Maailman kiltein ja hyväntahtoisin koira, mamman oma Hessu Hopo lähti sinne missä hänen aikalaisensa Nasta, Jippo, Snoopy ja Draama varmasti olivat vastassa.
Kiitos pitkästä yhteisestä matkasta Vinski 💓
Vinski 27.2.2010-29.5.2025
Tiesin tämän päivän tulevan, mutta Vinski sitkeänä tyyppinä porskutti vähän pidemmälle kuin kukaan uskalsi odottaakaan. Osasin odottaa viimeistään takapään koituvan jossain vaiheessa isommaksi ongelmaksi, jos muut vaivat eivät ehdi ensin, ja niin kävi. Pari kertaa Vinski jäi kotona seisomaan kummalliseen asentoon takapää vähän vajonneena muutaman kymmenen sekunnin ajaksi. Se jo kilkutti hälytyskelloja ja informoin eläinlääkäriä asiasta, mutta jäimme vielä hetkeksi seuraamaan tilannetta, kun arki sujui muuten hyvin. Olin valmistautunut päästämään irti heti, jos oireilua alkaisi olla enemmän.
Pian tämän jälkeen yhtenä aamuna soi radiossa Kaija Koon kappale Kylmä ilman sua. Ajatukset menivät heti Vinskin tilanteeseen ja mietin, että oliko tämä jokin enne. Jännä sattuma sikälikin, etten muista ennen kappaletta kyseisellä kanavalla kuulleeni. Juuri tätä kappaletta soitin moneen kertaan Draaman poismenon jälkeen YouTubesta oman lempiartistini liveversiona ja myös levyltä Kaijan omana versiona. Ja monia muita Kaijan haikeansävyisiä kappaleita, jotka sopivat silloiseen mielenmaisemaani täydellisesti.
Juuri luin jostain, ettei surutyön aikana välttämättä kannata kuunnella kaikkein surullisimpia kappaleita, kun ne vain ruokkivat surua. No katin kontit sanon minä, jokainen päättää itse miten surua työstää eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Jokainen surutyö myös on erilainen, ja itse olen turvautunut musiikkiin erityisesti Jipon ja Draaman lähtöjen jälkeen.
Hetken kuluttua tästä lähdimme lenkille, Vinski iloisena kuten yleensäkin. Lenkki sujui hyvin, kunnes loppupuolella Vinskin takapää vajosi ja sen kulku muuttui vähän huojuvaksi. Pääsimme kuitenkin kotiin ihan hyvin, mutta arvoin siinä jo hetken, että pitääkö meidän lähteä päivystykseen ja minun tehdä nopeita ratkaisuja. Tietenkin silloin oli viikonloppu. Tilanne kuitenkin parani pikkuhiljaa kotiin päästyämme, mutta tiesin, että nyt on lähtölaskenta varmuudella alkanut. Sitä en jäisi odottamaan, että Vinskin takapää pettää kokonaan tai että oireilu koko ajan pahenee ja aiheuttaa sille ongelmia. Oireilu tapahtui nyt ensimmäisen kerran lenkin aikana ja kesti huomattavasti kauemmin kuin edelliset.
Myöhemmin samana päivänä kävin kirjastossa, jossa tietämättäni oli eräs artisti esiintymässä. Hän lauloi mm. siitä, miten tärkeää on tehdä ja sanoa asioita vielä kun voi, jonain päivänä se on myöhäistä. Miten sopivaa tähän tilanteeseen tuokin, mietin. Ei siinä ehkä mitään kohtalon johdatusta ollut, mutta jännästi juuri sinä päivänä törmäsin musiikin kautta juuri tähän teemaan.
Jäljellä olevat päivät keskityimme tekemään kivoja juttuja. Sain sovittua kotikäynnin hoitavan eläinlääkärin kanssa, mistä olen todella kiitollinen. Draaman kanssa kokemus kotikäynnistä oli niin hyvä ja lähtö sille niin rauhallinen ja stressitön, etten muuta vaihtoehtoa edes harkinnut Vinskin kohdalla, jos vain kohtalo meille soisi sen, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä pikapäätöksellä, jolloin ketään ei välttämättä kotiin saa.
Draaman kohdalla huomasin, miten paljon mukavampaa oli, kun se säästyi viimeisen ajomatkan ja klinikalla olemisen aiheuttamalta stressiltä ja viimeiset hetket saattoi käyttää toisin. Loppuun asti sai olla tutuissa ympyröissä oman lauman keskellä. Yhtä lailla se oli mukavampaa itsellenikin, kun ei tarvinnut lähteä liikenteeseen ja olla klinikalla. Voin vain kuvitella, miten eutanasian jälkeen meidän vakiklinikalta kotimatkalle lähtiessäni ajaisin jossain vaiheessa päin yhtä niistä lukuisista punaisista valoista mitä matkalla on tai löytäisin itseni keskeltä raitiovaunukiskoja. Siellä päin maailmaa pitää olla tavallistakin skarpimpi.
Hermotuksesta tuo tilanne Vinskin selän kanssa varmaan johtui. Nostin Neurontinin annosta viimeisiksi päiviksi ja joka päivä meni myös parasetamolia. Vinski oli usein niin hyväntuulinen ja lähti mielellään lenkeille, että olisi välillä melkein voinut kyseenalaistaa eutanasiapäätöksen. Ei sitten kuitenkaan, kun näki miten Vinskin takapää hetkittäin vähän vajosi, ja kun tiesi miten monivaivainen se muutenkin oli. Rappukäytävässä siltä luistivat pari kertaa jalat kokonaan alta, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Tuinkin sitä sitten aina ennakoivasti valjaista rapussa kulkiessa, ja useimmiten ei ongelmia edes tullut.
Viimeisenä päivänä lähdimme vielä kerran yhdessä metsään Vinskille erityisen mieluisaan paikkaan. Vinski oli niin kovin innoissaan siellä, välillä ihan hyppeli riemuissaan ja jopa laukkasi vähän. Se oli suorastaan vauhdikkaampi kuin useimmiten lenkillä. Niinhän koirat monesti piristyvät viimeisillä hetkillä, Draamakin otti kaiken irti viimeisestä päivästä. Olisi kiva tietää, mitä kaikkea ne tietävät, ymmärtävät ja vaistoavat.
Metsälenkin jälkeen siirryimme rantaan. Totta kai Vinskin piti vielä veden äärelle päästä, uiminen oli sille aina niin tärkeää. Se ei ollut sinä keväänä vielä kertaakaan päässyt veteen. Vedet olivat aika viileitä ja pelkäsin muutenkin, että uiminen voisi aiheuttaa lisäongelmia Vinskin kropalle. Mutta kun eletään oikeasti viimeistä päivää, niin tuollaisia ei tarvitse enää miettiä.
Vinski riemastui myös rannalle pääsemisestä ja meni innoissaan veteen. Mielellään se myös nouti vesilelua, mutta aina kun se oli sellaisessa syvyydessä, mistä olisi pitänyt seuraavaksi lähteä uimaan, se teki stopin. Sellaista ei ole koskaan ikinä milloinkaan tapahtunut, Vinski oli aina todella intohimoinen uimari. Jos se nyt kieltäytyi uimasta edes paria vetoa, niin se kieli siitä, että se itsekin tiedosti kropan tilanteen olevan huono ja ettei uiminen enää kunnolla onnistuisi. Ja se vain vahvisti käsitystä siitä, että juuri nyt oli oikea aika Vinskin lähteä.
Iltapäivällä eläinlääkäri tuli meille, ja Vinskin lähtö oli hyvin rauhallinen ja levollinen kuten Draamankin oli ollut. Sen viimeisestä päivästä jäi muutenkin hyvät muistot, kuten myös Draaman kohdalla. Vinskin lähtöön vain ehdin valmistautua pidempään ja se sai elää täyden elinkaaren toisin kuin Draama, joten siinä mielessä tilanne oli hyvin erilainen.
Oli outoa jäädä kaksistaan Kipin kanssa. Kämppä vaikutti autiolta ja monet tutut jutut erilaisilta ja vajailta. Vielä oli koira ruokittavana ja lenkitettävänä, mutta se ei ollut samanlaista kuin kahden koiran kanssa.
Kipi sai nähdä Vinskin lopetuksen jälkeen, mutta ei se halunnut katsoa sitä. Se hyvin tiukasti katsoi eri suuntaan, ei edes ohimennen vilkaissut tai nuuskaissut. Draaman lähdön jälkeen molemmat pojat nuuskivat sitä kyllä. Kipi ihan varmasti tiesi muutenkin, mitä oli tapahtunut, eikä vain jostain syystä kokenut tarpeelliseksi ottaa mitään kontaktia.
Jotenkin hiljaisemmalta Kipi tapahtuneen jälkeen vaikutti, vaikka muuten porskutti eteenpäin ihan hyvin. Ruoka-aikoina eron on huomannut selvästi, kun se on niin paljon hillitympi ainoana koirana. Ennen se söi ruokansa sellaista tahtia, että ihme kun se ei tukehtunut siihen. Vieläkin se syö hyvällä halulla, muttei yhtä hullua tahtia, ja nostelee välillä päätä pois kupilta ja jää hetkeksi katsomaan mitä touhuan. Onhan se erikoista käytöstä Kipille, mutta ei ole ihme, jos ainoaksi koiraksi jääminen aiheuttaa muutoksia. Kipi on kuitenkin tätä ennen aina elänyt laumassa, suurimman osan aikaa 3-4 koiran laumassa, ja viimeiset vajaat kolme vuotta kahden koiran laumassa.
Autoreissuilla Kipi ja Vinski aina riehaantuivat, kun ne otettiin autosta ulos, haukkuivat, hyppivät ja purivat leikkisästi hihnojaan. Silloinkin, kun tultiin vain kotiin. Vinskin poismenon jälkeen Kipi oli myös näissä tilanteissa paljon hillitympi ja hiljaisempi, mutta on nyt taas alkanut hillua enemmän, ei silti läheskään yhtä paljon kuin ennen. Kun puuttuu se kaveri yllyttämästä.
Pojat olivat syöneet puruluiksi enimmäkseen kahta eri kotimaista luuta. Kipi söi yksin jäätyään toista niistä yhtä innolla kuin ennen Vinskin poismenoakin, mutta kun ensimmäisen kerran annoin sille vaihteeksi sen toisenlaisen luun, niin se ei meinannut edes ottaa sitä suuhun. Lopulta pitkin hampain otti, mutta söi sen vain osittain, jätti lattialle lojumaan eikä ole sen koommin halunnut koskeakaan luuhun. Ikinä ennen se ei ole jättänyt mitään syömättä. Se siis söi kyseisiä luita aiemmin vain kilpailutilanteen takia, oikeasti se ei välitä niistä. Kun taas Vinski piti juuri näistä luista vielä enemmän kuin niistä toisista, jos sai joskus valita kumman ottaa.
Kauaa Kipi ei vaikuttanut erityisen hiljaiselta, vaan se oli välillä kotona vähän levotonkin ja lähelle tunkeva. Se oli sitä jo ennen Vinskin poismenoa, koska se oli taas sekoittanut pollansa kevään tulosta ja tyttöjen hajuista. En vain tiedä, johtuiko tilanne enää yksinomaan siitä vai muuttuneesta laumatilanteesta, koska ulkona hajujen perässä vouhotus alkoi jo lieventyä. Ihan viime päivinä Kipi on ollut kotona levollisempi, mikä saattaa johtua tämän viikon tavallistakin isommista aktiviteeteista tai sitten sopeutumisesta uuteen laumatilanteeseen. Tai molemmista.
On outoa, kun koiranpedit ovat 99% ajasta tyhjinä. Kipi viittaa kintaalla moisille mukavuuksille ja lepää yleensä maton tai pelkän viltin päällä tai paljaalla lattialla. Vinski taas oli aina joko pedillä tai sohvalla. Petejä oli kolme, mutta laitoin niistä jo yhden pois. Harmi katsoa tyhjiä ortopedisiä petejä, joista selkävaivainen ikääntyvä koira käsittääkseni hyötyisi, mutta odottelen vielä, josko petien käyttöaste edes vähän lisääntyisi.
Varusteita on muutenkin turhan paljon yhdelle koiralle. Onhan se tietenkin kätevää, kun sadetakki on märkänä edellisen lenkin jäljiltä ja seuraavalle lenkille voi silti laittaa kuivan sadetakin. Tai kun valjaatkin ovat läpimärät ja kuraiset, niin niitäkin löytyy toiset.
Olen elänyt vain yhden koiran kanssa viimeksi 33 vuotta sitten. Ja kun nyt ei näköpiirissäkään ole enää uutta koiraa, niin tilanne on melko lohduton ja pelottava. Voi miten haluaisin toisen koiran tähän, siitä olisi niin paljon iloa sekä Kipille että minulle, enkä jäisi koirattomaksi sitten kun Kipistä aika jättää. Saan kuitenkin vielä tällä hetkellä elää koiramaista elämää. Sitä ei voi kukaan ennustaa, miten pitkään enää, mutta liian nopeasti se loppuaika joka tapauksessa menee. Kipillä kuitenkin on ikävuosia jo melkein 12 ja omat terveysongelmansa silläkin.
On ollut nyt aiempaa helpompaa lähteä Kipin kanssa pidemmille lenkeille ja retkillekin. Siitä aiomme nauttia niin pitkään kuin se mahdollista on. Tulee sekin aika, kun myös sen kanssa joutuu entistä enemmän rajoittamaan retkien ja lenkkien pituutta, jos sille muuten vielä elinpäiviä suodaan. Kipi on myös päässyt uimaan, kimppalenkeille ja jäljestämään. On ollut kiva nähdä, että se ilman omaa laumaakin menee uimaan, mutta ei se vieläkään mikään uimamaisteri ole ja häviää tässä suhteessa kaikille edesmenneille koirilleni.
Vinski eli pitkän ja hyvän elämän. Ei siitä tullut sitä tavoitteellista pk-koiraa, josta sen hankkiessani haaveilin, mutta sillä ei ole enää mitään väliä. Tärkeää on se, että Vinski sai elää täyttä elämää haasteistaan huolimatta ja olla tärkeä laumanjäsen, aina niin tasapainoinen ja hyväntahtoinen, vähän hömppäkin toisinaan. Ihan oma persoonansa, joka opetti minulle taas paljon uutta. Paljon me yhdessä touhusimme kaikenlaista, myös niitä pk-juttuja, ja liikuimme luonnossa.
En koskaan unohda, miten hartaasti Vinski saattoi tutkia joitain luonnon yksityiskohtia tai miten se syttyi uimiseen ja veteen heti ensimmäisellä kerralla päästyään rannalle 2,5 kk ikäisenä. En unohda sitä, miten se lenkeillä usein otti pitkäänkin katsekontaktia ja miten lämmin, luottavainen ja sädehtivä se katse oli. Tai miten se aamiaista syödessäni laski päänsä polvelleni ja nautti silmät ummessa hellyydestä päivän alkajaisiksi. En unohda, miten elämänhaluinen se oli ja kuten eläinlääkäri sen poismenon jälkeen sanoi, suuri tsemppari. En unohda, miten sinnikäs se omalla hiljaisella tavallaan oli, eikä muutenkaan tehnyt asioista ja itsestään suurta numeroa. Tai miten tunnollinen se oli. En unohda, miten kaunis luonne sillä oli.
.JPG)
