maanantai 30. maaliskuuta 2015

Jälkitreenit ja Operaatio Kissa

Tänään meillä piti olla Riitan yksäri, mutta siirsimme sitä kelin takia parilla viikolla eteenpäin. Eipä kyllä viime viikon aikana ehditty tehdä kotiläksyjäkään ihan siihen malliin kuin tarkoitus oli, kun aikaa meni mm. kissajahdissa. Parina päivänä vähän tokoiltiin, kontaktitreenejä Kipi sentään teki vähän useamminkin.

Torstaina olimme taas jälkitreeneissä Leean ja Jaanan kanssa. Kipi pääsi ajamaan Leean tallaaman jäljen, jolla oli pituutta puolisen kilometriä. Keppejä oli viisi, ja tällä kertaa niiden alla ei ollut purkkeja, päätin siirtää purkit tulemaan taskustani. Siinä janan lähellä oli joku koiranpissa, jota Kipi juuttui haistelemaan. Kehotin sitä jatkamaan matkaa kanssani janalle, mutta se ei uskonut, joten vedin sen (ihan nätisti) perääni. Ja kyllä Kipi siitä mielensä niin pahoitti, että eteni janaa huonosti, eikä aluksi edes yrittänyt nostaa jälkeä. Kun ei kerran saanut muiden koirien viestejä haistella, niin ei Kipin mielestä nenää tarvinnut sitten muuhunkaan käyttää, ja se vain seisoskeli ja välillä vähän haahuili päämäärättömästi ja nokka pystyssä. Odotin rauhassa ja lopulta se armollisesti nosti jäljen.

Ensimmäinen keppi meinasi jäädä, ja tällä kertaa autoin Kipiä pysähtymällä odottamaan, että se huomasi sen, jotta se varmasti muistaisi mitä oltiin tekemässä. Yksi välikeppi jäi myöhemmin ja annoin sen jäädä, kun ei Kipi siihen reagoinut. Muut kepit se nosti ja näytti välillä vähän etsiskelevän purkkia kepin läheltä. Jäljen ajoi tarkasti, eikä ottanut häiriötä kahdesta perässä kulkevasta ihmisestä.

Vinski pääsi ajamaan itse tekemäni jäljen, joka kyllä alun perin oli tarkoitettu Jackille. Mutta jälkeä tehdessäni jouduin tiheikköön, jossa kadotin muutenkin onnettoman suuntavaistoni vähäisimmätkin rippeet, enkä enää tiennyt, olinko jossain kohtaa kulkenut melkein ristiin. Niin no, sentään löysin takaisin autolle, mutta päätimme Leean kanssa varmuuden vuoksi vaihtaa jäljet päittäin. Ekan kepin jälkeen Vinski lähti suuntaan, jonne en ollut jälkeä tehdessäni mennyt, ja päätyi sitten hetkeksi ajamaan takajälkeä ennen kuin taas oli oikealla jäljellä ja vielä oikeaan suuntaankin. Kaikki neljä keppiä se ilmaisi varmasti. Ei siellä mitään silmukkaa sitten ollut, mutta jäljen alku ja loppu olivat lähellä toisiaan, mikä luultavasti aiheutti Vinskin harhautumisenkin.

Snoopykin pääsi ajamaan aika pitkän jäljen, kun toisesta tekemästäni jäljestä jäi muista syistä johtuen suurin osa ajamatta. Ja Snoopy oli meidän lauman paras jälkikoira sinä päivänä, ajoi jälkeä voimakkaasti ja intensiivisesti, nosti kaikki kepit eikä lähtenyt harhoille, vaikka jäljen loppuosassa oli ollut vieraita kulkijoita juuri ennen jäljen tekoa, ja jälki myös sivusi polkua, jossa oli paljon muiden koirien jättämiä viestejä. Niin on hyvä työmoraali meidän eläkeläiskoiralla!

Muuten viime viikko meni aika kissamaisissa merkeissä. Maanantaina varasin Nellalle sterkkausajan, jonka sain heti seuraavalle päivälle. Nella tuli leikattua vanhempana kuin muut kissani, mutta sen kiimat ovat aina ajoittuneet vain kevääseen ja alkukesään, joten suurin osa vuodesta on ollut kiimatonta ja vaivatonta aikaa. Nyt se kevään ensimmäinen kiima oli sen verran ärsyttävä, että päätin sen jäävän viimeiseksi ikinä, ja varasin leikkausajan heti kiiman loputtua.

Tiistaina Nellan ollessa leikkauksessa me koirien kanssa lenkkeilimme sillä aikaa uudessa maastossa. Sain taas ihmetellä urosten ihmeellistä maailmaa, kun pojat olivat vieläkin hanakampia hajujen perään kuin tutummissa maastoissa. Parin metrin välein piti lyödä jarrut pohjaan ja jumittua tutkimaan lohjalaiskoirien jättämiä viestejä, mitään yhteyttä muuhun maailmaan ei ollut. Välillä sitten nostettiin koipea suoraan kaverin naamalle. On ne niin fiksuja.

Kotoa lähtiessä en meinannut millään saada rimpuilevaa Nellaa kuljetuskoppaan. Kuvittelin jo itseni soittamassa klinikalle, että valitettavasti emme pääse paikalle, kun en millään saa taisteltua tuota hädin tuskin kolmekiloista kissaa koppaan... Leikkauksen jälkeen Nella suorastaan sukelsi omaan koppaansa ja kotona se vaati heti päästä yläkertaan, minkä julmasti siltä kielsin.

Viimeksi minulta on steriloitu kolme tyttökissaa 90-luvulla. Tässä välissä käytännöt ovat muuttuneet, ja Nellalle oli jo klinikalla puettu ylle verkkopuku haavan suojaamiseksi. Kehotettiin laittamaan kauluri, jos se ottaisi haavapuvun pois. Kipulääkettäkin saimme mukaan. Ennen ei kissoille mitään suojaa leikkauksen jälkeen laitettu, eikä kipulääkitystä annettu kotiin operaatioiden jälkeen sen enempää kissoille kuin koirillekaan. Nella myös oli saanut haavaan laserhoitoa heräämisvaiheessa.



Nella liikkui heti leikkauksen jälkeen hoippumatta, mutta ensimmäisinä päivinä se myös kyhjötti paljon aloillaan. Joka päivä se vaati päästä yläkertaan, mutta halusin pitää sen alakerrassa valvottuna. Perjantaina sitten myönnyin pyyntöön. Yläkerta kuuluu kissojen lempipaikkoihin. Siellä ei ole asuttu enää aikoihin, ja siellä on monta huonetta, joissa voi seikkailla ja vaania hiiriä, tai vain nauttia omasta rauhasta. Mutta Nellaa ei sitten kuulunut ollenkaan takaisin retkeltään. Päätin hakea sen itse takaisin, mutta en löytänyt sitä mistään. Arvasin sitten sen olevan välikatolla, jonne pääsee tikkaita pitkin, koska se on suunnilleen ainoa paikka, jonne yläkerrassa pääsee kunnolla piiloon. Olin jo menossa sinne sen perään, kun pysähdyinkin tarkastelemaan välikaton rakennetta vähän tarkemmin. Siellä oli harvakseltaan parruja, joiden päällä oli purupatja. Edetä voisi vain parruja pitkin, mikä oli hankalaa, koska parrut olivat kulkusuuntaan nähden poikittain. Eikä asiaa auttanut se, että välikatolla pääsisi etenemään lähinnä vain konttaamalla, jolloin kulkemista olisi mahdotonta kohdistaa pelkästään parrujen kohdalle. Sinne jäi kissa. Kyllä olin itselleni vihainen, että olin sen yläkertaan laskenut, mutten osannut varautua siihen, ettei sitä tarpeen vaatiessa saa sieltä myös pois.

Vein yläkertaan yöksi ruoka- ja vesikupin, mutta ne olivat lauantaiaamuna aivan koskemattomia. Synkeänä mietin, että liekö katti hengissäkään enää, piiloon vetäytynyt kuolemaa odottamaan varmaan. Jätin suoraan välikatolle kissanruokaa ja keitettyä seitiä. Seitit hävisivät myöhemmin lautaselta, joten sain todisteen, että Nella oli välikatolla ja ihan elossakin. Mutta yhtään näkö- tai kuulohavaintoa en siitä saanut, vaikka jo perjantaista asti kävin huhuilemassa sitä säännöllisesti. Jos tilanne olisi ollut normaali, olisin jäänyt rauhassa odottamaan, että Nella itse päättää joskus laskeutua alas, enkä olisi sitä edes ruokkinut yläkertaan. Mutta minulla oli käsissäni leikkauspotilas, jonka kunto olisi pitänyt välillä ehdottomasti tarkistaa, ja jota toisaalta en halunnut toipilaana jättää ruoatta ja vedettä ollenkaan. Ja jolla oli haavan päällä liimaside, joka piti ottaa pois viimeistään lauantaina. Ohjeen mukaan side piti poistaa 2-4 vrk leikkauksen jälkeen. Ei mikään mukava skenaario, että kissalta hautuu ja tulehtuu leikkaushaava siteen alla, koska se on karannut.

Soitin päivystävälle klinikalle ja kysyin, onko neljän vuorokauden ylitys lähtökohtaisesti paha juttu. Sieltä hämmästeltiin, että missä käsketään liimasidettä pitämään noin kauan ensinkään, heillä se käsketään ottamaan pois jo seuraavana päivänä. Tosiaan on leikatuilta koiriltanikin liimasiteet käsketty ottaa nopeammin pois, mutta näköjään klinikoiden käytännöt vaihtelevat. Hoitaja ehdotti, että haen heti kissan pois vintiltä ja poistan liimasiteen. Juuh, sitä en tehnyt, mutta sen sijaan otin yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen ja kävin sieltä hakemassa lainaksi kissanloukun.

Oli oma operaationsa saada kissanloukku hilattua välikatolle. Sen kun joutui kantamaan tikkaita pitkin, ja lopuksi joutui päästämään kädetkin irti tikkaista, että sai nostettua loukun perille. Huomasin myös, että tikkaiden yksi askelma oli muita huterampi ja mietin, että ovatkohan nämä tikkaat yhtä vanhat kuin yli satavuotias talo. Jätin ruokaa enää loukkuun ja kävin välillä myös kutsumassa Nellaa, mutta mitään elonmerkkiä en siitä saanut. Loukkukin pysyi koskemattomana. Sinne jäi Nella kylmään viettämään toista yötä.

Sunnuntaina olin jo varma, ettei Nellalle todellakaan voi kuulua hyvää, kun se ei näytä liikkuvan välikatolta minnekään, eikä edes syö, ruoat loukussa olivat yhä koskemattomia. Eikä Nella koskaan ollut viipynyt yläkerrassa tai missään muuallakaan noin kauan. Osku pyysi myös päästä yläkertaan ja annoin sen mennä, mutta varauduin siihen, että saan käydä myöhemmin vapauttamassa sen loukusta, jos se ahneena sinne menee. Mutta myöhemmin se tuli takaisin alakertaan retkeltään ja sen vanavedessä asteli pirteän näköinen Nella, tasan kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun oli yläkertaan lähtenyt. Osku oli aiemminkin Nellan reissun aikana käynyt yläkerrassa ja välikatollakin, mutta Nella ei siihenkään millään lailla reagoinut ennen kuin nyt.

Nellalla oli kova nälkä. Kun se sai syötyä, otin heti liimasiteen pois, ja haava oli ilokseni siisti. Verkkopukukin oli yhä päällä, mutta rispaantunut. Myöhemmin kun Nella puhdisti itseään, juuttui se suustaan verkkoon. Otin turhapuro-puvun pois ja virittelin tilalle sukkahousupuvun. Kun se aika äkkiä meni riekaleiseksi Nellan rimpuilun takia, askartelin sille uuden sinisen puvun tukevammasta materiaalista.



Kissat, nuo mahdottomat ja oikukkaat eläimet! Aina haluamassa oven toiselle puolelle. Ja kun sen oven avaa, jäävät usein oviaukkoon jahkaamaan, että halusivatko sittenkään juuri tuolle puolelle ovea. Jos lopulta päättävät haluta, niin kohta jo ollaan vaatimassa takaisin pääsyä. Paitsi silloin, kun päätetään karata ja olla piittaamatta kutsuista. Nyt Nella on myös ilmoittanut, että ruoaksi sille käy nykyään vain seiti. Justiinsa.

Huomenna vien kissanloukun takaisin, jos saan nostettua sen myös alas välikatolta. Ja jatkossa jos vielä erehdyn kissaeläimiä hankkimaan, niin valmiiksi leikattu rescue-kissa voisi olla kova sana! (Mutta kissanpennut ovat kyllä niin syötävän suloisia...)


Koirat ovat nauttineet, kun lenkeillä on vielä jostain löytynyt lunta. Ja tällä hetkellähän maa onkin taas kauttaaltaan valkoinen...









sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Jälkitreeneissä ja tokokoulutuksessa

Torstaina olimme  Nurmijärven puolella jälkitreeneissä Leean ja koiriensa kanssa. Tein jäljet Kaikulle ja Jackille ja Leea teki Kipille ja Vinskille. Metsä oli enimmäkseen sula, mutta kaikille jäljille osui myös muutama luminen kohta.

Kipi ajoi jälkensä noin puolitoista tuntia vanhana, pituutta oli puolisen kilometriä, kulmia muutama, keppejä neljä ja purkit niiden alla piilossa. Janankin otimme alkuun, kävelin itse vielä suhteellisen lähellä takana, kun ei janaa olla vielä valmiiksi treenattu. Hyvin nosti jäljen. Ensimmäiseen keppiin reagoi vain pienellä eleellä, mutta pysähdyin odottamaan, että ilmaisi sen. Muut kepit Kipi ilmaisi heti hyvin. Aika tarkka poika oli jäljellä eikä ottanut perässä kulkevasta Leeastakaan häiriötä.

Vinskin jälki taisi olla parin tunnin ikäinen, pituutta myöskin puolisen kilometriä, keppejä neljä, muutama kulma. Janalla kaarsi läheiselle polulle ja eteni sitä pitkin, mutta löytyihän se jälki niinkin. Jälki meni hienosti ja kaikki kepit Vinski ilmaisi varmasti.

Käytin tilaisuuden hyödyksi ja otin Kipillä myös kontaktitreenin Leean häiriköidessä. Tiedossa on nyt kontaktisulkeisia vähän joka paikassa!

Perjantai ja lauantai kuluivat lähinnä rennon lenkkeilyn parissa, perjantaina kyllä myös vähän tokoiltiin seuran kentällä ja pojat tekivät kivalla asenteella, Kipikään ei juuri vilkuillut muualle. Tällä viikolla ulotimme lenkkimme myös Kokkokalliolle ja pojat ottivat kärsivät ilmeet, kun halusin ne mukaan maisemakuvaan.




Tänään sitten Riitta ja Pekka, ihanan Jipon kasvattajat, tulivat kouluttamaan Ojakkalan halliin. Meille Kipin kanssa osui kouluttajaksi Riitta, joten saimme samalla arvion siitä, missä nyt mennään verrattuna entiseen. Aluksi otimme kontaktia häirittynä ja se meni ihan mukavasti, toki Kipi ehti pari kertaa pudottaa kontaktin, mutta korjasi sen heti.

Sitten seuraamista. Otin aika pitkän pätkän, kun halusin näyttää kokonaisuutta, ja Riitta totesikin, että vähän lyhyempää pätkää kannattaa yleensä tehdä, että pääsee palkkaamaan nuorta koiraa nopeammin. Ja niin me yleensä olemme tehneetkin. Kipi seurasi hyvin ja piti kontaktin, vain siinä kohtaa tipahti, kun seurautin sen ihan Riitan ohi. Riitta sanoikin, että häirittyä kontaktia kannattaa treenata erikseen, seuruussa häiriötä ei vielä kannata ottaa. Seuraaminen oli kuulemma mennyt teknisesti eteenpäin, kiva kuulla!

Teimme kaksi vauhtiluoksetuloa, kun kerrankin oli joku pitämässä Kipistä kiinni. Ihan ok. Sitten kisamainen luoksetulo, jossa vauhti oli vähän pidättyväisempi ja Kipi istui eteen aavistuksen vinoon. Uusinta meni paremmin, mutta ihan pientä vinoutta oli vielä istumisessa. Lyhyeltä matkalta otettuna Kipi tuli eteen aivan suoraan istumaan. Luoksetulo vaan on kisamaisena aivan keskeneräinen liike, koska ei olla sitä kokonaisena paljon tehty. Usein olenkin vielä vähän auttanut Kipiä käsimerkillä istumaan eteen ja silloin istuu kyllä suoraan. Suoruutta voisi myös treenata seinän vieressä, jolloin koiralla ei ole mahdollisuutta olla vinossa siihen suuntaan, johon sillä on taipumus kiepsahtaa. Riitta mietti, vaaniiko Kipi lelua ja tulee siksi toisinaan vähän hitaammin. Tätä olen itsekin miettinyt ja voisi kyllä kokeilla tehdä tätä vähän aikaa namipalkalla. Riitta ehdotti myös kokeilemaan sellaista palkkausta, että Kipi saa hypätä ylös minua vasten hakemaan palkkaa.

Seuraavaksi teimme vauhtinoudon ja kerroin noudon yhdeksi ongelmaksi sen, ettei Kipi tartu kapulaan kovin voimakkaasti. Tämä tuli nytkin esiin. Riitta ehdotti lähettämään Kipin heti lentävän kapulan perään. Tätä kokeiltiin ja kapulaan pureutuminen parani heti. Olen päästänyt Kipin kapulalle vasta kun kapula on pysähtynyt ja sitten juossut karkuun paluuvauhdin yllyttämiseksi, koska Kipi ryhtyi harrastamaan noudoissa varastamista, enkä halunnut yllyttää sitä lentävän kapulan perään. Mutta varastamisen voi kouluttaa myöhemmin erikseen pois, joten ei pidä pelätä päästää Kipiä lentävän kapulan perään. Näytimme myös kapulan pitoa ja sitä Riitta kehui kauniiksi. Tulee siinäkin välillä vähän huonompaa otetta ja sainkin tämän esiin, kun teimme uusinnan. Kapula vaan pois ja uusi yritys kunnes tekee hyvin.

Ihan lopuksi teimme vielä seuruupätkän, joka oli huono, koska Kipi tiesi, että repun vieressä oli loppupalkka odottamassa ja arvasi, että se tulee nimenomaan tämän liikkeen jälkeen ja vilkuili palkan suuntaan. Keskeytin seuruun ja otin uudestaan, vapautus palkalle kun seurasi hyvässä kontaktissa muutaman askeleen. Myöhemmin ehkä muutan kriteerin sellaiseksi, että lopussa tulee jackpot vain silloin, kun koko treeni menee hyvällä asenteella ja hyvässä kontaktissa. Ja kuten Riittakin ehdotti, niin loppupalkka voi olla myös taskussa vilkuilun välttämiseksi. Ajatuksena oli rakentaa Kipille sellainen kaava, että loppupalkka tulee joko repulla tai autolla, mutta tässä vaiheessa se tasku varmaan on hyvä ratkaisu.

Riitta totesi Kipin olemuksesta, että se on vielä melko pentumainen, joten se selittää kyllä mm. tuota sen häiriöherkkyyttä. Ja totesi hän asiaan vaikuttavan senkin, että Kipi tuli minulle vähän isompana pentuna ja menetimme silloin niitä tärkeitä viikkoja suhteen ja perustan luomiseksi. Edistystä kuitenkin on tapahtunut, ja kyllä minä itsekin olen taas luottavainen, että hyvä tästä tulee, kun treenataan oikeita asioita ja annetaan ajan kulua. Saa sitten nähdä, muuttuuko mielipide jonkun katastrofitreenin jälkeen :D

Riitta ehdotti, että Kipi voisi myös tehdä kontaktitreeniä ruokansa eteen. Kerroin, että ruoan se on aina saanut kontaktia vastaan ja nyt on lisäksi alettu treenata pidempää kontaktinottoa ja seuruuta ruoka-aikana. Riitta ehdotti, että ottaisin joskus iltaruoan treenikentälle mukaan. Jep, niin olin itsekin ajatellut tehdä. Samaa mieltä olimme siitäkin, että oleellisinta on nyt asenteen kehittäminen.

Joskus kun Kipi on ollut vähän jähmeämpi, niin olen miettinyt, että ei kai sille tule samantyyppisiä ongelmia kuin Vinskille. Riitta oli sitä mieltä, että Kipi on erityyppinen ja siltä kuitenkin löytyy mm. juoksuintoa. Ja olenhan itsekin huomannut, että Kipiltä esim. löytyy eri tavalla yritteliäisyyttä kuin Vinskiltä. Vinski on ihana, mutten silti haluaisi toista sellaista koiraa peräkkäin, joka välillä treeneissä väistää passiivisuuteen ja jolta puuttuu irtoavissa liikkeissä draivia ja vauhtia. Mainitsin Riitalle, että Vinski on viime aikoina ollut entistä aktiivisempi minua kohtaan. Riitta hämmästeli tätä. Lupasin joskus näyttää hänelle Vinskinkin tekemistä, sittenpä kuulen, huomaako hän muutosta entiseen verrattuna, vai olenko mahdollisesti kuvitellut kaiken :D Sitä en toki odota, että Vinski jatkossakaan tekisi vauhtiliikkeet ihan oikeasti vauhdilla, vaikka se välillä on vauhtiakin väläytellyt, mutta on se joskus nuorempanakin saattanut ihan satunnaisesti sitä väläytellä, kotipihatreeneissä erityisesti. Se on jännä ja arvoituksellinen tyyppi. Sanoin Riitallekin, että se on omalaatuinen, ja hän sanoi olevansa asiasta aivan samaa mieltä :D

Katsoin muiden koulutuksia sen mitä ehdin. Seurattavaksi osuivat Pekan koulutettavat, koska Pekka koulutti hallin etuosassa. Tuli taas kerrattua muutamia perusasioita, mikä onkin todella tarpeellista aina välillä. Pekka korosti sitä, että koiralle kerrotaan onko suoritus hyvä vai huono, harmaata aluetta ei ole, on vain hyvä tai huono. Hän totesi, että koirankoulutus on periaatteessa juuri näin yksinkertaista - mutta ei käytännössä toki usein olekaan. Tärkeää on myös antaa palaute koiralle aina reaaliajassa, koska muuten herkästi vahvistaa väärää asiaa. Ja koulutuksessa on tärkeää pelata suhteella, koska vain sen suhteen saa mukaan kisakehään, leluja tai nameja sinne ei saa viedä. Esimerkiksi seuraamisessa Pekka muutenkin suosii sitä, että hyvästä kehutaan (treeneissä toki myös palkataan) ja huonosta huomautetaan sanallisesti, hihnasta tempomiset eivät häneltä ymmärrystä saa. Samansuuntaiset ovat aina omatkin ajatukseni olleet.

Pekka totesi, että joskus voi saada sitäkin mitä ei vahvista. Kuten jos hitaasta luoksetulosta antaa palkaksi Sheba-purkin, niin seuraavalla kerralla koira tulee nopeammin, kun osaa odottaa palkkaa.

Eräällä vilkkaalla ja hektisellä koiralla oli ongelmana paikkamakuu. Pekka totesi, että koira osaa, ongelmana on väärä tunnetila. Tällaista koiraa ei kannata opettaa odottamaan lelupalkkaa, vaikka tällaisella palkkauksella usein haetaankin sitä, että koiralla on jotain mihin keskittyä. Mutta tunnetila muodostuu vilkkaalla ja leluja rakastavalla koiralla silloin helposti sellaiseksi, että se vain miettii, että jee, kohta saan lelun, kohta saan lelun! Ja se tekee koiran levottomaksi. Tällaisessa tapauksessa kannattaa palkata pelkällä kehulla ja ohjaajan hyväksynnällä. Voi makuuttaa pitkiäkin aikoja ja paikkamakuun jälkeen treeni loppuu siihen, ettei koiralla tässä liikkeessä ole mitään odotusarvoa hauskanpitoon. Ennen paikkamakuuta voi ottaa pitkänkin treenin ja leikittää koiraa, että se saa itseään purettua.

Pekka kehotti myös miettimään, vaatiiko koiran makaavan leuka maassa, koska silloin koira ei pysty läähättämään, mikä on ongelma, kun takana saattaa olla pitkä treeni ja paikallakin on ehkä tarkoitus maata pitkään. Samoin leuka maassa on ongelma, jos ollaan kisaamassa kuumassa säässä. Meillä Kipin kanssa on se ongelma, että se itse helposti laittaa leuan maahan, vaikken sitä ole opettanut sille, enkä koskaan palkkaa sitä siitä. Ehkä pitäisi alkaa kouluttaa tapaa järjestelmällisesti pois, vaikka eihän Kipille tuota läähätysongelmaa tulekaan, kun se ei koko ajan makaa leuka maassa. Mutta ei tuo sekatekniikka järkevä ole. Muutakin korjattavaa on, kuten taipumus vetää toinen etujalka aina koukkuun ja maata mutkalla. Tunnetila mielestäni on hyvä.

Joku kysyi, voiko koiraa paikallaolossa kehua etäältä vai pitääkö aina mennä koiran luokse, hänen koiransa kun tulee levottomaksi, jos hän menee sen luokse. Pekka totesi, että molempia tapoja voi käyttää, mutta jos hänen koiransa tulisi levottomaksi kun hän menee sen luokse, hänellä heräisi siitä ajatus, että juuri sitä on treenattava tosi paljon. Samoin kaikkea muutakin, mikä tuottaa hankaluuksia.

Pekka myös totesi, että vinkumisesta on turha moittia koiraa, koska koira ei oikeastaan mahda sille mitään. Pitää puuttua syyhyn, miksi koira vinkuu. Joillekin roduille piippaaminen on erityisen tavallista, eikä se tarkoita, että koiralla välttämättä on huonot hermot. Samoin on turha moittia koiraa, joka häntä koipien välissä pelkää jotain, kuten vaikkapa jotain alustaa. Silloin totutetaan koira vähitellen asiaan.

Tykkään kyllä paljon Riitan ja Pekan tavasta kouluttaa. Nyt teemme reilun viikon ajan läksyjä Kipin kanssa ja sitten pääsemmekin näyttämään taas meidän tokoa Riitalle.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Alkuviikon puuhastelut ja mietelmät

Maanantaina kävimme Nummelassa ja ihan ensin siellä suuntasimme metsään. Tein kaksi lyhyttä jälkeä sulaan kohtaan, Kipin jäljelle tosin osui pari lumistakin kohtaa. Varjoisissa kohdissa on vielä metsissä lunta, ja jotkut polut ja ulkoilutiet ovat ainakin osittain jäisiä.

Jälkien vanhetessa kävimme metsälenkillä ja sitten Kipi pääsi ajamaan jälkensä. Nyt olin jopa muistanut ottaa kotoa mukaan kuivia jälkikeppejä. Myös viikonloppuna tein Kipille jäljen, mutta silloin huomasin unohtaneeni jälkikepit kotiin. Otin sitten maasta oksia ja tein kepit niistä, mutta märkiä ja kohmeisia olivat, eikä Kipi ilmaissut kuin osan kepeistä. Nyt laitoin kolme keppiä ja purkit alle ja Kipi ilmaisi kaikki. Jäljesti myös hienosti, myös yhden puoliterävän kulman, jonka jouduin maaston takia tekemään. Lumiset kohdat jäljesti myös hyvin.

Toisen jäljen sai Vinski, Snoopy pääsi humputtelemaan muita temppuja. Vinskillä vain kaksi keppiä ja kaksi kulmaa, kun lyhyt oli jälkikin maaston rajallisuudesta johtuen, hyvin teki sekin töitä.

Sitten kävin asioilla ja kaupassa lompakkoa taskusta kaivaessani huomasin, miten lompakon välistä tipahteli neulasia ja keppiroskaa. Niin tuttua, usein olen metsätreenien jälkeen kaupan kassajonossa saman kokenut, ja myöskin kaivanut risuja hiuksista tai piposta. Selvää ainesta metsänpeikoksi! Jännempiäkin juttuja voi joskus treenien jälkeen taskusta löytyä. Kerran olin kaupassa tottistreenien jälkeen ja kaivoin kassalla lompakkoa treeniliivin taskusta. Käteen osui jotain ihan muuta, mutta työnsin sen vähin äänin takaisin ja toivoin, ettei kukaan ehtinyt huomata mitään. Nimittäin se taskuun unohtunut starttipyssy olisi voinut herättää kassalla hieman vääriä mielikuvia...

Kun kerran olimme taajamassa, pääsi Kipi ottamaan Prisman parkkiksella vähän kontaktitreeniä ja parin askeleen seuraamisen. Sitten aioin palauttaa Kipin autoon, mutta sepä pomppi innoissaan ja pyysi lisää tekemistä :) Annoin sen vielä ihan lyhyesti jatkaa, mutta laitoin sitten autoon, hyvä vaan jos jää nälkä tekemiseen.

Tiistaina ei treenattu mitään, mutta ulkoiltiin pitkään ja nautittiin ihanasta kevätauringosta ja viime juhannusta lämpimämmästä säästä :) Olen jo nähnyt monta sitruunaperhosta, leskenlehden ja sinivuokkoja, aika hyvin maaliskuussa.


Tänään olimme Luukissa. Ensin teimme lenkin, sitten Kipi ja Vinski pääsivät kentälle ottamaan pk-tottista, koska kenttä oli ilokseni sulanut. Kipi aloitti, ja näytin sille, että treenirepussa oli odottamassa rasiallinen kissanruokaa loppupalkkana. Ideana on nyt opettaa sille, että hyvästä työskentelystä voi tällaisen jackpotin saada. Muutaman kerran olin jo kotona antanut sen ansaita ruokakuppinsa ottamalla kontaktitreeniä ja seuruuta. Ensimmäisellä kerralla se vilkuili kovasti kuppia ja yritti rynniä kupille kesken kaiken, mutta pian se oppi luopumaan kupista ja tekemään lyhyen treeninsä loistavalla asenteella.

Ensin otimme pari pätkää seuraamista ja se meni nähdäkseni hyvin, mutta apusilmiä olisin kaivannut. Sitten otimme liikkeestä maahanmenon ja luoksetulon. Seuraamisosuus olisi voinut olla vähän täpäkämpi, mutta maahan putosi hyvin ja tuli luokse hyvää vauhtia, loppuasennossa jotain pientä epätarkkuutta.

Sitten vauhtinouto, vapautus jess-sanalla ja palkaksi patukkaleikki. Koska Kipi saisi ottaa kapulan maasta nopeammin ja voimakkaammin, tehtiin myös sellaista treeniä, että juostiin kilpaa kapulalle ja vapautin ja palkkasin heti kun Kipi otti kapulan.

Eteenmeno tehtiin niin, että jätin pallon eteenmenopaikalle Kipin kanssa, siirryimme kentän toiseen päähän ja virittelysanan jälkeen lähetin Kipin eteen. Kivalla vauhdilla meni ja palkkautui hyvin pallosta.

Loppuun oli tarkoitus ottaa pieni pätkä seuruuta, josta olisi saanut mennä loppupalkalle, jos asenne olisi ollut hyvä. Mutta kun syrjäsilmällä katselin, niin häntä ei nyt heilunut yhtään ja pientä loittonemista myös tapahtui, joten vein Kipin kentän laitaan odottamaan ja treenasin Vinskin siinä välissä.

Vinskin kanssa teimme pk-kaavion mukaisen seuraamisen vähän lyhennettynä, Vinski piti kivasti oikean paikan ja asennekin oli hyvä. Sitten liikkeestä istuminen, jossa jäi ensin seisomaan, uusinta ok.

Tasamaanouto oli hyvä. Sitten eteenmeno täyttöpatukalle, yritti ottaa varaslähdön, mutta sain komennettua sen takaisin, eikä se edes ottanut ihmeemmin nokkiinsa, ja teki ihan hyvävauhtisen eteenmenon.  Päätin kokeilla A-estettäkin, vaikka Vinski yleensä aina kieltäytyy siitä. Se suhtautuu epäluuloisesti A-esteisiin ihan yleisesti, mutta Luukin este on sen mielestä erityisen epäilyttävä. En yllättynyt, kun se nytkin kieltäytyi, kun yritin sitä juoksusta seurauttaa esteelle. Se kieltäytyi toisenkin kerran ja päätin, että kolmas yritys saa olla viimeinen, ja ihanhan minä silmäni pudotin, kun se menikin yli! Siitä kunnon kehut ja palkka, en vaatinut toiseen suuntaan suorittamista enää, kun se jo tuossa suorituksessa ylitti itsensä.

Loppuliikkeenä otimme juoksusta maahanmenon ja luoksetulon, joka oli onnistunut suoritus ja vauhtikin edelleen mukava. Loppupalkaksi Vinskikin sai kissanruokarasian ja oli ihan tohkeissaan.

Kipi oli saanut katsella Vinskin treeniä ja loppupalkan nauttimista. Otin sen taas kentälle, muistutin sitä sen omasta loppupalkasta ja sitten seuraamaan. Ihan eri asenteella teki nyt, häntä heilui ja teki intensiivisemmin, siitä vapautus loppupalkalle. Kriteerinä loppupalkan saamiselle on nimenomaan asenne, pienet tekniset epätarkkuudet hyväksytään. Mutta niitä epätarkkuuksiakin näyttää tulevan vähemmän silloin, kun asenne on kohdillaan. Nyt teki koko treenin aika hyvässä vireessä ja kontaktikin pysyi melkein koko ajan, vain se yksi seuruupätkä ennen taukoa oli huonompi.

Treenien päätteeksi Kipi pääsi myös rallattelemaan frisbeen kanssa.


Ehkä se tästä, kun ei liian usein treenata pitkästi ja kun saadaan paljon lisää häiriötreenejä. Nytkin olin varautunut treenaamaan paljon lyhyemmin, mikäli vire ei olisi kantanut. Kun mietin Kipin tottista ja tokoilua, niin se on ollut vähän sellaista vuoristorataa siitä asti, kun teini-ikä alkoi. Välillä Kipi on väläytellyt hyvää asennetta ja keskittymiskykyä ja osaaminen on mennyt eteenpäin, sitten se on taas saattanut olla ympäristöä koko ajan vilkuileva ja taantumuksellinen. Motivaatio ei vaan aina ole kantanut häiriötreeneissä, keittiössä on tehnyt kyllä aina hyvin. Maastotreeneissä motivaatio on myös aina ollut hyvä. Luulenpa, että jos Kipi paimentaisi työkseen, niin siinäkään ei motivaatio liiemmin pätkisi. Toko ja pk-tottis eivät samalla tavalla ole koiralle luonnollisia lajeja, vaikka omista koiristani lähes kaikki ovatkin helposti motivoituneet niihin, mutta osan koirista joutuu opettamaan tykkäämään niistä - tai sitten pitää odottaa, että teini-ikä menee kunnolla ohi, jos hormonit ja aivotoiminta sekoittavat koiran pään ;) Tässä tuli taas ihmisvertaus mieleen: eivät ne teini-ikäiset poikalapsetkaan usein jaksa kunnolla keskittyä ja kiinnostua teorian opiskelusta koulunpenkillä, mutta saattavat kyllä innolla ja keskittyneesti urheilla tai rassata mopoja.

Vinski myös ailahteli paljon teini-iässä, mutta sen jälkeenkään se ei erityisesti pitänyt itsenäisten vauhtiliikkeiden tekemisestä. Tein paljon töitä sen motivaation eteen ja kävimme myös huippukouluttajilla hakemassa neuvoja. Vauhtia ja asennetta ei vaan löytynyt. Viimeisen kouluttajan pakeille menin sillä mielellä, että nyt jos koskaan saamme neuvoja motivaatioon. Näytimme kouluttajalle meidän seuruuta ja luoksetulon, jonka Vinski silloin teki itselleen nopeasti mutta rotuisekseen hitaasti. Kouluttajan neuvoilla kokeilimme sitten paria kikkaa, joilla ruutuun voisi saada motivaatiota ja vauhtia. Vinski ei vastannut koulutukseen ja kouluttajan mielenkiintokin lopahti. Kysyin, kouluttaisiko hän itse tuollaista koiraa tokoon, ja hän paukautti suoraan, että ei. Kertoi myös omakohtaisen kokemuksen paimenlinjan bordercolliesta, joka oli aivan loistava paimen, muttei myöskään oikein syttynyt tokoon, eikä siitä sitten tokokoiraa tehtykään.

Tavoitteellisen tokon päätinkin lopettaa Vinskin kanssa, mutta olen tyytyväinen, etten kokonaan lopettanut tokoa tai tottistelua, vaan jatkoin niitä koiran ehdoilla silloin tällöin, yrittämättä enää saada ongelmaliikkeistä kisakuntoisia. Ellen olisi tehnyt niin, en olisi saanut kokea Vinskin kanssa sitä hyvää yhteistyötä mitä esimerkiksi tänään teimme. Sitä oppii niin paljon jokaiselta koiralta. Erityisesti olen oppinut sen, miten vähän tiedän :D Ja sen, ettei ole itsestäänselvyyksiä, että kaikki bordercollietkaan eivät aina sovi joka lajiin, mutta silti voi löytää mielekkään tavan tehdä jotain. Ja että vaikka aina vaan olen enemmän narttuihminen, niin nuo uroksetkin ovat ihan hauskoja :)

Siinä, että olen lenkeillä pyytänyt koiria välillä kiipeämään kiville ja kannoille ja tasapainoilemaan puunrungoilla, on myös varjopuolensa. Nyt tuo meidän huimapäinen wannabe-vuorikiipeilijämme tarjoaa oma-aloitteisesti mitä hurjimpiin kohteisiin kiipeämistä palkkion toivossa. Se kiipeää jyrkille ja korkeille kiville, joille en itse pyytäisi koiria kiipeämään. Maanantaina se kiipesi kaatuneen puun juurakon päälle ja katseli tyytyväisenä alas sieltä parin metrin korkeudesta. Autoin sitten Kipin alas kiikkerältä vuoreltaan.

Kipin tasapaino on kehittynyt. Ristikkäisten jalkojen nostelu on sille nykyään helppoa. Näen muitakin merkkejä siitä, että syvät lihakset ovat ehkä viimeinkin alkaneet kehittyä. Jumppaa jatketaan.


maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kriiseily jatkuu

Kuluneen viikon aikana olemme treenanneet tokoa parkkipaikalla, seuran kentällä ja pihalla. Kipin osalta treenit ovat noudattaneet samaa kaavaa; osa liikkeistä on mennyt  kohtuullisen hyvin ja osa päin mäntyä, erityisesti asenteen osalta, joka on ollut EVVK. Vinski puolestaan on toiminut hyvin. Ja Snoopy tietenkin on tehnyt omat pikku tokoilunsa täysillä kuten aina.

Kipillä ilmeisesti todellakin on meneillään joku nuoren uroksen Hirmuisen Vaikea Vaihe. Vinskillähän näitä oli myös aikanaan. Muilla uroksillani ei ole ollut. Eikä yhdelläkään nartulla koskaan ole tuollaisia ailahduksia ollut. Narttuja olen muutenkin aina tajunnut paremmin, ne vaan ovat minusta selkeämpiä, helpompia ja järkevämpiä, niiden kanssa on helpompi virittäytyä samalle aaltopituudelle ja niiden sielunelämää on helppo ymmärtää.Vinskin jälkeen silti otin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan tarkoituksella nimenomaan uroskoiran, kun arvelin sen olevan helpompi vaihtoehto kahden uroksen jatkoksi. Nyt kyllä tuntuu vahvasti siltä, että jos koskaan enää uutta koiraa taloon tulee, niin se on ehdottomasti narttu! Siitä huolimatta, että sitten saa taas olla eristämässä juoksuaikoina ym., mutta ei se ylivoimaista ollut ennenkään.

Näin kevään tultua minulla olisi kova into treenata kunnolla, mutta Kipin kanssa ei nyt ole järkevää treenata kuin joskus ja lyhyesti, jos se tuollaisena päättää pysyä. Toki Vinskin kanssa voi myös treenata, ja maastotreenejä varmaan voi huoletta tehdä Kipilläkin, mutta olisi niin kiva tehdä kunnolla myös tokoa tai tottista, huoh. Vielä tämän kuun aikana päästään Kipin kanssa kyllä kahdesti näyttämään meidän tokoilua Riitalle, joten toivottavasti saadaan vinkkejä siihen, miten hommat vähän edistyisivät.

Niin ovat erilaisia kaikki koirat yksilötasolla, vaikka edustaisivat samaa rotuakin. Näille nykyisille koirilleni on yhteistä se, että ne kaikki ovat itsepäisiä. Mutta jokainen on sitä omalla tavallaan. Snoopylla on vahvat mielipiteet, mutta sillä on myös aina ollut iso moottori ja suuri halu yhteistyöhön, eikä itsepäisyys ole treenejä juurikaan haitannut. Sen kanssa kontakti tuli ihan ilmaiseksi. Häiriöt ovat olleet sille aina samantekeviä. Kun se pääsi pentuna ensimmäistä kertaa halliin, asteli se sinne tyytyväisen näköisenä häntä pystyssä ja oli ihan, että joo, tää on tää mun halli. Se keskittyi heti täysillä omaan treeniinsä, eikä sitä kiinnostanut vähääkään mitä sen alamaiset hallissa puuhasivat :D Vinski ja Jippo myös olivat heti reippaita hallissa, mutta ne myös halusivat perehtyä tilanteeseen ja uusi paikka vaikutti aluksi niiden tekemiseen jonkun verran.

Vinskin itsepäisyys näkyy erityisesti asioissa, joita se ei halua tehdä, koska ne arveluttavat sitä. Silloin se osaa olla todellinen jääräpää, mutta muutenhan se on nöyrä ja kuulolla oleva koira. Mitä taas Kipi ei samalla tavalla ole, vaikka osaa joskus ollakin. Mutta se osaa myös sulkeutua omaan kuplaansa, jonne on joskus vaikea saada yhteyttä.

Treenejäkin tärkeämpää on sujuva arki koirien kanssa. Se jo on hienoa, että koirat ovat terveinä ja voivat tehdä pitkiä lenkkejä ja nauttia koirana olemisesta. Se kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Aina välillä pyydän koiria tekemään lenkillä jotain, että ne muistaisivat minunkin olevan mukana eivätkä pelkästään höseltäisi hajujen perässä. Tässä niiden huomio on tehtävää suorittaessa kiinnittynyt lähestyvään ihmiseen, joka sinne autioon maisemaan äkkiä ilmestyi.



Pääkuvat kaikista tältä päivältä.




Huomasin pihassa nupullaan olevia sinivuokkoja, aikaisin tulivat kuten viime vuonnakin.

Minulla on nyt ollut kaksi hitaasti kypsyvää koiraa peräkkäin, vaikka bordercollieta usein pidetään varhaiskypsänä rotuna. Eivät ne kaikki sitä ole, etenkin urokset saattavat kypsyä hitaammin. Toki uroksissa on myös varhaiskypsiä ja nartuissa hitaammin kypsyviä, yksilöstä se aina on kiinni. Moni bordercollie on kisavalmis jo nuorena ja on niitä varhaiskypsiä yksilöitä muissakin roduissa. Tokosääntöjä sitten muutettiinkiin taannoin sellaisiksi, että luokkaa pääsee vaihtamaan jo yhdellä ykköstuloksella entisen kolmen ykkösen sijaan, että lupaavat koirat pääsevät nopeammin arvokisatasolle asti. Ja sehän on ihan ok, jos edetään koiran ehdoilla, eikä yritetä väkisin prässätä koiraa jo nuorena kohti tuloksia. Ei se saisi mikään itseisarvo olla, että tulosta pitää tulla mahdollisimman nuorena, missään lajissa. Itse asiassa tiedän englantilaisen bc-kasvattajan, jolla oli kasvateilleen sellainen ehto, että kisaamaan ei saa mennä alle kaksivuotiaana. Ymmärrän pointin siinäkin, vaikka minusta asian voi hyvin ratkaista koirakohtaisesti.

Jokohan tokokin on niin totista, että hitaammat jäävät auttamatta aina jalkoihin? En niin tarkkaan tiedä, kun en itse ole vieläkään päässyt edes paikalliseen treeniryhmään asti :D Aika paljon lajia on kehitetty huippujen ehdoilla joka tapauksessa. Ja olen kuullut juttuja, että esimerkiksi päästäkseen nuorten koirien tokorinkiin pitää olla aika valmis tapaus jo, ja ihmettelen, että miksi, kun siitä nuorena  pahasti keskeneräisestä voi tulla vielä vaikka mitä. Mutta haluan uskoa, että tokoakin voi harrastaa pipo vähemmän kireällä jos haluaa. Uusissa säännöissäkin on kivoja liikkeitä, joita haluaisin päästä joskus kisoissa kokemaan. Tällä viikolla treenattiin taas uusien sääntöjen mukaista VOI-luokan ohjattua noutoa. Vinskiltä onnistui hyvin ja Kipi teki liikkeestä oman sovelluksensa. Se otti merkiltä kapulalle lähtiessään merkin suuhunsa ja toi sitten minulle sekä merkin että kapulan :D On sillä kivaakin treeneissä ollut, vaikka välillä jähmii.


sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Tokokriisi

Viime aikoina ovat parkkipaikkatokoilut olleet hyvin haastavia Kipin kanssa. Välillä se on keskittynyt hyvin, mutta usein on kontakti ollut täysin kateissa ja Kipi on vain halunnut vilkuilla ympäristöä eikä mistään ole meinannut tulla mitään.

Tietenkin pohdin syytä moiseen. Ehkä ollaan tokoiltu liikaa kotona suhteessa häiriötreeneihin talvikauden aikana, ja nyt on lisäksi kevättäkin rinnassa. Etsin syytä myös peilistä. Enkö ole osannut motivoida Kipiä oikein tai luoda siihen hyvää suhdetta. Mietin, mitä voisin tehdä jatkossa toisin ja selasin läpi erästä koirankoulutusopustakin hyvien vinkkien toivossa. Ei siellä oikeastaan mitään uutta ollut. Vähän masensi, kun siellä painotettiin ensimmäisen vuoden tärkeyttä. Peli menetetty, ensimmäinen vuosi meni jo! Toista koirankoulutusopusta en edes avannut, kun muistin muutenkin, että siellä painotetaan luovutusiän jälkeisten viikkojen suurta merkitystä perustan luomiselle, sillä pentu ei koskaan myöhemmin opi yhtä paljon ja nopeasti. Vielä masentavampaa, Kipihän tuli minulle minulle vasta yli nelikuisena!

No joo, mietin sitten, että toki huomiokykyinen, innokas, nuori ja tapahtumaköyhässä ympäristössä asuva koira on aikamoisen haasteen edessä avaralla parkkipaikalla, kun pitäisi keskittyä treenaamiseen. Vähän niin kuin veisi innokkaan lapsen Linnanmäelle tai lelukauppaan, istuttaisi siellä alas ja vaatisi keskittymään kertotaulun opetteluun. Keittiötokoissa Kipi onkin aina keskittynyt hyvin ja ollut täysillä mukana. Myös hallissa se on keskittynyt hyvin ne kerrat, kun siellä ollaan oltu. Se kun on suljettu tila, jossa ei ole silmänkantamattomiin häiriötä joka ilmansuunnassa, eivätkä häiriöt muutenkaan ole niin monimuotoisia. Kipi ottaa hirmu herkästi häiriötä esimerkiksi linnuista. Ehkä siksi kun täällä landella ei aina paljon muuta tarkkailtavaa ympäristössä ole? Meidän lintubongari :)

Nyt olenkin ottanut asiaksi treenata entistä enemmän parkkipaikoilla tai muussa häiriössä, helposti ja motivoivasti, valmiina muuttamaan suunnitelmia tilanteen mukaan. Olen kokeillut erilaisia virityksiä liikkeisiin ja muutenkin yritän olla tarkka mielentilasta. Jotkut treenit ovatkin jo sujuneet tosi kivasti.

Ja kun emme useinkaan pääse treenaamaan ryhmäpaikkamakuuta vieraiden koirien kanssa, niin treenasimme sitten oman lauman kesken. Hyvin pysyivät kaikki ja hyvin malttoivat odottaa omaa käskyä nousta istumaan paikkamakuun jälkeen, minua vähän katselivat kun hyppäsin pusikkoon ottamaan kuvia.



Perjantaina päästiin taas peruutuspaikalle halliin treenaamaan. Siellä Kipi keskittyi jälleen hienosti! Ja aina liikkeiden jälkeen se pyysi lisää tekemistä. Olen pitänyt Kipiä hallikäynneillä aika paljon kytkettynä, kun en ole halunnut ottaa riskiä, että se menee häiritsemään ketään, kun muiden koirien keskellä treenaaminen kuitenkin on meille niin harvinaista. Nyt pidin sitä enemmän irti ihan ongelmitta. Treenattiin mm. ruutuun lähetyksiä targetille ja namille ja hyvin meni. Kerran juoksi toinen koira ruudun ohi kun Kipi oli menossa sinne ja hieman se vaikutti Kipin suorittamiseen, mutta toisen koiran luokse se ei ollut lähdössä eikä muutenkaan häiriintynyt isommin. Aika hienoa taustat huomioiden.

Kipi pääsi myös ryhmäpaikkamakuuseen hallitreenien lopuksi, ja ensimmäistä kertaa ilman hihnavarmistusta. Ei ongelmia. Oli kyllä niin kiva hallitreeni, että muutaman huonomman treenin muisto haalistuu kummasti sen rinnalla! On palkitsevaa huomata, että kuitenkin Kipi jo osaa jotain, pystyy keskittymään häiriössäkin ja tykkää tehdä. Vaikka joskus jossain parkkistreenissä olo on ollut lähinnä epätoivoinen, että apua me ei osata yhtään mitään ja koira on kiinnostunut vain ympäristöstä ja jotkut tuon ikäiset jo kisaavat täyttä häkää. Mutta viime mainitulla seikalla ei ole minulle merkitystä, en yritä viedä nuorta koiraa eteenpäin mahdollisimman nopeassa tahdissa, eikä sinne kisoihin mikään hoppu ole. Tärkeintä on tehdä mielekästä yhteistyötä tässä ja nyt.

Treenasin Kipin hallissa kahdessa erässä ja Vinskin siinä välissä. Vinski teki innolla liikkeitä. Ruutuun se meni myös ihan kivaa vauhtia Vinskiksi, mutta ei se enää ole missään treeneissä mennyt ruutuun niin kovaa kuin silloin taannoin, kun teki itselleen aivan poikkeuksellisen suorituksen. Olisipa kiva päästä Vinskin pään sisään, metka tyyppi.

Eilen treffasimme Kipin kanssa Luukissa Pirjon ja Repen ja teimme kolmen tunnin lenkin. Ensin pojat taas vähän tunnustelivat tilannetta ja Kipi vaikutti vähän varovaiseltakin, mutta sitten se meni leikkiinkutsumisasentoon ja kohta pojat jo leikkivät ihan niin kuin ennenkin, myös painivat keskenään rennosti. Mainiota! Lopuksi otettiin lyhyt treeni parkkiksella, Kipille vähän seuruuta, liikkeestä maahanmeno ja kaksi luoksetuloa. Nyt keskittyi hyvin parkkiksellakin.