sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Varjoa ja valoa

Sattuipa taas eräänä päivänä niin, että koirien tullessa sisälle aamupissalta oli lattialla verta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että toivottavasti kyse ei ole Draamasta. Olimme vasta pari päivää sairasloman ja paukkupakkasten jälkeen lenkkeilleet sen kanssa normaalimmin, joten en kaivannut mitään takapakkia.

Mutta tietenkin se oli juuri Draama, jonka toinen takajalka oli veressä. Syyksi paljastui anturaan tullut haava. Pikkujuttu periaatteessa, mutta tuohon hetkeen kulminoituivat kaikki menneiden viikkojen huolet ja rajoitukset, ja tuntui siltä, että nyt en enää ala. En halunnut luopua vasta saavutetusta vapaammasta elämästä, josta Draama itsekin niin kovasti nautti. En halunnut palata liikkumisen tuntuvaan rajoittamiseen. Huoletti myös se, että kipeä jalka voisi vaikuttaa Draaman liikkeisiin ja sitä myötä myös selkään.

Mutta eikun putsaamaan anturaa ja sitomaan tassua. Olen aina inhonnut tassuvammoja. Näpertelet tassupaketteja pahimmillaan useamman päivässä, kun ne eivät pysy tai kastuvat ulkoillessa suojaamisesta huolimatta. Hoidat haavaa ja toivot ettei se tulehdu, rajoitat koiran liikkumista ja harrastuksia. Anturavamma on vielä siitä viheliäinen, että koiran on koko ajan astuttava anturan päälle, joten paraneminen on hitaampaa.

Löysin netistä ohjeita, miten anturavamman voisi teippaamalla tai liimaamalla saada paranemaan nopeammin. Teippaamista yritin, mutta luovuin siitä hyvin nopeasti, kun eivät  ne teipit pysyneet. Päätin antaa vamman parantua ihan sideharson suojissa vaan. Ja kyllä se tuskallisen hidasta olikin. Alussa haava aukesi pienenkin ulkoilun aikana ja vuoti verta. Jouduin rajoittamaan liikkumista jopa enemmän kuin selän takia aiemmin jouduin. Jonkun ajan kuluttua haava ei enää auennut joka ulkoilulla, mutta joka päivä jossain vaiheessa kuitenkin. Vajaan kahden viikon päästä tapaturmasta vielä kerran tuli ulkoilun aikana pieni pisara verta siteeseen. Siihen mennessä olin jo lisännyt lenkkien pituutta tuntuvasti, koska Draamaa ei anturavamma muuten tuntunut haittaavan ja itse olin jo tulossa hulluksi ikuisten rajoitusten kanssa.

Minulle ei selvinnyt, mihin Draama anturansa oli loukannut. Jäljet johtivat pihalle kohtaan, jossa oli yksi isompi verilammikko, mutta mitään terävää sieltä ei löytynyt, mikä viiltohaavan olisi selittänyt. Ensimmäisten päivien jälkeen aloin laittaa haavaan pihkasalvaa, jonka hoitavia ja haavojen umpeutumista edistäviä ominaisuuksia ylistettiin monilla tahoilla. Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun haava ei pihkan voimallakaan mennyt heti kuin taikaiskusta umpeen. Ehkä siitä kuitenkin jotain hyötyä paranemisprosessissa oli. Nyt lähes kolmen viikon päästä anturassa edelleen on halkeama, mutta se on kuitenkin niin paljon jo mennyt umpeen, että laitan enää ulos tassun suojaksi kumitöppösen, siteistä on päästy eroon. Sideharsoa menikin jo rullakaupalla.

Antura tapaturman jälkeen

Viikon päästä

Kahden viikon päästä

20 päivän päästä

Oli se kivaa kun taas päästiin paremmin ulkoilemaan koko jengin voimin. Viime viikonloppuna oli aivan ihana aurinkoinen ulkoilusää ja koirat pääsivät myös pellolle rälläämään.









Vapaampaa lenkkeilyä todellakin osasi taas arvostaa. Vähän enemmän on kyllä tullut Draamaa kytättyä, että liikkuuko se hyvin, hyppäsikö se nyt liian lennokkaasti tuon ojan yli, tekikö liian monta äkkikäännöstä. Mitään oireita se ei lisääntyneestä liikunnasta ole saanut, ja Neurontin-lääkityskin on jo purettu. Pumpuliin ei Draamaa tai muitakaan kääritä, joten vapaana juoksemista ja muiden kanssa telmimistä ei estetä ilman pakottavaa syytä, mutta järki pidetään mukana. Vapaaksi ei pääse suoraan ulko-ovelta, vaan vasta kun on hetki kävelty ja lämmitelty lihaksia. Rajua ja repivää liikuntaa ei saa rajattomasti harrastaa, ja loppujen lopuksi nuo luonnostaankin liikkuvat normilenkillä enimmäkseen järkevällä tavalla, eivätkä kaiken aikaa rällää.

Parin kuukauden rajoitetun lenkkeilyn aikana huomasin tuskallisen selkeästi, miten tärkeää koirien kanssa lenkkeily minulle on. Nimenomaan niin, että kaikki aktiivi-ikäiset pystyvät lenkkeilemään kunnollisen pituisia lenkkejä, eikä tarvitse miettiä miten lenkit järjestetään yhden ollessa pelistä pois. Ei lenkeistä silloin ole samaa iloa eikä edes huvita lähteä vain osan kanssa erikseen pitkälle lenkille. Vinski ja Kipi saivat välillä hetken vielä juoksennella lähiympäristössä sen jälkeen, kun Draama ja Snoopy oli viety pienen lenkin jälkeen kotiin. Snoopylle tilanne oli normaali, mutta Draama ei voinut käsittää, että se jätettiin kotiin muiden päästessä ulos, ja ekan kerran jälkeen löytyi keittiön verhotankokin verhoineen lattialta, kun Draama oli hieman harrastanut ikkunassa kyttäämistä ja ilmeisesti yrittänyt viestiä muille, että hänet on epäreilusti unohdettu tänne ja olisi syytä tulla hakemaan mukaan.

Harrastuksista luopuminen on kyllä ihan syvältä sekin, mutta ennemmin voin silti luopua niistä kuin kunnollisen pituisista lenkeistä. Koirien kanssa metsään ja lenkkipoluille pääseminen vain on niin tärkeä henkireikä. Viime aikoina kun vielä stressiäkin on pukannut joka suunnasta, niin harmitti älyttömästi, kun ei päässyt edes huolettomasti lenkkeilemään ja nollaamaan välillä päätä.

No, ei se lenkeilykään aina pelkkää auvoa ole. Tänä viikonloppuna on ollut ihan hirveä keli, kun piha, tiet ja polut muuttuivat jäisiksi. Olemme vältelleet jäisiä reittejä niin paljon kuin mahdollista ja pysytelleet umpimetsässä märässä lumessa kahlaamassa. Snoopy silti ehti jo vetää lipat pihatiellä :( Sää on myös ollut kovin harmaa, mutta pellolla ja metsässä oli silti ihan mukavaa.








Meidän tie tänään, lenkkeile tässä nyt sitten...

Ollaan me vähän treenattukin, ja tällä viikolla oli taas hallitreenit. Draama oli iloisesti ylivireinen ja teki asioita, joita ei vähään aikaan ole tehnyt. Kun treenasimme ruudun paikkaa, niin se meni joka kerta suoraan maahan vaikka käskin seisomaan, ja oli muutenkin kuin lentoon lähdössä. No, tylsät saikkuilut olivat tehneet tehtävänsä. Pitäisi nyt muutenkin treenata joitain liikkeitä vielä pienemmissä paloissa ja myös ottaa kuuntelutreenejä säännöllisesti. Tulipa mieleen sekin, että pk olisi Draamaa ajatellen helpompi laji. Tokossa on enemmän sellaisia ikäviä rajoituksia kuin ettei saisi purra tunnareita päreiksi tai juosta ruutunauhan takareunan yli. Tai käydä vaihtamassa ohjatun noudon kapulaa keskikapulaan, kuten Draama viime treenissä teki :D Puolustukseksi täytyy sanoa, että ensimmäisen kerran kokeilin ohjattuun keskikapulan laittaa, ollaan aiemmin tehty sitä VOI-luokan tyyliin kahdella kapulalla eikä edes montaa kertaa.

Tunnari meillä myös on ikuisuusprojekti. Olemme tehneet tunnarikapulalla paljon pitämis- ja nostamistreeniä, mutta pidemmälle emme tunnu pääsevän. Heti jos liitän siihen liikkeen mukaan, unohtuu kaunis ote välittömästi. Haistelemista ja oman tunnarin erottamista ollaan myös erikseen treenattu, mutta Draama ei malta keskittyä haisteluun tarpeeksi, vaan törmää iloisesti kapuloille ja nostaa herkästi joko väärän tai ainakin ehtii huiskia väärät pitkin poikin ennnen kuin nostaa oman. Kokeilin laittaa namejakin hidasteeksi, mutta Draamaa eivät namit hidastaneet tai edes kiinnostaneet ollenkaan. Me niin tarvittaisiin joltain kokeneemmalta apua, sillä tältä ohjaajalta loppuu jo mielikuvitus sen suhteen, mitä tunnariongelmille olisi tehtävissä :D No pari ideaa ehkä vielä on mielessä, mutta on kyllä oikeasti harmillista, kun ei pääse ohjatusti treenaamaan.

Draaman kanssa on tosi kiva tokoilla, mutta helppoa se ei aina ole. Pk olisi paitsi helpompaa, niin myös sopisi Draamalle hirmu hyvin muutenkin. On niin harmillista, jos ovi pk-maailmaan on Draamankin kohdalla kokonaan sulkeutunut tavoitteellisessa mielessä. Muutamaan vuoteen ei laumassa ole enää ollut tavoitteelliseen pk-harrastamiseen soveltuvaa koiraa, ja pk-jälki on sentään aina ollut minulle lajeista tärkein, se oma juttu. Kotitarpeiksi onneksi voimme pk-jälkeä harrastaa, mutta eihän se ihan sama asia ole. On se vaan jotenkin surkuhupaisaa, että myös Kipi ja Vinski sopisivat pk-puolelle paremmin kuin tokoon, mutta ne selät ja ne esteet...





perjantai 6. tammikuuta 2017

Joululoman puuhia

Vietimme joulua perinteisesti, ainakin melkein. Aatonaattona kipattiin pihaan vuoden polttopuut ja heittelin ne yksin vajaan. Sen jälkeen oli tarkoitus tehdä joulusiivous loppuun. Hetken aikaa sujuikin hyvin, mutta sitten sippasin ja päätin armahtaa itseni lattioiden kuuraamiselta. Kun vielä mielessäni ynnäsin polttopuut tuoneen traktorin pihaan jättämät mutaiset urat ja aatoksi luvatun sateen, niin sain tulokseksi, ettei se lattioiden siivoaminen kovin järkevää edes olisi. Vain hyvin pienen hetken olisivat lattiat puhtaana pysyneet, sillä vaikka koirien rapaiset tassut aina lenkin jälkeen pyyhitäänkin eteisessä, niin kyllä se rapa melko kattavasti pitkin koko taloa kulkeutuu.

Aattona sitten todellakin satoi ja tuuli. Meidän selkävaivainen kvartettimme siis lenkkeili takitettuna.


Myrtsin näköistä jengiä...


Tältä näytti piha aattona. Jouluidylliä kerrakseen!


Ja sitten lenkin jälkeen eteisessä...



Aattoilta kului suvun parissa, ja joulupyhinä meillä oli omaa kivaa. Mikä on ehkä parasta, mitä voi tehdä, kun joulu on musta? No jäljestys tietenkin! Tähän aikaan vuodesta metsäjäljestykseen liittyy myös monia etuja: ei punkkeja eikä muita ötököitä, ei hellettä, ei käärmeitä, ei marjastajia eikä sienestäjiä! Joulupäivänä tein Draamalle jäljen viereiseen metsään, ja hienosti Draama jäljesti.

Tapaninpäivä oli aurinkoinen, ja suunnistimme taas jäljelle, tällä kertaa Velskolaan, jonne Seija tuli Miinan kanssa seuraksemme. Seija teki jäljen Draamalle, ja itse tein jäljet Kipille ja Vinskille. Tämä oli ensimäinen vieraan tekemä jälki, jonka Draama pääsi nyt meillä ollessa ajamaan. Vaikka jos tarkkoja ollaan, niin alkuaikoina itse sille tekemäni jäljet ovat myös olleet sille vieraita!

Draaman jälki oli puolisen kilometriä pitkä, keppejä viisi. Otin lyhyen janalähetyksen, ja hyvin Draama nosti jäljen. Kesken se janan opettelu meillä noin yleisesti ottaen vielä on. Draama myös jäljesti hyvin eikä häiriintynyt perässä kulkevasta jäljentekijästä. Yhdessä kohdassa se kadotti jäljen ja jatkoi etenemistä aika pitkään väärään suuntaan, kunnes sitten lähti etsimään kadonnutta jälkeä laajoin kaarroksin. Toisessa kohdassa se oikaisi vähän, ja sinne jäi yksi keppi, toinenkin keppi jäi jonnekin, joten loppusaldo oli kolme keppiä ja onnellinen jälkikoira.

Kipi ja Vinski jäljestivät tosi hienosti ja ilmaisivat kaikki kepit. Seijan kanssa totesimme, että kyllä kokemus kuitenkin näkyy koirissa. Draamalla jäljestyskokemusta ja rutiinia on vähemmän kuin pojilla, ja se joskus näkyy, vaikka pätevä se kyllä on. Mutta sillä ei ole vielä esim. yhtä hyvä tekniikka kadonneen jäljen etsimiseen kuin oikein kokeneella, rutinoituneella koiralla. Kiva vaan kun on haasteita edessäpäin ja voidaan yhdessä hakea lisää kokemusta. Millään lailla Draama ei siihen reagoinut, että jälki oli vieraan tekemä. Ei kukaan muukaan koirani ole tehnyt eroa sen välille, onko jälki minun vai jonkun muun tekemä. Silti tykkään treenata muidenkin tekemiä jälkiä, koska ihmisillä on oma tyylinsä tehdä jälkiä, ja näin saa enemmän vaihtelua. Ei myöskään ole mitään syytä opettaa koiralle, että jäljet ovat aina sen oman ohjaajan tekemiä. Itselle taas on vieraan tekemässä ja merkkaamattomassa jäljessä se hyvä puoli, ettei tiedä missä jälki kulkee, mikä on tosi hyödyllistä treeniä sekin.


Metsässä jäljestyksen jälkeen

Heti joulun jälkeen olimme hallitreeneissä. Paikalla oli nyt Draaman Neo-velikin, ja pari kertaa liikkeiden välissä jäi Draama kyttäämään veljen treeniä. Otimme myös kolmen paikalla olleen koiran kesken paikallaolot EVL-tyyliin, ihan ekaa kertaa Draaman kohdalla. Ekalla kierroksella Draama meni heti istumisen jälkeen hyvin kaukokäskystä maahan, tokalla kierroksella tarvittiin kaksi käskyä. Ekalla kierroksella Draama kutsuttiin ensimmäisenä luokse ja tokalla vasta veljen jälkeen, ja hyvin se omaa vuoroa odotti. Ja tietenkin Draama taas poikkaisi narupallosta narun, kuten viime hallitreenissäkin :D Mutta ei hätää, olen keksinyt naruttomille palloille uuden elämän pujotettuna sukan sisälle ja näin jatkamaan elämäänsä narupallon tärkeässä virassa, ja rikkinäiset tai parittomat sukathan ovat ehtymätön luonnonvara.

Ensimmäinen uusi vuosikin on nyt sitten Draaman kanssa vietetty. Viiden maissa vein koirat pikku lenkille, ja raketteja tietenkin paukkui jo silloin, koska eiväthän muista piittaamattomat ihmiset tapojaan paranna. Ilo oli silti kävellä ulkona neljän koiran kanssa, joista kukaan ei pelännyt raketteja. Sisälle taloon pauke kantautui vain pariin otteeseen selvemmin, ja kerran Draama herkesi haukkumaan ylimääräiselle häiriölle, muut eivät, eikä Draamakaan sen enempää piitannut.

Draama on nyt ollut reilut pari viikkoa Neurontin-kuurilla. Ensimmäiset viisi päivää se sai Neurontinin rinnalla vielä myös tulehduskipulääkkeen, mutta sitten jatkettiin pelkällä Neurontinilla. Tällä viikolla annos puolitettiin ja kahden viikon päästä aletaan ajaa alas. Samaa gabapentiiniä tuo Neurontin on kuin Snoopyn syömä Gabapentin, joten nyt sitten puolet laumasta vetää gabaa.

Edelleen on epätietoinen ja epävarma olo Draaman selän suhteen. Mitä kaikkea siellä varsinaisesti virheasennon lisäksi mahdollisesti on, miten se tulee vaikuttamaan arkeen pitkällä tähtäimellä. Draaman vapaana olemista rajoitan vielä tosi paljon ja kytken sen heti, kun se vähääkään riehaantuu. Ei se ymmärrä, miksei saa samalla tavalla pistellä menemään kuin ennen. Nyt tuli vielä hirmupakkasetkin, mutta kunhan sää tästä lauhtuu, niin annan Draaman olla enemmän vapaana ja seuraan, aiheuttaako se oireilua.

Ulkona on taas kaunista ja puhdasta, kun tällä viikolla satoi lunta, mutta siellä on nyt kolmatta päivää hirrrveän kylmä. Ulkona ei paukkupakkasilla tehdä muuta kuin melko lyhyet lenkit, muuten puuhaillaan sisätiloissa. Koirista kolme palelee enemmän tai vähemmän, kun ulkona on noin kylmä, mutta yksi oikein kukoistaa pakkasilla. Toisin kuin ehkä voisi kuvitella, niin kyseessä on Snoopy, meidän oma sisäisen huskynsa löytänyt pakkasukko. Se tarkenee ulkona vaikka ilman vaatetustakin, vaikka toki yleensä sen puenkin, porskuttaa häntä heiluen energiaa pursuten eteenpäin, eikä ole kertaakaan nostellut tassujaan. Sen lämmönsietokyky sen sijaan on vanhemmiten alentunut, ja luulenpa, että kesäinen notkahdus voinnissa johtui enemmän lämmöstä kuin siitä, että takapää olisi äkkiä tullut niin paljon kipeämmäksi. Kipulääkityksellä Snoopy nyt loppuikänsä kuitenkin on, ja ihan syystä.

Vinski sen sijaan alkoi kovempien pakkasten tultua roikottaa vuorotellen molempia takajalkojaan ilmassa ja ajoittain ontua kaikkia jalkojaan. Hetken lenkkeiltyään se alkoi liikkua normaalisti. Kipi ja Draama aristivat vain ihan lievästi kylmää maata lenkin alussa, mutta kun pakkanen kiristyi yli 20 asteeseen eilen illalla, oli vaikutus Draamaan dramaattinen. Nyt olen nähnyt senkin, kun koira yrittää epätoivoisesti liikkua koskematta ollenkaan maata. Tänä aamuna oli yhä kylmempi ja Draaman tassut palelivat hurjasti, joten pakko oli keksiä jotain. Löysinkin piirongin laatikosta muutaman fleecetossun, jotka Draama sai jalkaansa. Teho oli huikea, nyt Draama liikkui taas mielellään ja tassuja nostelematta.

Nyt tarkenee


Sisällä ollaan taas harjoiteltu hajutunnistusta ja vähän jotain tokotemppuja. Jopa Kipikin on saanut pari tokotemppua illassa ottaa. Suurpiirteinen se on aina vaan, mutta iloinen ja innokas se on nyt ollut, ja sellaisina hetkinä sitä ymmärtää hyvin, miksi kuitenkin yritin pitää sen tokouraa yllä niinkin pitkään. Välillä sitä nimittäin olen ihmetellytkin ;) Hajutunnistus on kaikkien mielestä kivaa, ja on ihan loistavaa, kun on tällainen tapa aktivoida koiria mielekkäällä ja luonnollisella tavalla sisätiloissa. Etsittävänä hajuna on vielä ollut kaneli, mutta jossain vaiheessa täytyy aktivoitua hankkimaan ainakin yksi Nose Work-haju ja opetella se. Ja onhan niitä hajuja maailmassa vaikka mitä, omakin kaappi pullollaan kaikkea mitä voisi opetella.

Nyt ollaankin jo loppiaisessa, joten joulunaika alkaa olla virallisesti ohi, ja onneksi myös paukkupakkasten pitäisi kohta olla ohi.