Seniorikoirien elämää

Vielä me olemme muutaman kerran päässeet retkeilemään. Entistä huomattavasti pienimuotoisemmin toki, mutta kuitenkin. 

Muutaman kerran retkemme on suuntautunut Iso-Valkeelle. Olimme siellä myös sinä päivänä elokuussa, kun Draaman poismenosta oli kulunut tasan kaksi vuotta. Muistelin siellä erityisesti Draaman edesottamuksia veden äärellä ja sen intohimoista suhdetta veteen. Se olisi niin nauttinut kun olisi saanut nytkin olla meidän mukana, ja olisi sen pitänytkin olla, vastahan se olisi ollut 11-vuotias. Ei se ollut kuin vajaat kahdeksan kuukautta Kipiä vanhempi. Mutta ajatuksissa ja sydämessä se yhä oli läsnä. Kahdessa vuodessa sen poismenoon on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta mielessä se käy ihan jokaisena päivänä.

Iso-Valkeella vietimme myös Kipin 11-vuotissynttäriä viikko muistopäivän jälkeen. Kipi on edelleen vilkas, iloinen ja ehtiväinen tyyppi, jossa silti ikäkin jo näkyy. Harmaata on, ja Kipi on aika pitkään jo liikkunut lähes pelkästään käynnissä ja ravissa, reikäpäisimmät temput ovat jääneet pois ja laukkakin suureksi osaksi. Nuorempana Kipi säännöllisesti metsässä vapaana ollessaan sai hepulilaukkakohtauksen, jonka aikana se kiiti pitkin maastoa hirmuista vauhtia ristiin rastiin suurta riemua ilmentäen. Nyt sillä oli vain yksi hepulikohtaus koko kesän aikana.

11v

Kipin kohdalla sen selän tilanne vaikuttaa sen liikkumiseen ja tavallaan vanhentaa sitä nopeammin. Vanhaksi eläneissä koirissani on yleensä näkynyt ikääntyminen selkeämmin vasta joskus 12 ikävuoden jälkeen. Mutta kyllä Kipi vielä kovavauhtista ravia pistelee menemään ja jaksaa väsymättä pitkiä lenkkejä. 

Koska Vinskin liikkumista pitää rajoittaa enemmän kuin Kipin, niin Kipi saa välillä omia lenkkejä. Silloin se pistelee menemään tasaisen kovaa vauhtia eikä paljon pysähtele. Kivaa vastapainoa itsellenikin välillä mennä kovempaa vauhtia pysähtelemättä. Vinskin kanssa mennään leppoisammin ja aikaa kuluu paljon seisoskeluun, kun se nuuskii niin hartaasti asioita. Metsälenkit ovat parhaita, koska silloin pojat saavat liikkua omaan tahtiinsa vapaana. Metsälenkille vain emme joka päivä pääse, kun kunnolliset metsät ovat automatkan päässä ja lähimetsät ovat niin pieniä, ettei niissä varsinaista metsälenkkiä saa aikaiseksi. Vinskin kanssa ei muutenkaan liikuta paljon yli puolta tuntia pidempään kerralla, mutta ulkona käydään 4-5 kertaa päivässä.

Ei Kipinkään kanssa yltiöpitkiä lenkkejä tehdä. Olenkin huomannut, että oma pää ja kroppa vaativat enemmän. Ennen oli arkea tehdä joka päivä yksi pitkä useiden kilometrien pituinen lenkki ja pienemmät siihen päälle. Oli myös arkea valita retkillä pitkiä reittejä. Nyt emme mene edes niitä lyhyempiä kokonaan. Olenkin kaihoten katsellut retkillä reittien suuntaan.

Niinpä sitten lopulta päätin repäistä ja lähdin pitkälle lenkille ulkoilualueelle ilman koiria. Olihan se vapauttavaa ja helppoa, kun sai mennä miten lystäsi eikä tarvinnut ottaa koirien tarpeita huomioon. Mutta samalla se oli ihan hemmetin tylsää, tyhjää ja suorastaan luonnotonta. En edes haluaisi tottua sellaiseen, retkellä ja lenkillä kuuluu olla mukana koira tai useampi. Olen käynyt uudestaankin lenkillä ilman koiria eikä mielipiteeni ole muuttunut. Jotain tuntuu aina puuttuvan.

Kipin kanssa toki voisin joskus mennä kahdestaan retkellekin, voihan sen kanssa vielä mennä huolettomammin kuin Vinskin kanssa. Ongelma on siinä, etten halua jättää Vinskiä ihan yksin kotiin. Se on aina kovasti lähdössä mukaan kun poistun kotoa. Kun lähdemme Kipin kanssa kahdestaan lenkille, saan Vinskin jäämään kotiin nameilla lahjomalla. Mutta joka kerta se odottaa meitä eteisessä valppaana. Meidän lenkit eivät kestä kauaa, mutta retkellä viipyisimme huomattavasti kauemmin. 

Jos asiat olisivat menneet toisin eikä maailma olisi muuttunut tässäkin asiassa niin tyhmään suuntaan, niin laumassa olisi jo nuori koira ja voisin lähteä sen kanssa retkille Kipin ja Vinskin jäädessä kotiin odottamaan ja pitämään seuraa toisilleen. En tiedä miksi some edelleen mainostaa minulle aina välillä rescue-koiria. Kai olen joskus jäänyt katsomaan kyseisiä päivityksiä vähän liian pitkään. Hiljattain siellä mainostettiin kotia vailla olevaa hienoa koiraa retki- ja lenkkikaveriksi. No kiva. Onko pakko kääntää veistä haavassa.

Vinski on käynyt säännöllisesti ultrakylmähoidossa. Kyllä se auttaa vaikkei olekaan mikään sellainen ihmehoito, että Vinski sen jälkeen alkaisi kirmailla kuin nuori varsa. Pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta liikkumisessa huomaa parannusta. Kun se taas kääntyy huonompaan, on aika uudelle hoidolle.

Syyskuun alkupuolella Vinskillä kyllä oli sellainen hankalampi olo kroppansa kanssa, ettei sitä hoidettu ultrakylmähoidolla vaan kraniohoidolla. Meillä oli aika osteopaatille viikon päästä, mutta tilanne vaati käsittelyä heti. Kraniohoidon lisäksi Vinski sai myös laseria. Jumia oli erityisesti rintarangassa ja tuli epäilys siitä, että jokin taustasyy oli sen aiheuttanut. Mitään isompaa en ollut huomannut sattuneen, mutta kerran Vinski esimerkiksi kyllä oli tullut aika huonosti sohvalta alas melkein nokalleen. Se havahtui suoraan syvästä unesta kun oltiin lähdössä ulos ja oli kai siksi niin tokkurainen ettei laskeutunut sohvalta kovin skarpisti. Se vaan ei enää ollut mikään tuore juttu. 

Viikon päästä kraniosta sitten mentiin osteopaatille. Vinskillä oli edelleen rintarangassa lapojen välissä jumia, ja myös osteopaatti sai tunteen, että sen takana voi olla jokin sattumus. Käsittelyn jälkeen Vinski alkoi palautua ennalleen ja on taas pystynyt lenkkeilemään normaaleja lenkkejä.

 

Kipi pääsi myös osteopaatin käsittelyyn ja pientä jumia löytyi, mutta kroppa oli pysynyt suorana. Osteopaatti sanoi, että sen kroppa vastaa käsittelyyn Vinskiä paremmin, onhan se nuorempi. Kuitenkin hyvä juttu oli se, että myös Vinskin kroppa vielä vastasi käsittelyyn ja siihen saatiin joustoa. Ja iän/selkävaivan tuomaa jäykkyyttä on toisaalta myös Kipillä.

Hiljattain Vinski aiheutti uuttakin huolta. Se juoksutti minua ripulin takia ulkona lauantain vastaisen yön viikko sitten. Annoin sille Dia-Tabia ja Kaoliinia ja tilanne rauhoittui, mutta sunnuntai-iltana ripuli alkoi uudestaan ja jatkui vielä maanantainakin. Tällä kertaa tilanne oli pahempi, eivätkä DiaTab ja Kaoliini enää tepsineet. Maanantain aikana kuvaan astui mukaan myös oksentelu. Vinski alkoi muuttua apeammaksi ja huonosti liikkuvaksi. Soitin meidän vakiklinikalle ja sieltä sanottiin, että vanhan koiran kyseessä ollessa se pitäisi viedä hoitoon vielä samana päivänä, mutta heillä ei aikoja ollut. Soitin sitten läpi hirveän monta paikkaa, mutta missään ei ollut aikoja joko ollenkaan tai ei tarpeeksi pitkää aikaa. Maanantait ovat usein pahoja päiviä. Lopulta kuitenkin sain ajan eräälle klinikalle, jossa emme aiemmin olleet käyneet.

Klinikalla Vinskin todettiin jo hieman kuivuneen, mutta ei pahasti, kuivumisaste oli 5-6%. Vinski sai sitten muutaman tunnin viettää klinikalla tipassa ja sille annettiin pahoinvointi- ja kipulääkkeitä suoneen. 

Kyseinen klinikka panostaa siihen, että eläinlääkärikäynti on lemmikille mahdollisimman hyvä kokemus. Niinpä Vinski sai etujalkaansa puudutteen ennen kanyylin asentamista. Pistorasiassa pöhisi Adaptil. Nameja annettiin joka välissä. Hoitaja ehdotti, että hän voisi hakea Vinskille tyyliin jotain maksapasteijaa nuoltavaksi kanyloinnin ajaksi, mutta sen kielsin, kun kyseessä kuitenkin oli oksentava ja ripuloiva koira. Annoin Vinskille pikkuriikkisiä nameja ihan muutaman ja rapsuttelin sitä kanyloinnin ajan. Aika kauan se kesti, kun suoniyhteyttä ei meinattu saada.

Meidän oma eläinlääkäri soitti minulle kun olin parkkipaikalla odottamassa, että haen kohta Vinskin pois klinikalta. Hän oli saanut muut potilastyöt valmiiksi ja olisi tarvittaessa ottanut meidät ylimääräisinä vastaan vielä samana iltana. Ihan mahtavaa, harmi vain etten sitä aiemmin tiennyt, kun meidän vakiklinikalta käskettiin mennä muualle. Mutta eipä ainakaan työllistetty lisää muutenkin ylityöllistettyä lääkäriä, paitsi jatkohoito-ohjeita häneltä kyllä kyselin ja sain. Oli helpottavaa saada yhteys myös häneen, kun hän tuntee Vinskin ja sen vaivat parhaiten ja luotan muutenkin hänen asiantuntemukseensa. Vinskin klinikalta mukaan saamaan lääkitykseen tulikin maksaongelmien takia vähän eri ohje kuin klinikalta annettiin, eli lääke annettaisiin vain oireiden niin vaatiessa ja vain puoli annosta määrätystä. Lopulta Vinski ei tarvinnut lääkettä ollenkaan.

Lääkärikäynnin jälkeen Vinski ei enää oksennellut ollenkaan eikä ripuloinut samana päivänä enää. Seuraavana päivänä se teki yhden löysän ja limaisen ulosteen, mutta sen jälkeen uloste muuttui hyväksi. Tiistai oli vielä vähän vaisu päivä ja Vinski nukkui paljon rankan maanantain jäljiltä, mutta sitten se palautui ennalleen. 

Taas jaksaa lenkkeillä kunnolla

Olen nyt entistä enemmän pohtinut koiratonta tulevaisuutta, koska se on päivä päivältä lähempänä. Asia tuntuu konkreettisemmalta siksikin, kun näkee että Kipikin jo oikeasti ikääntyy ja sillä on selkävaivojen kylkiäisenä jo sydänvikakin. Olen vakuuttunut siitä, että sitten pääni hajoaa ja kaikki muu on turhaa. Kyllä sitä vielä harrastuksista luopuu, mutta ei nyt sentään koirista kokonaan. Miten tyhjä sitten onkaan niin koti kuin koko elämä. Vaikka miten etsisi uusia harrastuksia, niin eivät ne koskaan voi korvata koiran kumppanuutta ja koko sitä elämäntapaa. Koskaan ei ole yhtä kivaa retkeillä yksin kuin koiran kanssa. 

Vinskin kanssa mennään muutenkin jo päivä ja hetki kerrallaan. Syksyn koleat ja kosteat ilmat eivät tee sille hyvää, ja pahimmat ovat vasta edessä. Jos se vielä liukkaat kelit on näkemässä, niin nekään eivät sille hyväksi ole. 

Kesän ja syksyn tähän asti me vielä ainakin saimme, ja yritin käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Olemme käyneet lenkeillä ja retkillä koirien lempipaikoissa. Koirat ovat päässeet välillä jäljestämään. Eniten on jälkiä tehty nurtsille, se on helppo alusta erityisesti Vinskille. Metsäjäljellä se kerran vähän kompastui epätasaisessa maastossa, kun vanhuksen ei ole aina niin helppo keskittyä sekä jälkeen että maaston muotoon. Kotona ollaan joskus tehty nosea. Pari kertaa olemme jopa ottaneet vähän tottistakin, tosi pitkästä aikaa. Vinskillä hyvin pienimuotoisesti ja eleillä ohjaten, koska sen kuulo on huono. Kipillä vähän enemmän. Siellä ne taidot yhä olivat (no ehkä vähän suurpiirteisinä kuitenkin;), ja motivaatiokin kohdillaan kun sai pitkästä aikaa ja lyhyesti tehdä.

Ihan tavallista arkea siis olemme eläneet, mutta siten, että siinä on mukana noita tavallaan ylimääräisiä pieniä juttuja välillä. Tavallinen arki on parasta.

Hammaslääkärissä ja muita kuulumisia

Talvi oli tosiaan loputtoman pitkä ja järjesti vielä pari jälkinäytöstäkin. Oli siinä ihmettelemistä, kun huhtikuun loppupuolella satoi kymmeniä senttejä lunta, oli autoja pitkin tienpenkkoja ja bussiliikenne joillain teillä kokonaan seis. Taloyhtiön pihatalkoot peruttiin kahtena lauantaina peräkkäin. Aamuisin oli pakkasta, ja kiikutin autoon takaisin sisätilalämmittimen, jonka olin ehtinyt jo viedä kesäsäilöön. 

Ei heti välttämättä tulisi alla olevia kuvia katsoessa mieleen, miten lähekkäin ne on otettu. Ensimmäinen 21.4., toinen 23.4. ja kolmas 3.5.

Huhtikuun alkupuolella huomasin Vinskin ikenessä pienen verestävän kohdan. Siinä vaiheessa ei voinut tietää, liittyikö se jotenkin hampaaseen vai oliko Vinski ehkä loukannut ikenen johonkin. Haava näytti rauhoittuvan itsestään aika hyvin sinä aikana, kun odotimme pääsyä eläinlääkärin tarkastukseen, ja arvelin jo kyseessä olleen ulkoisen vamman. 

Menimme varmuuden vuoksi kuitenkin eläinlääkäriin, ja hyvä niin. Eläinlääkäri kun vähän paineli ientä, niin sieltä tursusi pieni määrä mätää. Diagnoosi oli jo sillä selvä: hammasjuuripaise. 

Vinski tutkittiin muutenkin läpikotaisin, koska tilanne aiheutti tietenkin pähkäilyä sen tulevaisuuden suhteen. Että mitä kannattaisi tai ei kannattaisi tehdä. No, ainahan meidän eläinlääkäri tutkii koiran kokonaan läpi vaikka menisi vain näyttämään silmää, mutta tällä kertaa otettiin myös veriarvot uudestaan, koska munuaiset olivat kysymysmerkki anestesiaa ajatellen. Viimeksi arvot oli katsottu syyskuussa. Veriarvoissa kaikki muu oli hyvin, mutta maksa-arvo ALAT oli edelleen noussut, ja munuaisarvot olivat ihan rajalla, kuitenkin hitusen laskeneet viime kerrasta. Varmaan siksi, ettei Vinski enää ole ollenkaan saanut tulehduskipulääkkeitä.

Reiden lipooma oli kasvanut siitä, kun se syyskuussa havaittiin, mutta haittaa se ei edelleenkään aiheuta. Meibomin rauhaskasvain oli myös hieman kasvanut, mutta se ei vielä hankaa silmää, ja vuosiahan se on tuossa jo ollut. Yleisesti ottaen Vinski oli eläinlääkärin mukaan ikäisekseen aika hyväkuntoinen. 

Eläinlääkäri totesi anestesian edelleen olevan Vinskille riski munuaisten takia. Ja kun kyseessä oli vanha koira, jolla oli useampia vaivoja, niin se teki tilanteesta muutenkin kimurantin. Ei kukaan sitä voisi ennustaa, miten Vinski vaikkapa pärjäisi lähitulevaisuudessa selkänsä ja kyynäriensä kanssa. Jos munuaiset eivät ottaisikaan anestesiasta itseensä, niin loppuelämä saattaisi silti jäädä hyvin lyhyeksi muista syistä johtuen.

Vinski sai heti antibioottikuurin, joka rauhoitti suun tilannetta ja soi minulle hieman lisää miettimisaikaa. Se oli todella vaikea päätös. Hämmästyttävää oli myös se, että edes jouduin tällaista päätöstä tekemään. En syksyllä uskonut Vinskin elävän tänne asti, sellaisen kuvan sain eläinlääkärin tilannearviosta ja puheista silloin. Mutta infiltroiva lipooma ei ole kasvanut aivan hurjinta mahdollista tahtia vielä. Vinski on liikkunut mielellään ja ollut iloinen ja reipas. Muutama huonompi hetkikin on ollut, mutta ne ovat menneet ohi.

Mihinkään isosti kajoavaan ja pitkää toipumista vaativaan operaatioon en enää Vinskiä olisi laittanut. Lopulta päätin, että hammashoitoon mennään riskeistä huolimatta. En ollut valmis heti lopettamaan elämäniloista senioria, ja muita vaihtoehtoja ei operaation lisäksi tietenkään ollut. Jos loppuelämä jäisi hammashoidon jälkeen hyvin lyhyeksi, niin olisi ainakin yritetty eikä jossiteltavaa jäisi siltä osin. Vinski ansaitsi joka tapauksessa loppuelämän terveellä suulla, oli se sitten miten lyhyt tahansa.

Päätöstä hankaloitti kyllä loppumetreillä vielä se, että yhden retken jälkeen Vinskin etuliikkeet muuttuivat tosi huonoiksi juuri vähän ennen hammashoitoa. Emme olleet liikkuneet mitenkään ylenpalttisen paljon, mutta siinä kohtaa se ehkä oli Vinskille silti liikaa. Päätös horjui hetken ja vaati taas myös yhden keskustelun eläinlääkärin kanssa, mutta lopulta se piti kuitenkin.

Hammashoitoon pääsyä odotellessa kävimme kivoissa paikoissa ihan siltäkin varalta, että hammashoito koituisi Vinskin kohtaloksi. Olisin halunnut viedä sen uimaan, mutta siinä kohtaa vedet olivat turhan kylmiä vielä, joten koirat saivat tyytyä kahlaamaan.

Hammashoitoon Vinski sitten pääsi neljä viikkoa sitten. Se oli klinikalla koko päivän. Ensin se oli pari tuntia tipassa ennen operaatiota munuaisten tukemiseksi. Heräämisen jälkeen sitä nesteytettiin toiset pari tuntia. Eikä itse operaatiokaan ihan nopeasti mennyt, kun hampaanpoistoja tuli lopulta kolme, joista kaksi oli vähän enemmän aikaa vieviä poskihampaita. Röntgenissä löytyi hammasjuuripaiseen lisäksi hammas, jonka kohdalla oli tulehduspesäke ja yksi heiluva välihammas, jonka kohdalla oli parodontiittia. Sitä ei Vinskillä ole ennen missään kohtaa ollutkaan, lievää ientulehdusta kyllä. Mutta olipa hyvä juttu, että huonot hampaat saatiin pois, ja samalla tietenkin hampaat puhdistettiin.

Hammashoidon jälkeen oli muutama jännä päivä. Jos munuaiset olisivat ottaneet itseensä, niin se olisi todennäköisesti näkynyt 3-5 päivän sisällä. Ja sittenhän asialle ei olisi ollut enää mitään tehtävissä vaan se olisi koitunut Vinskin kohtaloksi. Vinskin juominen kuitenkin pysyi normaalilla tasolla eikä muutakaan ihmeellistä tullut. 

Vinskille meni antibiootti ja parasetamoli hammashoidon jälkeen, kun tulehduskipulääkkeet olivat tietenkin yhä pannassa. Ruokaa piti aluksi antaa usein ja vähän kerrallaan. Hyvin Vinski alkoi heti syödä. Ruoan piti olla pehmeää kahden viikon ajan, ja suuta piti huuhtoa kahdesti päivässä Hexarinsellä sama aika. Sitten alettiin taas normaalisti harjata hampaita päivittäin, ja Vinski sai maistella pieniä määriä vähän kovempaa ruokaa. Sille kyllä sitten tuli taas ikeneen tikkien kohdalle vähän verestävä ja turvonnut kohta, joten se on taas saanut jatkaa pelkän pehmeän ruoan syömistä tänne asti. Pehmeää koirien pääruoka muutenkin on, mutta aamuisin ne saavat pienen määrän kuivamuonaa, joka ei täysin pehmene pitkähköstä liotuksestakaan, joten se on nyt ollut Vinskiltä pannassa, samoin kuin puruluut.

Kävimme vielä jälkitarkastuksessa näyttämässä ientä kolme viikkoa operaation jälkeen, eikä se onneksi vielä niin paha ollut, että olisi vaatinut antibiootin. Sieltä oli ilmeisesti irronnut yksi tikki ja siihen oli osunut jotain kovaa. 4-5 viikon kuluessa pitäisi tikkien sulaa itsestään.

Liikkuminenkin on mennyt huimasti parempaan taas. Vinski kävi kolme päivää hammashoidon jälkeen kraniohoidossa oikomassa hoidosta tulleet jumit, ja sai samalla myös laseria.  Jumia oli erityisesti SI-nivelessä.

Osteopaatillakin olimme käyneet huhtikuussa ennen hammashoitoa. Vaikka talvi oli tuntunut kauhealta, loputtomalta ja liukkaalta, niin koirat olivat selvinneet siitä hyvin, mitään ihan kamalia jumeja ei kummallakaan ollut. 

Toissa viikolla sitten päätin kokeilla Vinskille ihan uutta hoitomuotoa, joka oli tullut tarjolle meidän kraniohoitajien vastaanotolle, eli ultrakylmähoitoa. Sitä annettiin kyynärniveliin. Kylmähoito aiheuttaa thermoshokin hoidettavaan kohtaan, ja se sitten aktivoi hermostoa ja kudosten omaa paranemisprosessia ja auttaa kipuun. 

Vinskin kohdalla kylmähoito oli erityisen jännä paikka, kun siinä suunnataan ääntä pitävä ja hiilidioksidikidesuihkua puhaltava härveli lähietäisyydeltä hoidettavaan kohtaan. Homma muistutti vähän föönaamista, jota kohtaan Vinski on kehittänyt fobian. Syötinkin Vinskille aluksi nameja siitä, että se näki härvelin ja sitten siitä, että härveliä suihkautettiin kauempana. Sitten syötin sitä koko ajan, kun suihkaus kohdistettiin kyynäriin. Vinski antoi yllättävän hyvin tehdä hoidon, mutta loppua kohden se vähän stressaantui. Itse hoito oli hyvin nopeasti ohi.

Pari päivää hoidon jälkeen Vinski liikkui huonommin. Arvaile siinä sitten, että onko kyse normaalista hoidon jälkeisestä pahenemisreaktiosta vai eikö ko. hoitomuoto sovi Vinskille. Vähitellen liikkuminen parani ja on nyt jo hyvällä tasolla. Ehkä kokeilemme kylmähoitoa vielä uudestaankin. Jos Vinski alkaa selkeästi pelätä sitä tai se ei näytä auttavan, niin sitten käymme laserissa, jota Vinski ei pelkää yhtään. Se myöskin auttaa eikä siitä ole koskaan tullut pahenemisreaktioita, joilla on ikävä vaikutus emännän hermorakenteeseen.

Kipi liikkuu taas rapussa enimmäkseen hyvin ja luottavaisesti, mutta hetkittäin turvahakuisesti seinää pitkin. Pääasia, että ulos ja takaisin päästään kulkemaan. Polla sillä on taas ollut viikkoja sekaisin, kun lähistöllä selvästi on ollut juoksuisia narttuja.

Viime viikolla Kipi kävi rokotuksilla, ja yllätyksenä siltä löytyi samalla sydämestä sivuääni luokkaa 3/6. Eläinlääkäri piti ensin itse Kipin kuonoa kiinni sydäntä kuunnellessaan, jottei läähättäminen häiritsisi toimenpidettä. Kun hän laski hetkeksi stetoskoopin ja pyysi minua pitämään itse Kipin kuonoa kiinni voidakseen kuunnella sydämen uudestaan vuorotellen oikean ja vasemman kyljen puolelta, niin arvasin heti hänen kuulleen jotain poikkeavaa.

Viimeksi sydän oli kuunneltu viime elokuussa silmäkontrollissa käydessä, eikä mitään sivuääntä vielä silloin ollut. On kyllä mahtavaa, että meidän eläinlääkäri tutkii koiran hyvin joka käynnillä. Muuten ei tiedettäisi sitäkään, että Kipin sivuääni on kehittynyt näin nopeasti, kun sydämen tilasta ei olisi mitään dataa pitkältä ajalta. Kunnolla tutkimalla myös monet vaivat löydetään varhaisemmassa vaiheessa ja pysytään kartalla kokonaisuuden suhteen. Arvostan. Eivät muut eläinlääkärit, joilla silmävaivan takia silloin kävimme, tutkineet sydäntä tai muutenkaan mitään muuta kuin vain silmää.

Rokotuspäivänä oli hellettä, ja sisällä klinikallakin oli hiostavaa. Se on voinut sydänkuunteluun jotain vaikuttaa, mutta tuskin se nyt sentään sivuääntä on tyhjästä kehittänyt. Kipi onkin menossa myöhemmin tässä kuussa sydänultraan, jotta nähdään missä mennään. Oireita ei Kipillä ole ollut, sen rasituksensietokin on hyvällä tolalla. Eläinlääkäri tosin mainitsi, että sen kieli olisi vaikuttanut vähän siniseltä siinä läähättäessä. Joten kyllä se on hyvä tutkia tilanne nyt.

Nyt onkin jo jonkin aikaa ollut todella lämmintä. Ei täällä taida enää olla kuin kaksi vuodenaikaa, talvi ja kesä, ja välivuodenajat kestävät ehkä muutaman päivän. Mitkään äärisäät eivät oikein ole oma juttuni, ja on jotenkin surullista, että toukokuussa rikottiin ennätys hellepäivien määrässä ja että myöhään illallakin oli vielä yli 20 astetta. Koirien kanssa helle on selviytymistaistelua, kun meillä sisälläkin alkoivat hellelämpötilat jo toukokuussa ja auto on ihan pätsi.

Uimassa olisi kiva käydä vaikka joka päivä, mutta koirien aktiivisimmat uintivuodet ovat jo mennyttä elämää. Erityisesti Vinskin takia on rajoitteita, mutta ei Kipinkään uskaltaisi pitkää matkaa antaa uida ennen kuin sydämen tila on selvitetty. Tosin ei se pitkää matkaa edes koskaan ui, joten sikäli ei väliä. Mutta Vinskin kanssa pitää nykyään katsoa, että ranta on sellainen, josta se pääsee nousemaan vedestä ylös ilman isoja ponnisteluja. Mieluiten hiekkaranta. Se jo rajoittaa uimapaikkoja valtavasti. Sitten on se kastraation jälkeen alkanut kutinaongelma, jonka syynä olen pitänyt villaiseksi ja runsaaksi muuttunutta pohjavillaa, jatkuvaa karvanlähtöä ja hitaasti kuivuvaa turkkia, mutta se ei ehkä ole ainoa syy.

Olen huomannut. että kutinan määrä on vaihdellut riippuen siitä, missä olemme käyneet uimassa. Iso-Valkeella uinnin jälkeen viime vuonna ei kutinaa tullut ollenkaan, vaikka turkki oli silloin jo ehtinyt aika paljon kasvaa takaisin leikkaamisen jälkeen. Kutina on muutenkin saatu pidettyä aisoissa, kun olen leikannut turkkia pois kesäksi, käyttänyt Vinskin suihkussa kotona uinnin jälkeen ja harjannut turkkia kuivaksi tuulettimen vieressä. Fööniä kun Vinski jossain vaiheessa tosiaan alkoi kammota. Siitä huolimatta on lievää kutinaa joskus tullut, ja jostain tietystä paikasta vähän isompikin kutina. Olenkin nyt taipuvainen ajattelemaan, että vedenlaadulla on iso merkitys, mutta myös kastraatio vaikuttaa asiaan, koska sen jälkeen ongelma alkoi.

Niinpä uintipaikka pitää valikoida myös sillä perusteella, että siellä on poikkeuksellisen kirkas vesi eikä niin paljon ravinteita. Sellaiset paikat ovat meiltä aika kaukana, joten se rajoittaa uimisia kovasti. Turkkia en enää haluaisi leikellä, kun kaikkea pohjavillaa ei siten kuitenkaan saa irti eikä ongelma täysin poistu. Uidaan sitten harvemmin. Trimmaajalle voisi Vinskin viedä turkin alasajoon, mutta on jo vähän myöhäistä tälle vuotta varata aikaa, kun ajat menevät niin pitkälle, enkä tiedä miten Vinski sellaiseen edes suhtautuisi. Huonoja kokemuksia en sille halua. Aina näissä ei saa omistaja olla mukana, enkä kyllä Vinskiä yksin sellaiseen tilanteeseen jättäisi. Jos se jännittäisi liikaa, niin pakolla ei turkkia kyllä myöskään ajettaisi.

Reilu viikko sitten kävimme korkkaamassa uintikauden Iso-Valkeella. Oli lämmintä vettä ja uin itsekin. En heittänyt Vinskille ollenkaan keppejä suun tilanteen takia. En ehkä jatkossakaan heitä, vaan heitän sille pehmeitä leluja noudettavaksi. Vinski haluaa nimenomaan noutaa jotain uidessaan, mutta kyllä se minunkin kanssani ui ja itsekseenkin, päämäärättömämmin vain. Hitsi kun tuo ihana järvi on vähän turhan kaukana, että siellä kovin usein kävisi. Kutinoita ei nytkään Iso-Valkeen jäljiltä tullut.

Harrastukset eivät enää aikoihin ole juuri lainkaan mielessä pyörineet. Silti hiljattain vieläkin heräsi harmitus, kun osui facessa silmään juttu uudesta B-tottiksesta. MIKSI ei voinut tuo uusi tottis tulla voimaan jo niinä vuosina, kun kärvistelin selkävikaisten koirien kanssa ja luovuin kolme kertaa peräkkäin pk-haaveista hyppyesteen ja vähän A-esteenkin takia. Olisi ollut mahtavaa harrastaa pk-juttuja vähän aktiivisemmin ja käydä joskus kokeissakin niin Vinskin, Kipin kuin Draamankin kanssa. Vaan ei ollut meillä onni myötä siinäkään. 

Jälkeä kyllä olisi tarkoitus jossain vaiheessa kesää ottaa. Nosea olemme kotona välillä ottaneet, ja aina yhtä innoissaan pojat treeneistä ovat, molemmat yrittävät väkisin tunkea itsensä ensimmäisenä hommiin. Hyvin vapaamielisiä meidän treenit ovat, kun ainoa tavoite on saada koirille mielekästä tekemistä. Eivät tavoitteet ja kokeet ole mikään tärkein asia elämässä, vaikka enemmän muistoja ja elämyksiä kyllä olisi jäänyt, jos olisin saanut harrastaa edes vähän tavoitteellisemmin viimeistenkin koirien kanssa. 

On hassua tajuta, että tämä blogi on jo Kipin ikäinen, yli kymmenvuotias, enkä koko tänä aikana ole käynyt yhdessäkään pk-kokeessa (yhdessä BH-kokeessa kyllä mutta sitä ei lasketa), vaikka entisessä elämässä oli itsestään selvää käydä niissä. Viimeisestä jälkikokeesta on jo 12 vuotta. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu. Ja se, miten asiat joskus tahtomatta muuttuvat, koska tietenkin kuvittelin harrastavani pk-juttuja vielä pitkään, enkä ainakaan osannut kuvitella sitä millaiseksi arki muuttuisi kaikkien terveysongelmien myötä.

Nyt elän arkea kahden vanhan koiran kanssa, enkä tiedä miten pitkään enää saan olla koirallinen ihminen. En sitä liikoja mieti, elän tätä hetkeä ja nautin siitä, että vielä nyt saan elää koiramaista arkea. Tämä on vähän tällainen seniorikoirien hoivakoti nykyään 💓

Mennyttä ja nykyisyyttä

Joulu ja uusivuosikin sitten menivät jo. Jouluaatoksi tuli sopivasti pakkasta, aurinkoa ja hankikanto vesisateiden jälkeen, ja koirille joulun kohokohta olikin päästä pellolle kirmailemaan ja piehtaroimaan. 

Vinski ja joulupäivän piparkakkutalo

Aiemmin joulukuussa näytti siltä, että saadaan suorastaan satumainen joulu, kun lunta alkoi olla jo yli puoli metriä ja oli hyvin kaunista. Mutta niin vain jouluviikon vesisateet lässäyttivät kaiken. Inhoan talvessa juuri tätä sään sahaamista edestakaisin, ensin tulee lunta ja sitten vettä ja sitten pakkasta ja sitten sama uudestaan. Pahimmillaan talvikaudella on melkein koko ajan liukasta, lenkit ovat yhtä tuskaa ja noiden selkävaivaisten puolesta saa ihan oikeasti pelätä. 

Vinskin selkävaivaan liukkaus ja talviset olosuhteet vaikuttavat selkeästi. Sulan maan aikana öistä allepissailua on esiintynyt vain hyvin harvoin, on mennyt kuukausiakin ilman että tippaakaan on karannut, mutta talvikaudella pissailua esiintyy enemmän. Nytkin se joulun alla alkoi taas kuukausien tauon jälkeen. 

Vinski on aina vastannut hyvin huollossa käyntiin, pissailu on loppunut yleensä heti osteopaatilla tai kraniohoidossa käymisen jälkeen, myös laser on auttanut. Joskus vaikutus on ollut vain hetkellinen, joskus pitkäaikainen. Nyt Vinski kävi ennen joulua kraniohoidossa ja uudenvuoden jälkeen laserissa, eikä pissailu tällä kertaa kokonaan loppunut silti. Kunhan nyt pysyisi aisoissa, määrällisesti Vinski ei paljon ole nyt pissaillut.

Akupunktiota ajattelin kokeilla Vinskille seuraavaksi, ja täytyy varmaan myös kysellä peruutusaikaa meidän osteopaatille, kun meillä on varattuna hänelle seuraava aika vasta huhtikuulle. Peruutusaikaa ei varmaan ole helppo saada, koska osteopaatti on vähentänyt niin paljon töitään ja on aina muutenkin ollut hyvin kysytty. 

Vinski itse ei pissailusta kärsi, se ei sitä edes huomaa, eikä kipujakaan näytä olevan. Kovin on reipas, liikkuvainen, iloinen ja rento poika hän. Varuiksi Vinski sai kuurin Norocarpia, mutta ei sillä ollut mitään vaikutusta mihinkään. Se on näköjään pienestä kiinni, että hermotus ottaa itseensä ja aiheuttaa pissan valumista, ja sekin, missä määrin ja miten pitkään se vastaa huoltoon.

Usein olen leikitellyt ajatuksella, että muuttaisin jonnekin sen verran pohjoisempaan, ettei sää sahaa talvella näin paljon, tai ehkä vieläkin mieluummin jonnekin tarpeeksi etelään, vaikkapa Välimerelle, missä ei lunta edes ole. Sen verran rajoittavaa ja tuskastuttavaa liukkaus on, ja maastotkin saattavat olla kuukausikaupalla enemmän tai vähemmän kulkukelvottomia. Hyvähän se on haaveita olla, toteutus on asia erikseen.

Jouluna tuli katseltua elokuvia ja ohjelmia, mm. Pelastuskoirat-sarjan jaksoja. Oli mielenkiintoista ja muistutti taas siitä, miten mahtavia koirat ovat. Pelastustoiminta on raskasta, monipuolista, kiehtovaa ja tärkeää. Harkitsin sitä itsekin välillä silloin, kun laumassa vielä oli aktiivisia pk-koiria, mutta on varmaan kaikille parempi, etten siihen ryhtynyt, koska saatan helposti eksyä pelkästään kauppakeskuksen sokkeloihin. 

Tuli myös taas elävästi mieleen kasvattini Jami, joka palautui minulle vajaan kolmen vuoden iässä omistajan elämänmuutoksen ja pitovaikeuksien takia uutta kotia etsimään. Sellainen löytyi, ja tässä kodissa Jamista tuli pelastuskoira, joka oli mukana etsimässä kadonneita ihmisiä ja lemmikkieläimiä, ja se myös löysi molempia. Se kävi myös muutamat pelastuskoirien MM-kisat. Aivan mahtava koira ja suuri persoona. Jamin pojasta tuli sittemmin rajakoira, ja ainakin yksi sen pennuista löysi tiensä isänsä tavoin pelastuskoiratoimintaan. 

Ilman kodinvaihtoa Jamin ominaisuudet olisivat menneet hukkaan, eikä se koskaan olisi myöskään saanut jälkeläisiä. Niin monesti asiat ovat kohtalon oikuista ja sattumasta kiinni. Teetin Jamille myös terveystutkimukset sen palauduttua minulle, ja sekin on hauska muisto. Kuvannut eläinlääkäri totesi, että harvoin näkee näin priimoja lonkkia, tätä kannattaisi lonkkien puolesta käyttää jalostukseen. Kennelliiton lausunnossa luki erikseen: Hienot lonkat! Joten kyllä A-lonkissakin on eroja. Jamin vanhemmilla oli myös lonkat luokkaa A1, ja kaikilla Jamin tutkituilla jälkeläisillä oli A-lonkat, joten omena ei pudonnut kauas puusta tässä tapauksessa. 

Koira toki on aina kokonaisuus, eikä se pärjätäkseen tarvitse juuri kaikkein priimoimpia lonkkia, mutta perimään ja terveyteen liittyviä asioita on mielenkiintoista pohtia. Eivät priimat lonkat Jamiakaan siinä vaiheessa auttaneet, kun sen kohtaloksi koitui täysin yllättäen sydänsairaus 9-vuotiaana. Se ehti olla uudessa kodissa kuusi vuotta, kuten Draamakin aikanaan, mutta se saavutti siinä ajassa paljon. 

Edelliset kaksi joulua meidän laumalta kuluivat muuttopuuhien parissa, kun muutot olivat molemmilla kerroilla heti välipäivinä, joten nyt saimme vihdoinkin rauhoittua kunnolla joulunviettoon, eikä tarvinnut elää muuttolaatikoiden keskellä työn touhussa. Ensimmäinen näistä muutoista oli sentään omasta päätöksestä tehty, mutta toinen ei. Ei kyllä olisi ollut se ensimmäinenkään, jos minulle olisi kerrottu kaikki faktat ajoissa. Emme ehtineet kunnolla edes muuttaa vielä, kun selvisi, ettei kyseiseen paikkaan ehkä voi jäädä vuodeksikaan. Myöhemmin olimme hetken siinä tiedossa, että voimme sittenkin jäädä niin pitkäksi aikaa kuin lystäämme. Mutta sitten kaikki taas keikahti päälaelleen ja selvisi, että vuoden loppuun mennessä on lähdettävä. 

En koskaan ilman erittäin painavaa syytä muuttaisi minnekään tietoisesti vain vuodeksi, en edes unelmieni asuntoon. Jos olisin tiennyt asian jo ennen muuttopäätöstä, niin olisin jäänyt rauhassa asumaan entiseen asuntoon, kunnes olisi löytynyt sellainen parempi asunto, jonne voi asettua pitkäaikaisesti. Olin syvästi huolissani erityisesti Draamasta, koska se oli oireillut edellisen muuttomme jälkeen niin pitkäkestoisesti ja ajoittain vaikeasti, ja joutui näin pian muuttamaan uudestaan. Suolistosairaan koiran kohdalla ei venettä olisi vara keikuttaa turhan takia.

Oma lukunsa oli se, että uuden asunnon etsimiseen jäi lopulta aivan liian vähän aikaa. Alkuajat etsin sinnikkäästi asuntoa, joka olisi maantasalla ja jossa olisi oma uloskäynti, kuten aiemmissakin asunnoissa, mutta lopulta oli pakko tinkiä tästä periaatteesta, koska en kadullekaan halunnut koirien kanssa joutua, ja tarjonta oli meidän kannalta huonoa. Yhtä rivitaloa peräti pääsin katsomaan meidän entiseen asuinkuntaan, mutta haistoin asunnossa jopa maskin läpi hyvin selkeästi tunkkaisen, pistävän hajun, joten ei siitä olisi meille kodiksi ollut. 

Maantasalle emme sitten tosiaan päässeet, vaan uuteen kämppään oli jyrkät 18 askelman portaat. Mutta hissi sentään oli, eikä muuttomatka ollut pitkä. Pihalta pääsi metsäpolkua pitkin hiekkatielle lenkille. Kunnollista metsää ei ihan vieressä ollut, mutta pikkuisia metsiä sentään. Lähipuistosta tuli pian koirien lempparipaikka, ja puiston ja metsän välissä virtasi ennestään tuttu joki.

Puistolenkillä pari viikkoa muuton jälkeen

Me oltais lähdössä lenkille, haloo!

Tällä kertaa osasin varautua Draaman stressireaktioon, ja se sai kaulaansa Adaptil-pannan hyvissä ajoin ennen muuttoa, suolistosairauden lääkitys pidettiin maksimaalisella teholla, rutiinit pidettiin niin täsmällisinä kuin muuton keskellä pystyi, ja kävimme myös ennen muuttoa lenkkeilemässä uuden kodin ympäristössä. Muutto sujuikin Draaman osalta edellistä paremmin, vaikka oireilua sitten viiveellä tulikin.

Pojat sen sijaan kehittivät rappukäytävästä itselleen ylitsepääsemättömän ongelman. Ne kulkivat kyllä uuteen asuntoon reippaasti sisään ensimmäisellä kerralla, mutta jo ensimmäinen uloslähtö oli ongelma. Kipi lähti tapansa mukaan ovesta iloisesti ja vauhdilla henkselit paukkuen, mutta vastassa olikin liukas käytävä, kun se aiemmissa asunnoissa oli tottunut pitävämpään maahan tassujen alla koko edeltävän elämänsä ajan. Kipi järkyttyi tästä niin, ettei olisi halunnut kulkea rapussa ollenkaan, ja tartutti epäluulonsa myös Vinskiin. Draama sen sijaan kulki käytävässä suvereenisti varmoin jaloin ja ihmetteli, että mikä tässä nyt pojilla maksaa, päivänselvässä jutussa.

En tarkkaan muista, miten lopulta sain pojat silloin alussa ulos ja takaisin sisään. Pahaksi onneksi hissiin päästäkseen oli kuljettava pitkästi käytävää pitkin. Sen muistan, että kävin heti ensimmäisenä päivänä ostamassa tosi pitkän käytävämaton, jonka laitoín aina ennen uloslähtöä käytävään ja houkuttelin pojat kulkemaan sitä pitkin. Koko matkalle matto ei yltänyt, ja uloslähdöt olivat yhä hankalia, kun pojat ensin epäröivät ovella ja sitten kulkivat kyyryssä seiniä pitkin naapureiden ovia kolistellen ja stoppeja tehden hissille ja hissiltä ulko-ovelle. Olin ihan epätoivoinen ja kettuuntunut, kun emme enää saaneet asua maantasalla. Kokeilin pojille myös jarrusukkia ja erilaisia aineita tassunpohjiin, mutta niistä ei apua ollut.

Aika ja kärsivällisyys auttoivat jonkin verran ensimmäisinä päivinä, mutta pyysin silti avuksi myös lähellä asuvan kouluaikaisen kaverin, joka on eläintenkouluttaja. Läheltä katsoen kun ei aina huomaa kaikkea. Hän tuli katsomaan meidän rapussa kulkemista, ja kertasimme toimintatapoja. Hän neuvoi meitä hengailemaan rapussa välillä ihan muuten vaan, ja hän myös huomasi, että minun kannattaisi hissistä poistuessa jäädä kaikessa rauhassa seisomaan ja odottamaan poikia ja luottaa siihen, että hissi kyllä odottaa eikä ihan heti kurista koiria ovensa väliin. Tämän jälkeen tilanne helpotti lisää ja heivasin maton lopullisesti.

Nykyään rapussa kulkeminen on niin luontevaa, ettei sitä edes juuri ajattele. Se kyllä vähän hirvittää, kun koko ajan pelotellaan sähkökatkoilla. Millä me sitten ulos ja takaisin kotiin pääsemme? Tai jos hissi on rikki tai remontissa? Ei myöskään ole mikään kiva ajatus jäädä jumiin hissiin sähkökatkon yllättäessä... 

Etenkään Vinski ei saisi osteopaatinkaan mielestä enää kulkea portaissa juuri ollenkaan, eikä se kyllä suostukaan. Kokeilin portaita molemmilla pojilla, ja Kipi kyllä meni ne, koheltamista vain piti vähän hillitä. Vinski ei suostunut yrittämään alaspäin menemistä ollenkaan, se heittäytyi kauhuissaan lattialle ja teki kertakaikkisen stopin. Ylös se suostui menemään pari askelta, ei sen enempää. Olemme kokeilleet myöhemmin muutaman kerran uudestaan, mutta tulos on aina sama. Vinskin tuntien tiedän, että olisi tosi pitkällinen prosessi saada tilanne paremmaksi. En enää edes yritä, kun ei tuo portaissa kulkeminen muutenkaan suotavaa sille ole. Hätätilanteita ajatellen se vain olisi tarpeellinen taito, mutta nyt jää ainoaksi keinoksi ottaa kauhusta jäykkä 22 kg painava koira jollain ilveellä kainaloon, jos pakkotilanne tulee, ja ulkoiluttaa pojat sitten erikseen. Erilaisissa ulkoportaissahan Vinski on koko ikänsä kulkenut hyvin, se menee ne halutessaan vaikka takaperin, epäluulo kohdistuu nyt nimenomaan näihin rappukäytävän portaisiin.

Se riepoo kyllä vähän vieläkin, ettei sitä maantasan kämppää löytynyt, olisi niin paljon helpompaa koirien kanssa, kun voisi astua omasta ovesta suoraan ulos. Muuten ei itseäni niin kauheasti enää hetkauta asua vaihteeksi näin, eikä omasta puolesta edes haittaisi, vaikkei hissi toimisi, kun muutenkin käytän mieluummin portaita kulkiessani ilman koiria. Mutta kun ne koiratkin on ulos saatava monta kertaa päivässä.

Olemme solahtaneet näihin kuvioihin noin muuten ihan hyvin, vaikka pojat ovat syntyneet maalla ja eläneet siellä sen jälkeen minunkin kanssani pitkään. Draamakin sopeutui hienosti uusiin kuvioihin, ei sen stressireaktio näissä tilanteissa näkynyt päällepäin muuten kuin lisääntyneinä sairauden oireina. Sen päätin muuton jälkeen, että ihan heti emme pois lähde, vaikkei asunto ihanteellinen ollutkaan. Etenkään vuodenvaihteessa en aikonut vähään aikaan, jos enää koskaan, muuttaa. Draamalle eritoten en muutenkaan halunnut taas kerran uutta muuttoa, mutta tämä sitten jäi muutenkin sen viimeiseksi kodiksi.

Alla olevissa kuvissa on Draama viime maalis- ja huhtikuussa. Ne lumet jäivät sen viimeisiksi.

Selvisin Draaman syntymäpäivästä joulukuussa suhteellisen hyvin, vaikka haikeita mietteitä olikin pitkin päivää. Pahin paikka oli se, kun some muistutti sen menneistä syntymäpäivistä ja siitä, että sen kaikki sisarukset saivat yhä omaa synttäriään juhlia. Sisaruksille tietenkin toivon kaikkea hyvää ja pitkää ikää, mutta pahaltahan se tuntuu, kun Draama ainoana puuttuu siitä joukosta. Some on usein muutenkin niin monella tapaa vähän paha paikka. 

Olin myös hommannut meille syntymäpäiväksi ylimääräistä ohjelmaa, joka sai ajatukset osittain muualle. Seikkailimme Helsingin keskustassa, ja Vinski kävi siellä rokotuksilla Draaman luottolääkärillä, ja kotiin ajelimmekin sitten hirmuisessa lumimyräkässä hissuksiin (no sitä myräkkää en kyllä ollut tilannut, ihan pyytämättä tuli). Liian pian Draaman poismenon jälkeen en olisi helposti pystynyt sen omalle lääkärille menemään, koska lopetusmuistojen käsittelykin oli silloin niin alkutekijöissään vielä. Nyt sinne oli jo luontevaa mennä, ja Kipi oli siellä jo aiemmin syksyllä käynyt myös. 

Ajatuksissa Draama yhä on joka päivä monta kertaa, mutta suru ei enää viillä ihan niin syvältä kuin alussa. Takapakkia voi aina tulla, sen tiedostan. Lähes puoli vuotta Jipon poismenon jälkeen huomaan kirjoittaneeni blogiin, että toisinaan surua ja kaipausta on enemmän kuin eilen oli. Ja kyllä vuosia sitten poismenneitäkin yhä ajattelee kaipauksella, mutta ne eivät pyöri mielessä koko aikaa samalla tapaa kuin hiljattain poismenneet. Jokaisen poismenon jälkeen on ollut oma prosessinsa työstää asiaa. Surutyön lisäksi on joutunut keräämään palapelin palasia uudestaan kokoon, vaikka osa paloista puuttuu, ja arki on muuttunut pysyvästi. Silloin on vain toivonut, että kunpa kukaan muu ei liian pian lähtisi, on se sen verran raskas prosessi aina ja elämä mullistuu joka kerta.

Me ihmiset käsittelemme asioita eri tavalla, ja jotkut eivät esimerkiksi pysty katsomaan edesmenneen lemmikin kuvia pitkään aikaan. Minä sen sijaan melkein vimmaisesti kaivoin kuvia Draamasta joka paikasta pian sen poismenon jälkeen, myös rikkinäisen vanhan läppärin uumenista ja vanhoilta muistikorteilta. Ensimmäiset viikot myös juoksentelin pitkin maita ja mantuja, kun en halunnut olla kotona pitkiä aikoja kerrallaan. Kuuntelin usein tilanteeseen sopivaa surumielistä musiikkia ja luin yhä uudestaan erään sähköpostin ja siinä olevan runon. Sitten jossain vaiheessa aloin taas viihtyä kotona ja nuo muutkin asiat vähän hiipuivat vähitellen. Mutta yhä jos kuulen samantyyppistä musiikkia tai jos joskus luen kyseisen sähköpostin runoineen, niin se menee tunteisiin. Tulee varmaan aina menemään.

Luulen, että Draaman syntymäpäivä tulee olemaan vähän haikea niin pitkään, kun se ikävuosiensa perusteella voisi olla elossa. Jipon syntymästä tuli huhtikuussa kuluneeksi 20 vuotta, enkä heti sinä päivänä edes muistanut, että on sen syntymäpäivä. Mutta siis 20 vuotta, miten voi olla! Aika kuluu hurjan nopeasti, ei pysy edes perässä.

Jipon kuoltua surin sitäkin, että se lähti paljon nuorempana kuin aiemmat bordercollieni. Draama sitten lähti vielä paljon sitä nuorempana. Molemmat olivat suurella sydämellä ja intohimolla työtä tekeviä koiria, ja niiden olemuksessa oli jotain samaa, vaikka muuten ne olivat luonteeltaan aika erilaisia. Molempien lähtö oli kova paikka, mutta lähdön jälkeinen elämäntilanne oli kovin erilainen. Jipon kuollessa Kipi oli vasta puolivuotias, Vinski neljä ja Snoopy kymmenen. Touhua ja tulevaisuuden näkymiä riitti. Draaman lähdettyä laumaan ei jäänyt yhtään nuorta eikä harrastavaa koiraa, vain valtava aukko ja tylsät tulevaisuudennäkymät.

Otin hiljattain vihdoinkin Draaman valjaat kokeiluun Kipille, eikä se vastoin oletuksiani vetänyt niissä yhtään niin paljon kuin pelkäsin, joten se saa nyt välillä käyttää niitä. Oma mieli yritti tässä laittaa vähän hanttiin. Valjaat näyttivät jotenkin vääriltä Kipin yllä, kun Draama ehti käyttää niitä monta vuotta, ne kuuluvat yhteen nimenomaan Draaman kanssa. Mutta ei hyviä valjaita viitsi loputtomiin naulassakaan ilman käyttöä roikottaa. Vaatteiden käyttämisessä on vähän sama, että Draamalla eniten käytössä olleet vaatteet näyttävät vääriltä poikien päällä, mutta eivät niin selvästi kuin valjaat, jotka olivat sataprosenttisesti vain ja ainoastaan Draaman.

Joskus on käynyt mielessä joku asia, jonka olisin halunnut Draaman kanssa toteuttaa sen eläessä. Aika harvoin onneksi, koska turhaahan se on, eikä meiltä jäänyt mitään oleellista tekemättä. Mutta mietin, miten kiva olisi ollut käyttää Draama vaikkapa smartDOG-testissä, se olisi ollut myös sille itselleen tosi mieleinen, toisin kuin sen ennen minulle tuloa käymä luonnetesti, ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko tulos ollut odottamani kaltainen. Uskon, että esim. ongelmanratkaisukyky olisi Draamalla ollut hyvä.

Uskon myös tuntevani koirani aika hyvin, vaikka jotain uutta voisi tuollaisesta testistä oppiakin. Vinskin osalta luulen, että sen tunnollisuus eli halu välttää virheitä tulisi testissä erittäin hyvin esille. Vinskihän vaikuttaa joskus jopa vähän tyhmältä, mutta ei se oikeasti niin tyhmä ole, se haluaa välttää virheiden tekemistä, vaikkei sitä koskaan ole niistä edes rangaistu. Se takertuu mielellään valmiisiin tuttuihin kaavoihin, vaikka sitä ohjeistettaisiin tekemään toisin. Ja sitten se tekee niitä virheitä juuri siksi, että yrittää välttää niitä, tai se saattaa jättää tekemättä jonkun asian kokonaan. Nämä koirien persoonallisuuteen ja kognitioon liittyvät asiat ovat mielenkiintoisia, ja on kiehtovaa, miten tieto niistä koko ajan lisääntyy. Tästä aiheesta oli juuri artikkelikin.

Syksyn aikana pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni häätämään Giardiaa. Pojilla alkoi loppukesästä välillä olla löysyyttä, ja mietin, että Draama taisi jättää niille perinnöksi suolistovaivat. Osasin kyllä pian epäillä nimenomaan Giardiaa. Kun oireet aina muutaman hyvän päivän jälkeen uusivat, niin oli aika tehdä asialle jotain. Olisin voinut muuten yksinkertaisesti antaa pojille Axilur-kuurit ilman mitään lääkärikäyntiä, mutta Kipi sai nuorena Axilurista ikävän reaktion, kuolasi hulluna tuntikausia ja ripuloi, joten se ei tullut kyseeseen. Se oli siis vietävä lääkäriin, että se saisi antibioottikuurin mahdollista häätöä varten.

Päätin kiikuttaa Kipin Draaman lääkärille, jotta saisin samalla varmuuden siitä, oliko suolistossa mitään epäilyttävää. Otin kolmen päivän ulostenäytteen  mukaan, ja se lähetettiin laboratorioon. Suolisto ei tuntunut yhtään huolestuttavalta, vaikkei täysin moitteettomaltakaan, verikokeissa oli kaikki kunnossa. Labratulokset varmistivat Giardia-tartunnan, matoja ei todettu.

Draamaltahan tutkittiin uloste muutamaan kertaan vuosien mittaan, eikä sillä koskaan todettu matoja tai Giardiaa. Näin ollen sitä ei myöskään tarvinnut madottaa, mikä oli suoliston kannalta hyvä juttu. En madottanut poikiakaan enää viime vuosina, koska oletin, ettei niilläkään sitten todennäköisesti ole matoja. 

Oireetonta Giardiaakaan ei nykysuositusten mukaan tarvitse häätää, ja terveellä koiralla saattaa oma immuunipuolustus hoidella tartunnan. Koska pojat kuitenkin oireilivat säännöllisesti, niin niiden kohdalla häätö tehtiin. Kipi sai viikon kuurin Trikozolia, Vinski viisi päivää Axiluria. Somehan on täynnä pelottelua, että Giardian häätöön tarvitaan vähintään kymmenen päivää Axiluria eikä viisi päivää missään nimessä riitä. Päätin kuitenkin noudattaa eläinlääkärin ohjetta, tuskin hän sitä antaisi, jos se ei kellekään koskaan tepsisi. 

Häädön alussa ja lopussa koirat piti pestä desinfioivalla shampoolla. Kämpän siivosin, koirien pedit, hihnat ja pannat pesin. Kloriitilla en viitsinyt läträtä kuin ihan vähän eteisen ja kylppärin likaisimmissa nurkissa, sen haju käy henkeen liikaa. Jotkut pesevät kloriitilla koko kämpän, mutta ei vaan pysty. Ei Giardia muutenkaan kuiville lattiapinnoille ihan taloksi asetu.

Kuurin jälkeen ei kummallakaan enää ripulia ollut, jee! Reilun kuukauden päästä Vinskille sitten kerran löysyyttä tuli kahtena peräkkäisenä päivänä, ja rokotuskäynnillä sen uloste varuiksi tutkittiin, Giardiaa ei todettu. Eikä löysyyttä ole enää sen jälkeen ollut uudestaan, joten sen osalta näyttää viiden päivän Axilur todella tepsineen, ja Kipille puolestaan viikko Trikozolia. Ympäristöstä tuon riesan silti voi uudestaan saada myöhemmin, paskan määrä joka paikassa on vakio eli suuri.

Vinski tosiaan kävi rokotuksilla, turhan pitkä aika olikin edellisistä kulunut, mutta en niin pitänyt kiirettä, koska moneen kertaan rokotetulla vanhemmalla koiralla saattaa hyvinkin olla vasta-aineita vaikka loppuiäksi. No tutkimattahan sitä ei silti voi varmasti tietää, ja rokotutin nyt vielä Vinskin, vaikkei hyödystä varmuutta olekaan, kun ei voi edes tietää, miten se selviää talven yli. Mutta eipä tuosta rokottamisesta nyt kauheasti haittaakaan ole kuin harvoissa tapauksissa. Ja eläinlääkärikin totesi, että se on hyvä siksikin, kun nykyään tuodaan niin paljon koiria ulkomailta. Selän lisäksi ei Vinskillä isompia ongelmia toistaiseksi ole, muutama harmittoman oloinen patti ja silmäluomessa pieni Meibomin rauhaskasvain, joiden tilannetta seurataan, ne ovat olleet jo pitkään. 

Uudenvuodenaattona oli kammottava, alla olevan kuvan mukainen lenkkeilykeli. Tuon pahimman jään kohdalta emme kyllä kävelleet vaan väistelimme aina pahimmat kohdat miten milloinkin. Näinä aikoina saa päivä ja lenkki kerrallaan katsoa, missä milloinkin voi kulkea. Silti sitä ei voi estää, että joskus koirilla jalat lipsuvat, ja tapaninpäivänä Vinski meni suojatiellä melkein nokalleen.

Nyt loppiaisena on ollut paukkupakkanen, mutta ensi viikolle luvataan taas lisää lunta, räntää, vesisadetta ja plussakelejä, joopa joo. Onneksi on nosework, sitä voi treenata kotona, jos lenkkeily menee mahdottomaksi. Ollaan me sitä treenattukin, vaikkei vielä ole tarvinnut mihinkään viiden minuutin lenkkeihin tyytyä.

Loppiaislenkin varrelta