Loppuvuoden kuulumisia ja identiteettikriiseilyä

Vinski kävi vaihteeksi eläinlääkärissä heti marraskuun alussa. Ei ollut sen isommasta asiasta kyse kuin että sen kannuskynsi oli murtunut, ja samalla kontrolloitiin entiset vaivat. Kannuskynsi oli tällä kertaa murtunut poikittain eikä ollut ollenkaan niin kipeä kuin aiemmat pitkittäin murtuneet ja revenneet kynnet. Se ehti myös löystyä ennen eläinlääkäriaikaa ja irtosi lopulta ihan vain nyppäämällä, tai siis se murtunut osa irtosi, ei koko kynsi.

Olin ollut huolissani siitä, että kynsi joudutaan taas kuorimaan ja Vinski joudutaan rauhoittamaan. Eläinlääkäri oli samaa mieltä siitä, ettei rauhoitus olisi Vinskille hyvä juttu, mutta kertoi, että näitä voidaan hoitaa puudutuksessa ja kuorimista kannattaa joka tapauksessa välttää, koska se vain hidastaa paranemisprosessia. Vinskiltä on kahdesti aiemmin mennyt kannuskynsi, ja molemmilla kerroilla kynsi on kuorittu ja Vinski rauhoitettu toimenpiteen ajaksi. Tällä kertaa ei edes puudutusta tarvittu. Kipiltäkin on kannuskynsi murtunut kerran, mutta muilta koiriltani ei koskaan.

Vinskiltä otettiin myös veriarvot. Munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat hieman nousseet huhtikuusta, kaikki muut arvot olivat viitteissä. Sydämestä kuului lievä systolinen sivuääni vasemmalta puolelta rintakehää, 2/6 voimakkuudeltaan. Meibomin rauhaskasvain oli taas kasvanut hieman, samoin yksi vatsassa oleva patti. Reiden infiltroiva lipooma oli muuttanut muotoaan ja on nyt vähän kookkaampi, minkä olin toki huomannut itsekin. Ei se vielä ollenkaan haittaa liikkumista eikä Vinski arista sitä. Eläinlääkäri totesi Vinskin olevan hauraampi kuin ennen, lihaksia oli hävinnyt, mutta hän kehotti meitä lähtemään vielä elämään normaalia arkea.

Oli hyvä taas kontrolloida vanhuskoiran vaivat, koska itse voi joillekin jutuille sokeutua kun näkee koiran joka päivä. Voi jäädä huomaamatta, että koiran tilanne on huonontunut merkittävästi, kun se ei aina tapahdu hetkessä vaan vähitellen. Ja voi käydä niinkin, että huonompana hetkenä kuvittelee että nyt se oli tässä, koiran tilanne on niin huono, että kohta on alettava katsoa aikaa viimeiselle piikille. Ja kuitenkin kyse voi olla vain hetkellisestä notkahduksesta eikä mitään isompaa muutosta ole tapahtunut, näitä voi välillä vanhuskoiran kanssa tulla. Hyvä oli kuulla se, ettei minulta ollut jäänyt mitään ihmeempää huomaamatta, ja ettei mitään radikaalia ja kauheaa löytynyt. 

Kipi oli mukana lääkärissä, koska en halunnut jättää sitä yksin kotiin keräämään energiaa tuntien ajaksi. Perillä en viitsinyt jättää sitä autoonkaan, koska ilma oli kolea ja klinikalla menee aina aikaa ja ympäristö siellä on aika levoton. Jouduin sitten kyllä huokailemaan, että olisi tuo pikku pirulainen pitänyt kotiin tai autoon jättää, kun se oli tavallistakin rasittavampi huomionhakuisuudessaan. Aina se on siinä suhteessa rasittava, että eipä siinä mitään uutta ole, mutta se alkaa ilmeisesti olla liiankin kotonaan klinikalla nykyään. Joskus aiemmin sitä sentään turistinakin jännitti sen verran, ettei se vaatinut huomiota yhtä sinnikkäästi kaiken aikaa. Koska eihän se voinut olla varma, jos joutuisi itse johonkin toimenpiteeseen. Nykyään sitä ei tunnu haittaavan toimenpiteetkään.

Kipi yritti siis koko ajan tunkea itseään eläinlääkärin luokse ja malttoi noudattaa paikallaolokehotuksia vain pari sekuntia kerrallaan. Onnistuin välillä parkkeeraamaan sen pöydän alle ja astumaan sen hihnan päälle, niin ettei se yltänyt siitä fyysisesti häiritsemään eläinlääkäriä, mutta silloinkin se loikki innoissaan koko ajan. Yhtä Kipi-show'ta koko käynti. Ymmärrän kyllä, että tuo on paha paikka ihmisrakkaalle koiralle, joka saa mielestään aivan liian vähän seurustella muiden ihmisten kuin emäntänsä kanssa, mutta saisi sillä vähän enemmän itsehillintää olla...

Jokin aika sitten lenkillä eräs mies kysyi, saako hänen koiransa tervehtiä koiriani. Koska kyseessä oli narttu, niin suostuin. Pojat tervehtivät tyttökoiran pikaisesti, ja sitten ne menivät yksissä tuumin kerjäämään huomiota mieheltä ja olisivat halunneet jäädä siihen pidemmäksikin aikaa. Lopulta niille oli tärkeämpää saada seurustella ihmisen kanssa, eivätkä koirat puolin ja toisin riehaantuneet toisistaan kohteliaita tervehdyksiä enempää. Kyllä se niin on, että koirani ovat ihmiskoiria ja minä taas olen koiraihminen.

Marraskuun puolivälissä sitten oli vuorossa reissu osteopaatille. Hän oli muuttanut vastaanottonsa vanhasta tutusta paikasta autotalliinsa, mutta pojat pitkäaikaisina asiakkaina tietenkin ymmärsivät jutun juonen heti. Kipi asettui välittömästi hoitoalustalle kyljelleen ja pysyi siinä hievahtamatta tyytyväisenä käsittelyn ajan, vain niskan käsittelyn aikana se nosteli päätään ja vastusteli lievästi. Niskassa olivat isoimmat ongelmat ja kireydet nyt, erityisesti jänne oli reagoinut. 

Vinski makasi käsittelyn ajan mahallaan. Ennen sekin on käsitelty kyljellään, mutta nyt se ei ollut halukas menemään kyljelleen. Puolenvaihtoa se on kyljellään jännittänyt, sen on pitänyt antaa ensin nousta seisomaan ja sitten pyytää asettumaan toiselle kyljelleen, kun taas Kipin on aina voinut kiepauttaa suoraan kylkimakuulta toiselle kyljelle vaivattomasti. Se on niin rento ja luottavainen. Vinskin annetaan itse valita, pakottamaan ei ruveta. Kraniohoidossa se yleensä istuu tai seisoo.

Osteopaatin uusi vastaanottotila oli aiempaa pienempi, eikä siellä voinut kytkeä Kipiä minnekään kiinni. Niinpä Kipi hillui tilassa vapaana Vinskin käsittelyn aikana ja tuli välillä hoitomatolle hyppimään tai yritti tunkea itseään osteopaatin syliin. Osteopaatti oli luottavainen, että se vähitellen rauhoittuu, mutta minä koirani tuntien en uskonut sen rauhoittuvan kuin aikaisintaan Vinskin hoidon lopussa. Eikä se mitään rauhoittumisen merkkejä osoittanutkaan, kävi melkein hyppäämässä Vinskin päällekin. Ei minullakaan ollut keinoja pitää sitä aisoissa, kun tarvitsin käteni Vinskin avustamiseen, jotta se pysyisi rauhassa aloillaan matolla. Niinpä kävin viemässä Kipin autoon. Onneksi auto oli lämmennyt hyvin matkan aikana eikä ollut ehtinyt jäähtyä, mutta puin varuiksi vielä Kipille takin.

Kipi on välillä uuvuttavan itsepintainen. Minulla ei ole ollut toista noin itsepäistä koiraa. 

Muistan hyvin, kun vuosia sitten opetin koko laumalle parempaa uloslähtökäytöstä. Muut pääsivät äkkiä jyvälle ja alkoivat käyttäytyä hillitysti, ja Kipikin ihan varmasti ymmärsi yskän, mutta ei luovuttanut, ei sitten millään. Kasvattaja taannoin sanoi siitä, että se oli kyllä pentueen pienin, mutta sinnikäs. Ja sellainen se todellakin on, sekä hyvässä että pahassa. 

Olisin kyllä saanut Kipin sekä eläinlääkärin että osteopaatin vastaanotolla ruotuun, jos olisin ärähtänyt sille kunnolla. Mutta paikka ei ollut oikea sellaiseen, enkä muutenkaan sellaista yleensä harrasta. Joskus olen silti tiukan paikan tullen niin tehnyt ja siitä tiedän, että siinä vaiheessa Kipikin uskoo. Mutta ei ärähtely opeta koiralle mitään ainakaan kovin pitkäkestoisesti, katkaisee vain käytöksen hetkeksi. Tilanteet pitäisi ratkoa ihan muita reittejä, mutta minä en ole riittävän ovela ja sinnikäs tuolle koiralle... 

Kyllä Kipi osaa tottelevainenkin olla. Vapaana ollessaan se noudattaa hyvin pysähtymis- ja luoksetulokäskyjä. Sillä on vain tietyt asiat, joiden kohdalla se on itsepäinen ja kovakorvainen. Se on ollut koiristani haastavin opettaa pois hihnassa vetämisestä, ja vieläkin tulee tilanteita joissa se ei malta olla vetämättä. Pari koiristani on ollut luonnostaan sellaisia, etteivät ne koskaan vetäneet hihnassa, jotkut on ollut helppo opettaa siitä pois ja joidenkin kanssa on saanut tehdä ihan kunnolla työtä. Ja sitten on Kipi. Onhan koiran toki myös helpompi oppia miten jokin asia tehdään kuin oppia olemaan tekemättä jotain, mikä kaiken lisäksi saattaa olla sille hyvinkin palkitsevaa.

Vinskillä oli jotain pieniä tiukkuuksia kropassaan, mutta lapojen väli oli nyt aiempaa parempi. Yleisvointi näytti osteopaatinkin mielestä ikäisekseen hyvältä. Hyvä juttu, kun on useampia ammattilaisia tukena ja silminä näissä asioissa.

Kun osteopaattikäynnin jälkeen kävimme ensimmäistä kertaa metsässä, niin sain ällistyä. Kipi laukkasi riemuissaan useampaankin otteeseen, vaikkei se aikoihin enää ole juurikaan laukannut. Vinskikin laukkasi hetken ja oli hyvin energinen. Olin ihan monttu auki, että mitähän taikapölyä osteopaatti niihin oli ripotellut. Harvoin näkee koirissa noin isoa eroa käsittelyn jälkeen. Samalla reissulla kävimme meidän entisillä kulmilla, söimme eväät rannassa ja koirat saivat jäljestää nurtsilla. Se olikin oletettavasti viimeinen kerta, kun tänä vuonna ajettiin jälkeä tai syötiin eväitä ulkona.

Osteopaattikäynnin jälkeen menin myös valjasostoksille siltä varalta, että Kipin käyttämillä valjailla oli osuutta sen niskaongelmiin. Se oli viime ajat käyttänyt entisiä nuorena poikana saamiaan valjaita, kun annoin sen käytössä aiemmin olleet Draaman perintövaljaat pysyvästi Vinskille. Halusin siirtää Vinskin kokonaan pois pannasta, jotta voisin tarvittaessa tukea sitä valjaista esimerkiksi liukkailla alustoilla. 

Kipin omat valjaat olivat periaatteessa ihan asialliset y-valjaat, mutta ne olivat hankalammat pukea päälle, ja jos Kipi joskus hetken veti niissä, niin näppituntuma omaan käteen oli huonompi kuin Draaman valjaissa. Osteopaattikin totesi Draaman perintövaljaat paremmiksi jo siksikin, että niissä oli leveämpi rintaosa. Mielessä oli jo aiemmin ollut hankkia toiset samanlaiset, jotta molemmilla olisi kätevät ja kunnolliset valjaat. Mutta Vinski kuitenkin kuolisi heti uusien valjaiden hankkimisen jälkeen, valjaat jäisivät turhiksi ja rahaa olisi mennyt hukkaan. Hylkäsin siis ajatuksen, mutta osteopaattikäynti käänsi pääni. Ja minä kun luulin, että ne Draamankin valjaat jäisivät turhiksi sen poismenon jälkeen, ja nyt hankin jo toiset samanlaiset!

Juttelimme taas osteopaattikäynnin aikana myös koirattomuudesta. Se on teema, joka sattuneesta syystä mietityttää ja josta joskus puhun niille, jotka jaksavat kuunnella (tai eivät pääse karkuun😁). Mitenköhän paljon olen jutuillani piinannut osteopaattia ja kraniohoitajia vuosien mittaan... Syyskuisella käynnillä juttelimme osteopaatin kanssa siitä, että on paljon muitakin kuin minä, jotka eivät enää jatkossa voi eläimiä ottaa. Ja että se on väärin. Sellaiseksi maailma nyt vain on mennyt.

Hirvittää kyllä miettiä, että mitenköhän paljon nytkin on lemmikkejä, jotka eivät pääse tarvittaessa lääkäriin tai joiden sinne viemistä viivytetään kalliiden hintojen takia. Ja kuinka paljon menetetään hyviä potentiaalisia koteja tämän vuoksi, vaikka kodittomia eläimiä on muutenkin maailma surullisen pullollaan. No toki vain pieni osa ihmisistä muutenkaan ottaa nimenomaan kodittoman eläimen.

Kuulemma täällä meilläkin on viime aikoina selvästi kasvanut eläinsuojeluyhdistyksille luovutettujen eläinten määrä, ja niillä on usein kalliiksi tulevia hoitamattomia vaivoja. Surullinen tilanne, joka ei ainakaan helpottumassa ole.

Itse olen siinä kohtaa elämää, että voisin hyvin ottaa myös kodinvaihtajia tai rescue-eläimiä, jos muuten voisin eläimiä vielä ottaa. Mitään tarvetta tavoitteelliseen harrastamiseen ja koiran valitsemiseen sen perusteella ei enää ole. Ja kuten olen itsekin saanut konkreettisesti huomata, niin ei edes valitsemalla ole mitään takeita saada harrastuskoiraa. Yllätyksiä voi aina tulla terveyden ja muiden asioiden kanssa. Ihan yhtä lailla kasvattajalta otetun pennun kuin rescuenkin kanssa.

Koiraharrastuksista luopuminen oli joka tapauksessa pitkä ja raastava prosessi ja aiheutti ison identiteettikriisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna mitä koirista luopuminen tulee olemaan. Minun pitää sen jälkeen löytää itseni kokonaan uudestaan ja miettiä kuka olen. Todennäköisesti kadotan itseni kokonaan ja huomaan, ettei elämää koirien jälkeen ole. Tai sitten lähden jonnekin vaikkapa pelastamaan kilpikonnia. 

Identiteettini on hieman elänyt jo koirallisena aikanakin. Huomaan sen pelkästään lukemalla joitain vanhempia blogipäivityksiä. Minulla oli aiemmin vahva harrastavan koiraihmisen identiteetti ja tarkastelin asioita pitkälti siitä näkökulmasta. Sittemmin se näkökulma on jäänyt taka-alalle. Jotkut luopumisprosessin aikaiset päivitykset tuntuvat vähän vierailtakin, mutta silloin oli vaikea hyväksyä sitä, että koko ajan vedettiin matto jalkojen alta. Draaman aikana sitten omaksuin sairaan koiran omistajan identiteetin, eikä se mihinkään ole hävinnyt nyt kun elän kahden vanhan ja vaivaisen koiran kanssa. 

Oikein pysähdyin taas miettimään, miten paljon koirat ovat elämääni vaikuttaneet. Olisin aivan toinen ihminen ilman niitä ja koko elämä olisi mennyt toisin, en toki tiedä miten. Asuinpaikkani olisivat olleet aivan toisia. En olisi tuntenut samoja ihmisiä.

Ilman koiria hyllyssä ei olisi samoja kirjoja eikä seinillä samoja kuvia. Some näyttäisi ihan erilaiselta. Kotona ei olisi ketään läsnä eikä tulisi välillä laskemaan päätään polvelleni ja pyytämään hellyyttä. Koirankarvoja ei olisi joka paikassa. Kukaan ei veisi minua säännöllisesti ulos. Joskus kun olen lenkille lähtiessä ollut väsynyt ja miettinyt, että tällä kertaa tehdään tavallista lyhyempi lenkki, niin lähes poikkeuksetta mieli on muuttunut pian ulos päästyämme ja olemme tehneet ihan normaalin lenkin. Ulkona piristyy aina, mutta kynnys lähteä lenkille varmasti kasvaa huimasti koirien mentyä. Koiralenkit ovat ihan parhautta.

Ilman koiria elämässä olisi ollut vähemmän myös huolta ja rahanmenoa, mutta puuttumaan olisi jäänyt mittaamaton määrä kokemuksia, iloa ja kumppanuutta. Lopulta elämä olisi ollut paljon köyhempää ja tylsempää ilman. Ja varmasti olisi jo järki mennyt ilman koiria tässä maailmassa, joka niin monessa suhteessa on ihmisen toimesta kova, kylmä ja mielipuolinen. No okei, meinasi se järki joskus lähteä esimerkiksi Draaman sairastelun aikanakin.

Aiemmin syksyllä olisin päässyt muuttamaan rivariin ja vieläpä lähelle hyviä lenkkimaastoja meidän entiseen asuinkuntaan, mutta se jäi toteutumatta, kun jäin kiinni pariin yksityiskohtaan. Nyt ottaa tosissaan päähän, koska Kipille tuli heti päätöksen jälkeen taas ongelmia rappukäytävässä liikkumisen kanssa. Ehkä ne riskit vain olisi pitänyt ottaa ja muuttaa. Entä jos toista tilaisuutta ei tule ja Kipikään ei enää pääse missään muualla asumaan. Siitä tuskin koskaan tulee täysin varmaa rappukäytävässä kulkijaa, se on herkkä pienille vastoinkäymisille, vaikka on välillä ollut varman ja huolettomankin oloinen.

Soisin Kipille pääsyn ulos ilman rappukäytävässä ja hississä kulkemista. Vinskille myös, mutta sillä ei ole asian kanssa samoja ongelmia. Toisaalta aina me sinne ulos olemme selvinneet. Eikä sinne kestä kauan päästä, äkkiä tuon yhden kerrosvälin hurauttaa hissillä ja sitten jo pääseekin astelemaan metsäpolulle. Voisi olla huonomminkin. 

Piha ei ole meille mikään pakollinen asia, tärkeämpää olisi tuo suora ulospääsy ilman rappukäytävässä kulkemista. Koirat eivät pihalla edes viihtyisi ilman minua. Näin oli jo silloin, kun asuimme omakotitalossa maalla. Etenkään kylmänä vuodenaikana ei tulisi paljon pihalla oltua, mutta olisihan piha tosi kiva olla olemassa tietenkin. Ulos pojat kyllä pääsevät nytkin tarpeeksi, kun käymme siellä yleensä viisi kertaa päivässä.

Kipille tosiaan tuli rappukäytävässä kulkemisessa aiemmin syksyllä taas takapakkia, kun olimme lähdössä ulos ja hissin vieressä oli naapurin ovi auki. Kipi ei pystynyt kiertämään ovea, koska se haluaa kulkea seinänviertä pitkin. Lopulta sain sen jotenkin kannustettua tulemaan oven ohi, mutta oviaukon kohdalla se päätti mennä naapurin eteiseen turvaan. Sain sen sieltä pois, tilasin hissin, se saapui ja ovi aukesi. Vinski astui normaalisti hissiin sisälle, mutta Kipi kyhjötti aloillaan, vieläkin järkyttyneenä siitä, että häneltä oli turvallinen seinänvierusta riistetty, ja päättikin äkkiä pyrkiä takaisin turvaan naapurin eteiseen. Nopeasti nappasin kiinni sen valjaista ja lennätin sen hissiin, ennen kuin olisi käynyt jotain peruuttamatonta. 

Jälkiviisaana tiedostan, että minun olisi tietenkin pitänyt joko laittaa se naapurin ovi itse kiinni tai odottaa niin kauan, että naapuri itse tulee sen sulkemaan. En vain osannut varautua tuollaisiin seurauksiin. Tapahtuman jälkeen Kipi kulki entistä tiukemmin pitkin seinänviertä, empi joskus uloslähtöä ja heittäytyi kerran hissin ovella melkein bambi liukkaalla jäällä -asentoon, kun hissin tulo oli kestänyt tavallista pidempään ja hissin edessä tuli turvaton olo. 

Viime aikoina tilanne oli jo aika lailla normalisoitunut, mutta viime viikolla taas sattui ja tapahtui. Juttelin naapurin kanssa ovenraossa, ja Vinski sieltä eteisestä päättäväisesti tunki selkäni takaa rappuun ja nautiskeli sitten tyytyväisenä naapurin rapsutuksista. Kipi halusi myös kovasti tulla, mutta sillä ei rohkeus riittänyt. Ei, vaikka lenkille lähdöt jo onnistuivat hyvin. Se tiedosti itsekin, että tilanne oli ihan eri. Ehdotin, että naapuri olisi siirtynyt meille sisälle juttelemaan, mutta ei mokoma suostunut, ettei unohdu sinne. 

Aikaa kului (juu, unohtui sitten rappukäytävään naapuri 😁), juttua riitti ja Vinski nautti edelleen rapsutuksista. Sitten lopulta Kipi rohkaisi mielensä ja astui myös varovasti seinää pitkin käytävälle tervehtimään naapuria. Paljon hillitymmin kuin mitä se yleensä tekisi. Se joutui uudestaan ongelmiin, kun päätti haluta takaisin sisälle. Sen oli pakko joko luopua sienänvierustasta ja kääntyä ympäri tai peruuttaa koko matka seinänviertä pitkin, mitkä molemmat ovat sille rappukäytävässä haastavia asioita. Lopulta se peruutti varovasti pari askelta ja lähti sitten pyörähtämään ympäri - ja lakosi käytävälle ihan bambiksi.

Pelkäsin, miten meidän uloslähtöjen kanssa tällä kertaa käy, mutta toistaiseksi Kipi on lähtenyt lenkeille ihan hyvin. Minä opin tällä kertaa sen, etten päästä sitä jatkossa tuolla tavalla tervehtimään ketään rappuun. Eipä sellaisia tilanteita yleensä tulekaan. Korvien välissähän tuo ongelma eniten on, vaikka on se käytävä liukaskin. Mutta Vinski pystyy ihan hyvin kulkemaan käytävällä muuallakin kuin seinän vieressä, ja myös peruuttamaan tai kääntymään menettämättä tasapainoaan, vaikka sen kroppa on Kipiä huterampi. Ja Kipikin kulkee ulkona arastelematta kaikilla pinnoilla, peilijäälläkin. Ei se ole mitään sisäpintojakaan arastellut muualla kuin täällä.

Olen aina valinnut asuinpaikat koirien ehdoilla, vaikka kompromissejakin on pitänyt tehdä. Nykyisen asunnon suhteen etenkin, ja seurauksista maksetaan vieläkin. Enimmäkseen olen koirien kanssa asunut maan tasolla. 

Olenkin miettinyt, miten haluan asua ilman koiria. Kuka olen sitten. Jos olisin muuttanut siihen rivariin, niin olisinko esimerkiksi halunnut jäädä siihen koirien jälkeen, kun asunto olisi muistuttanut siitä, että sinne muutettiin etupäässä koirien takia. Että ne olivat siellä eivätkä ole enää. 

Tilanne on hankala juuri siksi, ettei minulla enää kovin montaa vuotta koiria ole. Jos vielä muutamme, niin pitäisikö asunto valita pelkästään koirien ehdoilla vai miten paljon pitäisi miettiä pelkästään omia tarpeita. Ja miten ne erottaa toisistaan, kun ne menevät limittäin. Helppo ulospääsy on tällä hetkellä vähintään yhtä paljon oma etuni kuin koirienkin. Minulla on muutenkin vielä niin vahva koiraihmisen identiteetti, etten osaa ajatella koirattoman itseni asumistoiveita.

Vai jäädäänkö vain suosiolla tähän asumaan ja kiroan sitten koirien loppuelämän ajan rappukäytävää ja muita epäkohtia. No en hitto tiedä.

Kerrostaloista en ole koskaan erityisemmin tykännyt, joten se asia ei liity pelkästään koiriin, mutta asumiseen liittyy niin paljon yksityiskohtia, etten ehdoton ole siinäkään. Ei sympaattinen mummonmökkikään mikään paratiisi ole, jos siellä esimerkiksi on hullu naapuri, jonka iso ja holtiton koira välillä sukkana hyökkää omalle pihalle koirien kimppuun, jopa antautuvan vanhuskoiran päälle. Nimim. kokemusta on.

Ennen joulua Vinski kävi taas kraniohoidossakin. Sen liikkuminen oli pysynyt hyvällä tasolla osteopaatin jälkeen, mutta kävimme huollossa, koska sen kroppa on viime aikoina vaatinut aika tiheää huoltoa, ja joulun takia väli olisi muuten voinut venyä turhan pitkäksi. Laitettavaa oli nyt rintarangassa, mutta muuten kroppa oli pysynyt aika hyvänä. 

Kipi oli myös mukana kraniossa turistina, koska vastaanotolla on vaaka ja minulla on tapana punnita se aina siellä käydessä, ja tällä kertaa myös tiesin, ettei ongelmia pitäisi tulla. Eikä tullutkaan, kraniohoitaja piti Vinskin itse tiukasti hyppysissään käsittelyn ajan ja omat käteni jäivät vapaiksi Kipin pitelemiseen. 

Koska aikaa jäi, niin Kipikin pääsi pikaiseen käsittelyyn. Se asettui heti pyytämättä kyljelleen, ja kun kraniohoitaja olisi halunnut sen hetkeksi nousevan, niin se ei hievahtanutkaan! Se on niin ehdollistunut kyljellä makaamiseen ja nauttii käsittelystä. Hoitaja muistutti minua Kipin väkivaltaisista alkuajoista ja siitä, miten pitkän matkan se on tähän tilanteeseen kulkenut. Kipi aloitti huollossa käymisen alle vuoden iässä ja oli pitkään niin jumissa, ettei käsittely tuntunut hyvältä ja sitä piti välillä vastustella. Silloin se ei todellakaan suostunut asettumaan kyljelleen.

Draaman syntymäpäivä oli kaksi viikkoa sitten. Se syntyi maagisella päivämäärällä 12.12.12 ja olisi nyt täyttänyt 12 vuotta. Tämä oli jo kolmas syntymäpäivä, kun se ei enää ollut täällä. Se on vieläkin haikeaa, iän puolesta se voisi olla täällä vielä monta vuotta. Sen emä porskuttaa yhä, ja emänemäkin eli hyvin vanhaksi. Draaman aika lähteä tuli aiemmin, mutta vaiheikkaan elämän se ehti elää.

Kynttilä paloi Draaman muistolle ja syntymäpäivän kunniaksi.

Vanha vihollisemme liukkaus on taas täällä, joten saa nähdä millaiset vaikutukset sillä kumpaisenkin koiran kroppaan on. Molemmat ovat jo lievästi liukastelleet. Olosuhteet ovat olleet niin kammottavat, ettei ole tiennyt minne jalkansa asettaisi, ja ulkona tekisi joskus mieli vain itkeä. Tätä sitten pahimmillaan vielä seuraavat neljä kuukautta. Vaatii luovuutta ja erikoisia ratkaisuja, että saa pahimmilla keleillä jonkinlaiset lenkit tehtyä.

Onneksi tällä hetkellä kävelytiet alkavat olla melko sulia, vaikkakin ärsyttävästi sepeliä täynnä, ja metsässä on paljaita laikkuja. Hiekkatiet ja metsäpolut ovat olleet tähän asti umpijäässä, emmekä ole päiväkausiin päässeet meidän normaaleille lenkkireiteille edes kääntymään. Nyt ne alkavat sulaa, mutta ihan vielä ei kokonaista lenkkiä pysty tekemään. Ja sitten kun reitit sulavat kokonaan, niin mistä vetoa, että heti tulee uutta lunta ja heti perään plusasteita ja vesisadetta ja sitten ehkä pakkasta ja kaikki alkaa alusta. Sellaisia talvet ovat täällä olleet.

Alla olevan kuvan ottamishetkellä muutama päivä sitten tuon hiekkatien jääpinta oli vielä jollain lailla kulkukelpoinen, mutta muuttui jo samana päivänä mahdottomaksi kulkea.

Vinski on aina ollut vähän hajamielinen professori tai Hessu Hopo. Nyt vanhana tämä puoli korostuu. Vinskillä on välillä tapana  mennä oven saranapuolelle odottamaan oven aukeamista ja uloslähtöä. Siinä se tuijottaa nurkkaa eikä tajua olevansa väärällä puolella. Joskus kun se kotona havahtuu levosta eikä heti näe missä olen, lähtee se etsimään. Sitten se saattaa jäädä tuijottamaan odottavasti valitsemaansa kohteeseen, esimerkiksi kylppärin ovelle, vaikken ole siellä, ja olen itse asiassa yleensä ihan lähellä, mutta en Vinskin näkökentässä. Kovasti se ilahtuu kun lopulta bongaa minut. Sillä on myös taipumus olla usein tielläni ja yrittäessään väistää se on entistä pahemmin tielläni ja saan taiteilla etten kompastuisi siihen. Rakas hömppä.

Vinski on jo nyt vanhimmaksi elänyt koirani. Tämä titteli oli aiemmin Nastalla, mutta nyt Vinski on ylittänyt sen eliniän yli kahdella kuukaudella. Ei elämä mikään pituuskilpailu ole, mutta olen kiitollinen ettei Vinski lähtenyt liian pian Draaman jälkeen ja että olen saanut vielä tämän ajan elää kahden koiran kanssa.  Siinä onkin taas yksi identiteettikriisin paikka, kun koiramäärä hupenee yhteen.

Seniorikoirien elämää

Vielä me olemme muutaman kerran päässeet retkeilemään. Entistä huomattavasti pienimuotoisemmin toki, mutta kuitenkin. 

Muutaman kerran retkemme on suuntautunut Iso-Valkeelle. Olimme siellä myös sinä päivänä elokuussa, kun Draaman poismenosta oli kulunut tasan kaksi vuotta. Muistelin siellä erityisesti Draaman edesottamuksia veden äärellä ja sen intohimoista suhdetta veteen. Se olisi niin nauttinut kun olisi saanut nytkin olla meidän mukana, ja olisi sen pitänytkin olla, vastahan se olisi ollut 11-vuotias. Ei se ollut kuin vajaat kahdeksan kuukautta Kipiä vanhempi. Mutta ajatuksissa ja sydämessä se yhä oli läsnä. Kahdessa vuodessa sen poismenoon on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta mielessä se käy ihan jokaisena päivänä.

Iso-Valkeella vietimme myös Kipin 11-vuotissynttäriä viikko muistopäivän jälkeen. Kipi on edelleen vilkas, iloinen ja ehtiväinen tyyppi, jossa silti ikäkin jo näkyy. Harmaata on, ja Kipi on aika pitkään jo liikkunut lähes pelkästään käynnissä ja ravissa, reikäpäisimmät temput ovat jääneet pois ja laukkakin suureksi osaksi. Nuorempana Kipi säännöllisesti metsässä vapaana ollessaan sai hepulilaukkakohtauksen, jonka aikana se kiiti pitkin maastoa hirmuista vauhtia ristiin rastiin suurta riemua ilmentäen. Nyt sillä oli vain yksi hepulikohtaus koko kesän aikana.

11v

Kipin kohdalla sen selän tilanne vaikuttaa sen liikkumiseen ja tavallaan vanhentaa sitä nopeammin. Vanhaksi eläneissä koirissani on yleensä näkynyt ikääntyminen selkeämmin vasta joskus 12 ikävuoden jälkeen. Mutta kyllä Kipi vielä kovavauhtista ravia pistelee menemään ja jaksaa väsymättä pitkiä lenkkejä. 

Koska Vinskin liikkumista pitää rajoittaa enemmän kuin Kipin, niin Kipi saa välillä omia lenkkejä. Silloin se pistelee menemään tasaisen kovaa vauhtia eikä paljon pysähtele. Kivaa vastapainoa itsellenikin välillä mennä kovempaa vauhtia pysähtelemättä. Vinskin kanssa mennään leppoisammin ja aikaa kuluu paljon seisoskeluun, kun se nuuskii niin hartaasti asioita. Metsälenkit ovat parhaita, koska silloin pojat saavat liikkua omaan tahtiinsa vapaana. Metsälenkille vain emme joka päivä pääse, kun kunnolliset metsät ovat automatkan päässä ja lähimetsät ovat niin pieniä, ettei niissä varsinaista metsälenkkiä saa aikaiseksi. Vinskin kanssa ei muutenkaan liikuta paljon yli puolta tuntia pidempään kerralla, mutta ulkona käydään 4-5 kertaa päivässä.

Ei Kipinkään kanssa yltiöpitkiä lenkkejä tehdä. Olenkin huomannut, että oma pää ja kroppa vaativat enemmän. Ennen oli arkea tehdä joka päivä yksi pitkä useiden kilometrien pituinen lenkki ja pienemmät siihen päälle. Oli myös arkea valita retkillä pitkiä reittejä. Nyt emme mene edes niitä lyhyempiä kokonaan. Olenkin kaihoten katsellut retkillä reittien suuntaan.

Niinpä sitten lopulta päätin repäistä ja lähdin pitkälle lenkille ulkoilualueelle ilman koiria. Olihan se vapauttavaa ja helppoa, kun sai mennä miten lystäsi eikä tarvinnut ottaa koirien tarpeita huomioon. Mutta samalla se oli ihan hemmetin tylsää, tyhjää ja suorastaan luonnotonta. En edes haluaisi tottua sellaiseen, retkellä ja lenkillä kuuluu olla mukana koira tai useampi. Olen käynyt uudestaankin lenkillä ilman koiria eikä mielipiteeni ole muuttunut. Jotain tuntuu aina puuttuvan.

Kipin kanssa toki voisin joskus mennä kahdestaan retkellekin, voihan sen kanssa vielä mennä huolettomammin kuin Vinskin kanssa. Ongelma on siinä, etten halua jättää Vinskiä ihan yksin kotiin. Se on aina kovasti lähdössä mukaan kun poistun kotoa. Kun lähdemme Kipin kanssa kahdestaan lenkille, saan Vinskin jäämään kotiin nameilla lahjomalla. Mutta joka kerta se odottaa meitä eteisessä valppaana. Meidän lenkit eivät kestä kauaa, mutta retkellä viipyisimme huomattavasti kauemmin. 

Jos asiat olisivat menneet toisin eikä maailma olisi muuttunut tässäkin asiassa niin tyhmään suuntaan, niin laumassa olisi jo nuori koira ja voisin lähteä sen kanssa retkille Kipin ja Vinskin jäädessä kotiin odottamaan ja pitämään seuraa toisilleen. En tiedä miksi some edelleen mainostaa minulle aina välillä rescue-koiria. Kai olen joskus jäänyt katsomaan kyseisiä päivityksiä vähän liian pitkään. Hiljattain siellä mainostettiin kotia vailla olevaa hienoa koiraa retki- ja lenkkikaveriksi. No kiva. Onko pakko kääntää veistä haavassa.

Vinski on käynyt säännöllisesti ultrakylmähoidossa. Kyllä se auttaa vaikkei olekaan mikään sellainen ihmehoito, että Vinski sen jälkeen alkaisi kirmailla kuin nuori varsa. Pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta liikkumisessa huomaa parannusta. Kun se taas kääntyy huonompaan, on aika uudelle hoidolle.

Syyskuun alkupuolella Vinskillä kyllä oli sellainen hankalampi olo kroppansa kanssa, ettei sitä hoidettu ultrakylmähoidolla vaan kraniohoidolla. Meillä oli aika osteopaatille viikon päästä, mutta tilanne vaati käsittelyä heti. Kraniohoidon lisäksi Vinski sai myös laseria. Jumia oli erityisesti rintarangassa ja tuli epäilys siitä, että jokin taustasyy oli sen aiheuttanut. Mitään isompaa en ollut huomannut sattuneen, mutta kerran Vinski esimerkiksi kyllä oli tullut aika huonosti sohvalta alas melkein nokalleen. Se havahtui suoraan syvästä unesta kun oltiin lähdössä ulos ja oli kai siksi niin tokkurainen ettei laskeutunut sohvalta kovin skarpisti. Se vaan ei enää ollut mikään tuore juttu. 

Viikon päästä kraniosta sitten mentiin osteopaatille. Vinskillä oli edelleen rintarangassa lapojen välissä jumia, ja myös osteopaatti sai tunteen, että sen takana voi olla jokin sattumus. Käsittelyn jälkeen Vinski alkoi palautua ennalleen ja on taas pystynyt lenkkeilemään normaaleja lenkkejä.

 

Kipi pääsi myös osteopaatin käsittelyyn ja pientä jumia löytyi, mutta kroppa oli pysynyt suorana. Osteopaatti sanoi, että sen kroppa vastaa käsittelyyn Vinskiä paremmin, onhan se nuorempi. Kuitenkin hyvä juttu oli se, että myös Vinskin kroppa vielä vastasi käsittelyyn ja siihen saatiin joustoa. Ja iän/selkävaivan tuomaa jäykkyyttä on toisaalta myös Kipillä.

Hiljattain Vinski aiheutti uuttakin huolta. Se juoksutti minua ripulin takia ulkona lauantain vastaisen yön viikko sitten. Annoin sille Dia-Tabia ja Kaoliinia ja tilanne rauhoittui, mutta sunnuntai-iltana ripuli alkoi uudestaan ja jatkui vielä maanantainakin. Tällä kertaa tilanne oli pahempi, eivätkä DiaTab ja Kaoliini enää tepsineet. Maanantain aikana kuvaan astui mukaan myös oksentelu. Vinski alkoi muuttua apeammaksi ja huonosti liikkuvaksi. Soitin meidän vakiklinikalle ja sieltä sanottiin, että vanhan koiran kyseessä ollessa se pitäisi viedä hoitoon vielä samana päivänä, mutta heillä ei aikoja ollut. Soitin sitten läpi hirveän monta paikkaa, mutta missään ei ollut aikoja joko ollenkaan tai ei tarpeeksi pitkää aikaa. Maanantait ovat usein pahoja päiviä. Lopulta kuitenkin sain ajan eräälle klinikalle, jossa emme aiemmin olleet käyneet.

Klinikalla Vinskin todettiin jo hieman kuivuneen, mutta ei pahasti, kuivumisaste oli 5-6%. Vinski sai sitten muutaman tunnin viettää klinikalla tipassa ja sille annettiin pahoinvointi- ja kipulääkkeitä suoneen. 

Kyseinen klinikka panostaa siihen, että eläinlääkärikäynti on lemmikille mahdollisimman hyvä kokemus. Niinpä Vinski sai etujalkaansa puudutteen ennen kanyylin asentamista. Pistorasiassa pöhisi Adaptil. Nameja annettiin joka välissä. Hoitaja ehdotti, että hän voisi hakea Vinskille tyyliin jotain maksapasteijaa nuoltavaksi kanyloinnin ajaksi, mutta sen kielsin, kun kyseessä kuitenkin oli oksentava ja ripuloiva koira. Annoin Vinskille pikkuriikkisiä nameja ihan muutaman ja rapsuttelin sitä kanyloinnin ajan. Aika kauan se kesti, kun suoniyhteyttä ei meinattu saada.

Meidän oma eläinlääkäri soitti minulle kun olin parkkipaikalla odottamassa, että haen kohta Vinskin pois klinikalta. Hän oli saanut muut potilastyöt valmiiksi ja olisi tarvittaessa ottanut meidät ylimääräisinä vastaan vielä samana iltana. Ihan mahtavaa, harmi vain etten sitä aiemmin tiennyt, kun meidän vakiklinikalta käskettiin mennä muualle. Mutta eipä ainakaan työllistetty lisää muutenkin ylityöllistettyä lääkäriä, paitsi jatkohoito-ohjeita häneltä kyllä kyselin ja sain. Oli helpottavaa saada yhteys myös häneen, kun hän tuntee Vinskin ja sen vaivat parhaiten ja luotan muutenkin hänen asiantuntemukseensa. Vinskin klinikalta mukaan saamaan lääkitykseen tulikin maksaongelmien takia vähän eri ohje kuin klinikalta annettiin, eli lääke annettaisiin vain oireiden niin vaatiessa ja vain puoli annosta määrätystä. Lopulta Vinski ei tarvinnut lääkettä ollenkaan.

Lääkärikäynnin jälkeen Vinski ei enää oksennellut ollenkaan eikä ripuloinut samana päivänä enää. Seuraavana päivänä se teki yhden löysän ja limaisen ulosteen, mutta sen jälkeen uloste muuttui hyväksi. Tiistai oli vielä vähän vaisu päivä ja Vinski nukkui paljon rankan maanantain jäljiltä, mutta sitten se palautui ennalleen. 

Taas jaksaa lenkkeillä kunnolla

Olen nyt entistä enemmän pohtinut koiratonta tulevaisuutta, koska se on päivä päivältä lähempänä. Asia tuntuu konkreettisemmalta siksikin, kun näkee että Kipikin jo oikeasti ikääntyy ja sillä on selkävaivojen kylkiäisenä jo sydänvikakin. Olen vakuuttunut siitä, että sitten pääni hajoaa ja kaikki muu on turhaa. Kyllä sitä vielä harrastuksista luopuu, mutta ei nyt sentään koirista kokonaan. Miten tyhjä sitten onkaan niin koti kuin koko elämä. Vaikka miten etsisi uusia harrastuksia, niin eivät ne koskaan voi korvata koiran kumppanuutta ja koko sitä elämäntapaa. Koskaan ei ole yhtä kivaa retkeillä yksin kuin koiran kanssa. 

Vinskin kanssa mennään muutenkin jo päivä ja hetki kerrallaan. Syksyn koleat ja kosteat ilmat eivät tee sille hyvää, ja pahimmat ovat vasta edessä. Jos se vielä liukkaat kelit on näkemässä, niin nekään eivät sille hyväksi ole. 

Kesän ja syksyn tähän asti me vielä ainakin saimme, ja yritin käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Olemme käyneet lenkeillä ja retkillä koirien lempipaikoissa. Koirat ovat päässeet välillä jäljestämään. Eniten on jälkiä tehty nurtsille, se on helppo alusta erityisesti Vinskille. Metsäjäljellä se kerran vähän kompastui epätasaisessa maastossa, kun vanhuksen ei ole aina niin helppo keskittyä sekä jälkeen että maaston muotoon. Kotona ollaan joskus tehty nosea. Pari kertaa olemme jopa ottaneet vähän tottistakin, tosi pitkästä aikaa. Vinskillä hyvin pienimuotoisesti ja eleillä ohjaten, koska sen kuulo on huono. Kipillä vähän enemmän. Siellä ne taidot yhä olivat (no ehkä vähän suurpiirteisinä kuitenkin;), ja motivaatiokin kohdillaan kun sai pitkästä aikaa ja lyhyesti tehdä.

Ihan tavallista arkea siis olemme eläneet, mutta siten, että siinä on mukana noita tavallaan ylimääräisiä pieniä juttuja välillä. Tavallinen arki on parasta.

Huoltoa ja pohdintoja

Viime viikolla kävimme taas Iso-Valkeella. Jes, Vinski ei taaskaan kutissut uinnin jälkeen, vaikkei turkkia ole edelleenkään leikelty ja vaikken tällä kertaa edes pessyt sitä reissun jälkeen. Iso-Valkeen reissu oli helteinen, mutta nyt on taas ollut vähän viileämpää. Minä ja koirat tykkäämme. 

Alkuviikosta Vinski kävi kraniohoidossa. Olin pähkäillyt, että veisinkö sen seuraavaksi ultrakylmähoitoon vai laseriin, mutta päätin aloittaa kraniohoidosta ja jutella löydösten perusteella kraniohoitajan kanssa siitä, mitä täsmähoitoa seuraavaksi kannattaisi mieluiten käyttää.

Hoidettavaa löytyi jonkin verran, ja Vinskin vakituiset liikkumiseen vaikuttavat ongelmakohdat ovat tietenkin selkä ja kyynärät. Selässä oli jäykkä kohta, kyynäristä oikeanpuoleinen oli huonompi kuten ennenkin. Kraniohoitaja oli sitä mieltä, että ultrakylmähoito olisi Vinskille laseria tehokkaampi ja suositteli sitä annettavaksi kyynäriin pienemmät suihkaukset kuin viimeksi, ja lisäksi käsittelemään myös selän ongelmakohdan kylmähoidolla.

Onnekkaasti paikalla oli samaan aikaan myös ultrakylmähoitoja tekevä hoitaja, ja hän ehti käsitellä Vinskin heti kraniohoidon jälkeen. Eihän se ollut kuin parin minuutin juttu. Vinski selvästi muisti sopen, jossa kylmähoito viimeksi tehtiin, ja yritti aluksi maastoutua pöydän alle. Yllätyin, kun se silti otti suihkaukset reippaana ja tyynenä vastaan. 

Kipi oli mukana ihan jo senkin takia, että sen painoa pitää tarkkailla, ja tuolla sattuu olemaan vaaka. Painoa oli tullut lisää 400 grammaa edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, joten suunta on oikea. Ja sai Kipi lyhyen kraniokäsittelynkin Vinskin jälkeen, kun se kuulemma oli sitä heti meidän saapuessa pyytänyt 😀 Siltä löytyi niskasta laitettavaa. Vinski istui oman käsittelynsä ajan, mutta Kipi makoili välillä sen käsittelyn aikana kyljellään hoitomaton reunalla, ehkä toiveikkaana odottamassa omaa vuoroaan. Siinä on kyllä hoitomyönteinen koira, jonka hoitosuhde juuri tähän kraniohoitajaan alkoi jo alle vuoden iässä. Ei se silloin alkuaikoina aina ollut niin hoitomyönteinen, mutta sillä oli isot jumit silloin nuorella iällä.

Vinski sai kylmähoitoa kyynäriin vähän varovaisemmin siksi, että sille viimeksi tuli niin selkeä pahenemisreaktio. Reaktio loiveni päivien mittaan vähitellen kuin huomaamatta, kunnes tajusin, että sehän liikkuu jo hyvin. Tällä kertaa ei mitään pahenemisreaktiota näkynyt ensimmäisenä päivänä, toisena välillä näkyi jotain, sen jälkeen vain ajoittain jotain. Joutuuhan siinä kroppa kuitenkin käymään läpi oman prosessinsa joka kerta ja se ottaa aikaa.

Hieno juttu, jos tämä on sopiva tukihoito Vinskille, kun lääkkeitä sille voi antaa vain rajallisesti. Neurontin menee koko ajan, mutta tulehduskipulääkkeitä ei voi antaa. Librelaa Vinski ei myöskään ole tänä vuonna enää saanut, kun siitä ei näyttänyt olevan ensimmäisen kerran jälkeen enää hyötyä. 

Virtsankarkailuun Vinskille kokeiltiin taas lääkitystä keväällä. Ensin annoin sille varastosta löytyneet Rinexinin loput. Enää kyseinen lääke ei ole markkinoilla. Hämmästyin, kun virtsankarkailu sen jälkeen loppui melkein kokonaan. Kun Rinexin loppui, niin oli pakko vaihtaa Propaliniin. Sen teho oli huonompi, mutta sekin näytti aluksi auttavan jonkin verran, myöhemmin ei ehkä niinkään. Suunnitelmissa on jättää se nyt kokeeksi pois ja katsoa, muuttuuko tilanne. Aina voi jatkaa lääkkeen antamista, jos tilanne huononee.

Eläinlääkäri arveli virtsankarkailun edelleen johtuvan selästä, joten se on vähän jännä, että virtsankarkailulääkitys näytti aluksi auttavan. Virtsankarkailua sinänsä en jaksa stressata, kun ei Vinski mitään lammikoita sisälle kuitenkaan tee eikä edelleenkään itse edes huomaa koko asiaa. Välillä pissaa ei valu juuri ollenkaan, välillä sitten pieniä määriä.

Aina joskus ulos lähtiessämme on tullut mieleen, että olisihan se mukavampaa astua suoraan ulos omasta ovesta ja säästää vanhat koirat kulkemasta rappukäytävässä ja hississä, ja että pitäisikö asialle tehdä jotain muuta kuin laiskasti ja harvakseltaan selata asuntoilmoituksia. Päätinkin käydä fiilistelemässä kahden tarjolla olevan asunnon ympäristöä ja miettiä, että voisiko niistä vakavammin kiinnostua vai ei. Tiesin, että mitään täydellisiä matcheja ne eivät olisi, mutta toinen oli rivari ja toinen luhtitalon alakerta, joten suora ulospääsy omasta ovesta toteutui kyllä.

Kummankaan asunnon lähiympäristö ei kuitenkaan ollut kovin miellyttävä. Ei jatkoon. Meidän nykyinen lähiympäristö on mukavampi, kun suoraan pihalta pääsee metsäpolulle ja koko lenkin voi halutessaan tehdä luonnon keskellä asfalttikaduille poikkeamatta. Lähipuistosta tykkää koko meidän jengi. Naapuruston koiranomistajat antavat hyvin tilaa toisilleen, eikä meidän rapussa asu montaa koiraa, joten yllättäviä kohtaamisia hississä tai rapussa ei juuri tule.

Asumme toisessa kerroksessa, ja kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa asuu oranssi kissa, joka välillä oleskelee oman ovensa edustalla rapussa. Siinä se tyynenä ja tyytyväisenä makoilee. Ilmeisesti se saa hupia tarkkaillessaan siinä tapahtumia, ja siksi sille välillä jätetään ovi auki rappuun. Ei se koskaan minnekään siitä lähde, ja usein omistaja sulkee oven siinä vaiheessa, kun kuulee jonkun liikkuvan rapussa. Joskus pimeällä ulos lähtiessä erottaa vain kiiluvat silmät yläkerrassa, johon meidän ovelta on suora näköyhteys. 

Lenkillä tulee tuttuja naamoja vastaan. Entinen pietarilainen katukoira on Kipin inhokki, kun se aina haukkuu aggressiivisesti, eikä Kipikään silloin hiljaiseksi jää. Sen sijaan usein vastaan tulevaa käppänäkaksikkoa Kipi kovasti rakastaa. Se heiluttaa iloisesti häntäänsä ja vikisee haikeasti ja innokkaasti kaksikon perään ihan joka kerta, ja mikä hauskinta, niin käppänät aloittavat myös vikinän jo nähdessään meidän lähestyvän. Kohtaamiset hymyilyttävät aina meitä hihnojen toisiakin päitä. Kaikki nartut eivät mitään vastakaikua Kipille suo, se yksikin bichon frise vain tuiskahtaa Kipin kaihoisalle vikinälle.

Kyllä minä tätäkin paikkaa jään joiltain osin kaipaamaan, jos joskus pois muutan. Ja sen todellakin totesin, etten mihin tahansa kämppään muuta vain siksi, että se on maan tasalla. Huomattavasti kauemmas jos muuttaisi, niin löytäisi paljon helpommin kämpän, joka täyttää useimmat kriteerit. Mutta tällä hetkellä sijaintikin on tärkeä kriteeri. Esimerkiksi koirien huoltojoukkojen ja vakieläinlääkärin haluan pysyvän jollain lailla kohtuullisen matkan päässä. Sekin on kiva, että entiset asuinpaikat ovat kohtuullisen lähellä. 

Sitten kun koirista aika jättää, niin en tiedä, haluanko edes enää muuttaa jonnekin kauas metsän reunaan ilman niitä. Mitä itua siinä olisi, kun miettisin vain koko ajan, että sellainen paikka pitäisi ehdottomasti saada jakaa koirien kanssa? Jotain tuntuisi koko ajan puuttuvan. 

Puistossa meillä oli hiljattain mieleenpainuva kohtaaminen erään vanhemman naisen kanssa. Hän lähestyi meitä joenvarren metsäpolulla, ja ohjasin koirat ohittamaan mahdollisimman reunaan. Nainen sanoi, että anna tulla tänne vaan. Hän halusi tervehtiä koiria ja kertoi oman 16-vuotiaan koiransa kuolleen juuri edellisenä päivänä. Hän oli tullut ulos, koska ei pystynyt olemaan kotona, ja oli miettinyt, että pitää varmaan ryhtyä puita halaamaan. Sitten tulimme me ja hän pääsi seurustelemaan innokkaiden ja iloisten koirien kanssa. Me kuulemma pelastimme hänen päivänsä.

Voi miten hyvin tunnistin tuon tarpeen lähteä ulos, ja kerroinkin sen naiselle. Samaa tein itse kun Draama kuoli. Enkä voinut olla ajattelematta, että näinkö tässä naisessa samalla oman tulevaisuuteni. Sen, missä kuljen ulkona yksin ilman yhtäkään koiraa ja mietin, että pitäisikö ehkä halata puuta.

Taannoisen hyvin hetkelliseksi jääneen harmituksen jälkeen eivät koiraharrastukset ole taaskaan herättäneet minussa harmitusta tai erityistä kiinnostusta. Ei minulla ole mitään hinkua päästä tällä hetkellä harrastamaan mitään lajia, ei sitä B-tottistakaan. Olisin silti toivonut, että B-tottis olisi tullut jo viimeisten kolmen koirani aikana, koska pk-jutut olisivat sopineet niille niin hyvin, ja olisi ollut mielekästä kun olisi ollut pienimuotoisia tavoitteita. 

Jos nyt pystyisin ottamaan uuden koiran, niin en valitsisi sitä sillä perusteella, että siitä voisi tulla hyvä harrastuskoira. Katsoisin, mitä vastaan tulee. Kodinvaihtaja tai rescue olisivat vahvoja vaihtoehtoja. 

Ennen Kipin tuloa olin jo aika hyvin sopeutunut elämään ilman tavoitteellista harrastamista. Sitten tuli Kipi ja myöhemmin Draama, ja Vinskinkin kaivoin vielä telakalta, nuorihan se vielä silloin oli. Luopumisprosessia vaikeutti juuri se, että siitä tuli niin pitkä ja polveileva. Välillä toivoa oli, sitten taas kaikki romahti. Yksikään koira ei lopulta voinut pk:ta yhtään tavoitteellisesti harrastaa, kun ei sitä B-tottista vielä silloin ollut. Tokosta taas ei koskaan tullut poikien juttua. Draaman kyllä, mutta sen kohdalla terveystilanne pitkälti romutti tokouran.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi kannattanut nopeammin jättää toko poikien kohdalla ihan vaan höntsäilylajiksi. Olisi pitänyt myöntää itselleen, että ei toko tavoitteellisessa muodossa nyt vaan ollut niiden pala kakkua. Kipillä ei ollenkaan, Vinskillä ei enää alempien luokkien jälkeen. Kyllä meillä hauskaa oli, eikä koiria koskaan painostettu sellaiseen muottiin, johon niistä ei ollut. Mutta itse olisin päässyt helpommalla, kun olisin aiemmin suuntautunut tokossa pelkkään höntsäilyyn tai olisin etsinyt meille jonkin muun lajin. Tai päättänyt olla ihan vaan ilman mitään tavoitteellisempaa lajiharrastamista. Ei olisi tarvinnut analysoida kaikkea puhki ja lyödä päätänsä seinään niin paljon huomatessaan, etteivät hommat useinkaan edistyneet kuten olisin luullut ja toivonut. Kaiken sen ajan ja tarmon olisi voinut suunnata toisin. 

Kipi oli tokossa vähän ADHD-tyyppinen persoona. Jos ympäristössä oli liikaa ärsykkeitä, niin se ei pystynyt keskittymään hyvin. Samoin kun se seurustelee ihmisten kanssa, niin sen on vaikea keskittyä rauhassa ottamaan rapsutuksia pitkäkestoisesti vastaan vaan se höseltää ja häseltää, ja joskus menee hetkeksi sivuunkin ilmeisesti rauhoittelemaan itseään. Vinski sen sijaan on rauhassa aloillaan vaikka miten kauan rapsutuksista ja silityksistä nauttimassa. Kipikin joskus, mutta sen yleisolemus on silti usein levoton näissä tilanteissa, 

Ylivilkas Kipi ei silti kokonaisuutena missään nimessä ole, vaikka voi joskus siltä vaikuttaa, enemmänkin sen vain on joskus vaikea keskittyä. Vinski sen sijaan on erittäin keskittymiskykyinen lähes kaikessa. Uloslähdöistä Kipi menee kierroksille (niin kyllä Vinskikin, mutta paljon lievemmin), ja purkaa itseään silloin retuuttamalla pehmoleluja ja puremalla niitä raivoisasti. Se onkin ainoa tilanne, missä se pehmoleluja käyttää ja ainoa syy, miksi meillä niitä lattioilla yhä on, vaikka se varsinainen pehmoleluilla leikkijä onkin ollut poissa jo lähes kaksi vuotta.

Jälkeen Kipi on aina osannut keskittyä paljon paremmin, ja jälki olisi sopinut sille tavoitteelliseksi lajiksi niin paljon paremmin kuin toko. Nenänkäyttölajeissa se saa olla tärkeimmän ja luontaisimman aistinsa varassa, eikä ympäristössäkään silloin välttämättä ole niin paljon ärsykkeitä. Sen motivaatiokin tällaiseen työskentelyyn on parempi. 

Kipistä on aina ollut todella vaikeaa ottaa kuviakaan. Monelle bortsulle tyypilliseen tapaan se vetää korvat heti linttaan kun kamera ilmestyy näkyviin, mutta sen lisäksi se myös pälyilee koko ajan oikealle ja vasemmalle ja sitä on tosi vaikea saada katsomaan sekuntiakaan kameraan päin. Samaa pälyilyä se pahimmillaan harrasti tokossakin, joskin lievemmessä muodossa.

Kyllä Kipi osasi olla ihan hieno tokokoira välillä; iloinen, motivoitunut ja oppivainen. Siksi jaksoin pitkään uskoa, että lajiin kannatti panostaa, ja ehkä ailahtelu joskus loppuisi. No ei se loppunut. Kipin vahvuudet ovat muualla kuin tokossa. Eivät kaikki bortsutkaan mene tokomuottiin, eihän Vinskikään mennyt. Enää en taida mennä itsekään! Jos koskaan olen täysin mennytkään. Kivoja muistoja meille kyllä tokoilustakin poikien kanssa jäi, että ei sitä nyt katua tarvitse kuitenkaan.

Kipin piilevät selkäongelmatkin varmaan osaltaan vaikuttivat sen tokoiluihin nuoruudessa, mutta toisaalta ne eivät näkyneet nenänkäyttölajeissa tai arjen käytöksessä, mikä ehkä kertoo jotain kuitenkin. Siinä missä Vinski jaksaa seurata minua vaikka miten pitkään ihastuneesti tuijottaen, niin Kipi ei. Sen mieli alkaa vaeltaa, se alkaa jossain vaiheessa todennäköisesti jätättää tai pälyillä. Ja aika joutavaa puuhaahan pitkä seuruu kaikkine pilkuntarkkoine sääntöineen onkin.😁 Onnistuessaan toki hienon näköistä yhteistyötä.

Loppuun vielä pari kuvaa siitä, mitä kaikkea voi puistossa tulla vastaan.

Sydänultrassa

Viime maanantaina oli Kipin sydänultra. Paikka oli tuttu, mutta eläinlääkärinä tämän alan spesialisti. On tullut tuolla kyllä käytyä kevään ja kesän mittaan niin usein ja muutama soittopyyntökin on tullut eläinlääkärille jätettyä, että meidät tunnetaan jo hyvin. 

Käynti klinikalla alkaa aina pysäköintiluvan noutamisella tiskiltä. Vaihtoehtona on maksaa pysäköinti itse tai saapua julkisilla. Ennen minulta parkkilupaa pyytäessäni usein varmistettiin millä nimellä ajanvaraus on, ettei lupa joutuisi vääriin käsiin. Kevään mittaan minun ei tarvinnut lupaa edes pyytää, kun hoitaja totesi heti minut nähtyään, että parkkilupaa varmaan olet vailla. Ultrakäynnillä hoitaja tiskin takana ojensi minulle parkkiluvan mitään sanomatta heti naamatauluni nähtyään, enkä taaskaan ehtinyt edes suutani avata. Kun myöhemmin toin Kipin sisälle, niin ei minun tietenkään tarvinnut erikseen edes ilmoittaa sitä saapuneeksi. Näin se homma etenee, mutta ei se nyt pelkästään iloinen asia ole, että kuuluu klinikalla jo vakikalustoon...

Sydänlääkäri kuunteli ensin Kipin sydämen, ja saman sivuääänen hän kuuli kuin meidän oma lääkärikin. Sitten Kipi vietiin ultraan. Ensin siltä ajettiin karvat pieneltä alueelta molemmista kyljistä kainaloiden läheltä, että saatiin kurkistusaukot. Niin tuuheaturkkinen tuo tyyppi on, ettei kaljuja laikkuja edes huomaa ellei tiedä etsiä niitä.

Kipi makasi kiltisti ja hievahtamatta pöydällä vuorotellen molemmilla kyljillään tutkimuksen ajan. Välillä eläinlääkäri ojensi sille makupalan, joka kelpasi mainiosti, joten siitäkin näki, ettei stressiä ollut sille liikaa.

Syy sivuääneen selvisi. Lainaan tähän tekstiä kotiutusohjeista:

"Kipillä on todettu sydämen sivuääni, oireeton.

Yleistutkimuksessa Kipi virkeä ja reipas. Sydämen kuuntelussa systolinen sivuääni 3/6, syke rauhallinen ja sydämen rytmi normaali. Sydämen ultraäänitutkimus ja tutkimuksen aikainen sydänsähkökäyrä. Normaali eteisrytmi. Todetaan molemmilla puolilla eteisten ja kammioiden välisissä läpissä rappeumaa ja paksuuntumista, vasemmalla selkeämmät muutokset. Muutosten vuoksi läpät eivät enää sulkeudu normaalisti ja vasemmalla läppien väliin jää selvä rako. Läppävuoto on vasemmalla kohtalainen, oikealla pieni. 

Sydämen vasen puoli on läppävuodon seurauksena alkanut muokkautua, vasen eteinen on laajentunut ja vasen kammio pyöristynyt. Sydän on vielä kompensoinut tilannetta eikä vajaatoimintaa ole, mutta Kipin laihtuminen voi olla osaltaan tähän liittyvää. 

Aortta ja keuhkovaltimot ovat normaalit.

Aloitetaan Kipille sydänlääkitys ohjeen mukaan heti tänään illalla. "

Eli niin tuli Kipillekin sitten loppuiän lääkitys ja uusi diagnoosi. Lääkityksen on tarkoitus hidastaa sairauden etenemistä. Se saattaa myös parantaa sydämen tilaa niin, että seuraavassa ultrassa muutokset ovat lieventyneet. Kontrollitutkimusta eläinlääkäri suositteli ensi kevääseen. 

Kipi oli koko käynnin ajan reipas ja iloinen poika ja sai paljon rapsutuksia eläinlääkäriltä ja hoitajalta. Se kyllä osaa nauttia huomiosta ja vaatiakin sitä. Välillä se heittäytyi selälleen lattialle pyytämään maharapsuja. Muiden koirien perään se odotustiloissa välillä vinkui haikeasti ja olisi halunnut mennä tervehtimään. Hämmästyin, kun huomasin osan niistä olevan uroksia. Onko Kipillä polla noin sekaisin tyttöhuolien takia. Voi olla niinkin, että ne urokset olivat kastraatteja, eivätkä niin vahvasti haisseet uroksilta sen takia, ja Kipi opportunistisesti oletti kaikki koirat nartuiksi. 

Onpa hyvä juttu, että Kipin sydänsairaus saatiin kiinni ennen kuin se ehti edetä vajaatoiminnaksi. Jos vajaatoimintaa olisi ollut, niin Kipi olisi saanut myös nesteenpoistolääkityksen. Läppärappeuma ilmaantuu koirille ikääntymisen myötä, mutta alttius on lähes aina perinnöllinen. Tulevaa ei tämänkään parantumattoman vaivan suhteen voi tietää, mutta päivä kerrallaan tässä muutenkin elellään.

Lääkkeeksi Kipille tuli Cardisure, ja se aloitettiin ohjeen mukaan jo samana päivänä. Vähän hankalaa lääkityksessä on se, että lääke pitää antaa tyhjään vatsaan kaksi kertaa päivässä. Pitää siis miettiä, miten ruokailut ajoittaa. 

Nyt on sitten laumassa kaksi koiraa, joita pitää lääkitä noin 12 tunnin välein. Ensimmäisenä aamuna, kun pojat olivat lääkityksen suhteen vielä ihan eri rytmissä, niin tajusin illalla unohtaneeni Vinskin aamulääkkeet kokonaan. Olin niin keskittynyt Kipin vasta alkaneeseen lääkitykseen ja aamupalan ajoitukseen suhteessa lääkkeeseen, että unohdin antaa Vinskille aamupalan jälkeen sen omat lääkkeet. Nyt siirsin pojat samaan aikatauluun lääkkeiden suhteen, mutta se ei välttämättä jatkossa aina onnistu. Ihan riippuu omista aikatauluista ja Kipin ruokinnan aikataulusta. 

Isot poikkeukset päiväohjelmassa ovat se kompastuskivi, joka voi joskus pakottaa antamaan lääkkeet ns. väärään aikaan. Ja Vinskin kanssa saattaa joskus tulla eteen tilanne, missä Neurontin annetaan kolme kertaa päivässä, mikä onkin sitten jo huomattavasti sitovampaa ja haastavampaa. 

Kipi on tosiaan taas turhankin hoikassa kunnossa. Kun punnitsin sen ultrakäynnillä, niin paino oli tullut alas 700 grammaa rokotuskäynnin jälkeen eli alle kolmessa viikossa. Toki Kipi oli myös paastonnut varmuuden vuoksi ultraa varten (jos olisi pitänyt rauhoittaa tai ottaa verikokeita) ja syönyt hetken aikaa kevyemmin ripulin takia, mutta se ei varmaan kaikkea selitä. Onhan se iso ero silti noin lyhyessä ajassa noin kevyelle koiralle.

Eläinlääkäri sanoi laihtumisen voivan olla yhteydessä sydämeen. Vaillinaisesti toimiva sydän vie paljon energiaa. Tällainen vaihtoehto ei tietenkään ollut käynyt mielessä aiemmin, vaan olin ajatellut laihtumisen johtuvan Kipin yleisestä taipumuksesta hoikkuuteen hyvästä ruokahalusta huolimatta, ripuleista ja vilkkaasta hormonitoiminnasta. On niilläkin varmaan osuutta asiaan. Se viime vuoden poikkeuksellinen lihomisepisodi on jo pitkään ollut historiaa. 

Ruokaa pitäisi tietenkin antaa vielä selvästi enemmän. Hankalaksi asian tekee Kipin ajoittainen taipumus ripuleihin. Se oli tässä välissä kaksi kuukautta ripuloimatta, mikä oli pisin tauko ripuloinnissa sen jälkeen kun se taas loppusyksyllä alkoi. Sitten sille taas tuli kolmen päivän ripuli. Ei mikään sellainen kuin kunnon mahataudissa, se vain teki joka päivä yhden ripuliulosteen. Mutta ruokintaa piti tietenkin taas keventää, eikä ruoka ripulin aikana niin hyvin edes imeydy. Ja pahimmillaan ripulia on ollut jopa viikoittain.

Hirvittääkin nyt se, että miten ripuleita jatkossa esiintyy ja miten Kipin vatsa reagoi ruoan määrän lisäämiseen. Joskus on näyttänyt siltä, että isompi ruokamääräkin aiheuttaa löysyyttä. Ripulin syy on edelleen mysteeri, sitä nyt vaan välillä tulee noille molemmille. Ehkä jokin ympäristötekijä aiheuttaa sen, ehkä niiden bakteerikanta on hieman epätasapainossa.

Vinskilläkin oli tauko ripuleissa keväällä, mutta sitten sillä oli yksi ripuliepisodi jo ennen Kipiä.  Eläinlääkärin tutkimuksissa molempien mahat ovat tuntuneet hyviltä, ei aristusta tai mitään poikkeavaa suolistossa, mikä on tietenkin helpotus, kun kokemukset suolistosairaan koiran kanssa elämisestä kummittelevat taustalla. Ja meidän eläinlääkärillä kyllä on tarkat näpit, ja hän on juuri näihin ongelmiin erikoistunut. Ei kyllä poikien oireilusta muutenkaan voi puhua edes samana päivänä Draaman kanssa. 

Kipi on nyt myös jo kolmas koirani putkeen, jonka kohdalla anestesia ei ole mikään läpihuutojuttu, jos sekin pitäisi viedä esimerkiksi hammashoitoon. Vielä nyt sillä on eläinlääkärinkin mukaan vain vähän hammaskiveä. 

Hammaslääkärissä ja muita kuulumisia

Talvi oli tosiaan loputtoman pitkä ja järjesti vielä pari jälkinäytöstäkin. Oli siinä ihmettelemistä, kun huhtikuun loppupuolella satoi kymmeniä senttejä lunta, oli autoja pitkin tienpenkkoja ja bussiliikenne joillain teillä kokonaan seis. Taloyhtiön pihatalkoot peruttiin kahtena lauantaina peräkkäin. Aamuisin oli pakkasta, ja kiikutin autoon takaisin sisätilalämmittimen, jonka olin ehtinyt jo viedä kesäsäilöön. 

Ei heti välttämättä tulisi alla olevia kuvia katsoessa mieleen, miten lähekkäin ne on otettu. Ensimmäinen 21.4., toinen 23.4. ja kolmas 3.5.

Huhtikuun alkupuolella huomasin Vinskin ikenessä pienen verestävän kohdan. Siinä vaiheessa ei voinut tietää, liittyikö se jotenkin hampaaseen vai oliko Vinski ehkä loukannut ikenen johonkin. Haava näytti rauhoittuvan itsestään aika hyvin sinä aikana, kun odotimme pääsyä eläinlääkärin tarkastukseen, ja arvelin jo kyseessä olleen ulkoisen vamman. 

Menimme varmuuden vuoksi kuitenkin eläinlääkäriin, ja hyvä niin. Eläinlääkäri kun vähän paineli ientä, niin sieltä tursusi pieni määrä mätää. Diagnoosi oli jo sillä selvä: hammasjuuripaise. 

Vinski tutkittiin muutenkin läpikotaisin, koska tilanne aiheutti tietenkin pähkäilyä sen tulevaisuuden suhteen. Että mitä kannattaisi tai ei kannattaisi tehdä. No, ainahan meidän eläinlääkäri tutkii koiran kokonaan läpi vaikka menisi vain näyttämään silmää, mutta tällä kertaa otettiin myös veriarvot uudestaan, koska munuaiset olivat kysymysmerkki anestesiaa ajatellen. Viimeksi arvot oli katsottu syyskuussa. Veriarvoissa kaikki muu oli hyvin, mutta maksa-arvo ALAT oli edelleen noussut, ja munuaisarvot olivat ihan rajalla, kuitenkin hitusen laskeneet viime kerrasta. Varmaan siksi, ettei Vinski enää ole ollenkaan saanut tulehduskipulääkkeitä.

Reiden lipooma oli kasvanut siitä, kun se syyskuussa havaittiin, mutta haittaa se ei edelleenkään aiheuta. Meibomin rauhaskasvain oli myös hieman kasvanut, mutta se ei vielä hankaa silmää, ja vuosiahan se on tuossa jo ollut. Yleisesti ottaen Vinski oli eläinlääkärin mukaan ikäisekseen aika hyväkuntoinen. 

Eläinlääkäri totesi anestesian edelleen olevan Vinskille riski munuaisten takia. Ja kun kyseessä oli vanha koira, jolla oli useampia vaivoja, niin se teki tilanteesta muutenkin kimurantin. Ei kukaan sitä voisi ennustaa, miten Vinski vaikkapa pärjäisi lähitulevaisuudessa selkänsä ja kyynäriensä kanssa. Jos munuaiset eivät ottaisikaan anestesiasta itseensä, niin loppuelämä saattaisi silti jäädä hyvin lyhyeksi muista syistä johtuen.

Vinski sai heti antibioottikuurin, joka rauhoitti suun tilannetta ja soi minulle hieman lisää miettimisaikaa. Se oli todella vaikea päätös. Hämmästyttävää oli myös se, että edes jouduin tällaista päätöstä tekemään. En syksyllä uskonut Vinskin elävän tänne asti, sellaisen kuvan sain eläinlääkärin tilannearviosta ja puheista silloin. Mutta infiltroiva lipooma ei ole kasvanut aivan hurjinta mahdollista tahtia vielä. Vinski on liikkunut mielellään ja ollut iloinen ja reipas. Muutama huonompi hetkikin on ollut, mutta ne ovat menneet ohi.

Mihinkään isosti kajoavaan ja pitkää toipumista vaativaan operaatioon en enää Vinskiä olisi laittanut. Lopulta päätin, että hammashoitoon mennään riskeistä huolimatta. En ollut valmis heti lopettamaan elämäniloista senioria, ja muita vaihtoehtoja ei operaation lisäksi tietenkään ollut. Jos loppuelämä jäisi hammashoidon jälkeen hyvin lyhyeksi, niin olisi ainakin yritetty eikä jossiteltavaa jäisi siltä osin. Vinski ansaitsi joka tapauksessa loppuelämän terveellä suulla, oli se sitten miten lyhyt tahansa.

Päätöstä hankaloitti kyllä loppumetreillä vielä se, että yhden retken jälkeen Vinskin etuliikkeet muuttuivat tosi huonoiksi juuri vähän ennen hammashoitoa. Emme olleet liikkuneet mitenkään ylenpalttisen paljon, mutta siinä kohtaa se ehkä oli Vinskille silti liikaa. Päätös horjui hetken ja vaati taas myös yhden keskustelun eläinlääkärin kanssa, mutta lopulta se piti kuitenkin.

Hammashoitoon pääsyä odotellessa kävimme kivoissa paikoissa ihan siltäkin varalta, että hammashoito koituisi Vinskin kohtaloksi. Olisin halunnut viedä sen uimaan, mutta siinä kohtaa vedet olivat turhan kylmiä vielä, joten koirat saivat tyytyä kahlaamaan.

Hammashoitoon Vinski sitten pääsi neljä viikkoa sitten. Se oli klinikalla koko päivän. Ensin se oli pari tuntia tipassa ennen operaatiota munuaisten tukemiseksi. Heräämisen jälkeen sitä nesteytettiin toiset pari tuntia. Eikä itse operaatiokaan ihan nopeasti mennyt, kun hampaanpoistoja tuli lopulta kolme, joista kaksi oli vähän enemmän aikaa vieviä poskihampaita. Röntgenissä löytyi hammasjuuripaiseen lisäksi hammas, jonka kohdalla oli tulehduspesäke ja yksi heiluva välihammas, jonka kohdalla oli parodontiittia. Sitä ei Vinskillä ole ennen missään kohtaa ollutkaan, lievää ientulehdusta kyllä. Mutta olipa hyvä juttu, että huonot hampaat saatiin pois, ja samalla tietenkin hampaat puhdistettiin.

Hammashoidon jälkeen oli muutama jännä päivä. Jos munuaiset olisivat ottaneet itseensä, niin se olisi todennäköisesti näkynyt 3-5 päivän sisällä. Ja sittenhän asialle ei olisi ollut enää mitään tehtävissä vaan se olisi koitunut Vinskin kohtaloksi. Vinskin juominen kuitenkin pysyi normaalilla tasolla eikä muutakaan ihmeellistä tullut. 

Vinskille meni antibiootti ja parasetamoli hammashoidon jälkeen, kun tulehduskipulääkkeet olivat tietenkin yhä pannassa. Ruokaa piti aluksi antaa usein ja vähän kerrallaan. Hyvin Vinski alkoi heti syödä. Ruoan piti olla pehmeää kahden viikon ajan, ja suuta piti huuhtoa kahdesti päivässä Hexarinsellä sama aika. Sitten alettiin taas normaalisti harjata hampaita päivittäin, ja Vinski sai maistella pieniä määriä vähän kovempaa ruokaa. Sille kyllä sitten tuli taas ikeneen tikkien kohdalle vähän verestävä ja turvonnut kohta, joten se on taas saanut jatkaa pelkän pehmeän ruoan syömistä tänne asti. Pehmeää koirien pääruoka muutenkin on, mutta aamuisin ne saavat pienen määrän kuivamuonaa, joka ei täysin pehmene pitkähköstä liotuksestakaan, joten se on nyt ollut Vinskiltä pannassa, samoin kuin puruluut.

Kävimme vielä jälkitarkastuksessa näyttämässä ientä kolme viikkoa operaation jälkeen, eikä se onneksi vielä niin paha ollut, että olisi vaatinut antibiootin. Sieltä oli ilmeisesti irronnut yksi tikki ja siihen oli osunut jotain kovaa. 4-5 viikon kuluessa pitäisi tikkien sulaa itsestään.

Liikkuminenkin on mennyt huimasti parempaan taas. Vinski kävi kolme päivää hammashoidon jälkeen kraniohoidossa oikomassa hoidosta tulleet jumit, ja sai samalla myös laseria.  Jumia oli erityisesti SI-nivelessä.

Osteopaatillakin olimme käyneet huhtikuussa ennen hammashoitoa. Vaikka talvi oli tuntunut kauhealta, loputtomalta ja liukkaalta, niin koirat olivat selvinneet siitä hyvin, mitään ihan kamalia jumeja ei kummallakaan ollut. 

Toissa viikolla sitten päätin kokeilla Vinskille ihan uutta hoitomuotoa, joka oli tullut tarjolle meidän kraniohoitajien vastaanotolle, eli ultrakylmähoitoa. Sitä annettiin kyynärniveliin. Kylmähoito aiheuttaa thermoshokin hoidettavaan kohtaan, ja se sitten aktivoi hermostoa ja kudosten omaa paranemisprosessia ja auttaa kipuun. 

Vinskin kohdalla kylmähoito oli erityisen jännä paikka, kun siinä suunnataan ääntä pitävä ja hiilidioksidikidesuihkua puhaltava härveli lähietäisyydeltä hoidettavaan kohtaan. Homma muistutti vähän föönaamista, jota kohtaan Vinski on kehittänyt fobian. Syötinkin Vinskille aluksi nameja siitä, että se näki härvelin ja sitten siitä, että härveliä suihkautettiin kauempana. Sitten syötin sitä koko ajan, kun suihkaus kohdistettiin kyynäriin. Vinski antoi yllättävän hyvin tehdä hoidon, mutta loppua kohden se vähän stressaantui. Itse hoito oli hyvin nopeasti ohi.

Pari päivää hoidon jälkeen Vinski liikkui huonommin. Arvaile siinä sitten, että onko kyse normaalista hoidon jälkeisestä pahenemisreaktiosta vai eikö ko. hoitomuoto sovi Vinskille. Vähitellen liikkuminen parani ja on nyt jo hyvällä tasolla. Ehkä kokeilemme kylmähoitoa vielä uudestaankin. Jos Vinski alkaa selkeästi pelätä sitä tai se ei näytä auttavan, niin sitten käymme laserissa, jota Vinski ei pelkää yhtään. Se myöskin auttaa eikä siitä ole koskaan tullut pahenemisreaktioita, joilla on ikävä vaikutus emännän hermorakenteeseen.

Kipi liikkuu taas rapussa enimmäkseen hyvin ja luottavaisesti, mutta hetkittäin turvahakuisesti seinää pitkin. Pääasia, että ulos ja takaisin päästään kulkemaan. Polla sillä on taas ollut viikkoja sekaisin, kun lähistöllä selvästi on ollut juoksuisia narttuja.

Viime viikolla Kipi kävi rokotuksilla, ja yllätyksenä siltä löytyi samalla sydämestä sivuääni luokkaa 3/6. Eläinlääkäri piti ensin itse Kipin kuonoa kiinni sydäntä kuunnellessaan, jottei läähättäminen häiritsisi toimenpidettä. Kun hän laski hetkeksi stetoskoopin ja pyysi minua pitämään itse Kipin kuonoa kiinni voidakseen kuunnella sydämen uudestaan vuorotellen oikean ja vasemman kyljen puolelta, niin arvasin heti hänen kuulleen jotain poikkeavaa.

Viimeksi sydän oli kuunneltu viime elokuussa silmäkontrollissa käydessä, eikä mitään sivuääntä vielä silloin ollut. On kyllä mahtavaa, että meidän eläinlääkäri tutkii koiran hyvin joka käynnillä. Muuten ei tiedettäisi sitäkään, että Kipin sivuääni on kehittynyt näin nopeasti, kun sydämen tilasta ei olisi mitään dataa pitkältä ajalta. Kunnolla tutkimalla myös monet vaivat löydetään varhaisemmassa vaiheessa ja pysytään kartalla kokonaisuuden suhteen. Arvostan. Eivät muut eläinlääkärit, joilla silmävaivan takia silloin kävimme, tutkineet sydäntä tai muutenkaan mitään muuta kuin vain silmää.

Rokotuspäivänä oli hellettä, ja sisällä klinikallakin oli hiostavaa. Se on voinut sydänkuunteluun jotain vaikuttaa, mutta tuskin se nyt sentään sivuääntä on tyhjästä kehittänyt. Kipi onkin menossa myöhemmin tässä kuussa sydänultraan, jotta nähdään missä mennään. Oireita ei Kipillä ole ollut, sen rasituksensietokin on hyvällä tolalla. Eläinlääkäri tosin mainitsi, että sen kieli olisi vaikuttanut vähän siniseltä siinä läähättäessä. Joten kyllä se on hyvä tutkia tilanne nyt.

Nyt onkin jo jonkin aikaa ollut todella lämmintä. Ei täällä taida enää olla kuin kaksi vuodenaikaa, talvi ja kesä, ja välivuodenajat kestävät ehkä muutaman päivän. Mitkään äärisäät eivät oikein ole oma juttuni, ja on jotenkin surullista, että toukokuussa rikottiin ennätys hellepäivien määrässä ja että myöhään illallakin oli vielä yli 20 astetta. Koirien kanssa helle on selviytymistaistelua, kun meillä sisälläkin alkoivat hellelämpötilat jo toukokuussa ja auto on ihan pätsi.

Uimassa olisi kiva käydä vaikka joka päivä, mutta koirien aktiivisimmat uintivuodet ovat jo mennyttä elämää. Erityisesti Vinskin takia on rajoitteita, mutta ei Kipinkään uskaltaisi pitkää matkaa antaa uida ennen kuin sydämen tila on selvitetty. Tosin ei se pitkää matkaa edes koskaan ui, joten sikäli ei väliä. Mutta Vinskin kanssa pitää nykyään katsoa, että ranta on sellainen, josta se pääsee nousemaan vedestä ylös ilman isoja ponnisteluja. Mieluiten hiekkaranta. Se jo rajoittaa uimapaikkoja valtavasti. Sitten on se kastraation jälkeen alkanut kutinaongelma, jonka syynä olen pitänyt villaiseksi ja runsaaksi muuttunutta pohjavillaa, jatkuvaa karvanlähtöä ja hitaasti kuivuvaa turkkia, mutta se ei ehkä ole ainoa syy.

Olen huomannut. että kutinan määrä on vaihdellut riippuen siitä, missä olemme käyneet uimassa. Iso-Valkeella uinnin jälkeen viime vuonna ei kutinaa tullut ollenkaan, vaikka turkki oli silloin jo ehtinyt aika paljon kasvaa takaisin leikkaamisen jälkeen. Kutina on muutenkin saatu pidettyä aisoissa, kun olen leikannut turkkia pois kesäksi, käyttänyt Vinskin suihkussa kotona uinnin jälkeen ja harjannut turkkia kuivaksi tuulettimen vieressä. Fööniä kun Vinski jossain vaiheessa tosiaan alkoi kammota. Siitä huolimatta on lievää kutinaa joskus tullut, ja jostain tietystä paikasta vähän isompikin kutina. Olenkin nyt taipuvainen ajattelemaan, että vedenlaadulla on iso merkitys, mutta myös kastraatio vaikuttaa asiaan, koska sen jälkeen ongelma alkoi.

Niinpä uintipaikka pitää valikoida myös sillä perusteella, että siellä on poikkeuksellisen kirkas vesi eikä niin paljon ravinteita. Sellaiset paikat ovat meiltä aika kaukana, joten se rajoittaa uimisia kovasti. Turkkia en enää haluaisi leikellä, kun kaikkea pohjavillaa ei siten kuitenkaan saa irti eikä ongelma täysin poistu. Uidaan sitten harvemmin. Trimmaajalle voisi Vinskin viedä turkin alasajoon, mutta on jo vähän myöhäistä tälle vuotta varata aikaa, kun ajat menevät niin pitkälle, enkä tiedä miten Vinski sellaiseen edes suhtautuisi. Huonoja kokemuksia en sille halua. Aina näissä ei saa omistaja olla mukana, enkä kyllä Vinskiä yksin sellaiseen tilanteeseen jättäisi. Jos se jännittäisi liikaa, niin pakolla ei turkkia kyllä myöskään ajettaisi.

Reilu viikko sitten kävimme korkkaamassa uintikauden Iso-Valkeella. Oli lämmintä vettä ja uin itsekin. En heittänyt Vinskille ollenkaan keppejä suun tilanteen takia. En ehkä jatkossakaan heitä, vaan heitän sille pehmeitä leluja noudettavaksi. Vinski haluaa nimenomaan noutaa jotain uidessaan, mutta kyllä se minunkin kanssani ui ja itsekseenkin, päämäärättömämmin vain. Hitsi kun tuo ihana järvi on vähän turhan kaukana, että siellä kovin usein kävisi. Kutinoita ei nytkään Iso-Valkeen jäljiltä tullut.

Harrastukset eivät enää aikoihin ole juuri lainkaan mielessä pyörineet. Silti hiljattain vieläkin heräsi harmitus, kun osui facessa silmään juttu uudesta B-tottiksesta. MIKSI ei voinut tuo uusi tottis tulla voimaan jo niinä vuosina, kun kärvistelin selkävikaisten koirien kanssa ja luovuin kolme kertaa peräkkäin pk-haaveista hyppyesteen ja vähän A-esteenkin takia. Olisi ollut mahtavaa harrastaa pk-juttuja vähän aktiivisemmin ja käydä joskus kokeissakin niin Vinskin, Kipin kuin Draamankin kanssa. Vaan ei ollut meillä onni myötä siinäkään. 

Jälkeä kyllä olisi tarkoitus jossain vaiheessa kesää ottaa. Nosea olemme kotona välillä ottaneet, ja aina yhtä innoissaan pojat treeneistä ovat, molemmat yrittävät väkisin tunkea itsensä ensimmäisenä hommiin. Hyvin vapaamielisiä meidän treenit ovat, kun ainoa tavoite on saada koirille mielekästä tekemistä. Eivät tavoitteet ja kokeet ole mikään tärkein asia elämässä, vaikka enemmän muistoja ja elämyksiä kyllä olisi jäänyt, jos olisin saanut harrastaa edes vähän tavoitteellisemmin viimeistenkin koirien kanssa. 

On hassua tajuta, että tämä blogi on jo Kipin ikäinen, yli kymmenvuotias, enkä koko tänä aikana ole käynyt yhdessäkään pk-kokeessa (yhdessä BH-kokeessa kyllä mutta sitä ei lasketa), vaikka entisessä elämässä oli itsestään selvää käydä niissä. Viimeisestä jälkikokeesta on jo 12 vuotta. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu. Ja se, miten asiat joskus tahtomatta muuttuvat, koska tietenkin kuvittelin harrastavani pk-juttuja vielä pitkään, enkä ainakaan osannut kuvitella sitä millaiseksi arki muuttuisi kaikkien terveysongelmien myötä.

Nyt elän arkea kahden vanhan koiran kanssa, enkä tiedä miten pitkään enää saan olla koirallinen ihminen. En sitä liikoja mieti, elän tätä hetkeä ja nautin siitä, että vielä nyt saan elää koiramaista arkea. Tämä on vähän tällainen seniorikoirien hoivakoti nykyään 💓