sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Paluu normaaliin arkeen

Ollaan viimeisen parin viikon aikana taas päästy kiinni meidän normaaliin rytmiin, johon kuuluu muutamat treenit viikossa. Välillä treenataan vähän enemmän ja välillä vähemmän. Välillä pidetään täysin treenivapaita päiviä. Lenkillä käydään tietenkin joka päivä ja uimassa muutama kerta viikossa.

Hankin koirien käyttöön uintireissuja varten toisetkin liivit, koska haluan Kipin ja Snoopyn uivan mieluiten liivien kanssa. Enää ei tarvitse uittaa niitä joko erikseen tai antaa toisen uida ilman liivejä. Kipille liivit ovat tarpeen, koska se muuten välillä ui etupää ihan pystyssä, yrittäessään ehtiä heitetyn kepin luokse ennen muita. Se on hyvin kilpailuhenkinen nuorukainen. Snoopy taas tarvitsee liivejä jo ikänsä takia, ja se on viime aikoina menettänyt myös voimaa takapäästään. Vinski saa toistaiseksi uida ilman liivejä, koska se ui tasaisesti ja järkevästi.



Vähän väljät nuo liivit Kipille ovat, nousevat takaa vähän ylös, mutta ei se menoa haittaa. Kipi kun on kropaltaan mallia silakka, niin eivät sille muutkaan pukineet aina niin istuvia ole. Loimeensakin se melkein hukkuu. Oma räätäli olisi poikaa!


Treenivalikoimassa meillä on ollut pk-tottista, tokoa ja jälkeä. Pk pysyy ainakin toistaiseksi treenilistalla, vaikkei voi tietää, pääseekö kumpikaan aktiivi-ikäisistä koirista koskaan ensimmäiseenkään pk-kokeeseen asti. Jälki vaan on kivaa, ja pk-tottiksessa taas on perusjuttuja, joista on hyötyä myös tokossa. Pk-tottiksen etu on siinäkin, ettei sen treenaamisessa tarvita sellaista tavara-arsenaalia kuin monissa tokoliikkeissä, treenit on paljon helpompi laittaa pystyyn vaikka ex tempore.

Olen niin piintynyt pk-ihminen, että Kipi ja Vinski saavat tokossa jatkossakin luoksetuloissa ja noudoissa tulla ensin eteen istumaan ja vasta sen jälkeen sivulle. Tässä tavassa on tietenkin suurempi mahdollisuus pistemenetyksiin, kun suorituksessa on enemmän osa-alueita, mutta olkoon. En vain osaa kuvitella omia koiria tulemassa suoraan sivulle, ihan luonnotonta ;D

Viime viikon torstaina olimme piiitkästä aikaa jäljestämässä. Keväällä minulla oli sellainen ajatus, että tekisimme nimenomaan jälkeä paljon, mutta ensin se jäi tokon jalkoihin ja sitten tuli treenimasis. Nyt olimme Velskolassa ja meillä oli seuraakin, Seija kera Miinan ja Mollan. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa heitäkin, vaikka tuli myös vähän haikea fiilis, kun huomasin Miinassa joitain yhtäläisyyksiä tätiinsä Jippoon.

Kipi ajoi Seijan tallaaman jäljen reilun tunnin ikäisenä. Pituutta oli muutamia satoja metrejä, keppejä neljä, jälki mutkitteleva. Kaunis kesäilta vaihtui sateeksi vähän ennen kuin lähdimme jäljelle. Ajoimme jäljen Kipin kanssa kahdestaan ja jälki oli merkkaamaton, joten oltiin lähellä koetilannetta. Otimme vain parin metrin janalähdön ja Kipi nosti jäljen hyvin. Alkujäljen aikana Kipi seilasi siihen malliin, ettei varmaankaan ollut omalla jäljellä vaan jossain harhajäljillä. Sitten oma jälki taas löytyi ja ensimmäinen keppi myös. Loppujäljen Kipi selvitti mallikkaasti, mutta toisen kepin se jätti, loput kaksi ilmaisi.

Vinski ajoi itse tekemäni jäljen vaihtelevassa maastossa, alku ja loppu kulkivat suopursujen keskellä ja keskiosa koostui metsästä ja kallioista. Vinski jäljesti hyvin, maaston vaihtelu ei sitä haitannut, mutta siltäkin jäi neljästä kepistä se kakkonen nostamatta.

Snoopy sai myös oman n. 250 metriä pitkän, Seijan tallaaman jäljen. Sekin merkkaamaton ja kahdestaan ajettiin se, ja yhdessä jyrkässä kulmassa jo mietin, ollaanko enää menossa oikeaan suuntaan. Mutta niin selvitti Snoopy jäljen loppuun asti luotettavasti ja nosti molemmat kepit myös. On kyllä hyödyllistä ajaa joskus merkkaamattomia jonkun muun tekemiä jälkiä niin, ettei jäljentekijä edes ole mukana. Pääsee todellakin treenaamaan pimeää jälkeä. Treenien jälkeen oltiin läpimärkiä kuten niin monta kertaa tänä kesänä muutenkin, mutta hyvin tyytyväisiä.

Pk-tottistreeneissä Vinski on välillä ottanut myös esteitä. Hyppyä ollaan tehty 80-90 sentistä ja Vinski on yllättänyt ja hypännyt menohypyt epäröimättä, takaisin tullessa sitten kiertänyt. Ajattelin ilman muuta sallia sille tuon kiertämisen, mutta kun se myöhemmin kiersi takaisin tullessa myös 60 sentin hypyn, niin rupesin vähän ihmettelemään, että mitäs nyt sitten... Ei ole kovin toivottavaa, että se rupeaa kiertämään myös tokohypyt! Kun taas pk-esteillä se hyvin pitkälle saa itse päättää, mitä on valmis tekemään.

A-esteellä puolestaan on tullut nyt paljon kieltoja. Vain yhden kentän A-este on sellainen, jota Vinski helpommin suostuu tekemään jo ensi yrittämällä. Eikä aina sitäkään. Joten ei tuo pk-ura esteiden osalta kovin lupaavalta vaikuta, vaikka välillä tulee niitä iloisia yllätyksiäkin. Mutta ainakin Vinski pääsee pk-esteitä treenatessaan kohtaamaan omia mörköjään ja välillä ylittämään rajojaan, ei se ehkä huonoakaan sen itsetunnolle tee.

Kipi on myös treenannut pk-tottista ja tokoa. Tokon suhteen ollaan kartoitettu uusien sääntöjen mukaisia ALO-liikkeitä, ja joitain liikkeitä muistakin luokista. Kyllähän Kipi nuo ALO-liikkeet tekee, mutta viilaamistakin löytyy vielä paljon kaikista liikkeistä. Asenne Kipillä on ollut tosi kiva! Yksissäkin kotipihatreeneissä kun oltiin jo treenattu harvinaisen pitkästi ja olin lopettamassa treeniä, niin Kipi vain pomppi innoissaan naama naurussa ja pyysi lisää tekemistä <3

Tokon uusi VOI-luokka on kivan tuntuinen luokka ja kyllä sitä varmaan täytyy joskus Vinskin kanssa kokeilla. Alempien luokkienkin liikkeet ovat etupäässä ihan ok. Sen sijaan EVL uusilla säännöillä sisältää liikkeitä, joita en ollenkaan fanita. Merkitön merkki on mielestäni vähän hölmö. Uudesta paikallaololiikkeestäkään en hirveästi tykkää. Kierto-hyppy-nouto-liike taas, hmm, en ole livenä koskaan nähnyt saati kokeillut, mutta ainakin Vinskille utopistinen liike, kun se sisältää niin monta itsenäistä osiota. Olemme nyt pari kertaa treenanneet 40 cm tötsän kiertämistä ja jo se aiheuttaa Vinskissä epäröintiä, kun ei ole aiemmin tarvinnut tötsää kiertää. Kipi lähti heti tekemään sitä paremmin, sillä on enemmän itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta. Vinski on vähän sellainen kaavoihin kangistuja.

Häiriötreenejä ja treenikavereita vaan olisi kiva saada, mutta ei ole näkynyt :( Muilla on valmiiksi omat tiiviit verkostonsa, eikä sinne näytä sekaan sopivan. Ryhmäpaikkaakaan tokotreeneihin ei vain kuulu, vaikka puolisentoista vuotta jo ollaan jonotettu. Syksyksi on sentään jotain häiriötreeniä tiedossa, kun otin meille puolikkaan paikan talvikauden hallitreeneihin. Omatoimitreeneihin siis, mutta saadaan ainakin sitä häiriötä. Tiedossa on myös syyskuun lopusta alkaen kuuden kerran kilpatokokurssi. Satuin onneksi olemaan netin ääressä, kun ilmoitus kurssista tuli, täyttyi meinaan aika äkkiä.

Snoopykin treenasi pallopalkalla
Vinski kotipihatokossa

Lenkkeilty ollaan vaikka missä, viidakossakin ;)


Käytiin myös yhdessä koirien suosikkimaastossa, eli suolla. Kivaa oli taas, sateen jälkeen aurinkokin siivilöityi hienosti alueelle, mättäät olivat pehmeitä kuten aina ja mustikoitakin löytyi. Oma jalkani sitten taas kerran solahti äkisti mättään läpi täysin pohjattomaan aukkoon, oikeasti näytti, että jos sinne olisi joutunut kokonaan, niin olisi päätynyt maapallon toiselle puolelle... Vähän petollinen tuo suo siis on, mutta koirille ei noin onneksi ole vielä käynyt, kevyemmän painonsa ansiosta varmaan.




tiistai 7. heinäkuuta 2015

Tietämisen tuska

Kipin kaikki röntgenkuvat on nyt lausuttu Kennelliitossa. Lonkat ja kyynärät lausuttiin viime viikon maanantaina ja selkä sunnuntaina. Selkälausuntoa olin varautunut odottamaan vielä pitkään, koska Kennelliitostakin sanottiin, että voi mennä kuukausi tai ylikin. Niin vain tupsahti yllättäen sunnuntaina lasku selkälausunnosta Omakoiraan, maksoin sen, ja samantien selkälausunto näkyi Omakoirassa ja KoiraNetissä. Kätevää tämä nykyaika.

Lausunnot olivat sitä, mitä eläinlääkärin arvion mukaan odotinkin. Lonkat A-A, kyynärät 0-0, VA0 ja LTV0. Jippii, kaikki priimaa ja koiralla voi surutta paahtaa menemään kaikissa mahdollisissa harrastuksissa? Ei ihan niinkään, sillä valitettavasti Kipistä löytyi yksi kohta, mikä ei ole priimaa. Olen tiennyt sen kuvauspäivästä asti, mutta halusin odottaa virallisia tuloksia, jotta selviäisi löytyykö mahdollisesti jotain muutakin ja jotta ehtisin jäsentää omia ajatuksiani asian suhteen, ennen kuin julkistan tiedon.

Ainoa pieni mutta sinänsä merkityksetön yllätys Kennelliiton lausunnoissa oli se, että LTV on kuulemma rajatapaus, mikä luki kohdassa lisätiedot. Samassa kohdassa luki minulle ennestään tuttu tieto. Spondyloosisilta välissä L3-L4. Lausunto on epävirallinen, koska spondyloosia ei lausuta virallisesti alle 24 kk ikäiseltä koiralta. Jos spondyloosi lausuttaisiin virallisesti, olisi se luokkaa SP2 Kennelliiton taulukon mukaan.

Kysyin heti kuvanneelta eläinlääkäriltä (noh, ainakin samassa talossa läsnä olleelta...), voiko spondyloosi olla traumaperäinen. Eläinlääkäri totesi, ettei sitä voi tietää, mutta voi ollakin, kun noin iso muutos on noin nuorella koiralla ja vain yhdessä nikamavälissä. Taustalla on ensin voinut olla vaurio välilevyssä. Ilman lisäkysymyksiä olisin saanut tyytyä vain tietoon, että kaikki muu on priimaa, mutta koiralla on spondyloosi. Paljon sen enempää en nytkään saanut tietää. Ihmettelen sitä, miksi eläin- ja ihmislääkäreissä on niin paljon tyyppejä, jotka ovat kovin vastahakoisia jakamaan tietoa ainakaan oma-aloitteisesti, jotkut eivät edes kysymällä.

Näytin Kipin selkäkuvan pian kuvausten jälkeen Marille, joka oli sitä mieltä, että spondyloosi on traumaperäinen, se on juuri sellaisessa kohdassakin, johon usein vammoja tulee. Hän totesi myös, että Kipin kroppa on hyväntuntuinen  löydökseen nähden. No itsepä on hyvin Kipiä huoltanut :)

Sitten kävi Vinski Aistissa akupunktiossa ja näytin selkäkuvan akupunktioeläinlääkärille. Hän oli myös heti sitä mieltä, että spondyloosi on erittäin suurella todennäköisyydellä traumaperäinen. Hän kävi vielä näyttämässä kuvaa myös neurologille, joka oli samaa mieltä, joten kyllä tämä tieto alkaa melkoisen varmalla pohjalla olla. Eläinlääkäri kertoi minulle, että spondyloosi on ollut Kipillä jo kauan, koska se on niin pitkälle kehittynyt. Taustasyynä on aluksi saattanut olla esimerkiksi krooninen välilevytyrä. Taustasyyn voisi saada selville magneettikuvasta, mutta kovin kevein perustein en sellaiseen lähde. Tietää haluaisin, mutta hinta on huima ja tutkimus tehdään anestesiassa, joten sitä ei harkita ellei koiran kunto sitä vaadi. Eläinlääkäri kyllä väläytti sitäkin, että jotain leikattavaa saattaisi löytyä.

Vaikka jostain syystä osasin heti epäillä traumaa ja sitten sain sille vahvistuksen, niin seuraava ihmetyksen aihe olikin, että mikä trauma? Miten iso tälli tarvitaan, että tulee tällainen vaurio? Siitä en vielä ole ehtinyt jutella kunnolla kenenkään kanssa. Isoin Kipille sattunut törmäys oli se, kun se törmäsi minuun kovasta vauhdista ollessaan seitsemän kuukauden ikäinen. Silloin se otti osumaa lähinnä rintarankaan. Mari on alusta asti sanonut, että Kipillä on kehossaan jäljet jostain vielä vanhemmasta tällistä, ja spondyloosi saattaa myös olla vanhempaa perua. Mutta ei Kipi pentuna juurikaan selkäänsä tällejä saanut, lähinnä tuiskahteli joskus vähän nokalleen tai koki pikkukolhuja. Jonkun kerran se tuli mätkähtämällä alas nojatuolista, kun ei hahmottanut vielä takapäätään eikä tajunnut ottaa takajalkoja alleen. Onko siinä sitten voinut selkäranka saada täräyksen. Hassulta tuntuu noin isot seuraukset lyhyen matkan mätkähtämisestä. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Tuli tietenkin suru Kipin puolesta. Se on elänyt tämän kanssa jo suuren osan elämästään ja joutuu myös loppuelämänsä sen kanssa elämään. Jossain vaiheessa spondyloosi etenee, eikä voi tietää, miten se vaikuttaa Kipiin. Jotkut selviävät vähäisin oirein, vaikka muutokset ovat isoja, sitten on niitä, joilla on pahat oireet vähäisistä muutoksista.  Koiria on myös lopetettu spondyloosin takia.

Harrastusmahdollisuuksista tietenkin olen konsultoinut kaikkia tahoja, joiden kanssa muutenkin asiasta olen keskustellut. Kaikilla on ollut sama mielipide. Harrastaa voi koiran voinnin mukaan. Pk-esteitäkin voi samalla periaatteella ottaa, mutta yksi eläinlääkäreistä huomautti, ettei esteillä saisi sattua tapaturmia.

Tällä hetkellä en tiedä, tuleeko Kipi koskaan suorittamaan metrin hyppyä tai jyrkkää A-estettä. En voi tietää, tuleeko se olemaan kropaltaan sillä tavalla valmis ja hyvinvoiva, että esteitä voi ottaa. Ja jos kroppa onkin ok, niin uskallanko silti laittaa sitä esteille. Kipin etuna on se, että se on kevyt koira, jolla on kevyet hypyt. Sillä on myös korvien väli sillä lailla kunnossa, että se hyppää mielellään ja rohkeasti. Mutta en tiedä. Kun mietin kaikkia omia koiriani, niin ainoa kellekään esteillä sattunut tapaturma on Jipon tippuminen A-esteeltä, joka taas johtui yksinomaan esteen liukkaudesta. Tässä valossa tapaturmariski ei vaikuta suurelta, yksi loukkaantuminen 26 vuoden aikana. Mutta ei tarvitse kuin vähän seikkailla blogeissa, niin vastaan alkaa tulla useita koiria, jotka ovat tulleet nurin etenkin pk-hypyltä. Joten kyllä se pistää miettimään.

Ei se ihan täytenä yllätyksenä tullut, että Kipillä on vikaa selässä. mutta vian suuruus tuli yllätyksenä. Olin elätellyt toivoa, että enintään joku harmiton pikkuvika löytyisi. Ei kukaan muukaan tällaista odottanut, veikattiin että sillä on terve selkä tai enintään jotain pikkuvikaa. Eläinlääkärin tutkimuksissakaan selässä ei ollut mitään kipureaktioita ja asentotuntoreaktiot olivat normaalit. Kipi on myös aina ollut iloinen, elastinen ja mielellään liikkuva koira.

Kipin takapäähän kyllä kiinnitin huomiota heti pentuna sen tultua minulle. Se mm. käytti ajoittain pupulaukkaa eikä juuri venytellyt takajalkojaan. Pupulaukka tökkäsi silmääni, koska kahdella muulla koirallani se on ollut selkään liittyvä oire. Toisaalta se voi nopeasti kasvaneella pennulla olla aivan normaalia ja ohimenevää. Ei myöskään ole epätavallista, ettei nuori koira hahmota takapäätään kunnolla, pitkärunkoisilla on lisäksi siihen suurempi taipumus. (Jälkikäteen vielä lisään tähän kirjoitukseen, että asiantuntijoiden kanssa keskusteltuani sain käsityksen, että Kipin kohdalla takapään huono hahmottaminen kyllä meni epänormaalin puolelle.) Kasvavan koiran suhteen ei aina voi olla varma, mikä on normaalia ja mikä ei. Kipi esimerkiksi oli pitkään takakorkea, mikä myös olisi voinut selittää ongelmia sen takapään käytössä. Se kyllä ihmetytti, ettei Kipi vähän vartuttuaankaan kehittänyt voimaa takaosaansa ja takapää oli jatkuvasti etuosaan verrattuna hyvin keskeneräinen.

Pidin kyllä itseäni silloin alussa välillä vainoharhaisena, kun rekisteröin asioita, jotka saattoivat olla selkään liittyvää oireilua ja huolestuin niistä. Ajattelin, ettei minulle sentään voi tulla kolmatta selkävaivaista koiraa putkeen, olen vain tullut yliherkäksi näkemään oireilua joka puolella. Mutta ei elämässä mitään takeita ole huonoa tuuria vastaan, ihan hyvin voi yhdelle ihmiselle aina kasaantua samat onnettomuudet.

Pitkään minulla olikin hyvä tuuri. Vinski oli ensimmäinen koira, jolla en päässyt harrastamaan pk:ta kokeisiin asti. Kaikkien sitä edeltävien koirien kanssa pystyin harrastamaan täysillä ja käymään pk-kokeissa. Olen miettinyt, osasinko silloin arvostaa sitä. Luullakseni osasin, koska jo silloin näin, ettei mikään ole itsestään selvää, monelle muulle osui useampi sairas tai paukkuarka koira peräkkäin ja pk-harrastus jäi vain haaveeksi. Tajusin kyllä, että olin onnekas, mutta ihan kunnolla tajuan sen varmaan vasta nyt, koettuani itse myös sen toisen puolen asiasta.

Kipin tullessa minulle olin innoissani ajatuksesta, että ehkä nyt saisin uuden pk-koiran. Pk-jälki on kuitenkin minulle lajeista se tärkein ja rakkain. Se on laji, joka on ollut ihan alusta asti ja pysynyt aina silloinkin, kun muut lajit ovat jääneet tai vaihtuneet. Kaikki koirani olen ehdottomasti halunnut opettaa ainakin jäljestämään. Kipikin on ollut jälkikoirana oikein lupaava. Joten olihan se aikamoinen jysäys, ettei siitäkään ehkä tule pk-koiraa ainakaan siinä mielessä, että se koskaan pääsisi kokeisiin asti.

Tiesin, etteivät koiran ominaisuudet tai terveys aina sovellu juuri siihen lajiin, jota ohjaaja haluaa harrastaa ja olin varautunut valitsemaan lajin koiran mukaan. Silti kun se tilanne ihan oikeasti on edessä, niin ei se niin yksinkertaista olekaan. Muut lajit tuntuvat laihoilta korvikkeilta, osa ei kiinnosta minua ollenkaan. Esimerkiksi rallytokossa loukkaantumisriski ja fyysinen kuormitus on aika olematon, ja laji voisi sopia tosi hyvin Vinskille ja Kipille. Mutta kun ei kiinnosta. Pitäisiköhän opetella kiinnostumaan. No, eipä taida ohjatusti treenaamaankaan niin vain päästä.

Paimennustakaan emme nyt ryhdy harrastamaan. Kun kisatavoitteita ei lajissa ole eikä omia lampaitakaan, niin mielestäni on turhaa ottaa ohjelmistoon laji, jossa kuitenkin tulee paljon tiukkoja käännöksiä. Toki sitten liinassa voisi joskus paimentaa kontrolloidusti, tai talutuksessa olevaa lammasta kuten kasvattajan luona tehtiin. Mejä voisi olla ihan kiva laji, vaikkei olekaan yhtään niin kiinnostavaa kuin pk-jälki. Mejä-kokeet vaan ovat melko haastavia, kun koepaikalla asutaan koko viikonloppu ja pitää itsekin osata tehdä muille jälkiä kartan ja kompassin kanssa. Kompassin kanssa kyllä sujuu, mutta siihen vielä se kartta, hui...

Toko tietenkin jää Kipin lajiksi. Sitähän yleisesti pidetään fyysisesti harmittomana lajina, mutta on siinäkin liikkeitä, jotka ovat kropalle vaativia, kuten kaukokäskyt ja nopeat stopit kovasta vauhdista. Kipillä ei toistaiseksi ole näissä ongelmia, kaukokäskyjen seisominen tosin on hyvin alkutekijöissä johtuen takapään hitaasta kehityksestä ja vähäisestä treenimäärästä.

Olen miettinyt niitä treenikertoja, jolloin olen ihmetellyt, kun Kipi tekee puolivaloilla, ei nosta virettä tai vilkuilee ympäristöä eikä keskity tekemiseen. Se ihmetytti minua, kun toisaalta parhaimmillaan Kipi on ollut vallan mainio treenikaveri. Ihmettelin sen ailahtelua. Etsin syytä teini-iästä, hormoneista, huonosta kouluttajasta ja menetetystä pikkupentuajasta. On niissä osasyytä voinut ollakin. Mari sitten jossain vaiheessa totesi, että pahat jumit ovat estäneet Kipiä kunnolla keskittymästä treeneihin. Nyt tiedän lisäksi, mitä jumien takana on ollut, ja että suurin syy kaikkeen ailahteluun on todennäköisesti juuri siinä. Ilman spondyloosia Kipi olisi koulutuksellisesti pidemmällä. Ominaisuuksia sillä kyllä riittää kiitettävästi, se ei vain aina ole saanut niitä täydellä teholla käyttöönsä. Surullista, mutta surullisinta on se, että se on tietämättäni ollut niin kipeä ja että sillä on parantumaton vika.

Jälkikäteenkään mietittynä arjessa ei ole näkynyt selkeitä merkkejä, että Kipi olisi potenut jotain noin isoa. Selkeimmin asia on näkynyt juuri koulutuskentällä. Ei Kipi ole vaikuttanut kipukoiralta. Ei se ole koskaan edes ontunut. Takapään käytössä on ollut ne omituisuutensa, mutta pääosin Kipi on jo jonkun aikaa liikkunut kauniisti. Kun taas muistelen Jippoa, miten hirvittävän kipeä se oli kun sillä oli välilevytyrä, niin ei voisi uskoa Kipillä olleen jotain samantyyppistä.

Kyllä tuo diagnoosi aika tavalla masensi ja vei myös treenihalut vähäksi aikaa. Ryhmätreeneihin sain itseni potkittua ja innostuinkin treenaamisesta, mutta yksin en saanut mitään aikaiseksi. Viimeisten ryhmätottisten jälkeen en treenannut yhtään mitään yhdelläkään koiralla kymmeneen päivään. Podin täydellistä treenimasista, treenikoomaa ja treeniapatiaa. Pari kertaa yritin tavata uusia tokosääntöjä ja mietin treenaamaan lähtemistä, mutten sitten jaksanutkaan. Vasta eilen sain itseni taas liikkeelle, ja koirat ottivat pitkän tottis- ja tokotreenin Luukissa. Tänään oltiin Nummelan kentällä kaatosateessa treenaamassa. Lenkillä ja uimassa kyllä ollaan koko ajan käyty normaalisti, mutta kyllä sen huomaa, ettei se pidemmän päälle ihan riitä. Koirat ovat ihan eri tavalla väsyneitä ja tyytyväisiä, kun ovat saaneet myös treenata.

Pojat eilen treenikentällä
Treenien jälkeen vilvoiteltiin


Me yritämme nyt palata normaaliin elämään treeneineen. Menemme päivä kerrallaan eteenpäin ja Kipi saa elää mahdollisimman täyttä elämää. Huomisesta ei voi kukaan muutenkaan tietää, kelle vain voi sattua mitä vain, ja hyvänkin terveyden voi menettää milloin vain. Pitää ottaa asioista irti se minkä voi, juuri silloin kun ne ovat kohdalla.

Vaikka tuntuu, että hirveän paljon on muuttunut, niin oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Kipi on ihan sama koira kuin ennenkin. Tuo vikakin sillä on ollut jo kauan, ei siinäkään mitään uutta ole. Ero on vain siinä, että nyt minä tiedän.