lauantai 25. maaliskuuta 2017

Kevättalven kuulumisia

Tämä aika vuodesta on yhtä aikaa ihana ja kamala. Ihana siksi, että päivä pitenee koko ajan ja antaa enemmän mahdollisuuksia ulkona puuhasteluun iltaisinkin, joutsenia lentelee ja luonto alkaa heräillä. Kamala siksi, että siellä ulkona kuitenkin on vaikeaa lenkkeillä ja harrastella liukkauden takia. Olen ihan tosi kypsä liukkauteen, josta tällä talvikaudella on saanut kärsiä enemmän kuin yleensä. Piha on jäinen, lähitiet ovat jäisiä, polut ovat jäisiä, peltokin on osittain jäinen. Eikä jäiden sulaminen ole omaan silmään edistynyt piiruakaan pitkään aikaan. Lenkit ovat enemmän verenpainetta nostattavia kuin rentouttavia, kun yritän käskyttää koiria liikkumaan jäisten teiden ja polkujen ulkopuolella silloin, kun se on mahdollista (ja pysyä itse pystyssä). Jo ennestään selkävaivaisten koirien kanssa jään aiheuttama stressi on ainakin potenssiin kymmenen. Eläinlääkärikin totesi, että liukkailla keleillä on monelle selkävaivaiselle koiralle tullut huono jakso.

Kyllähän tuolla muutaman sadan metrin päässä alkaa sellainen hiekkatie, jossa pääsee aika pitkäänkin kävelemään ihan sulassa maassa, mutta sinne päästäkseen saa ensin taiteilla jäällä. Siellä sulaneella tiellä sitten puolestaan lentää iloisesti ja hyvinkin kattavasti rapa...

Muutama viikko sitten Draama käväisi taas fyssarilla. Oikeaa puolta käsiteltäessä se vaikutti olevan suorastaan mallikelpoisessa kunnossa, mutta vasemmalta puolelta kuitenkin paljastui jumia kaularangan 5-6 välistä ja lannerangan 2-3 välistä. Toispuoleisuutta siis edelleen.

Kuun alussa Draama sitten kävi eläinlääkärillä rokotuksilla ja samalla sen kropan tila tsekattiin lämpökameralla. Lumbosakraalialue oli ilahduttavasti paremmassa kunnossa kuin edellisellä kerralla, mutta etuosassa ei ollut samaa edistystä tapahtunut. Ongelmakohdat olivat kaularangan 5-6 välissä ja rintarangan kyfoosin alueella. Ja minä kun olin kytännyt erityisesti takaosaa, koska viimeksi siellä oli aristusta ja hännän oireilustahan koko soppa alkoi. Pari kertaa ohimennen olin kyllä kiinnittänyt huomiota epäpuhtauteen etuliikkeissä muutaman askeleen aikana, mutta enimmäkseen Draama on liikkunut ihan hyvin sekä edestä että takaa.

Muiden koirien kanssa on sellainen hassu tilanne, että niiden huoltotauko on venynyt pitkäksi, koska en ole saanut niiden entiseen vakihuoltajaan yhteyttä tilatakseni ajan. Kotihuollolla ollaan menty, eikä mitään akuuttia ole onneksi ollutkaan. Jossain vaiheessa täytyy ne viedä jonnekin uuteen paikkaan tsekattavaksi, kun vain tietäisi mihin. Draaman vein uudelle fyssarille jo viime vuoden puolella, koska sillä oli muita suurempi tarve päästä jonnekin huoltoon, mutta mieluummin käyttäisin koiria osteopaatilla tai kraniosakraalihoidossa, koska niiden vaikutus menee syvemmälle. On tullut huomattua, miten tärkeä se oma luottohuoltaja on ja miten tylsää sellainen on menettää. Tuttu ja osaava huoltaja tuntee koirat ja niiden historian, tietää mikä niille toimii ja osaa omistajallekin kertoa tärkeitä havaintoja.







Kipillä on ollut kevättä rinnassa. Hajut ovat kiinnostaneet entistä enemmän, ja välillä se on seissyt vetämässä henkeen ihania tuoksuja suoraan ilmasta. Siltä suunnalta, missä asuu meidän lähin naapuri muutaman sadan metrin päässä. Ottipa se pari kertaa hatkatkin siihen suuntaan, palasi kyllä käskystä aika pian takaisin. Lenkillä se on ollut erittäin innostunut, kun ollaan menty läheltä naapuria ohi. Tästä ei voi kuin päätellä, että naapurin koiralla on ollut juoksuaika. Ei ole Kipi tai kukaan muukaan meidän pojista ennen käyttäytynyt aivan tuolla tavalla.

Aika vakavasti Kipi nuo tyttöasiat on ottanut, koska kerran se haisteli jopa Draaman pissaa leuka väpättäen. Saa nähdä, miten kauan menee ennen kuin eturauhanen alkaa kunnolla vaivata Kipiä... Mä niin en haluaisi antaa kastroida sitäkin, kun Tardakin vaikutuksetkin olivat vähemmän mieluisia. Vinskiin taas kastraatio ei ole vaikuttanut muuten kuin ettei se haistele enää lenkillä niin paljon, ei merkkaile eikä yritä lussuttaa narttujen pissoja. Muut kolme koiraa ovat hyvinkin kiinnostuneita hajuista lenkkien varrella, mutta Vinski kiinnostuu hajuista hyvin valikoivasti. Draama on taas viime aikoina ollut melko nihkeä leikkimään Vinskin kanssa, eikä Kipikään oikein sen kanssa leiki. Surullista. Joitain pieniä yhteisiä spurtteja sentään joskus. Draama myös joskus käy tutkivasti nuuhkimassa Vinskin vehjettä, ihan kuin ihmetellen, että kyllä sillä tuommoinen vielä on, mutta ei se urokselta haise... Leikkaus ei vienyt Vinskiltä leikkimishaluja kuten Tardak Kipiltä, mutta leikkikavereiden leikkimisintoa sen kanssa se kyllä laimensi.






Tässä lähellä ei vielä ole sellaista sulaa paikkaa, missä voisi kunnolla treenata tokoa ulkona, mutta kauempana sellaisia paikkoja jo on. Niinpä pikkuhiljaa virittelemme ulkotreenikauttakin. Talvikausi on muuten mennyt silloin tällöin keittiössä treenaten ja joka toinen viikko hallissa omatoimitokoillen. Tunnari on ollut yksi meidän murheenkryyneistä Draaman kanssa. Treenasimme pitkään pelkkää pitoa ja tunnarikapulan kaunista nostamista lattialta, joskus myös oman etsimistä piilosta. Tuontivaiheessa pitäminen usein vieläkin muuttuu huonommaksi, mutta enää Draama ei sentään pure tunnareita päreiksi. Uskaltauduin sitten laittamaan kasan vääriäkin tunnareita mukaan treeniin. Siinä kohtaa Draama ei enää välittänyt käyttää nenäänsä vaan noukki huoletta vääriä tunnareita. Vähän piti jalkaa laittaa väärien suojaksi, että se tajusi lähteä etsimään sitä omaa. Nenäänsähän se kyllä osaa käyttää, joten siitä ei ole kysymys. Intoa vaan on niin paljon ja palkan odotus kova, eli mielentilaa tässä yritetään kovasti työstää keskittyneemmäksi ja rauhallisemmaksi. Parissa viime treenissä Draama on jo jättänyt väärät tunnarikapulat rauhaan. Hei, ehkä tästä joskus saadaan ihan kokonainenkin liike!

Kaukokäskyjen seisomista Draama ei käytännössä vielä osaa ollenkaan, ja olen itsekin hukassa sen suhteen, miten siinä pitäisi edetä. Tyhjään lähettämistä tai kiertonoutoa ei olla edes kokeiltu. Mutta mikäs kiire tässä, AVO-luokkakin on vielä suorittamatta. Koko talven ajan treenasimme eniten liikeiden osia, mutta nyt olemme muistutelleet mieliin myös AVO-luokan kokonaisia liikkeitä, kun täytyyhän se jossain vaiheessa taas hakea tuntumaa koesuoritukseenkin.

Kipi on joskus harvakseltaan saanut pienimuotoisesti tokoilla. Edistystäkin on parissa jutussa näkynyt. Mielentila ja motivaatio kotipihan ja keittiön ulkopuolella ovat ne suurimmat kompastuskivet, joihin myös meidän tavoitteet tokon suhteen kariutuivat. Siinä sitä haastetta ja mielenkiintoa riittäisi, kun yrittäisi näihin pureutua. En ole tästä mitään varsinaista vakavasti otettavaa projektia ottamassa, mutta testaillaan joitain juttuja silloin kun siltä tuntuu ja enimmäkseen tehdään kuitenkin muita juttuja.




Vinskin vepeuran jatkoa olen pohtinut kovasti. Säännöt ovat tänä vuonna muuttuneet, ja jo AVO-luokassa tulee vastaan liikkeitä, jotka ovat Vinskille pahoja. Joten olen miettinyt, kannattaako minun sitoutua vepetreeneihin enää jatkossa, kun tavoitteet lajissa päättyvät sinne ALO-luokkaan. Vinski kyllä nauttii lajista (itsekin tykkään), mutta yhtä paljon se nauttii ihan vaan uintireissuista. Niinpä teinkin sellaisen kompromissiratkaisun, että luovuin vakipaikasta veperyhmässä, mutta ilmoitin meidät tuurauspaikalle, jolloin pääsemme treeneihin mukaan silloin kun on poissaoloja. Voin sitten rauhassa miettiä, laitammeko tämän lajin kokonaan telakalle vai käymmekö silloin tällöin vielä treeneissä.

Aikaa on jo kotva kulunut siitäkin, kun koulu loppui. Kiva oli tutustua eläinalan eri puoliin teoriassa ja käytännössä. Hirveän syvällisesti ei moneenkaan osa-alueeseen ehtinyt niin lyhyessä ajassa perehtyä, ja paljon oli ennestään tuttua asiaa. Jotain uuttakin tarttui silti matkaan. Kouluttamispuolella oli mukavaa se, että tuli perehdyttyä kouluttamisen teoreettiseen puoleen vähän tarkemmin. Paljon oli sielläkin tuttua asiaa, esim. shapingiin olen tutustunut ensimmäisen kerran jo 90-luvulla. Jotkut asiat avautuivat nyt vähän paremmin ja vaikuttavat omaan kouluttamiseeni jatkossa. Olen tottunut käyttämään aika paljon houkuttelua koulutusmenetelmänä, vaikka olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt sen huonot puoletkin. Nyt sain tarpeellisen sysäyksen oikeasti vähentää houkuttelun käyttämistä radikaalisti ja antaa koiran oivaltaa enemmän itse. Suunta, jota kohti olisin ehkä muutenkin kulkenut, mutta hitaammin.

Sain myös vahvistusta käsityksilleni omista heikkouksista ja vahvuuksista. Harmillista oli se, että samoin kuin harrastuksissa, niin koulussakin eläimiä sai kouluttaa aika yksin, ilman että kukaan seurasi ja kommentoi reaaliaikaisesti, mikä taas olisi tärkeä edellytys kehittymiselle. Yksin kun räpeltää, niin sitä ei vaan huomaa kaikkea ja paljon oppimista jää tapahtumatta. Uusia elämyksiä kyllä sain roppakaupalla, kun koulutin mm. lampaita. Sympaattisia otuksia ja hyvin oppivaisia! <3

Tokotreeneissä tosiaan on se sama ongelma, että kukaan ei yleensä ole katsomassa ja kommentoimassa, jolloin edistyminen usein on huomattavasti hitaampaa, moni vinkki jää saamatta ja mitä todennäköisimmin toistan samoja typeriä virheitä. Joku satunnainen yksäri ei kanna kovin pitkälle, ja viime yksäristä on jo aikaa... Tokoryhmäpaikasta luovuin jo vuosi sitten, enkä kyllä ole sitä katunut. Ryhmä oli hyvä siihen, että sai häiriötä ja ryhmäpaikallaolot, mutta tokossa edistymiseen sekään ei juuri eväitä antanut. Vetäjä vaihtui joka viikko, joka viikolla oli yksi ennalta määrätty teema ja yhden koirakon koulutusaika jäi hyvin lyhyeksi. Huipputavoitteellisille on oma ryhmänsä, mutta muille tehokasta koulutusta toivoville ei ole mitään. Resurssikysymys tietenkin pitkälti.

Snoopy on edelleen viettänyt leppoisaa eläkeläisen elämää. Vähän jännittää, miten lämpenevä sää siihen vaikuttaa, kun talvi on ollut sille parempaa aikaa kuin viime kesä oli. Kovasti pappakoira nauttii lumesta <3




Lopuksi vielä muutama kuva helmikuulta, jolloin välillä oli aika paljon lunta.







maanantai 27. helmikuuta 2017

Vinski 7 vuotta!

Tänään Vinski täyttää seitsemän vuotta. Meidän lauman kiltti ja hömppä koira <3 Synttärin kunniaksi tässä Vinskistä seitsemän kuvaa.








maanantai 30. tammikuuta 2017

Varjoa ja valoa

Sattuipa taas eräänä päivänä niin, että koirien tullessa sisälle aamupissalta oli lattialla verta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että toivottavasti kyse ei ole Draamasta. Olimme vasta pari päivää sairasloman ja paukkupakkasten jälkeen lenkkeilleet sen kanssa normaalimmin, joten en kaivannut mitään takapakkia.

Mutta tietenkin se oli juuri Draama, jonka toinen takajalka oli veressä. Syyksi paljastui anturaan tullut haava. Pikkujuttu periaatteessa, mutta tuohon hetkeen kulminoituivat kaikki menneiden viikkojen huolet ja rajoitukset, ja tuntui siltä, että nyt en enää ala. En halunnut luopua vasta saavutetusta vapaammasta elämästä, josta Draama itsekin niin kovasti nautti. En halunnut palata liikkumisen tuntuvaan rajoittamiseen. Huoletti myös se, että kipeä jalka voisi vaikuttaa Draaman liikkeisiin ja sitä myötä myös selkään.

Mutta eikun putsaamaan anturaa ja sitomaan tassua. Olen aina inhonnut tassuvammoja. Näpertelet tassupaketteja pahimmillaan useamman päivässä, kun ne eivät pysy tai kastuvat ulkoillessa suojaamisesta huolimatta. Hoidat haavaa ja toivot ettei se tulehdu, rajoitat koiran liikkumista ja harrastuksia. Anturavamma on vielä siitä viheliäinen, että koiran on koko ajan astuttava anturan päälle, joten paraneminen on hitaampaa.

Löysin netistä ohjeita, miten anturavamman voisi teippaamalla tai liimaamalla saada paranemaan nopeammin. Teippaamista yritin, mutta luovuin siitä hyvin nopeasti, kun eivät  ne teipit pysyneet. Päätin antaa vamman parantua ihan sideharson suojissa vaan. Ja kyllä se tuskallisen hidasta olikin. Alussa haava aukesi pienenkin ulkoilun aikana ja vuoti verta. Jouduin rajoittamaan liikkumista jopa enemmän kuin selän takia aiemmin jouduin. Jonkun ajan kuluttua haava ei enää auennut joka ulkoilulla, mutta joka päivä jossain vaiheessa kuitenkin. Vajaan kahden viikon päästä tapaturmasta vielä kerran tuli ulkoilun aikana pieni pisara verta siteeseen. Siihen mennessä olin jo lisännyt lenkkien pituutta tuntuvasti, koska Draamaa ei anturavamma muuten tuntunut haittaavan ja itse olin jo tulossa hulluksi ikuisten rajoitusten kanssa.

Minulle ei selvinnyt, mihin Draama anturansa oli loukannut. Jäljet johtivat pihalle kohtaan, jossa oli yksi isompi verilammikko, mutta mitään terävää sieltä ei löytynyt, mikä viiltohaavan olisi selittänyt. Ensimmäisten päivien jälkeen aloin laittaa haavaan pihkasalvaa, jonka hoitavia ja haavojen umpeutumista edistäviä ominaisuuksia ylistettiin monilla tahoilla. Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun haava ei pihkan voimallakaan mennyt heti kuin taikaiskusta umpeen. Ehkä siitä kuitenkin jotain hyötyä paranemisprosessissa oli. Nyt lähes kolmen viikon päästä anturassa edelleen on halkeama, mutta se on kuitenkin niin paljon jo mennyt umpeen, että laitan enää ulos tassun suojaksi kumitöppösen, siteistä on päästy eroon. Sideharsoa menikin jo rullakaupalla.

Antura tapaturman jälkeen

Viikon päästä

Kahden viikon päästä

20 päivän päästä

Oli se kivaa kun taas päästiin paremmin ulkoilemaan koko jengin voimin. Viime viikonloppuna oli aivan ihana aurinkoinen ulkoilusää ja koirat pääsivät myös pellolle rälläämään.









Vapaampaa lenkkeilyä todellakin osasi taas arvostaa. Vähän enemmän on kyllä tullut Draamaa kytättyä, että liikkuuko se hyvin, hyppäsikö se nyt liian lennokkaasti tuon ojan yli, tekikö liian monta äkkikäännöstä. Mitään oireita se ei lisääntyneestä liikunnasta ole saanut, ja Neurontin-lääkityskin on jo purettu. Pumpuliin ei Draamaa tai muitakaan kääritä, joten vapaana juoksemista ja muiden kanssa telmimistä ei estetä ilman pakottavaa syytä, mutta järki pidetään mukana. Vapaaksi ei pääse suoraan ulko-ovelta, vaan vasta kun on hetki kävelty ja lämmitelty lihaksia. Rajua ja repivää liikuntaa ei saa rajattomasti harrastaa, ja loppujen lopuksi nuo luonnostaankin liikkuvat normilenkillä enimmäkseen järkevällä tavalla, eivätkä kaiken aikaa rällää.

Parin kuukauden rajoitetun lenkkeilyn aikana huomasin tuskallisen selkeästi, miten tärkeää koirien kanssa lenkkeily minulle on. Nimenomaan niin, että kaikki aktiivi-ikäiset pystyvät lenkkeilemään kunnollisen pituisia lenkkejä, eikä tarvitse miettiä miten lenkit järjestetään yhden ollessa pelistä pois. Ei lenkeistä silloin ole samaa iloa eikä edes huvita lähteä vain osan kanssa erikseen pitkälle lenkille. Vinski ja Kipi saivat välillä hetken vielä juoksennella lähiympäristössä sen jälkeen, kun Draama ja Snoopy oli viety pienen lenkin jälkeen kotiin. Snoopylle tilanne oli normaali, mutta Draama ei voinut käsittää, että se jätettiin kotiin muiden päästessä ulos, ja ekan kerran jälkeen löytyi keittiön verhotankokin verhoineen lattialta, kun Draama oli hieman harrastanut ikkunassa kyttäämistä ja ilmeisesti yrittänyt viestiä muille, että hänet on epäreilusti unohdettu tänne ja olisi syytä tulla hakemaan mukaan.

Harrastuksista luopuminen on kyllä ihan syvältä sekin, mutta ennemmin voin silti luopua niistä kuin kunnollisen pituisista lenkeistä. Koirien kanssa metsään ja lenkkipoluille pääseminen vain on niin tärkeä henkireikä. Viime aikoina kun vielä stressiäkin on pukannut joka suunnasta, niin harmitti älyttömästi, kun ei päässyt edes huolettomasti lenkkeilemään ja nollaamaan välillä päätä.

No, ei se lenkeilykään aina pelkkää auvoa ole. Tänä viikonloppuna on ollut ihan hirveä keli, kun piha, tiet ja polut muuttuivat jäisiksi. Olemme vältelleet jäisiä reittejä niin paljon kuin mahdollista ja pysytelleet umpimetsässä märässä lumessa kahlaamassa. Snoopy silti ehti jo vetää lipat pihatiellä :( Sää on myös ollut kovin harmaa, mutta pellolla ja metsässä oli silti ihan mukavaa.








Meidän tie tänään, lenkkeile tässä nyt sitten...

Ollaan me vähän treenattukin, ja tällä viikolla oli taas hallitreenit. Draama oli iloisesti ylivireinen ja teki asioita, joita ei vähään aikaan ole tehnyt. Kun treenasimme ruudun paikkaa, niin se meni joka kerta suoraan maahan vaikka käskin seisomaan, ja oli muutenkin kuin lentoon lähdössä. No, tylsät saikkuilut olivat tehneet tehtävänsä. Pitäisi nyt muutenkin treenata joitain liikkeitä vielä pienemmissä paloissa ja myös ottaa kuuntelutreenejä säännöllisesti. Tulipa mieleen sekin, että pk olisi Draamaa ajatellen helpompi laji. Tokossa on enemmän sellaisia ikäviä rajoituksia kuin ettei saisi purra tunnareita päreiksi tai juosta ruutunauhan takareunan yli. Tai käydä vaihtamassa ohjatun noudon kapulaa keskikapulaan, kuten Draama viime treenissä teki :D Puolustukseksi täytyy sanoa, että ensimmäisen kerran kokeilin ohjattuun keskikapulan laittaa, ollaan aiemmin tehty sitä VOI-luokan tyyliin kahdella kapulalla eikä edes montaa kertaa.

Tunnari meillä myös on ikuisuusprojekti. Olemme tehneet tunnarikapulalla paljon pitämis- ja nostamistreeniä, mutta pidemmälle emme tunnu pääsevän. Heti jos liitän siihen liikkeen mukaan, unohtuu kaunis ote välittömästi. Haistelemista ja oman tunnarin erottamista ollaan myös erikseen treenattu, mutta Draama ei malta keskittyä haisteluun tarpeeksi, vaan törmää iloisesti kapuloille ja nostaa herkästi joko väärän tai ainakin ehtii huiskia väärät pitkin poikin ennnen kuin nostaa oman. Kokeilin laittaa namejakin hidasteeksi, mutta Draamaa eivät namit hidastaneet tai edes kiinnostaneet ollenkaan. Me niin tarvittaisiin joltain kokeneemmalta apua, sillä tältä ohjaajalta loppuu jo mielikuvitus sen suhteen, mitä tunnariongelmille olisi tehtävissä :D No pari ideaa ehkä vielä on mielessä, mutta on kyllä oikeasti harmillista, kun ei pääse ohjatusti treenaamaan.

Draaman kanssa on tosi kiva tokoilla, mutta helppoa se ei aina ole. Pk olisi paitsi helpompaa, niin myös sopisi Draamalle hirmu hyvin muutenkin. On niin harmillista, jos ovi pk-maailmaan on Draamankin kohdalla kokonaan sulkeutunut tavoitteellisessa mielessä. Muutamaan vuoteen ei laumassa ole enää ollut tavoitteelliseen pk-harrastamiseen soveltuvaa koiraa, ja pk-jälki on sentään aina ollut minulle lajeista tärkein, se oma juttu. Kotitarpeiksi onneksi voimme pk-jälkeä harrastaa, mutta eihän se ihan sama asia ole. On se vaan jotenkin surkuhupaisaa, että myös Kipi ja Vinski sopisivat pk-puolelle paremmin kuin tokoon, mutta ne selät ja ne esteet...





perjantai 6. tammikuuta 2017

Joululoman puuhia

Vietimme joulua perinteisesti, ainakin melkein. Aatonaattona kipattiin pihaan vuoden polttopuut ja heittelin ne yksin vajaan. Sen jälkeen oli tarkoitus tehdä joulusiivous loppuun. Hetken aikaa sujuikin hyvin, mutta sitten sippasin ja päätin armahtaa itseni lattioiden kuuraamiselta. Kun vielä mielessäni ynnäsin polttopuut tuoneen traktorin pihaan jättämät mutaiset urat ja aatoksi luvatun sateen, niin sain tulokseksi, ettei se lattioiden siivoaminen kovin järkevää edes olisi. Vain hyvin pienen hetken olisivat lattiat puhtaana pysyneet, sillä vaikka koirien rapaiset tassut aina lenkin jälkeen pyyhitäänkin eteisessä, niin kyllä se rapa melko kattavasti pitkin koko taloa kulkeutuu.

Aattona sitten todellakin satoi ja tuuli. Meidän selkävaivainen kvartettimme siis lenkkeili takitettuna.


Myrtsin näköistä jengiä...


Tältä näytti piha aattona. Jouluidylliä kerrakseen!


Ja sitten lenkin jälkeen eteisessä...



Aattoilta kului suvun parissa, ja joulupyhinä meillä oli omaa kivaa. Mikä on ehkä parasta, mitä voi tehdä, kun joulu on musta? No jäljestys tietenkin! Tähän aikaan vuodesta metsäjäljestykseen liittyy myös monia etuja: ei punkkeja eikä muita ötököitä, ei hellettä, ei käärmeitä, ei marjastajia eikä sienestäjiä! Joulupäivänä tein Draamalle jäljen viereiseen metsään, ja hienosti Draama jäljesti.

Tapaninpäivä oli aurinkoinen, ja suunnistimme taas jäljelle, tällä kertaa Velskolaan, jonne Seija tuli Miinan kanssa seuraksemme. Seija teki jäljen Draamalle, ja itse tein jäljet Kipille ja Vinskille. Tämä oli ensimäinen vieraan tekemä jälki, jonka Draama pääsi nyt meillä ollessa ajamaan. Vaikka jos tarkkoja ollaan, niin alkuaikoina itse sille tekemäni jäljet ovat myös olleet sille vieraita!

Draaman jälki oli puolisen kilometriä pitkä, keppejä viisi. Otin lyhyen janalähetyksen, ja hyvin Draama nosti jäljen. Kesken se janan opettelu meillä noin yleisesti ottaen vielä on. Draama myös jäljesti hyvin eikä häiriintynyt perässä kulkevasta jäljentekijästä. Yhdessä kohdassa se kadotti jäljen ja jatkoi etenemistä aika pitkään väärään suuntaan, kunnes sitten lähti etsimään kadonnutta jälkeä laajoin kaarroksin. Toisessa kohdassa se oikaisi vähän, ja sinne jäi yksi keppi, toinenkin keppi jäi jonnekin, joten loppusaldo oli kolme keppiä ja onnellinen jälkikoira.

Kipi ja Vinski jäljestivät tosi hienosti ja ilmaisivat kaikki kepit. Seijan kanssa totesimme, että kyllä kokemus kuitenkin näkyy koirissa. Draamalla jäljestyskokemusta ja rutiinia on vähemmän kuin pojilla, ja se joskus näkyy, vaikka pätevä se kyllä on. Mutta sillä ei ole vielä esim. yhtä hyvä tekniikka kadonneen jäljen etsimiseen kuin oikein kokeneella, rutinoituneella koiralla. Kiva vaan kun on haasteita edessäpäin ja voidaan yhdessä hakea lisää kokemusta. Millään lailla Draama ei siihen reagoinut, että jälki oli vieraan tekemä. Ei kukaan muukaan koirani ole tehnyt eroa sen välille, onko jälki minun vai jonkun muun tekemä. Silti tykkään treenata muidenkin tekemiä jälkiä, koska ihmisillä on oma tyylinsä tehdä jälkiä, ja näin saa enemmän vaihtelua. Ei myöskään ole mitään syytä opettaa koiralle, että jäljet ovat aina sen oman ohjaajan tekemiä. Itselle taas on vieraan tekemässä ja merkkaamattomassa jäljessä se hyvä puoli, ettei tiedä missä jälki kulkee, mikä on tosi hyödyllistä treeniä sekin.


Metsässä jäljestyksen jälkeen

Heti joulun jälkeen olimme hallitreeneissä. Paikalla oli nyt Draaman Neo-velikin, ja pari kertaa liikkeiden välissä jäi Draama kyttäämään veljen treeniä. Otimme myös kolmen paikalla olleen koiran kesken paikallaolot EVL-tyyliin, ihan ekaa kertaa Draaman kohdalla. Ekalla kierroksella Draama meni heti istumisen jälkeen hyvin kaukokäskystä maahan, tokalla kierroksella tarvittiin kaksi käskyä. Ekalla kierroksella Draama kutsuttiin ensimmäisenä luokse ja tokalla vasta veljen jälkeen, ja hyvin se omaa vuoroa odotti. Ja tietenkin Draama taas poikkaisi narupallosta narun, kuten viime hallitreenissäkin :D Mutta ei hätää, olen keksinyt naruttomille palloille uuden elämän pujotettuna sukan sisälle ja näin jatkamaan elämäänsä narupallon tärkeässä virassa, ja rikkinäiset tai parittomat sukathan ovat ehtymätön luonnonvara.

Ensimmäinen uusivuosikin on nyt sitten Draaman kanssa vietetty. Viiden maissa vein koirat pikku lenkille, ja raketteja tietenkin paukkui jo silloin, koska eiväthän muista piittaamattomat ihmiset tapojaan paranna. Ilo oli silti kävellä ulkona neljän koiran kanssa, joista kukaan ei pelännyt raketteja. Sisälle taloon pauke kantautui vain pariin otteeseen selvemmin, ja kerran Draama herkesi haukkumaan ylimääräiselle häiriölle, muut eivät, eikä Draamakaan sen enempää piitannut.

Draama on nyt ollut reilut pari viikkoa Neurontin-kuurilla. Ensimmäiset viisi päivää se sai Neurontinin rinnalla vielä myös tulehduskipulääkkeen, mutta sitten jatkettiin pelkällä Neurontinilla. Tällä viikolla annos puolitettiin ja kahden viikon päästä aletaan ajaa alas. Samaa gabapentiiniä tuo Neurontin on kuin Snoopyn syömä Gabapentin, joten nyt sitten puolet laumasta vetää gabaa.

Edelleen on epätietoinen ja epävarma olo Draaman selän suhteen. Mitä kaikkea siellä varsinaisesti virheasennon lisäksi mahdollisesti on, miten se tulee vaikuttamaan arkeen pitkällä tähtäimellä. Draaman vapaana olemista rajoitan vielä tosi paljon ja kytken sen heti, kun se vähääkään riehaantuu. Ei se ymmärrä, miksei saa samalla tavalla pistellä menemään kuin ennen. Nyt tuli vielä hirmupakkasetkin, mutta kunhan sää tästä lauhtuu, niin annan Draaman olla enemmän vapaana ja seuraan, aiheuttaako se oireilua.

Ulkona on taas kaunista ja puhdasta, kun tällä viikolla satoi lunta, mutta siellä on nyt kolmatta päivää hirrrveän kylmä. Ulkona ei paukkupakkasilla tehdä muuta kuin melko lyhyet lenkit, muuten puuhaillaan sisätiloissa. Koirista kolme palelee enemmän tai vähemmän, kun ulkona on noin kylmä, mutta yksi oikein kukoistaa pakkasilla. Toisin kuin ehkä voisi kuvitella, niin kyseessä on Snoopy, meidän oma sisäisen huskynsa löytänyt pakkasukko. Se tarkenee ulkona vaikka ilman vaatetustakin, vaikka toki yleensä sen puenkin, porskuttaa häntä heiluen energiaa pursuten eteenpäin, eikä ole kertaakaan nostellut tassujaan. Sen lämmönsietokyky sen sijaan on vanhemmiten alentunut, ja luulenpa, että kesäinen notkahdus voinnissa johtui enemmän lämmöstä kuin siitä, että takapää olisi äkkiä tullut niin paljon kipeämmäksi. Kipulääkityksellä Snoopy nyt loppuikänsä kuitenkin on, ja ihan syystä.

Vinski sen sijaan alkoi kovempien pakkasten tultua roikottaa vuorotellen molempia takajalkojaan ilmassa ja ajoittain ontua kaikkia jalkojaan. Hetken lenkkeiltyään se alkoi liikkua normaalisti. Kipi ja Draama aristivat vain ihan lievästi kylmää maata lenkin alussa, mutta kun pakkanen kiristyi yli 20 asteeseen eilen illalla, oli vaikutus Draamaan dramaattinen. Nyt olen nähnyt senkin, kun koira yrittää epätoivoisesti liikkua koskematta ollenkaan maata. Tänä aamuna oli yhä kylmempi ja Draaman tassut palelivat hurjasti, joten pakko oli keksiä jotain. Löysinkin piirongin laatikosta muutaman fleecetossun, jotka Draama sai jalkaansa. Teho oli huikea, nyt Draama liikkui taas mielellään ja tassuja nostelematta.

Nyt tarkenee


Sisällä ollaan taas harjoiteltu hajutunnistusta ja vähän jotain tokotemppuja. Jopa Kipikin on saanut pari tokotemppua illassa ottaa. Suurpiirteinen se on aina vaan, mutta iloinen ja innokas se on nyt ollut, ja sellaisina hetkinä sitä ymmärtää hyvin, miksi kuitenkin yritin pitää sen tokouraa yllä niinkin pitkään. Välillä sitä nimittäin olen ihmetellytkin ;) Hajutunnistus on kaikkien mielestä kivaa, ja on ihan loistavaa, kun on tällainen tapa aktivoida koiria mielekkäällä ja luonnollisella tavalla sisätiloissa. Etsittävänä hajuna on vielä ollut kaneli, mutta jossain vaiheessa täytyy aktivoitua hankkimaan ainakin yksi Nose Work-haju ja opetella se. Ja onhan niitä hajuja maailmassa vaikka mitä, omakin kaappi pullollaan kaikkea mitä voisi opetella.

Nyt ollaankin jo loppiaisessa, joten joulunaika alkaa olla virallisesti ohi, ja onneksi myös paukkupakkasten pitäisi kohta olla ohi.


lauantai 17. joulukuuta 2016

Historia toistaa itseään

Meidän arki on rullannut eteenpäin osittain kuten ennenkin, mutta dramaattisilta käänteiltäkään ei olla vältytty.

Meillä on nyt talvikaudella omatoimivuoro tokon hallitreeneihin joka toinen viikko. Kolmesti ollaan ehditty hallilla käydä. Eniten on treenannut Draama, mutta Kipi ja Vinskikin ovat päässeet hallissa pyörähtämään. Ero motivaatiossa poikien ja Draaman välillä on niin huima, ettei mulla itsellä enää ole kovin suurta motivaatiota treenata tokoa poikien kanssa. Toki joskus vähän tokoilemme, mutta emme kovin vakavasti, ja enemmän teemme ihan muita temppuja poikien kanssa.



Edes pitkät treenitauot tokossa eivät nostata Kipin motivaatiota, joten nyt näyttää melko todennäköiseltä, ettei se koskaan mene edes ALO-luokkaan tokossa. Kipi saattaa perusasentoon kutsuttaessa joskus jäädä vinoon jonnekin metrin päähän, ja kun annan sille mahdollisuuden korjata paikkansa, niin se ei hirveästi välitä nähdä vaivaa asian eteen. Sitä on muutenkin vaikea saada tekemään liikkeitä kovin tarkasti, on aina ollut. Toki se on taantunut senkin takia, kun ollaan niin vähän nyt tokoiltu, mutta silti, ei se tuolla asenteella vaan mikään tokokoira ole. Vaikka sillä on niitä hyviäkin treenejä joskus ollut, niin en näe mitään syytä vääntää väkisin lajia, josta koira ei tarpeeksi paljon tykkää. En nauti siitä silloin itsekään. Voihan se olla, että joskus päästään kokeeseen jossain ihan muussa lajissa. Tai sitten emme ikinä mene yhtään mihinkään kokeeseen, mikä on itselleni ihan uusi ja kummallinen tilanne minkään koiran kanssa. Mutta mikä pakko se on mennä siltikään.

Draama on eri maata. Sen suhde niin tokoon kuin kaikkeen muuhunkin tekemiseen on intohimoinen. Sillä riittäisi motivaatio vaikka miten moneen toistoon, ja se jaksaa ja haluaa aina yrittää. Tarkkuus joskus vähän tahtoo kärsiä suuren innon ja vauhdin takia, mutta mieluummin niin päin, kuin ettei koiraa yksinkertaisesti vain kiinnostaisi tarpeeksi.



Ikävä kyllä vähän synkempiäkin pilviä on Draaman yllä häälynyt. Uutta koiraa etsiessäni minua mietityttivät moninaiset terveysongelmat. Aina kun tutustuin jonkun tulevan yhdistelmän taustoihin, niin osasin nimetä takaa tulevan jotain mahdollisia ongelmia, jos suku oli jollain lailla tuttua. Mutta sellaistahan se on, yhtä riskiä koko elämä. Yksi keskeinen kysymys omalla historiallani olivat tietenkin selkäongelmat, mutta yhtä hyvinhän sitä voi saada vaikka jonkun neverheard-sairauden, kun yrittää vättää jotain tiettyä vitsausta. Draamalla tiesin olevan sukurasitetta selkäongelmiin, mutta toisaalta se oli nuorempana kuvattu selästään terveeksi, se tai sen sisarukset eivät tiettävästi olleet oireilleet, ja se oli pystynyt harrastamaan aktiivisesti agilitya, joten olin jossain määrin toiveikas, ettei sen selkä heti olisi menossa rikki ja kestäisi niin arjen kuin agilitya kevyemmät lajitkin.

Hyvin liikkuvaksi koiraksi Draama osoittautuikin. Joitain juttuja joskus panin merkille, kuten minulla tapana on. Halusin tai en, niin minulle on kehittynyt tutkakatse mahdollisia epänormaaleja oireita kohtaan. Joskus se tuntuu suorastaan kiroukselta, ja olen ajatellut, että olisin onnellisempi kun en huomaisi kaikkea. Mutta onhan se nyt kuitenkin koirien etu (ja lopulta omistajankin), jos mahdolliset ongelmat havaitsee ajoissa, joten on oikeastaan absurdia edes ajatella, että olisi parempi pitää pää pensaassa. Paitsi silloin kun törmää oireisiin, joille ei koskaan löydy syytä vaikka miten ramppaisi lääkärillä, silloin voisi kyllä todella olla onnellisempi, kun ei edes huomaisi...

Draaman liikkeissä on ollut vain yksi seikka, mikä on pistänyt silmään, eli sen tapa joskus kävellä takapää keikkuen ja takajaloilla ristiin astuen. Ei joka päivä eikä koskaan pitkiä matkoja kerrallaan, mutta kuitenkin melko säännöllisesti. Kipihän teki tätä samaa etenkin nuorempana ollessaan jumissa kehittyvän spondyloosin takia. Mainitsin tästä huollossa käydessämme, mutta meidän kraniohoitajamme ei ollut oireesta erityisen huolestunut, totesi sen liittyvän jotenkin ristiluuhun kuten Kipilläkin, minulta jäi silloin kysymättä asiasta tarkemmin. Mainitsin asiasta myös fyssarille, ja hän totesi, että bordercolliet etupainoisina, paimentavina koirina joskus vain unohtavat takapäänsä, mutta voisi se toisaalta olla oirekin jostain. Hän sitten meidän kolmannella käynnillä tutki Draaman lämpökameralla sen selvittämiseksi, löytyisikö jostain kohtia, jotka olisi syytä tarkemmin esim. röntgenillä tutkia. Mitään hirveän selkeää ei löytynyt, mutta fyssari myös totesi, ettei hänen kameransa ollut kovin tarkka. Draamalle laitettiin sillä käynnillä myös ensimmäistä kertaa akupunktioneulat.

Toki mietin myös sitä, miksi Draama oli niin taipuvainen olemaan jumissa. Kuitenkin joskus jumi on vain jumi, eikä sen takana ole mitään pysyvää vikaa, ja kun huollossakaan ei mitään varsinaisesti hälyttävää löytynyt, niin en heti maalannut piruja seinille senkään takia. Kolmannen fyssarikäynnin jälkeen kuitenkin Draamalle tuli uusia oireita. Se hakeutui muutaman kerran kesken lenkin luokseni vähän paineistuneen näköisenä, mutta jatkoi sitten kuitenkin lenkkiä normaalisti. Tuollainen ei kuitenkaan ollut yhtään sen tapaista. Sitten tuli se hetki, kun olin pukemassa sille bot-loimea ja yritin pujottaa häntää  häntäreikään, eikä se meinannut mennä sinne, koska se oli niin jäykkä. Draama myös välillä vähän köyristi selkäänsä.

Tässä vaiheessa halusin ehdottomasti tutkia Draaman tarkemmin eläinlääkärillä ja tilasin ajan paikkaan, jossa oli myös lämpökamera. Ajan saimme muutaman päivän päähän. Draama oli odotteluajan muuten normaali, mutta hännäntyven se veti heti jäykäksi, kun koskin siihen, ja joskus se edelleen hieman köyristi selkää. Hetkittäin silti ajattelin, että jospa kaikki on ihan jotain harmitonta ja olen vain vainoharhainen, eikä eläinlääkäri löydä tutkimukissa mitään vikaa. Ihan kuten Kipinkin kanssa aikoinaan, osittain joku kieltoreaktio ja toiveajattelua varmaan. Selkäähän minä kuitenkin koko ajan epäilin syyksi, hännäntyven jäykistäminen saattoi hyvinkin olla selästä johtuvaa.

Lääkärillä Draamalle tehtiin ensin lämpökameratutkimus. Rintaranka oli tasaisen lämmin, mutta sieltä löytyi kyfoosi, eli ranka oli köyry. Kaularangassa oli 5-6 väli lämmin, samoin oli lannerangan lumbosakraaliväli. Palpoidessa rintarangan syvät lihakset olivat kireät, mutta rangan liike oli hyvä, vasta lannerangan alueella tuli jäykkyyttä ja kireyttä. Kaularangan liikkeet olivat normaalit. Takajalkojen asennonkorjaus oli aavistuksen hidas. Hännän taivutteluun Draama reagoi, ja vasemman lonkan ojennus oli oikeaan verrattuna jäykän oloinen. Lumbosakraalialuetta koskettaessa Draama herkästi istuutui.

Selästä otettiin vielä röntgenkuvat, ja niistä paljastui sama rintarangan kyfoosi kuin lämpökameran kuvista, ja lanneranka puolestaan oli oiennut. Lumbosakraalialueella mahdollisesti oli lievää artroosia. Muuten ranka oli siisti.

Ohjeeksi tuli liikkua rauhallisesti pari viikkoa ja mennä sen jälkeen mielellään hierontaan tai fyssarille, myös kipulääkityksen Draama sai.

Niin sitten sai lauman neljäskin koira oman selkädiagnoosin. Otin tiedon vastaan tyynesti ja lähdin jatkamaan normaaleita arkipuuhiani. Ihan niin helpolla en loppujen lopuksi päässyt, vaan pari seuraavaa yötä meni kyllä valvoessa. On niin kurjaa, ettei Draamakaan saanut olla terve, ja että kohtalokseni on tullut keräillä selkävikaisia koiria. Kurjaa on myös epävarmuus, kun ei voi olla ihan varma, onko myös lumbosakraalialueella jotain pysyvämpää vikaa, kun siellä tuota reaktiota on. Jotain, mikä ei tavallisessa röntgenissä näy. Se mahdollinen artroosikin mietityttää, olisi hyvä tietää varmasti, onko sitä vai ei. Jossain vaiheessa aionkin näyttää rtg-kuvat jollekin muullekin toisen mielipiteen saamiseksi. Rangan virheasennon on voinut aiheuttaa ihan joku toiminnallinen syy, mutta nyt vaurio on jo korjaamaton. Tärkeää onkin jatkossa huolehtia lihaskunnosta ja huollosta.



Aikaa on lääkärikäynnistä kulunut jo kolme viikkoa. Selän köyristys ja lenkillä paineistuminen ovat jääneet oireista pois, hännän oireetkin ovat hieman lieventyneet. Tällä viikolla kävimme taas fyssarilla, eikä mitään hälyttävää sielläkään löytynyt. Takajalkojen asennonkorjauskin pelitti normaalisti. Siitä fyssari huomautti, että Draamalla on laskeva lantio, mikä jo sinällään saattaa selkävaivoille altistaa - ja yhtä laillahan myös sukulaiskoira Kipiltä laskeva lantio löytyy.

Koska Draaman oireet alkoivat edellisen fyssarikäynnin jälkeen, jolloin sillä oli ensimmäistä kertaa akuneulat, on pohdinnan alla ollut sekin, onko tällä mitään tekemistä oireilun kanssa. Joskus voi mistä vain hoitomuodosta tulla hoidon jälkeen pahenemisreaktio, mutta yleensä se menee ohi parissa päivässä. Neuloja ei myöskään ollut lumbosakraalialueella ollenkaan, ja muutenkin jos joku neula olisi osunut hermoon, olisi Draama varmasti älähtänyt. Kuitenkin minusta silti tuntui mukavammalta, ettei tällä kertaa neuloja laitettu, vaan Draamaa hoidettiin fysioterapian ja kraniosakraaliterapian keinoin. Kovasti se taas käsittelystä nautti, ja vaikka menimme nyt poikkeuksellisesti fyssarin kotiin emmekä klinikalle kuten aiemmin, niin Draama marssi määrätietoisesti paikalle, ihan kuin olisi ollut siellä aiemminkin.

Taas minulla siis on käsissäni koira, jonka suhteen harrastukset ovat kysymysmerkki. Siitä tulee ehkä jo kolmas koirani putkeen, joka ei koskaan tule hyppäämään metrin pk-estettä tai kiipeämään jyrkkää A-estettä. Eläinlääkäri ei pk-uraa kokonaan teilannut, mutta totesi, että mitään pitkää uraa siinä ei kannata suunnitella. Fyssari sanoi, että agilitya ei Draamalla pitäisi harrastaa (kuten en tietysti ollut aikonutkaan), pk-esteet ovat myös hieman kyseenalaisia, mutta tokoa voi hyvin harrastaa. Metrin hyppy vain on koiralle fyysisesti tosi haastava, ja monet fyssarit suhtautuvat siihen melko nihkeästi. Voi kun joskus päättävällä taholla asenteet muuttuisivat ja estekorkeutta pk:ssa madallettaisiin. Se avaisi lajin monille sellaisille, jotka nyt eivät esteiden takia sitä voi harrastaa, vähentäisi loukkaantumisia, eikä ottaisi mitään oleellista lajista pois. Mutta siihen varmaan menee noin miljoona vuotta, että asenteet muuttuvat...

Jatkossa tietenkin kyselen lisää eri asiantuntijoilta, mutta ennen kaikkea seuraan Draaman vointia, koska se ratkaisee paljon. Koiran terveys menee ehdottomasti pk-uran edelle. Fyssari totesi, että jos Draama ei korkeista hypyistä kipeydy, voi se niitäkin siinä tapauksessa ehkä tehdä. Olen kuitenkin jo asennoitunut siihen, ettemme pk-puolella välttämättä kokeisiin pääse, mutta omaksi huviksi varmasti jatkossakin jälkeä harrastamme. Tärkeintä olisi, että Draama saisi elää tavallista arkea eikä sen tarvitsisi kärsiä kivuista. Että se saisi elää täyttä elämää ja myös juosta vapaana ilman, että täytyy jokaista liikettä vahdata. Ei sillä edes pää kestäisi, jos se joutuisi aina elämään hissutellen, eikä sellainen hyvää koiranelämää ole.




Nyt Draamalla on lupa pikkuhiljaa taas liikkua enemmän. Harrastelimme kaikenlaista pientä sisäpuuhaa, kun jouduin rajoittamaan sen liikkumista ja treenaamista. Hallitokossa kyllä kävimme silti, mutta otimme vain rauhallisia liikkeitä, kuten tunnarin etsimistä ja pitämistä. Kotona teimme näitä samoja juttuja, ja lisäksi Draama mm. pelasi älypeliä ja aloitti hajutunnistuksen. Valitsin ensimmäiseksi opetettavaksi hajuksi kanelin. Käytin kanelitankoa, koska jauhe saattaa ärsyttää nenää. Draama oli ihan älyttömän innoissaan ja oppi nopeasti etsimään kanelin erilaisista piiloista. Se vain oli niin innoissaan, että nappasi aina tangon suuhunsa, joten lopulta siirsin tangon lasipurkkiin. Sitten otin mukaan samanlaisen purkin, jossa aluksi ei ollut mitään ja sitten laitoin siihen kahvinpuruja. Erehtymättä Draama erotti purkit toisistaan. Välillä yhä piilotan pelkkää tankoa, etteivät koirat opi etsimään vain purkkia.

Opetin kanelin etsimisen kaikille muillekin koirille, ja innoissaan nekin olivat ja etenivät nopeasti. Tänään kokeilimme ensimmäistä kertaa kanelin etsimistä ulkona, ja tässä oli etenkin pojille yllättävääkin haastetta, joten opettelemista riittää kyllä. Tykkään itsekin harrastaa kaikkea, missä koira saa tehdä nenätyötä, ja onhan se koirille hirmu hyvää aivojumppaa. Olen ajatellut ryhtyä harrastamaan myös Nose Workia, siinähän voi vaikka kisatakin jos innostuu.

Aina välillä olen muutenkin pohtinut jonkun sellaisen lajin aloittamista, joka näille selkävaivaisille (ja Draamaa lukuun ottamatta tokovammaisille) sopisi. Rally-tokon jo hylkäsin, koska se ei sittenkään kiinnosta minua tarpeeksi, jotkut sen sääntökiemurat ovat mielestäni vähän kummallisia, eikä laji myöskään ole paras mahdollinen hahmotuskyvylleni. Mejä edelleen kiinnostaa kovastikin, mutta käytännön ongelmat kokeiden suhteen ovat yhä se peikko. FH-jälki taas tuntuu aina vaan liian pikkutarkalta nipotusjäljeltä, eikä ole myöskään helppo löytää harjoittelupaikkoja. Oikein mitään en siis ole aikaiseksi saanut, mutta jospa Nose Workin suhteen saisin...

Kyllä se harmittaa, että selkäkirous seuraa minua aina vaan ja etten Draamankaan kanssa saa huoletta vaan harrastaa, kun vihdoinkin  käsissä on noin motivoitunut harrastuskaveri. Mutta näillä mennään, kun ei muutakaan voi.

Tämän jutun kuvituksena on marraskuussa otettuja kuvia, kun saimme yli puolet kuusta nauttia ihanasta lumesta kaamoksen keskellä. Se oli vielä sitä aikaa, kun saatoin ainakin kuvitella, että minulla on edes yksi selästään terve koira...







.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Draama 4 vuotta!

Ensi viikolla tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun Draama tuli meidän laumaan näyttämään pojille kaapin paikan. Yhteiseen matkaamme on mahtunut kaikenlaista. Iloa ja valoa, yhteistyön rakentamista, uuden opettelua, vauhdikkaita tilanteita, harrastusten riemua, entistä täydempää laumaelämää, huoliakin. Hienosti on Draama paikkansa laumassa ottanut, ei laumaa voi enää kuvitellakaan ilman sitä. Tänään Draama viettää 4-vuotissynttäreitään. Paljon onnea Draama! <3