sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Varjoa ja valoa

Sattuipa taas eräänä päivänä niin, että koirien tullessa sisälle aamupissalta oli lattialla verta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että toivottavasti kyse ei ole Draamasta. Olimme vasta pari päivää sairasloman ja paukkupakkasten jälkeen lenkkeilleet sen kanssa normaalimmin, joten en kaivannut mitään takapakkia.

Mutta tietenkin se oli juuri Draama, jonka toinen takajalka oli veressä. Syyksi paljastui anturaan tullut haava. Pikkujuttu periaatteessa, mutta tuohon hetkeen kulminoituivat kaikki menneiden viikkojen huolet ja rajoitukset, ja tuntui siltä, että nyt en enää ala. En halunnut luopua vasta saavutetusta vapaammasta elämästä, josta Draama itsekin niin kovasti nautti. En halunnut palata liikkumisen tuntuvaan rajoittamiseen. Huoletti myös se, että kipeä jalka voisi vaikuttaa Draaman liikkeisiin ja sitä myötä myös selkään.

Mutta eikun putsaamaan anturaa ja sitomaan tassua. Olen aina inhonnut tassuvammoja. Näpertelet tassupaketteja pahimmillaan useamman päivässä, kun ne eivät pysy tai kastuvat ulkoillessa suojaamisesta huolimatta. Hoidat haavaa ja toivot ettei se tulehdu, rajoitat koiran liikkumista ja harrastuksia. Anturavamma on vielä siitä viheliäinen, että koiran on koko ajan astuttava anturan päälle, joten paraneminen on hitaampaa.

Löysin netistä ohjeita, miten anturavamman voisi teippaamalla tai liimaamalla saada paranemaan nopeammin. Teippaamista yritin, mutta luovuin siitä hyvin nopeasti, kun eivät  ne teipit pysyneet. Päätin antaa vamman parantua ihan sideharson suojissa vaan. Ja kyllä se tuskallisen hidasta olikin. Alussa haava aukesi pienenkin ulkoilun aikana ja vuoti verta. Jouduin rajoittamaan liikkumista jopa enemmän kuin selän takia aiemmin jouduin. Jonkun ajan kuluttua haava ei enää auennut joka ulkoilulla, mutta joka päivä jossain vaiheessa kuitenkin. Vajaan kahden viikon päästä tapaturmasta vielä kerran tuli ulkoilun aikana pieni pisara verta siteeseen. Siihen mennessä olin jo lisännyt lenkkien pituutta tuntuvasti, koska Draamaa ei anturavamma muuten tuntunut haittaavan ja itse olin jo tulossa hulluksi ikuisten rajoitusten kanssa.

Minulle ei selvinnyt, mihin Draama anturansa oli loukannut. Jäljet johtivat pihalle kohtaan, jossa oli yksi isompi verilammikko, mutta mitään terävää sieltä ei löytynyt, mikä viiltohaavan olisi selittänyt. Ensimmäisten päivien jälkeen aloin laittaa haavaan pihkasalvaa, jonka hoitavia ja haavojen umpeutumista edistäviä ominaisuuksia ylistettiin monilla tahoilla. Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun haava ei pihkan voimallakaan mennyt heti kuin taikaiskusta umpeen. Ehkä siitä kuitenkin jotain hyötyä paranemisprosessissa oli. Nyt lähes kolmen viikon päästä anturassa edelleen on halkeama, mutta se on kuitenkin niin paljon jo mennyt umpeen, että laitan enää ulos tassun suojaksi kumitöppösen, siteistä on päästy eroon. Sideharsoa menikin jo rullakaupalla.

Antura tapaturman jälkeen

Viikon päästä

Kahden viikon päästä

20 päivän päästä

Oli se kivaa kun taas päästiin paremmin ulkoilemaan koko jengin voimin. Viime viikonloppuna oli aivan ihana aurinkoinen ulkoilusää ja koirat pääsivät myös pellolle rälläämään.









Vapaampaa lenkkeilyä todellakin osasi taas arvostaa. Vähän enemmän on kyllä tullut Draamaa kytättyä, että liikkuuko se hyvin, hyppäsikö se nyt liian lennokkaasti tuon ojan yli, tekikö liian monta äkkikäännöstä. Mitään oireita se ei lisääntyneestä liikunnasta ole saanut, ja Neurontin-lääkityskin on jo purettu. Pumpuliin ei Draamaa tai muitakaan kääritä, joten vapaana juoksemista ja muiden kanssa telmimistä ei estetä ilman pakottavaa syytä, mutta järki pidetään mukana. Vapaaksi ei pääse suoraan ulko-ovelta, vaan vasta kun on hetki kävelty ja lämmitelty lihaksia. Rajua ja repivää liikuntaa ei saa rajattomasti harrastaa, ja loppujen lopuksi nuo luonnostaankin liikkuvat normilenkillä enimmäkseen järkevällä tavalla, eivätkä kaiken aikaa rällää.

Parin kuukauden rajoitetun lenkkeilyn aikana huomasin tuskallisen selkeästi, miten tärkeää koirien kanssa lenkkeily minulle on. Nimenomaan niin, että kaikki aktiivi-ikäiset pystyvät lenkkeilemään kunnollisen pituisia lenkkejä, eikä tarvitse miettiä miten lenkit järjestetään yhden ollessa pelistä pois. Ei lenkeistä silloin ole samaa iloa eikä edes huvita lähteä vain osan kanssa erikseen pitkälle lenkille. Vinski ja Kipi saivat välillä hetken vielä juoksennella lähiympäristössä sen jälkeen, kun Draama ja Snoopy oli viety pienen lenkin jälkeen kotiin. Snoopylle tilanne oli normaali, mutta Draama ei voinut käsittää, että se jätettiin kotiin muiden päästessä ulos, ja ekan kerran jälkeen löytyi keittiön verhotankokin verhoineen lattialta, kun Draama oli hieman harrastanut ikkunassa kyttäämistä ja ilmeisesti yrittänyt viestiä muille, että hänet on epäreilusti unohdettu tänne ja olisi syytä tulla hakemaan mukaan.

Harrastuksista luopuminen on kyllä ihan syvältä sekin, mutta ennemmin voin silti luopua niistä kuin kunnollisen pituisista lenkeistä. Koirien kanssa metsään ja lenkkipoluille pääseminen vain on niin tärkeä henkireikä. Viime aikoina kun vielä stressiäkin on pukannut joka suunnasta, niin harmitti älyttömästi, kun ei päässyt edes huolettomasti lenkkeilemään ja nollaamaan välillä päätä.

No, ei se lenkeilykään aina pelkkää auvoa ole. Tänä viikonloppuna on ollut ihan hirveä keli, kun piha, tiet ja polut muuttuivat jäisiksi. Olemme vältelleet jäisiä reittejä niin paljon kuin mahdollista ja pysytelleet umpimetsässä märässä lumessa kahlaamassa. Snoopy silti ehti jo vetää lipat pihatiellä :( Sää on myös ollut kovin harmaa, mutta pellolla ja metsässä oli silti ihan mukavaa.








Meidän tie tänään, lenkkeile tässä nyt sitten...

Ollaan me vähän treenattukin, ja tällä viikolla oli taas hallitreenit. Draama oli iloisesti ylivireinen ja teki asioita, joita ei vähään aikaan ole tehnyt. Kun treenasimme ruudun paikkaa, niin se meni joka kerta suoraan maahan vaikka käskin seisomaan, ja oli muutenkin kuin lentoon lähdössä. No, tylsät saikkuilut olivat tehneet tehtävänsä. Pitäisi nyt muutenkin treenata joitain liikkeitä vielä pienemmissä paloissa ja myös ottaa kuuntelutreenejä säännöllisesti. Tulipa mieleen sekin, että pk olisi Draamaa ajatellen helpompi laji. Tokossa on enemmän sellaisia ikäviä rajoituksia kuin ettei saisi purra tunnareita päreiksi tai juosta ruutunauhan takareunan yli. Tai käydä vaihtamassa ohjatun noudon kapulaa keskikapulaan, kuten Draama viime treenissä teki :D Puolustukseksi täytyy sanoa, että ensimmäisen kerran kokeilin ohjattuun keskikapulan laittaa, ollaan aiemmin tehty sitä VOI-luokan tyyliin kahdella kapulalla eikä edes montaa kertaa.

Tunnari meillä myös on ikuisuusprojekti. Olemme tehneet tunnarikapulalla paljon pitämis- ja nostamistreeniä, mutta pidemmälle emme tunnu pääsevän. Heti jos liitän siihen liikkeen mukaan, unohtuu kaunis ote välittömästi. Haistelemista ja oman tunnarin erottamista ollaan myös erikseen treenattu, mutta Draama ei malta keskittyä haisteluun tarpeeksi, vaan törmää iloisesti kapuloille ja nostaa herkästi joko väärän tai ainakin ehtii huiskia väärät pitkin poikin ennnen kuin nostaa oman. Kokeilin laittaa namejakin hidasteeksi, mutta Draamaa eivät namit hidastaneet tai edes kiinnostaneet ollenkaan. Me niin tarvittaisiin joltain kokeneemmalta apua, sillä tältä ohjaajalta loppuu jo mielikuvitus sen suhteen, mitä tunnariongelmille olisi tehtävissä :D No pari ideaa ehkä vielä on mielessä, mutta on kyllä oikeasti harmillista, kun ei pääse ohjatusti treenaamaan.

Draaman kanssa on tosi kiva tokoilla, mutta helppoa se ei aina ole. Pk olisi paitsi helpompaa, niin myös sopisi Draamalle hirmu hyvin muutenkin. On niin harmillista, jos ovi pk-maailmaan on Draamankin kohdalla kokonaan sulkeutunut tavoitteellisessa mielessä. Muutamaan vuoteen ei laumassa ole enää ollut tavoitteelliseen pk-harrastamiseen soveltuvaa koiraa, ja pk-jälki on sentään aina ollut minulle lajeista tärkein, se oma juttu. Kotitarpeiksi onneksi voimme pk-jälkeä harrastaa, mutta eihän se ihan sama asia ole. On se vaan jotenkin surkuhupaisaa, että myös Kipi ja Vinski sopisivat pk-puolelle paremmin kuin tokoon, mutta ne selät ja ne esteet...





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti