta, kunnes tajusin, että sehän liikkuu jo hyvin. Tällä kertaa ei mitään pahenemisreaktiota näkynyt ensimmäisenä päivänä, toisena välillä näkyi jotain, sen jälkeen vain ajoittain jotain. Joutuuhan siinä kroppa kuitenkin käymään läpi oman prosessinsa joka kerta ja se ottaa aikaa.

Hieno juttu, jos tämä on sopiva tukihoito Vinskille, kun lääkkeitä sille voi antaa vain rajallisesti. Neurontin menee koko ajan, mutta tulehduskipulääkkeitä ei voi antaa. Librelaa Vinski ei myöskään ole tänä vuonna enää saanut, kun siitä ei näyttänyt olevan ensimmäisen kerran jälkeen enää hyötyä. 

Virtsankarkailuun Vinskille kokeiltiin taas lääkitystä keväällä. Ensin annoin sille varastosta löytyneet Rinexinin loput. Enää kyseinen lääke ei ole markkinoilla. Hämmästyin, kun virtsankarkailu sen jälkeen loppui melkein kokonaan. Kun Rinexin loppui, niin oli pakko vaihtaa Propaliniin. Sen teho oli huonompi, mutta sekin näytti aluksi auttavan jonkin verran, myöhemmin ei ehkä niinkään. Suunnitelmissa on jättää se nyt kokeeksi pois ja katsoa, muuttuuko tilanne. Aina voi jatkaa lääkkeen antamista, jos tilanne huononee.

Eläinlääkäri arveli virtsankarkailun edelleen johtuvan selästä, joten se on vähän jännä, että virtsankarkailulääkitys näytti aluksi auttavan. Virtsankarkailua sinänsä en jaksa stressata, kun ei Vinski mitään lammikoita sisälle kuitenkaan tee eikä edelleenkään itse edes huomaa koko asiaa. Välillä pissaa ei valu juuri ollenkaan, välillä sitten pieniä määriä.

Aina joskus ulos lähtiessämme on tullut mieleen, että olisihan se mukavampaa astua suoraan ulos omasta ovesta ja säästää vanhat koirat kulkemasta rappukäytävässä ja hississä, ja että pitäisikö asialle tehdä jotain muuta kuin laiskasti ja harvakseltaan selata asuntoilmoituksia. Päätinkin käydä fiilistelemässä kahden tarjolla olevan asunnon ympäristöä ja miettiä, että voisiko niistä vakavammin kiinnostua vai ei. Tiesin, että mitään täydellisiä matcheja ne eivät olisi, mutta toinen oli rivari ja toinen luhtitalon alakerta, joten suora ulospääsy omasta ovesta toteutui kyllä.

Kummankaan asunnon lähiympäristö ei kuitenkaan ollut kovin miellyttävä. Ei jatkoon. Meidän nykyinen lähiympäristö on mukavampi, kun suoraan pihalta pääsee metsäpolulle ja koko lenkin voi halutessaan tehdä luonnon keskellä asfalttikaduille poikkeamatta. Lähipuistosta tykkää koko meidän jengi. Naapuruston koiranomistajat antavat hyvin tilaa toisilleen, eikä meidän rapussa asu montaa koiraa, joten yllättäviä kohtaamisia hississä tai rapussa ei juuri tule.

Asumme toisessa kerroksessa, ja kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa asuu oranssi kissa, joka välillä oleskelee oman ovensa edustalla rapussa. Siinä se tyynenä ja tyytyväisenä makoilee. Ilmeisesti se saa hupia tarkkaillessaan siinä tapahtumia, ja siksi sille välillä jätetään ovi auki rappuun. Ei se koskaan minnekään siitä lähde, ja usein omistaja sulkee oven siinä vaiheessa, kun kuulee jonkun liikkuvan rapussa. Joskus pimeällä ulos lähtiessä erottaa vain kiiluvat silmät yläkerrassa, johon meidän ovelta on suora näköyhteys. 

Lenkillä tulee tuttuja naamoja vastaan. Entinen pietarilainen katukoira on Kipin inhokki, kun se aina haukkuu aggressiivisesti, eikä Kipikään silloin hiljaiseksi jää. Sen sijaan usein vastaan tulevaa käppänäkaksikkoa Kipi kovasti rakastaa. Se heiluttaa iloisesti häntäänsä ja vikisee haikeasti ja innokkaasti kaksikon perään ihan joka kerta, ja mikä hauskinta, niin käppänät aloittavat myös vikinän jo nähdessään meidän lähestyvän. Kohtaamiset hymyilyttävät aina meitä hihnojen toisiakin päitä. Kaikki nartut eivät mitään vastakaikua Kipille suo, se yksikin bichon frise vain tuiskahtaa Kipin kaihoisalle vikinälle.

Kyllä minä tätäkin paikkaa jään joiltain osin kaipaamaan, jos joskus pois muutan. Ja sen todellakin totesin, etten mihin tahansa kämppään muuta vain siksi, että se on maan tasalla. Huomattavasti kauemmas jos muuttaisi, niin löytäisi paljon helpommin kämpän, joka täyttää useimmat kriteerit. Mutta tällä hetkellä sijaintikin on tärkeä kriteeri. Esimerkiksi koirien huoltojoukkojen ja vakieläinlääkärin haluan pysyvän jollain lailla kohtuullisen matkan päässä. Sekin on kiva, että entiset asuinpaikat ovat kohtuullisen lähellä. 

Sitten kun koirista aika jättää, niin en tiedä, haluanko edes enää muuttaa jonnekin kauas metsän reunaan ilman niitä. Mitä itua siinä olisi, kun miettisin vain koko ajan, että sellainen paikka pitäisi ehdottomasti saada jakaa koirien kanssa? Jotain tuntuisi koko ajan puuttuvan. 

Puistossa meillä oli hiljattain mieleenpainuva kohtaaminen erään vanhemman naisen kanssa. Hän lähestyi meitä joenvarren metsäpolulla, ja ohjasin koirat ohittamaan mahdollisimman reunaan. Nainen sanoi, että anna tulla tänne vaan. Hän halusi tervehtiä koiria ja kertoi oman 16-vuotiaan koiransa kuolleen juuri edellisenä päivänä. Hän oli tullut ulos, koska ei pystynyt olemaan kotona, ja oli miettinyt, että pitää varmaan ryhtyä puita halaamaan. Sitten tulimme me ja hän pääsi seurustelemaan innokkaiden ja iloisten koirien kanssa. Me kuulemma pelastimme hänen päivänsä.

Voi miten hyvin tunnistin tuon tarpeen lähteä ulos, ja kerroinkin sen naiselle. Samaa tein itse kun Draama kuoli. Enkä voinut olla ajattelematta, että näinkö tässä naisessa samalla oman tulevaisuuteni. Sen, missä kuljen ulkona yksin ilman yhtäkään koiraa ja mietin, että pitäisikö ehkä halata puuta.

Taannoisen hyvin hetkelliseksi jääneen harmituksen jälkeen eivät koiraharrastukset ole taaskaan herättäneet minussa harmitusta tai erityistä kiinnostusta. Ei minulla ole mitään hinkua päästä tällä hetkellä harrastamaan mitään lajia, ei sitä B-tottistakaan. Olisin silti toivonut, että B-tottis olisi tullut jo viimeisten kolmen koirani aikana, koska pk-jutut olisivat sopineet niille niin hyvin, ja olisi ollut mielekästä kun olisi ollut pienimuotoisia tavoitteita. 

Jos nyt pystyisin ottamaan uuden koiran, niin en valitsisi sitä sillä perusteella, että siitä voisi tulla hyvä harrastuskoira. Katsoisin, mitä vastaan tulee. Kodinvaihtaja tai rescue olisivat vahvoja vaihtoehtoja. 

Ennen Kipin tuloa olin jo aika hyvin sopeutunut elämään ilman tavoitteellista harrastamista. Sitten tuli Kipi ja myöhemmin Draama, ja Vinskinkin kaivoin vielä telakalta, nuorihan se vielä silloin oli. Luopumisprosessia vaikeutti juuri se, että siitä tuli niin pitkä ja polveileva. Välillä toivoa oli, sitten taas kaikki romahti. Yksikään koira ei lopulta voinut pk:ta yhtään tavoitteellisesti harrastaa, kun ei sitä B-tottista vielä silloin ollut. Tokosta taas ei koskaan tullut poikien juttua. Draaman kyllä, mutta sen kohdalla terveystilanne pitkälti romutti tokouran.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi kannattanut nopeammin jättää toko poikien kohdalla ihan vaan höntsäilylajiksi. Olisi pitänyt myöntää itselleen, että ei toko tavoitteellisessa muodossa nyt vaan ollut niiden pala kakkua. Kipillä ei ollenkaan, Vinskillä ei enää alempien luokkien jälkeen. Kyllä meillä hauskaa oli, eikä koiria koskaan painostettu sellaiseen muottiin, johon niistä ei ollut. Mutta itse olisin päässyt helpommalla, kun olisin aiemmin suuntautunut tokossa pelkkään höntsäilyyn tai olisin etsinyt meille jonkin muun lajin. Tai päättänyt olla ihan vaan ilman mitään tavoitteellisempaa lajiharrastamista. Ei olisi tarvinnut analysoida kaikkea puhki ja lyödä päätänsä seinään niin paljon huomatessaan, etteivät hommat useinkaan edistyneet kuten olisin luullut ja toivonut. Kaiken sen ajan ja tarmon olisi voinut suunnata toisin. 

Kipi oli tokossa vähän ADHD-tyyppinen persoona. Jos ympäristössä oli liikaa ärsykkeitä, niin se ei pystynyt keskittymään hyvin. Samoin kun se seurustelee ihmisten kanssa, niin sen on vaikea keskittyä rauhassa ottamaan rapsutuksia pitkäkestoisesti vastaan vaan se höseltää ja häseltää, ja joskus menee hetkeksi sivuunkin ilmeisesti rauhoittelemaan itseään. Vinski sen sijaan on rauhassa aloillaan vaikka miten kauan rapsutuksista ja silityksistä nauttimassa. Kipikin joskus, mutta sen yleisolemus on silti usein levoton näissä tilanteissa, 

Ylivilkas Kipi ei silti kokonaisuutena missään nimessä ole, vaikka voi joskus siltä vaikuttaa, enemmänkin sen vain on joskus vaikea keskittyä. Vinski sen sijaan on erittäin keskittymiskykyinen lähes kaikessa. Uloslähdöistä Kipi menee kierroksille (niin kyllä Vinskikin, mutta paljon lievemmin), ja purkaa itseään silloin retuuttamalla pehmoleluja ja puremalla niitä raivoisasti. Se onkin ainoa tilanne, missä se pehmoleluja käyttää ja ainoa syy, miksi meillä niitä lattioilla yhä on, vaikka se varsinainen pehmoleluilla leikkijä onkin ollut poissa jo lähes kaksi vuotta.

Jälkeen Kipi on aina osannut keskittyä paljon paremmin, ja jälki olisi sopinut sille tavoitteelliseksi lajiksi niin paljon paremmin kuin toko. Nenänkäyttölajeissa se saa olla tärkeimmän ja luontaisimman aistinsa varassa, eikä ympäristössäkään silloin välttämättä ole niin paljon ärsykkeitä. Sen motivaatiokin tällaiseen työskentelyyn on parempi. 

Kipistä on aina ollut todella vaikeaa ottaa kuviakaan. Monelle bortsulle tyypilliseen tapaan se vetää korvat heti linttaan kun kamera ilmestyy näkyviin, mutta sen lisäksi se myös pälyilee koko ajan oikealle ja vasemmalle ja sitä on tosi vaikea saada katsomaan sekuntiakaan kameraan päin. Samaa pälyilyä se pahimmillaan harrasti tokossakin, joskin lievemmessä muodossa.

Kyllä Kipi osasi olla ihan hieno tokokoira välillä; iloinen, motivoitunut ja oppivainen. Siksi jaksoin pitkään uskoa, että lajiin kannatti panostaa, ja ehkä ailahtelu joskus loppuisi. No ei se loppunut. Kipin vahvuudet ovat muualla kuin tokossa. Eivät kaikki bortsutkaan mene tokomuottiin, eihän Vinskikään mennyt. Enää en taida mennä itsekään! Jos koskaan olen täysin mennytkään. Kivoja muistoja meille kyllä tokoilustakin poikien kanssa jäi, että ei sitä nyt katua tarvitse kuitenkaan.

Kipin piilevät selkäongelmatkin varmaan osaltaan vaikuttivat sen tokoiluihin nuoruudessa, mutta toisaalta ne eivät näkyneet nenänkäyttölajeissa tai arjen käytöksessä, mikä ehkä kertoo jotain kuitenkin. Siinä missä Vinski jaksaa seurata minua vaikka miten pitkään ihastuneesti tuijottaen, niin Kipi ei. Sen mieli alkaa vaeltaa, se alkaa jossain vaiheessa todennäköisesti jätättää tai pälyillä. Ja aika joutavaa puuhaahan pitkä seuruu kaikkine pilkuntarkkoine sääntöineen onkin.😁 Onnistuessaan toki hienon näköistä yhteistyötä.

Loppuun vielä pari kuvaa siitä, mitä kaikkea voi puistossa tulla vastaan.

Sydänultrassa

Viime maanantaina oli Kipin sydänultra. Paikka oli tuttu, mutta eläinlääkärinä tämän alan spesialisti. On tullut tuolla kyllä käytyä kevään ja kesän mittaan niin usein ja muutama soittopyyntökin on tullut eläinlääkärille jätettyä, että meidät tunnetaan jo hyvin. 

Käynti klinikalla alkaa aina pysäköintiluvan noutamisella tiskiltä. Vaihtoehtona on maksaa pysäköinti itse tai saapua julkisilla. Ennen minulta parkkilupaa pyytäessäni usein varmistettiin millä nimellä ajanvaraus on, ettei lupa joutuisi vääriin käsiin. Kevään mittaan minun ei tarvinnut lupaa edes pyytää, kun hoitaja totesi heti minut nähtyään, että parkkilupaa varmaan olet vailla. Ultrakäynnillä hoitaja tiskin takana ojensi minulle parkkiluvan mitään sanomatta heti naamatauluni nähtyään, enkä taaskaan ehtinyt edes suutani avata. Kun myöhemmin toin Kipin sisälle, niin ei minun tietenkään tarvinnut erikseen edes ilmoittaa sitä saapuneeksi. Näin se homma etenee, mutta ei se nyt pelkästään iloinen asia ole, että kuuluu klinikalla jo vakikalustoon...

Sydänlääkäri kuunteli ensin Kipin sydämen, ja saman sivuääänen hän kuuli kuin meidän oma lääkärikin. Sitten Kipi vietiin ultraan. Ensin siltä ajettiin karvat pieneltä alueelta molemmista kyljistä kainaloiden läheltä, että saatiin kurkistusaukot. Niin tuuheaturkkinen tuo tyyppi on, ettei kaljuja laikkuja edes huomaa ellei tiedä etsiä niitä.

Kipi makasi kiltisti ja hievahtamatta pöydällä vuorotellen molemmilla kyljillään tutkimuksen ajan. Välillä eläinlääkäri ojensi sille makupalan, joka kelpasi mainiosti, joten siitäkin näki, ettei stressiä ollut sille liikaa.

Syy sivuääneen selvisi. Lainaan tähän tekstiä kotiutusohjeista:

"Kipillä on todettu sydämen sivuääni, oireeton.

Yleistutkimuksessa Kipi virkeä ja reipas. Sydämen kuuntelussa systolinen sivuääni 3/6, syke rauhallinen ja sydämen rytmi normaali. Sydämen ultraäänitutkimus ja tutkimuksen aikainen sydänsähkökäyrä. Normaali eteisrytmi. Todetaan molemmilla puolilla eteisten ja kammioiden välisissä läpissä rappeumaa ja paksuuntumista, vasemmalla selkeämmät muutokset. Muutosten vuoksi läpät eivät enää sulkeudu normaalisti ja vasemmalla läppien väliin jää selvä rako. Läppävuoto on vasemmalla kohtalainen, oikealla pieni. 

Sydämen vasen puoli on läppävuodon seurauksena alkanut muokkautua, vasen eteinen on laajentunut ja vasen kammio pyöristynyt. Sydän on vielä kompensoinut tilannetta eikä vajaatoimintaa ole, mutta Kipin laihtuminen voi olla osaltaan tähän liittyvää. 

Aortta ja keuhkovaltimot ovat normaalit.

Aloitetaan Kipille sydänlääkitys ohjeen mukaan heti tänään illalla. "

Eli niin tuli Kipillekin sitten loppuiän lääkitys ja uusi diagnoosi. Lääkityksen on tarkoitus hidastaa sairauden etenemistä. Se saattaa myös parantaa sydämen tilaa niin, että seuraavassa ultrassa muutokset ovat lieventyneet. Kontrollitutkimusta eläinlääkäri suositteli ensi kevääseen. 

Kipi oli koko käynnin ajan reipas ja iloinen poika ja sai paljon rapsutuksia eläinlääkäriltä ja hoitajalta. Se kyllä osaa nauttia huomiosta ja vaatiakin sitä. Välillä se heittäytyi selälleen lattialle pyytämään maharapsuja. Muiden koirien perään se odotustiloissa välillä vinkui haikeasti ja olisi halunnut mennä tervehtimään. Hämmästyin, kun huomasin osan niistä olevan uroksia. Onko Kipillä polla noin sekaisin tyttöhuolien takia. Voi olla niinkin, että ne urokset olivat kastraatteja, eivätkä niin vahvasti haisseet uroksilta sen takia, ja Kipi opportunistisesti oletti kaikki koirat nartuiksi. 

Onpa hyvä juttu, että Kipin sydänsairaus saatiin kiinni ennen kuin se ehti edetä vajaatoiminnaksi. Jos vajaatoimintaa olisi ollut, niin Kipi olisi saanut myös nesteenpoistolääkityksen. Läppärappeuma ilmaantuu koirille ikääntymisen myötä, mutta alttius on lähes aina perinnöllinen. Tulevaa ei tämänkään parantumattoman vaivan suhteen voi tietää, mutta päivä kerrallaan tässä muutenkin elellään.

Lääkkeeksi Kipille tuli Cardisure, ja se aloitettiin ohjeen mukaan jo samana päivänä. Vähän hankalaa lääkityksessä on se, että lääke pitää antaa tyhjään vatsaan kaksi kertaa päivässä. Pitää siis miettiä, miten ruokailut ajoittaa. 

Nyt on sitten laumassa kaksi koiraa, joita pitää lääkitä noin 12 tunnin välein. Ensimmäisenä aamuna, kun pojat olivat lääkityksen suhteen vielä ihan eri rytmissä, niin tajusin illalla unohtaneeni Vinskin aamulääkkeet kokonaan. Olin niin keskittynyt Kipin vasta alkaneeseen lääkitykseen ja aamupalan ajoitukseen suhteessa lääkkeeseen, että unohdin antaa Vinskille aamupalan jälkeen sen omat lääkkeet. Nyt siirsin pojat samaan aikatauluun lääkkeiden suhteen, mutta se ei välttämättä jatkossa aina onnistu. Ihan riippuu omista aikatauluista ja Kipin ruokinnan aikataulusta. 

Isot poikkeukset päiväohjelmassa ovat se kompastuskivi, joka voi joskus pakottaa antamaan lääkkeet ns. väärään aikaan. Ja Vinskin kanssa saattaa joskus tulla eteen tilanne, missä Neurontin annetaan kolme kertaa päivässä, mikä onkin sitten jo huomattavasti sitovampaa ja haastavampaa. 

Kipi on tosiaan taas turhankin hoikassa kunnossa. Kun punnitsin sen ultrakäynnillä, niin paino oli tullut alas 700 grammaa rokotuskäynnin jälkeen eli alle kolmessa viikossa. Toki Kipi oli myös paastonnut varmuuden vuoksi ultraa varten (jos olisi pitänyt rauhoittaa tai ottaa verikokeita) ja syönyt hetken aikaa kevyemmin ripulin takia, mutta se ei varmaan kaikkea selitä. Onhan se iso ero silti noin lyhyessä ajassa noin kevyelle koiralle.

Eläinlääkäri sanoi laihtumisen voivan olla yhteydessä sydämeen. Vaillinaisesti toimiva sydän vie paljon energiaa. Tällainen vaihtoehto ei tietenkään ollut käynyt mielessä aiemmin, vaan olin ajatellut laihtumisen johtuvan Kipin yleisestä taipumuksesta hoikkuuteen hyvästä ruokahalusta huolimatta, ripuleista ja vilkkaasta hormonitoiminnasta. On niilläkin varmaan osuutta asiaan. Se viime vuoden poikkeuksellinen lihomisepisodi on jo pitkään ollut historiaa. 

Ruokaa pitäisi tietenkin antaa vielä selvästi enemmän. Hankalaksi asian tekee Kipin ajoittainen taipumus ripuleihin. Se oli tässä välissä kaksi kuukautta ripuloimatta, mikä oli pisin tauko ripuloinnissa sen jälkeen kun se taas loppusyksyllä alkoi. Sitten sille taas tuli kolmen päivän ripuli. Ei mikään sellainen kuin kunnon mahataudissa, se vain teki joka päivä yhden ripuliulosteen. Mutta ruokintaa piti tietenkin taas keventää, eikä ruoka ripulin aikana niin hyvin edes imeydy. Ja pahimmillaan ripulia on ollut jopa viikoittain.

Hirvittääkin nyt se, että miten ripuleita jatkossa esiintyy ja miten Kipin vatsa reagoi ruoan määrän lisäämiseen. Joskus on näyttänyt siltä, että isompi ruokamääräkin aiheuttaa löysyyttä. Ripulin syy on edelleen mysteeri, sitä nyt vaan välillä tulee noille molemmille. Ehkä jokin ympäristötekijä aiheuttaa sen, ehkä niiden bakteerikanta on hieman epätasapainossa.

Vinskilläkin oli tauko ripuleissa keväällä, mutta sitten sillä oli yksi ripuliepisodi jo ennen Kipiä.  Eläinlääkärin tutkimuksissa molempien mahat ovat tuntuneet hyviltä, ei aristusta tai mitään poikkeavaa suolistossa, mikä on tietenkin helpotus, kun kokemukset suolistosairaan koiran kanssa elämisestä kummittelevat taustalla. Ja meidän eläinlääkärillä kyllä on tarkat näpit, ja hän on juuri näihin ongelmiin erikoistunut. Ei kyllä poikien oireilusta muutenkaan voi puhua edes samana päivänä Draaman kanssa. 

Kipi on nyt myös jo kolmas koirani putkeen, jonka kohdalla anestesia ei ole mikään läpihuutojuttu, jos sekin pitäisi viedä esimerkiksi hammashoitoon. Vielä nyt sillä on eläinlääkärinkin mukaan vain vähän hammaskiveä. 

Hammaslääkärissä ja muita kuulumisia

Talvi oli tosiaan loputtoman pitkä ja järjesti vielä pari jälkinäytöstäkin. Oli siinä ihmettelemistä, kun huhtikuun loppupuolella satoi kymmeniä senttejä lunta, oli autoja pitkin tienpenkkoja ja bussiliikenne joillain teillä kokonaan seis. Taloyhtiön pihatalkoot peruttiin kahtena lauantaina peräkkäin. Aamuisin oli pakkasta, ja kiikutin autoon takaisin sisätilalämmittimen, jonka olin ehtinyt jo viedä kesäsäilöön. 

Ei heti välttämättä tulisi alla olevia kuvia katsoessa mieleen, miten lähekkäin ne on otettu. Ensimmäinen 21.4., toinen 23.4. ja kolmas 3.5.

Huhtikuun alkupuolella huomasin Vinskin ikenessä pienen verestävän kohdan. Siinä vaiheessa ei voinut tietää, liittyikö se jotenkin hampaaseen vai oliko Vinski ehkä loukannut ikenen johonkin. Haava näytti rauhoittuvan itsestään aika hyvin sinä aikana, kun odotimme pääsyä eläinlääkärin tarkastukseen, ja arvelin jo kyseessä olleen ulkoisen vamman. 

Menimme varmuuden vuoksi kuitenkin eläinlääkäriin, ja hyvä niin. Eläinlääkäri kun vähän paineli ientä, niin sieltä tursusi pieni määrä mätää. Diagnoosi oli jo sillä selvä: hammasjuuripaise. 

Vinski tutkittiin muutenkin läpikotaisin, koska tilanne aiheutti tietenkin pähkäilyä sen tulevaisuuden suhteen. Että mitä kannattaisi tai ei kannattaisi tehdä. No, ainahan meidän eläinlääkäri tutkii koiran kokonaan läpi vaikka menisi vain näyttämään silmää, mutta tällä kertaa otettiin myös veriarvot uudestaan, koska munuaiset olivat kysymysmerkki anestesiaa ajatellen. Viimeksi arvot oli katsottu syyskuussa. Veriarvoissa kaikki muu oli hyvin, mutta maksa-arvo ALAT oli edelleen noussut, ja munuaisarvot olivat ihan rajalla, kuitenkin hitusen laskeneet viime kerrasta. Varmaan siksi, ettei Vinski enää ole ollenkaan saanut tulehduskipulääkkeitä.

Reiden lipooma oli kasvanut siitä, kun se syyskuussa havaittiin, mutta haittaa se ei edelleenkään aiheuta. Meibomin rauhaskasvain oli myös hieman kasvanut, mutta se ei vielä hankaa silmää, ja vuosiahan se on tuossa jo ollut. Yleisesti ottaen Vinski oli eläinlääkärin mukaan ikäisekseen aika hyväkuntoinen. 

Eläinlääkäri totesi anestesian edelleen olevan Vinskille riski munuaisten takia. Ja kun kyseessä oli vanha koira, jolla oli useampia vaivoja, niin se teki tilanteesta muutenkin kimurantin. Ei kukaan sitä voisi ennustaa, miten Vinski vaikkapa pärjäisi lähitulevaisuudessa selkänsä ja kyynäriensä kanssa. Jos munuaiset eivät ottaisikaan anestesiasta itseensä, niin loppuelämä saattaisi silti jäädä hyvin lyhyeksi muista syistä johtuen.

Vinski sai heti antibioottikuurin, joka rauhoitti suun tilannetta ja soi minulle hieman lisää miettimisaikaa. Se oli todella vaikea päätös. Hämmästyttävää oli myös se, että edes jouduin tällaista päätöstä tekemään. En syksyllä uskonut Vinskin elävän tänne asti, sellaisen kuvan sain eläinlääkärin tilannearviosta ja puheista silloin. Mutta infiltroiva lipooma ei ole kasvanut aivan hurjinta mahdollista tahtia vielä. Vinski on liikkunut mielellään ja ollut iloinen ja reipas. Muutama huonompi hetkikin on ollut, mutta ne ovat menneet ohi.

Mihinkään isosti kajoavaan ja pitkää toipumista vaativaan operaatioon en enää Vinskiä olisi laittanut. Lopulta päätin, että hammashoitoon mennään riskeistä huolimatta. En ollut valmis heti lopettamaan elämäniloista senioria, ja muita vaihtoehtoja ei operaation lisäksi tietenkään ollut. Jos loppuelämä jäisi hammashoidon jälkeen hyvin lyhyeksi, niin olisi ainakin yritetty eikä jossiteltavaa jäisi siltä osin. Vinski ansaitsi joka tapauksessa loppuelämän terveellä suulla, oli se sitten miten lyhyt tahansa.

Päätöstä hankaloitti kyllä loppumetreillä vielä se, että yhden retken jälkeen Vinskin etuliikkeet muuttuivat tosi huonoiksi juuri vähän ennen hammashoitoa. Emme olleet liikkuneet mitenkään ylenpalttisen paljon, mutta siinä kohtaa se ehkä oli Vinskille silti liikaa. Päätös horjui hetken ja vaati taas myös yhden keskustelun eläinlääkärin kanssa, mutta lopulta se piti kuitenkin.

Hammashoitoon pääsyä odotellessa kävimme kivoissa paikoissa ihan siltäkin varalta, että hammashoito koituisi Vinskin kohtaloksi. Olisin halunnut viedä sen uimaan, mutta siinä kohtaa vedet olivat turhan kylmiä vielä, joten koirat saivat tyytyä kahlaamaan.

Hammashoitoon Vinski sitten pääsi neljä viikkoa sitten. Se oli klinikalla koko päivän. Ensin se oli pari tuntia tipassa ennen operaatiota munuaisten tukemiseksi. Heräämisen jälkeen sitä nesteytettiin toiset pari tuntia. Eikä itse operaatiokaan ihan nopeasti mennyt, kun hampaanpoistoja tuli lopulta kolme, joista kaksi oli vähän enemmän aikaa vieviä poskihampaita. Röntgenissä löytyi hammasjuuripaiseen lisäksi hammas, jonka kohdalla oli tulehduspesäke ja yksi heiluva välihammas, jonka kohdalla oli parodontiittia. Sitä ei Vinskillä ole ennen missään kohtaa ollutkaan, lievää ientulehdusta kyllä. Mutta olipa hyvä juttu, että huonot hampaat saatiin pois, ja samalla tietenkin hampaat puhdistettiin.

Hammashoidon jälkeen oli muutama jännä päivä. Jos munuaiset olisivat ottaneet itseensä, niin se olisi todennäköisesti näkynyt 3-5 päivän sisällä. Ja sittenhän asialle ei olisi ollut enää mitään tehtävissä vaan se olisi koitunut Vinskin kohtaloksi. Vinskin juominen kuitenkin pysyi normaalilla tasolla eikä muutakaan ihmeellistä tullut. 

Vinskille meni antibiootti ja parasetamoli hammashoidon jälkeen, kun tulehduskipulääkkeet olivat tietenkin yhä pannassa. Ruokaa piti aluksi antaa usein ja vähän kerrallaan. Hyvin Vinski alkoi heti syödä. Ruoan piti olla pehmeää kahden viikon ajan, ja suuta piti huuhtoa kahdesti päivässä Hexarinsellä sama aika. Sitten alettiin taas normaalisti harjata hampaita päivittäin, ja Vinski sai maistella pieniä määriä vähän kovempaa ruokaa. Sille kyllä sitten tuli taas ikeneen tikkien kohdalle vähän verestävä ja turvonnut kohta, joten se on taas saanut jatkaa pelkän pehmeän ruoan syömistä tänne asti. Pehmeää koirien pääruoka muutenkin on, mutta aamuisin ne saavat pienen määrän kuivamuonaa, joka ei täysin pehmene pitkähköstä liotuksestakaan, joten se on nyt ollut Vinskiltä pannassa, samoin kuin puruluut.

Kävimme vielä jälkitarkastuksessa näyttämässä ientä kolme viikkoa operaation jälkeen, eikä se onneksi vielä niin paha ollut, että olisi vaatinut antibiootin. Sieltä oli ilmeisesti irronnut yksi tikki ja siihen oli osunut jotain kovaa. 4-5 viikon kuluessa pitäisi tikkien sulaa itsestään.

Liikkuminenkin on mennyt huimasti parempaan taas. Vinski kävi kolme päivää hammashoidon jälkeen kraniohoidossa oikomassa hoidosta tulleet jumit, ja sai samalla myös laseria.  Jumia oli erityisesti SI-nivelessä.

Osteopaatillakin olimme käyneet huhtikuussa ennen hammashoitoa. Vaikka talvi oli tuntunut kauhealta, loputtomalta ja liukkaalta, niin koirat olivat selvinneet siitä hyvin, mitään ihan kamalia jumeja ei kummallakaan ollut. 

Toissa viikolla sitten päätin kokeilla Vinskille ihan uutta hoitomuotoa, joka oli tullut tarjolle meidän kraniohoitajien vastaanotolle, eli ultrakylmähoitoa. Sitä annettiin kyynärniveliin. Kylmähoito aiheuttaa thermoshokin hoidettavaan kohtaan, ja se sitten aktivoi hermostoa ja kudosten omaa paranemisprosessia ja auttaa kipuun. 

Vinskin kohdalla kylmähoito oli erityisen jännä paikka, kun siinä suunnataan ääntä pitävä ja hiilidioksidikidesuihkua puhaltava härveli lähietäisyydeltä hoidettavaan kohtaan. Homma muistutti vähän föönaamista, jota kohtaan Vinski on kehittänyt fobian. Syötinkin Vinskille aluksi nameja siitä, että se näki härvelin ja sitten siitä, että härveliä suihkautettiin kauempana. Sitten syötin sitä koko ajan, kun suihkaus kohdistettiin kyynäriin. Vinski antoi yllättävän hyvin tehdä hoidon, mutta loppua kohden se vähän stressaantui. Itse hoito oli hyvin nopeasti ohi.

Pari päivää hoidon jälkeen Vinski liikkui huonommin. Arvaile siinä sitten, että onko kyse normaalista hoidon jälkeisestä pahenemisreaktiosta vai eikö ko. hoitomuoto sovi Vinskille. Vähitellen liikkuminen parani ja on nyt jo hyvällä tasolla. Ehkä kokeilemme kylmähoitoa vielä uudestaankin. Jos Vinski alkaa selkeästi pelätä sitä tai se ei näytä auttavan, niin sitten käymme laserissa, jota Vinski ei pelkää yhtään. Se myöskin auttaa eikä siitä ole koskaan tullut pahenemisreaktioita, joilla on ikävä vaikutus emännän hermorakenteeseen.

Kipi liikkuu taas rapussa enimmäkseen hyvin ja luottavaisesti, mutta hetkittäin turvahakuisesti seinää pitkin. Pääasia, että ulos ja takaisin päästään kulkemaan. Polla sillä on taas ollut viikkoja sekaisin, kun lähistöllä selvästi on ollut juoksuisia narttuja.

Viime viikolla Kipi kävi rokotuksilla, ja yllätyksenä siltä löytyi samalla sydämestä sivuääni luokkaa 3/6. Eläinlääkäri piti ensin itse Kipin kuonoa kiinni sydäntä kuunnellessaan, jottei läähättäminen häiritsisi toimenpidettä. Kun hän laski hetkeksi stetoskoopin ja pyysi minua pitämään itse Kipin kuonoa kiinni voidakseen kuunnella sydämen uudestaan vuorotellen oikean ja vasemman kyljen puolelta, niin arvasin heti hänen kuulleen jotain poikkeavaa.

Viimeksi sydän oli kuunneltu viime elokuussa silmäkontrollissa käydessä, eikä mitään sivuääntä vielä silloin ollut. On kyllä mahtavaa, että meidän eläinlääkäri tutkii koiran hyvin joka käynnillä. Muuten ei tiedettäisi sitäkään, että Kipin sivuääni on kehittynyt näin nopeasti, kun sydämen tilasta ei olisi mitään dataa pitkältä ajalta. Kunnolla tutkimalla myös monet vaivat löydetään varhaisemmassa vaiheessa ja pysytään kartalla kokonaisuuden suhteen. Arvostan. Eivät muut eläinlääkärit, joilla silmävaivan takia silloin kävimme, tutkineet sydäntä tai muutenkaan mitään muuta kuin vain silmää.

Rokotuspäivänä oli hellettä, ja sisällä klinikallakin oli hiostavaa. Se on voinut sydänkuunteluun jotain vaikuttaa, mutta tuskin se nyt sentään sivuääntä on tyhjästä kehittänyt. Kipi onkin menossa myöhemmin tässä kuussa sydänultraan, jotta nähdään missä mennään. Oireita ei Kipillä ole ollut, sen rasituksensietokin on hyvällä tolalla. Eläinlääkäri tosin mainitsi, että sen kieli olisi vaikuttanut vähän siniseltä siinä läähättäessä. Joten kyllä se on hyvä tutkia tilanne nyt.

Nyt onkin jo jonkin aikaa ollut todella lämmintä. Ei täällä taida enää olla kuin kaksi vuodenaikaa, talvi ja kesä, ja välivuodenajat kestävät ehkä muutaman päivän. Mitkään äärisäät eivät oikein ole oma juttuni, ja on jotenkin surullista, että toukokuussa rikottiin ennätys hellepäivien määrässä ja että myöhään illallakin oli vielä yli 20 astetta. Koirien kanssa helle on selviytymistaistelua, kun meillä sisälläkin alkoivat hellelämpötilat jo toukokuussa ja auto on ihan pätsi.

Uimassa olisi kiva käydä vaikka joka päivä, mutta koirien aktiivisimmat uintivuodet ovat jo mennyttä elämää. Erityisesti Vinskin takia on rajoitteita, mutta ei Kipinkään uskaltaisi pitkää matkaa antaa uida ennen kuin sydämen tila on selvitetty. Tosin ei se pitkää matkaa edes koskaan ui, joten sikäli ei väliä. Mutta Vinskin kanssa pitää nykyään katsoa, että ranta on sellainen, josta se pääsee nousemaan vedestä ylös ilman isoja ponnisteluja. Mieluiten hiekkaranta. Se jo rajoittaa uimapaikkoja valtavasti. Sitten on se kastraation jälkeen alkanut kutinaongelma, jonka syynä olen pitänyt villaiseksi ja runsaaksi muuttunutta pohjavillaa, jatkuvaa karvanlähtöä ja hitaasti kuivuvaa turkkia, mutta se ei ehkä ole ainoa syy.

Olen huomannut. että kutinan määrä on vaihdellut riippuen siitä, missä olemme käyneet uimassa. Iso-Valkeella uinnin jälkeen viime vuonna ei kutinaa tullut ollenkaan, vaikka turkki oli silloin jo ehtinyt aika paljon kasvaa takaisin leikkaamisen jälkeen. Kutina on muutenkin saatu pidettyä aisoissa, kun olen leikannut turkkia pois kesäksi, käyttänyt Vinskin suihkussa kotona uinnin jälkeen ja harjannut turkkia kuivaksi tuulettimen vieressä. Fööniä kun Vinski jossain vaiheessa tosiaan alkoi kammota. Siitä huolimatta on lievää kutinaa joskus tullut, ja jostain tietystä paikasta vähän isompikin kutina. Olenkin nyt taipuvainen ajattelemaan, että vedenlaadulla on iso merkitys, mutta myös kastraatio vaikuttaa asiaan, koska sen jälkeen ongelma alkoi.

Niinpä uintipaikka pitää valikoida myös sillä perusteella, että siellä on poikkeuksellisen kirkas vesi eikä niin paljon ravinteita. Sellaiset paikat ovat meiltä aika kaukana, joten se rajoittaa uimisia kovasti. Turkkia en enää haluaisi leikellä, kun kaikkea pohjavillaa ei siten kuitenkaan saa irti eikä ongelma täysin poistu. Uidaan sitten harvemmin. Trimmaajalle voisi Vinskin viedä turkin alasajoon, mutta on jo vähän myöhäistä tälle vuotta varata aikaa, kun ajat menevät niin pitkälle, enkä tiedä miten Vinski sellaiseen edes suhtautuisi. Huonoja kokemuksia en sille halua. Aina näissä ei saa omistaja olla mukana, enkä kyllä Vinskiä yksin sellaiseen tilanteeseen jättäisi. Jos se jännittäisi liikaa, niin pakolla ei turkkia kyllä myöskään ajettaisi.

Reilu viikko sitten kävimme korkkaamassa uintikauden Iso-Valkeella. Oli lämmintä vettä ja uin itsekin. En heittänyt Vinskille ollenkaan keppejä suun tilanteen takia. En ehkä jatkossakaan heitä, vaan heitän sille pehmeitä leluja noudettavaksi. Vinski haluaa nimenomaan noutaa jotain uidessaan, mutta kyllä se minunkin kanssani ui ja itsekseenkin, päämäärättömämmin vain. Hitsi kun tuo ihana järvi on vähän turhan kaukana, että siellä kovin usein kävisi. Kutinoita ei nytkään Iso-Valkeen jäljiltä tullut.

Harrastukset eivät enää aikoihin ole juuri lainkaan mielessä pyörineet. Silti hiljattain vieläkin heräsi harmitus, kun osui facessa silmään juttu uudesta B-tottiksesta. MIKSI ei voinut tuo uusi tottis tulla voimaan jo niinä vuosina, kun kärvistelin selkävikaisten koirien kanssa ja luovuin kolme kertaa peräkkäin pk-haaveista hyppyesteen ja vähän A-esteenkin takia. Olisi ollut mahtavaa harrastaa pk-juttuja vähän aktiivisemmin ja käydä joskus kokeissakin niin Vinskin, Kipin kuin Draamankin kanssa. Vaan ei ollut meillä onni myötä siinäkään. 

Jälkeä kyllä olisi tarkoitus jossain vaiheessa kesää ottaa. Nosea olemme kotona välillä ottaneet, ja aina yhtä innoissaan pojat treeneistä ovat, molemmat yrittävät väkisin tunkea itsensä ensimmäisenä hommiin. Hyvin vapaamielisiä meidän treenit ovat, kun ainoa tavoite on saada koirille mielekästä tekemistä. Eivät tavoitteet ja kokeet ole mikään tärkein asia elämässä, vaikka enemmän muistoja ja elämyksiä kyllä olisi jäänyt, jos olisin saanut harrastaa edes vähän tavoitteellisemmin viimeistenkin koirien kanssa. 

On hassua tajuta, että tämä blogi on jo Kipin ikäinen, yli kymmenvuotias, enkä koko tänä aikana ole käynyt yhdessäkään pk-kokeessa (yhdessä BH-kokeessa kyllä mutta sitä ei lasketa), vaikka entisessä elämässä oli itsestään selvää käydä niissä. Viimeisestä jälkikokeesta on jo 12 vuotta. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu. Ja se, miten asiat joskus tahtomatta muuttuvat, koska tietenkin kuvittelin harrastavani pk-juttuja vielä pitkään, enkä ainakaan osannut kuvitella sitä millaiseksi arki muuttuisi kaikkien terveysongelmien myötä.

Nyt elän arkea kahden vanhan koiran kanssa, enkä tiedä miten pitkään enää saan olla koirallinen ihminen. En sitä liikoja mieti, elän tätä hetkeä ja nautin siitä, että vielä nyt saan elää koiramaista arkea. Tämä on vähän tällainen seniorikoirien hoivakoti nykyään 💓

Talvi jatkuu

Kaikenlaista pientä on taas tapahtunut erityisesti terveysrintamalla. 

Helmikuun alkupuolella koirat kävivät osteopaatilla. Pientä kireyttä ja jäykkyyttä löytyi molemmilta, mutta kokonaistilanne oli aika hyvä etenkin vallitsevaan keliin nähden. Osteopaatti totesi, että Kipin kroppa on vielä joustava, kun taas Vinskillä on iän tuomaa jäykkyyttä kropassa. Kovin tärkeitä nämä käsittelyt molemmille pojille ovat, noinkohan kumpaakaan enää olisi muuten ollut pitkään aikaan olemassakaan.

Kelien kanssa on tosiaankin ollut haastetta. Heti edellisen postauksen jälkeen alkoivat tiet ja polut olla luistinratoja, ja sen jälkeen on tilanne vaihdellut huonosta tosi huonoon. Kadut alkoivat olla suureksi osaksi sulia vähän aikaa sitten, mutta ei niitä pitkin voi pitkiä lenkkejä tehdä, kun alla on kova asfaltti ja sen päällä paksu kerros sepeliä. Pikkumetsien polut ja hiekkatie ovat olleet enimmäkseen luistinratoja. Tänään tuli taas lunta, joten lumi hetkeksi pehmentää kulkureitit, mutta plussakelit ja räntä- ja vesisateet vaanivat jo nurkan takana.

Talvi on tuntunut loputtoman pitkältä. Ja onhan se masentavaa, kun ajattelee, että liukkautta ja muutenkin epäotollisia olosuhteita voi olla puoletkin vuodesta, eikä silloin välttämättä pääse retkille tai kunnon metsälenkeille. Koko ajan saa varoa askeleitaan ja etsiä epätoivoisesti paikkoja, joissa koirien olisi vähän turvallisempaa ulkoilla. Sellainen kunnollinen ja kestoltaan kohtuullinen talvi vielä jotenkin menisi, mutta ei tällainen, missä sää vaihtuu koko ajan ja on loputtoman liukasta ja ankeaa. Voi kun saisi lenkkeillä sulassa maassa suuremman osan vuotta. 

Hetken sentään sai hiljattain nauttia hankikannosta ja auringosta, mutta sitten tulivat vesisateet.

Rappukäytävän liukkauskin muodostui taas ongelmaksi Kipille. Se meni yhtenä päivänä vähän nokalleen käytävässä kun olimme lähdössä ulos. Sama toistui vähän myöhemmin samassa kohdassa.  Ihmetytti, että miten Kipi ei yhtäkkiä pysy kunnolla pystyssä rapussa, vaikka on jo yli kaksi vuotta kulkenut siellä lyhyen alkukankeuden jälkeen ongelmitta ja huolettomasti. Ja on säilyttänyt tasapainonsa kaikista pelleilyistään huolimatta.

Toisen kompurointinsa jälkeen Kipi ei todellakaan enää pelleillyt rapussa. Se alkoi liikkua siellä varovaisesti seinää pitkin, ja joskus epäröi ollenkaan astua kotiovelta ulos. Onkohan siihen nyt jokin fyysinen syy, että noin kävi. Mutta miksi vain rapussa, kun jäällä Kipi on pysynyt hyvin pystyssä. Ehkä se vain oli oppinut jo liiankin itsevarmaksi ja liian huoleton liikkuminen kostautui.

Taas harmittaa katsoa koiraa, jolle rapussa kulkeminen on ongelma. Hissiin se sukeltaa kuin turvaan, koska ei ole koskaan siellä liukastunut. Pitäisi varmaan nyt tosissaan ryhtyä katsomaan uutta asuntoa, kun olisi muutenkin paljon mukavampaa, jos olisi oma uloskäynti tai edes muuten helpompi pääsy ulos näiden vanhusten kanssa, joiden fyysinen kunto ei ainakaan tästä paremmaksi mene. 

En hirveästi tykännyt tästä asunnosta alunperinkään, mutta olen tottunut siihen ja kaikki toimii, joten en ole viitsinyt vielä kovin aktiivisesti etsiä uuttakaan. Täällä on hyviäkin puolia, kuten se, että ulko-ovelta on vain muutama askel metsäpolulle ja siitä hiekkatielle. Kivoja lenkkeilyreittejä löytyy, vaikkei kunnollista metsää vanhuskoirille sopivan kävelymatkan päässä olekaan (se olisi suuri toiveeni!). Eikä tämä kuitenkaan ole mikään betonihelvetti pahimmasta päästä, jollaisessa en haluaisi asua päivääkään. 

Sen verran usein on myös tullut viime vuosina muutettua, ettei jaksaisi taas. Huoh. Voipi siinä niinkin käydä, että sopivan kämpän löytymiseen menee niin pitkä aika, ettei koiriakaan sitten enää ole. On aika tuuripeliä löytää kämppä, joka täyttää kaikki tärkeimmät kriteerit. Mutta kai sitä katsella voisi.

Vinskillä oli hiljattain muutaman kerran tippa verta pissan seassa ihan satunnaisesti. Syyksi osoittautui ärtynyt esinahka. Asia hoitui Betadine-huuhteluilla nopeasti. Eläinlääkäri sanoi, että jatkuva pissan valuminen altistaa tuollekin, ja voi altistaa myös pissatulehdukselle. Pissa tutkittiin ihan varmuuden vuoksi, mutta mitään tulehdusta ei ollut.

Tällä kertaa inkontinenssi tuli ilmeisesti jäädäkseen. Se ei enää mene pois edes huollon jälkeen, eikä näytä ollenkaan johtuvan jumeista. Sekä kraniohoitaja että osteopaatti ovat arvelleet syyksi hermon löystymisen. 

Lähinnä pissaa valuu alle Vinskin levätessä, mutta yksittäisiä tippoja tulee joskus lattiallekin Vinskin liikkuessa, eli mikään ei ole siinä suhteessa muuttunut. Pedit ja sohva on peitelty peitoilla, joita välillä vaihdetaan uusiin ja pestään, mikä sujuu ihan rutiinilla jo. Tietenkin olisi mukavampaa, kun koko ongelmaa ei olisi, etenkään nyt, kun pesukonekin hajosi eikä uutta vielä ole. Eläinlääkäri ehdotti, että voisimme vielä kokeilla virtsankarkailuun lääkitystä. No miksei, vaikka eivät ne lääkkeet ainakaan ennen mitään auttaneet. 

Samalla kun kiikutin Vinskin pissanäytteen tutkittavaksi, niin vein sinne myös Kipin ulostenäytteen. Sillä kun oli yhä joskus satunnaista löysyyttä. Vinskilläkin oli, mutta vähän harvemmin, ja todennäköisesti syy oli molemmilla sama, joten vein näytteen vain toiselta. Ei siitä näytteestä sitten mitään löytynyt, ei matoja eikä Giardiaa.

Tammikuun lopussa madotin koirat varmuuden vuoksi. Olin huomannut Kipin ulosteessa jotain kummallista, josta eläinlääkärikään ei kuvan perusteella ollut varma, että oliko se vain limaa vai sittenkin matoja. Hän neuvoi antamaan matolääkettä, jotta madot voitiin sulkea pois ripulin aiheuttajana. Niinpä annoin molemmille Dronbitsia. Axiluria kun ei Kipille voinut antaa, ja oli syytä käyttää jotain laajakirjoista lääkettä.

Tabletit annettuani olin vähän ihmeissäni, että siinäkö kaikki. Eikö oikeasti tarvitse edes pestä mitään? Jos ihan vähän vaan pesisi? No en sitten kyllä pessyt, mutta olipa ihanan helppo lääkitys Giardian häätöön verrattuna.

Huono puoli asiassa vain oli se, että koirien oireilu yhä jatkui. Lievänä ja harvakseltaan, mutta kuitenkin. Siksi Kipin ulostekin sitten tutkittiin. Kun mitään ei löytynyt, niin pohdin, voisiko kyse silti olla Giardiasta, joka kuulemma joskus on vaikea saada testeillä kiinni. Eläinlääkärimme kuitenkin sanoi, että kyseessä on vain myytti, ja oireileva Giardia kyllä jää testissä kiinni. Aina pitäisi muistaa kriittisyys myös yleisenä totuutena netissä julistettuihin asioihin.

Ehkä ympäristössä silti on jotain, mikä pitää koirien oireita yllä. Onneksi oireilun kanssa pärjää, ellei tilanne tästä pahene. Saa nähdä, selviääkö syy koskaan. Ruokintajuttujakin jo eläinlääkärin kanssa mietittiin, vaikka ympäristö tuntuu todennäköisemmältä syyltä. Samalla ruokinnalla koirat ovat olleet myös pitkään oireettomia. Olikohan niillä alunperinkään Giardiaa tai matoja ollenkaan...

Oli kyllä mahtavaa, että saimme vielä Vinskin 14-vuotissynttärit viettää. Ja että se oli niin hyväkuntoisena synttäreitä juhlimassa. Se kyllä yritti sitten myrkyttää itsensä vain kolme päivää synttäreiden jälkeen. Yllätin sen eteisestä mussuttamassa jotain, ja huomasin sen kaivaneen avoimesta repusta siellä olleen suklaalevyn, joka siellä oli jo pitkään kulkenut eväänä. Ei vain ollut aiemmin tainnut reppu jäädä samalla tavalla saataville. 

Vinski oli ehtinyt jo syödä melkein kaiken suklaalevystä, jossa oli ainakin reilusti yli puolet jäljellä. Vinskin kokoisella koiralla ei kokonainenkaan maitosuklaalevy mene ihan myrkytysrajan yli, mutta ainahan jotkut yksilöt voivat olla herkempiä. Vähän varpaillani siis olin, että saadaanko tässä lähteä päivystykseen perjantai-illan kunniaksi, mutta ei sille mitään oireita tullut. Suklaassa oli mukana myös hasselpähkinää, mutta kuukkeli tiesi kertoa, ettei se ole koirille myrkyllistä kuten jotkut muut pähkinät. 

Helmikuussa yllätin Vinskin myös kerran eteisestä, kun se oli työntänyt päänsä kauppakassiin ja imeskeli suureksi epäuskokseni ihan pokkana laskiaispullan kermaa kitusiinsa. Vinski ei ole koskaan ennen harrastanut tällaista varastelua. Vinski varmaankin nyt katsoo, että ikä tuo hänelle tiettyjä erivapauksia. Tiedänpä olla vastaisuudessa huolellisempi kassien ja syötävien kanssa. 

Viime maanantaina oli vielä aurinkoinen ja aika lämmin päivä ja hankikanto, joten lähdimme vapaapäivän kunniaksi vähän ex tempore retkelle meidän entisille kulmille, jossa emme olleet marraskuun alun jälkeen käyneet. Ensin suunnistimme rantaan, jossa pidimme evästauon meidän yhdellä vakipaikoista. Aurinko lämmitti, ja sain tauon ajan katsella ja kuunnella joutsenpariskuntaa ihan siinä vastapäätä järvellä. Kuvaa en edes yrittänyt ottaa, sillä vaikka näin joutsenet paljaalla silmällä hyvin, niin surkea kännykamera ei niitä olisi taltioinut.

Kipi nautiskeli ennen evästaukoa

Se on retki nyt!

Voisimmeko keskustella noista eväistä?

Lähdimme tauon jälkeen kohti meidän vakireittiä, josta tosin kävelimme nyt vain pienen osan. Reitti kuitenkin oli osittain jäinen, enkä myöskään halunnut viedä Vinskiä pienen rantalenkin jälkeen enää kovin pitkälle lenkille. Kuljimme osittain reitin sivussa pellolla hankikannosta nauttien. Olipa kivaa. Kotimatkalla ajoimme taas entisen kodin läheltä, ja muistelin, miten tähän aikaan vuodesta teimme siinä tiellä usein potkukelkkalenkkejä, ja koirat saivat myös kirmailla viereisellä pellolla hankikannon aikaan. Tuntuu joskus vähän hassulta kulkea tuolla kaikkien muistojen keskellä, kun ei enää asu siellä ja niin paljon on muuttunut, mutta nyt luomme uusia, vähän erilaisia muistoja.

Metsän etelärinne oli näin sula, vaikka muuten lunta on vielä tosi paljon