Uimavedet ensin lähtivät kylmenemään jo elokuussa, mutta sitten ne alkoivat lämmetä uudestaan ilmojen myötä. Syyskuun 9. päivänä olimme Kipin kanssa uintireissulla ja minulla oli mittari mukana. Vaikka osasin odottaa, ettei vesi ole kovin kylmää, niin yllätyksenä tuli rantaveden hieman yli 20 asteen lämpötila kyllä. Uimme molemmat.
Kaksi päivää myöhemmin vesi oli vielä yhtä lämmintä ja taaskin uimme molemmat. 17. päivänä vesi oli jo lähtenyt jäähtymään, mutta oli vielä lähes 18-asteista tuossa meidän uimapaikassa, johon aurinko paistaa koko päivän. Olisin hyvin voinut vielä itsekin uida, mutta ei ollut uimapukua edes mukana, joten tällä kertaa vain Kipi ui. Kun uinnin jälkeen ajelimme parin kilometrin matkan meidän eväs- ja lenkkipaikalle, niin Kipi oli koko sen matkan tosi levoton ja vinkui koko ajan. Ihmettelin tätä, kun se ei ollut millään lailla normaalia käytöstä Kipille, eikä sillä pitänyt olla hätäkään, kun se oli juuri kävellyt puoli kilometriä rannasta autolle ja toimittanut tarpeensa. Evästauolla se melko hyvin rauhoittui, mutta lenkin aikana se pisteli kovaa vauhtia rauhattoman oloisena menemään, nosti koipeaan vähän väliä ja pissasi vain vähän kerrallaan.
Mieleen tuli tietenkin virtsatietulehdus, mutta ihmettelin, miksi se välittömästi uinnin jälkeen olisi alkanut. Jospa syy olikin jossain muussa ja uinti oli sen laukaissut. Soitin meidän klinikalle, eikä meidän omalle eläinlääkärille tietenkään ollut aikoja. Jäin seuraamaan tilannetta, että pitääkö meidän lähteä jonnekin eri klinikalle. Pissaaminen kuitenkin rauhoittui, joten emme lähteneet minnekään vaan soitin uudestaan meidän klinikalle ja pyysin välittämään tiedon oireista meidän lääkärille.
Seuraavana aamuna oma lääkärimme soitti minulle. Hän arveli, että oireet olivat liittyneet uintiin ja johtuivat joko eturauhasen tai virtsaputken kramppaamisesta ja totesi, että vedet ovat jo aika viileitä. Kerroin ettei meidän uimapaikalla ollut. Jännä, että Kipi reagoi noinkin lämpimään veteen. Se uinti jäi kauden viimeiseksi. Eläinlääkäri sanoi, että meidän pitää nähdä ja antoi ajan seuraavaksi päiväksi. Joka tapauksessa olisimme lähiaikoina menneet tutkimuksiin, koska Kipi oli myös jonkin aikaa juonut tavallista enemmän. Sehän on aina ollut hyvä juomaan, mutta nyt määrä oli entisestään selvästi lisääntynyt.
Niinpä Kipi pääsi seuraavana päivänä tutkimuksiin. Rakko ultrattiin ja virtsanäyte otettiin samalla suoraan rakosta. Rakossa ei mitään ihmeempää näkynyt, hieman sakkaa vain, mutta eturauhanen oli kovasti suurentunut ja ympäröi virtsarakon kaulaosaa. Sepä sitten oli syyllinen uinnin jälkeiseen oireiluun.
Vatsaonteloon kurkattiin myös pikaisesti ultralla. Kaikki siellä suht ok, sapessa sakkaa, muttei vielä huolestuttavan paljon. Mahanportin sulkijalihas oli koko ajan auki, ja on Kipillä aivan lievää närästystä kyllä harvakseltaan ollutkin.
Veriarvot katsottiin uudestaan, vaikka ne oli vasta heinäkuussa katsottu edellisen kerran. Ei isoja muutoksia niissä, UREA oli vähän noussut. Se oli jo heinäkuussa täpärästi yli viitteiden, mikä minulta silloin aluksi meni ohi, kun kaikki muuten oli viitteissä ja tuokin niin vähän yli. CREA oli yhä viitteissä, muttei kaukana ylärajasta.
Sydänkuuntelussa eläinlääkäri meni vähän vakavan näköiseksi, koska sydän kuulosti nyt hakkaavammalta ja kumisevammalta kuin heinäkuussa. Se säikäytti, ja pelkona oli, että läppärappeuma oli mennyt näin nopeasti pahempaan suuntaan, vaikkei se ole ihan tyypillistä että niin käy eikä Kipi ollut oireillut. Pelkän kuuntelun perusteella ei kuitenkaan voinut mitään varmaa sanoa, joten uutta sydänultraa oli syytä aikaistaa.
Hoidon suhteen oltiin sitten vähän pattitilanteessa. Eturauhasen takia Ypozane olisi ollut tarpeellinen, mutta haastavan sydän- ja lihaskunnon takia siinä oli riskinsä. Kipin lihakset ovat nyt vanhemmiten surkastuneet kohtalaisen paljon, ja lisäksi se oli kesästä lähtien menettänyt painoa ja oli turhan hoikka. Taaskin ilman selvää syytä, koska ruokintaa ei ollut vähennetty. Aiemmin antitestosteronihoitona käytettiin Tardakia, jonka Kipikin kerran nuorempana sai. Enää se ei ole markkinoilla, vaikka olisi kätevämpikin kuin tablettikuurina annettava Ypozane. Kastraatio tai implantti ei Kipillä ole ihan ensimmäinen hoitovaihtoehto, ja eläinlääkäri kertoi Ypozanen vaikutusten olevan näitä pienemmät.
Ypozanen kanssa päätettiin vielä odottaa, mutta jossain vaiheessa se varmasti täytyy tuolle antaa. Meillä oli syyskuussa naapurustossa kaksi juoksuista mäyräkoiraa ja Kipi vouhotti sen takia hajujen perässä, joten siinäpä se eturauhanenkin pään lisäksi sitten sekosi. Ihme kun ei jo tätä aiemmin.
Kipi sai kotiin Cerenia-kuurin tilannetta rauhoittamaan. Virtsanäyte jäi viljelyyn, eikä siinä kasvanut mitään, hitusen valkuaista siinä oli ja se oli turhan laihaa. Juominen jatkui käynnin jälkeenkin liiallisena, mutta viime aikoina se on hieman laantunut, joskaan ei se ihan pientä ole vieläkään. Nyt vain seurataan oireita päivä kerrallaan ja mietitään, milloin on tarve Ypozanelle tai muulle lääkitykselle. Hajujen perässä vouhottaminen on jo laantunut normaalille tasolle.
Syyskuun alkupuolella Kipi kävi osteopaatilla. Ajomatka sinne on pitkä, mutta en ole halunnut meidän pitkäaikaisesta osteopaatista luopua. Harvakseltaan vain käydään, ja tarvittaessa käydään väliaikoina kraniohoitajilla lähempänä. Kipi ei ollut erityisen pahassa kunnossa, jotain paikallista kireyttä oli esimerkiksi niskassa. Juttelimme osteopaatin kanssa liikkumisesta ja kimppalenkeistä, ja käynnin jälkeen päätin, ettei Kipi enää lenkkeile hyvin fyysisten ja varomattomien koirien kanssa törmäysvaaran takia edes varovaisuusperiaatteella. Eivät tällaiset koirat välttämättä tarkoituksella töni, ne vain eivät vauhdin hurmassa malta keskittyä sivuseikkoihin. Olin pitänyt Kipiä kimppalenkeillä tarvittaessa kytkettynä ja koko ajan tarkkaillut tilannetta, mutta olin itsekin tullut siihen tulokseen, ettei tönimistilanteita pysty satavarmasti silti estämään. Osteopaatti sanoi vaarana olevan, että yksi ainoa tönäisy voi aiheuttaa uuden välilevytyrän ja Kipin taru oli sitten siinä.
Kesän jälkeen emme ole kimppalenkeillä olleet, ja kesän aikanakin vain harvoin. Harmi kun ei oikein ole sopivaa lenkkiseuraa. Ennen kun käytiin silloisen lauman kanssa kimppalenkeillä, niin huomasin, miten tärkeää se koirille oli. Vaikka niillä oli kotona koiraseuraa, niin ne rakastivat kimppalenkkejä ja saivat niistä itselleen jotain sellaista mitä eivät muuten saaneet. Lenkit saattoivat jopa olla pääosin remmilenkkejä ainakin osalle laumaa, ja silti ne olivat koirien mielestä ihan parasta.
Meillä oli yksi tietty lenkkipaikka, jossa ennen kävimme kimppalenkeillä usein, mutta pelkästään oman lauman kesken emme juuri koskaan. Koirat olivat ihan pitelemättömissä paikalle saavuttaessa ja alkoivat heti rynniä ja tähyillä, missä ne lenkkikaverit odottivat, ja riemastuivat valtavasti bongattuaan ne. Sittemmin aloimme käydä kyseisessä paikassa lenkillä keskenämme, ja samalla tavalla koirat aina riemastuivat ja lähtivät intopinkeinä ja toiveikkaina etsimään, että missä ne lenkkikaverit odottavat. Tuli vähän paha mielikin katsoa niiden odotusta ja sitten sen tajuamista, että ei täällä ketään olekaan. Sittemmin käytös sammui, kun tarpeeksi monta kertaa oli saanut pettyä.
Kovin reipas Kipi vielä on lenkeillä ja muutenkin. Kotona se on jatkanut ruokaillessa käytöstä, joka alkoi Vinskin poismenon jälkeen. Se syö paljon hitaammin kuin ennen, nostelee välillä päätä kupilta ja tarkkailee minua. Jos liikun jonnekin, niin se saattaa lopettaa syömisen hetkeksi kokonaan ja jää tarkkailemaan. Sillä on aiemmin aina ollut lauma ympärillä, joten se varmaan kokee tilanteen nyt oudoksi. Ihan kuin se pelkäisi, että minäkin häippäisen sillä aikaa kun se syö. Olisi kiva päästä sen pään sisään, että mitä se tarkalleen ottaen tuntee.
Viime viikolla sitten mentiin sinne sydänultraan. Koska Kipillä ei ollut mitään uusia oireita sydämeen liittyen paitsi nuo sydänkuunteluäänet, niin olin jo rauhoittunut ja mietin, ettei tilanne välttämättä täysi katastrofi ole. Eikä se ollutkaan, rappeumamuutokset tietenkin olivat aika ennallaan, mutta jotkut arvot olivat jopa parantuneet viime käynnin jälkeen, jolloin aloitettiin tehostettu lääkitys. Se, että sydän kuulosti erilaiselta, johtui todennäköisesti Kipin laihtumisesta. Oli se kuukaudessa saanut peräti 200 grammaa lisää painoa. Tämä sydänultrakäynti oli Kipille antoisampi kuin edellinen, koska hoitaja huomioi sen ja antoi paljon rapsutuksia.
Jossain vaiheessa pitäisi kerätä rohkeutta viedä Kipi hammashoitoon. Anestesiassa pitää huomioida sekä sydänsairaus että munuaiset, joten ei se ihan läpihuutojuttu ole. Terveysasioita saa miettiä koko ajan ja eläinlääkärissä on käyty niin paljon, että vakuutuskatto on lähellä täyttyä. Jonkunhan täytyy pitää perinteitä yllä, pääsisi muuten emäntäkin liian helpolla. En varmaan enää edes osaisi olla terveen koiran kanssa.
Tässä asuinpaikassa harmillista on se, ettei kävelymatkan päässä ole mitään tarpeeksi isoa metsää, jossa saisi kunnollisen lenkin tehtyä. Niinpä metsälenkeille ja retkille pitää lähteä erikseen autolla, vaikka muuten meillä on kivat lenkkimaastot kotonakin. Yksi meidän lenkkimetsä on entinen treenimetsäni, jossa olen usein treenannut jälkeä ja esineitä, vetänyt monet jälkitreenit muille, ja myös hakuryhmän treenejä siellä pidettiin. Siellä on vieläkin umpipiilo, jossa olen maalimiehenä itsekin kökkinyt kauan kauan sitten. Kipin mielestä se ei ole kovin kiinnostava, eikä se muutenkaan hakuhommista mitään tiedä. Jälkeä kyllä olemme tuolla joskus vieläkin tehneet, joten ei se tavallaan pelkästään entinen treenimetsä ole, mutta on sitten kuitenkin, koska ei meidän satunnainen höntsäily minusta treenaamista ole.
Lähipuistossa käymme usein parikin kertaa päivässä, ja se kuuluu selvästi Kipin lempipaikkoihin, kuten kuului myös Vinskin ja Draaman.
Meillä on toinenkin puisto melko lähellä, siellä käydään ihan satunnaisesti. Sieltä löytyi näin hieno penkki.
Retket harvenevat näin talvea kohti mentäessä, mutta vielä ollaan päästy retkeilemään. Retket ovat sellainen arjen kohokohta ja tarpeellinen hengähdyshetki välillä. Harmaa, sateinen ja kolea sää vaan ei inspiroi samalla tavalla kuin parempi sää ja valoisampi ja lämpimämpi vuodenaika, ja tauot ovat kylmällä ilmalla vähän haastavia.
 |
| Ihana sammalmetsä vakireitillä |
 |
| Sepä |
Huomenna on pyhäinpäivä ja aika sytyttää kynttilä edesmenneiden muistoksi. Tänä vuonna muisteltavia on tullut kaksi lisää, yksi neli- ja yksi kaksijalkainen. Joskus näissä alla olevissa portaissakin käytiin kuvaamassa kolmen koiran laumaa, sitten kahta koiraa ja nyt näkymä on tämä. Ikävä on 💓 Jonain päivänä portaat jäävät tyhjiksi, mutta sitä näkyä en aio kuvata. Laitetaan vielä Kipin porraskuvan alle kuva triosta päivälleen seitsemän vuotta aikaisemmin samoissa portaissa. Molemmissa kuvissa on lokakuun 10. päivä, vuosiluvut ovat 2018 ja 2025. Molempina päivinä oli aurinkoinen ja lämmin sää. Kuvauspaikka on lähellä entistä asuinpaikkaamme, jossa vielä vanhemman kuvan aikaan asuimme. Paljon on sen jälkeen muuttunut.
 |
