Kipin kesä

Kipi on nyt jonkin aikaa ehtinyt totutella ainoan koiran rooliin ja minä elämään vain yhden koiran kanssa. Vähän vajaaltahan tämä elo yhä tuntuu, ei siitä mihinkään pääse. Sisko kävi ensimmäistä kertaa kylässä Vinskin lähdön jälkeen ja sanoi, että meillä on nykyään autiota. Niinpä. 

Ilokseni Kipi on alkanut käyttää koiranpetejä enemmän, mikä lie ollut syynä siihen, ettei se vähään aikaan Vinskin poismenon jälkeen niitä juuri käyttänyt. Ehkä asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että Vinski käytti petejä niin paljon ja se myös kuoli pedissä. Muutenkin Kipi on relannut kotona eikä ajoittaista levottomuutta tai muuta poikkeavaa ole enää ollut.

Meille on tullut tavaksi, että Kipi saa usein päättää lenkkireitit itse. Joskus koko reitin alusta loppuun, joskus melkein koko reitin, joskus osan reittiä. Kipi valitsee varsin järkeviä lenkkejä, mutta yhdistelee reittivalinnat ihan eri tavalla kuin itse tekisin. Sitä on ollut kiehtovaa seurata. Se tekee mielellään melko pitkiä, lähes tunnin mittaisia lenkkejä. Se on myös hyvin sisäistänyt meidän lenkkirytmin ja sen, mihin aikaan tehdään pitkät ja lyhyet lenkit, eikä ehdota pitkiä reittejä silloin kun on välilenkin aika. On minullekin kivaa vaihtelua, kun ei tehdä aina samanlaisia lenkkejä ja voi antaa koiran kertoa mielipiteensä. 

Kävimme parin vuoden tauon jälkeen lammella, jossa emme muutenkaan ole montaa kertaa käyneet. Metsäpolun haarautuessa en tiennyt, kumpi polku kannattaisi valita, mutta Kipi hyvin määrätietoisesti valitsi toisen polun ja suoraan uimapaikallehan se sitten johti. Varmaan se toinenkin polku olisi lammelle johtanut, mutta vähän eri kohtaan. Kipillä on suunnat paremmin hallussa kuin emännällä ja parempi muisti! Takaisin palatessa Kipi lähti päättäväisesti menemään ihan eri kautta kuin mistä olimme tulleet, ja sitä kautta pääsikin oikoreittiä tielle. Olemme siitä joskus aiemmin menneet kyllä, mutten itse enää muistanut oliko se reitti järkevä vai ei. 

Kun Kipi on saanut enemmän vaikuttaa meidän reittivalintoihin, niin tapa on tietenkin vahvistunut ja Kipi soveltaa sitä kotikulmien ulkopuolellakin. Lauman kanssa eläessäni en niin paljon ole antanut koirien reittejä päättää, vaikka muuten olen niitä kuulostellut kyllä. Kun on ollut selkä- ja vatsavaivaista koiraa, niin sitä kyllä ihan luonnostaan tarkkailee koiria lenkeilläkin ja mitoittaa lenkit sitten tilanteen mukaan. Mutta mietinpä vaan, että olisivatko koirat joskus taannoin niin iloisesti seuranneet minua, kun satunnaisesti metsässä harhauduin väärään suuntaan tai kiersin ympyrää, jos olisin vahvistanut niiden omaehtoisuutta reittivalinnoissa. Vai olisivatko ne kertoneet minulle, että pönttö, tähän suuntaan nyt pitää mennä eikä tuonne. En tiedä, sillä niille se oli myös ylimääräinen bonus, jos metsälenkki vähän piteni jonkin harhan ansiosta. 😁 

Retkellä kävi hiljattain niin, että kun oli tarkoitus lähteä kiertämään meidän vakireittiä, niin Kipi käyttäytyi melko vastahakoisesti. Yllätyin tästä todella paljon, kun sellaista ei ole ennen tapahtunut, mutta tietenkin kuuntelin koiraa, ei se ilman syytä noin tekisi. Olimme olleet sitä ennen uimassa ja kävelleet yhteensä vajaat kolme kilometriä, josta yli puolet melko haastavassa maastossa, ja pitäneet sen jälkeen evästauon. Kipi oli uinut vähän tavallista pidempään ja oli ehkä siksi väsynyt. Lisäksi olimme myös edellisenä päivänä tehneet vastaavanlaisen retken, joka todennäköisesti painoi vielä myös, ja onhan Kipillä jo ikää ja vaivoja. On tosi hyvä juttu, jos se tarvittaessa noinkin selkeästi viestii tuntemuksiaan. 

Yleensä emme koskaan retkeile tai tee kaikkein pisimpiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä, mutta nyt oli käynyt nolosti niin, että termospulloni oli epähuomiossa tippunut edellisenä päivänä kyydistä rannalla ollessamme ja halusin hakea sen pois. Huomasin termarin puuttumisen silloin niin myöhään, etten voinut lähteä sitä hakemaan, kun se olisi tiennyt Kipille lähes kolmea ylimääräistä kilometriä entisten päälle ja uutta pujottelua pitkin järven vieressä kulkevaa kapeaa metsäpolkua, jossa saa väistellä juuria ja kiviä ja alittaa ja ylittää kaatuneita puita. Matalien puiden yli Kipi saa mennä itse, kun se onnistuu melkein vain astumalla tai ihan pienellä hypyllä, korkeampien puiden yli nostan sen. Melkoinen temppurata, mutta sinne kannattaa silti mennä, koska uimapaikkana se on kiva eikä siellä koskaan ole muita.

Tukalan hellejakson aikana en kyllä Kipiltä yhtään kysellyt, millaisia lenkkejä tehdään. Se yritti sinnikkäästi ehdottaa pidemmälle lähtemistä, mutta jouduin torppaamaan sen toiveet. Jos emme olleet kaikkein kuumimpaan aikaan liikkeellä, niin saatoin joskus tehdä pieniä myönnytyksiä, mutta muuten meidän lenkit kulkivat suorinta tietä varjoisaan puistoon ja sen siimeksessä joelle, missä Kipi sai kahlata, ja sitten samaa reittiä takaisin. Repussa kulki mukana vesipullo ja välillä pysähdyttiin pitämään juomatauko. Se oli sellainen parinkymmenen minuutin lenkki, hellelenkiksi jo pitkäkin, mutta ei liikaa, kun pystyi hyödyntämään puiston varjoisuuden, pulahtamaan jokeen ja välttämään asfalttia suurimman osan matkaa. Olin kyllä taas kiitollinen siitä, ettei asuinpaikkamme ole sieltä pahimmasta päästä ollenkaan.

Oli kyllä aika puuduttavan tylsät viikot, kun ei voinut juuri mitään tehdä. Kotonakin oli turhan kuuma. Siihen asti kesä oli ollut aika viileä ja sateinen. Onneksi helle sitten loppui, ja elokuussa onkin välillä ollut vuodenaikaan nähden viileää. Uimavedet ovat paljon viileämpiä kuin viime vuonna samaan aikaan. Ihan kivat lenkkisäät on enimmäkseen ollut kyllä.

Retkillä olemme käyneet aika paljon, eniten taas meidän entisen asuinpaikan lähellä. Iso-Valkeella kävimme vain kerran tänä kesänä, ja siellä oli omaan makuuni vähän turhan paljon porukkaa silloin, vaikkei ehkä ruuhkasta ihan voi puhua. Porukka kuitenkin hengaili parkkipaikan lähialueilla, ja kun kiersimme järven ympäri menevän luontopolun, niin siellä saimme olla aivan rauhassa. Viime vuonna emme enää päässeet reittiä kiertämään, kun se olisi ollut Vinskille liian raskasta. On ollut kiva retkeillä Kipin kanssa, kun se vielä pystyy kulkemaan useamman kilometrin lenkkejä, mutta kohtuutta ja varovaisuutta sen kanssa täytyy koko ajan silti noudattaa. 

Siskon perheeseen tuli kesän aikana toinenkin koira, aikuinen kodinvaihtaja, valkkarityttö Valo. Olemme siskon kanssa ihmetelleet, miten meidän asetelmat ovat keikahtaneet ihan ylösalaisin. Ennen minä olin se, jolla oli paljon eläimiä ja heillä lapsia muttei eläimiä, sittemmin heillä oli pitkään yksi pieni kodinvaihtajana tullut koira. Vili oli samaa ikäluokkaa Vinskin kanssa, ja siitä on aika jo jättänyt myös. Nyt sitten heillä on kaksi koiraa ja kaksi kissaa ja minulla enää yksi vanha koira, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä!? 

Saimme yhdellä meidän retkistä seuraa siskosta ja Valosta. Kipi suhtautui ensin vähän epäillen isoon tuntemattomaan koiraan sen sukupuolesta huolimatta, mutta hyvin koirat juttuun tulivat, vaikka leikkimään Kipi ei ryhtynyt. Siitä on aikaa, kun se on minkään koiran kanssa leikkinyt. Aiemmin kesällä se pääsi Jalon kanssa koirametsään, eikä enää leikkinyt senkään kanssa. Kyllä koiramaisesta seurasta iloa on ilman leikkimistäkin. 

Kipi tajuaa jo varoa isoja koiria nykyään. Nuorenahan se oli täysi reikäpää kaikessa, ja on joskus lievästi vieläkin. Minäkin joudun olemaan varovainen sen suhteen, että jos joskus ollaan lenkillä isompien koirien kanssa, niin tönimistilanteita ei saisi tulla. Kaikki koirat eivät luontaisesti aina väistä hyvin toisia, eikä ole kiva, jos ne kovassa vauhdissa muksauttavat pienempää ja hauraampaa koiraa. Valo osasi väistää hyvin, joten uskalsin pitää Kipiä huoletta irti sen kanssa. 

Aiemmin kesällä Kipi joutui metsäpolulla kahden isomman koiran tönäisemäksi. Ei pahasti, mutta kyllä se säikähti ja vinkaisi, ja on sitä voinut sattuakin. Onneksi jälkeenpäin ei mitään oireita näkynyt. Sen jälkeen sekä siitä että minusta on tullut varovaisempi. Pidän mieluummin Kipin vaikka kytkettynä ja lähelläni, jos tönityksi tulemisen vaara on olemassa. Enkä luota yhteenkään isoon koiraan ennen kuin näen miten se väistää muita. Suhteellisen harvoin me isoja koiria tapaammekaan. Enää Kipi ei ole tavannut Nebula-rotikkaakaan, kun siitä on tullut niin isokokoinen, ja käytös on tietenkin yhä pentumaisen estotonta ja hyvin fyysistä. Hitsi miten aika menee.

Kipi täytti jo 12 vuotta elokuun puolivälissä. Sen pentuesisaruksista on ainakin kolme jo kuollut. Jokaisesta päivästä saakin olla kiitollinen, kun etukäteen ei tiedä miten pitkä aika kellekin annetaan.

Synttäripäivän poseeraus retkellä

Draaman poismenosta tuli tässä kuussa kuluneeksi jo kolme vuotta. Draaman emä puolestaan täytti juuri 16 vuotta. Draama muistutti ihanaa emäänsä niin paljon ulkoisesti ja tavoiltaan, mutta pitkäikäisyyttä se ei valitettavasti emältään perinyt. 

Heinäkuussa Kipi kävi moikkaamassa eläinlääkäriä. Halusin varmistua sen kropan ja suoliston tilasta ja kokonaisterveydestä muutenkin. Kipillä oli ollut satunnaisia paineistumisoireita lenkillä. Joskus ne näyttivät liittyvän läheisen työmaan meluun, vaikka Kipi on aina ollut täysin äänivarma. Arvaile siinä sitten, että tapahtuuko sen kuuloaistissa nyt muutoksia vai onko syynä esim. kipu. Pari kertaa Kipi myös viivytteli autoon hyppäämistä, ja mietin tietenkin että onko syynä selkä vai jokin ei-terveydellinen tekijä.

Uutena vaivana Kipillä myös oli vatsanalusen punoitus ja lievä kutina, jotka eivät kotihoidolla olleet kokonaan menneet ohi, vaikka lieventyneet ne kyllä olivat. Aluksi epäilynä oli uintireissulta saatu järvisyyhy, mutta se olisi mennyt nopeammin ohi. Eläinlääkäri sanoi vaivan voivan johtua vaikka allergiasta ja jostain ruuasta, vaikka epätavallista se onkin, että allergia puhkeaisi vasta tuon ikäiselle koiralle. Ehkä syy kuitenkin oli jokin ulkoinen tekijä. Kipi oli esimerkiksi makoillut yhdellä retkellä alueella, jossa oli hanhia ja paljon niiden ulostetta, ja tästäkin on jotain voinut eläinlääkärin mukaan tulla. Enää emme meidän retkillä pidä taukoja rannassa, jonka hanhet ovat miinoittaneet. Puhtaan näköisen paikan meille silloinkin katsoin, mutta käytännössä siellä ei mikään taida ihan puhdasta olla.

Uloste Kipillä oli jo pitkään välillä ollut turhan pehmeää, ja satunnaisesti esiintyi ripuliakin. Eläinlääkärin tutkimuksessa suolisto tuntui kaasuiselta. Sekä iho- että suolisto-oireiden takia Kipin ruokavalio pantiin vähän uusiksi ja kuitulisäksi vaihdettiin bataatti. Ulosteen laatu onkin muuttunut paljon paremmaksi ja iho-oireet menneet ohi, ihon punoitukseen Kipi sai kuurin kortisonisuihketta. Saa nähdä, jatkuuko suuntaus näin hyvänä. 

Veriarvotkin katsottiin pitkästä aikaa ja ne olivat viitteissä.

Selässä eläinlääkäri huomasi kireyksiä. Uutena juttuna oikea kyynärnivel oli hieman rutiseva, mikä kertoo alkavasta nivelrikosta. Nivel ei ollut paksu kuten Vinskillä silloin, kun sen nivelrikko todettiin, ja toivottavasti tilanne pysyisi lievänä mahdollisimman pitkään. Pitääkö Kipin nyt sitten tuokin vaiva Vinskiltä periä..?! 

Itse asiassa Kipi kyllä oli pari kertaa lievästi ontunut kyseistä jalkaa ennen meidän eläinlääkärikäyntiä, mutten enää aktiivisesti muistanut koko asiaa, koska ontuminen oli ollut niin lievää ja niin lyhyen hetken ajan tapahtuvaa, että epäilin melkein nähneeni omiani. Mutta kyllä se yleensä niin menee, että jos tuollaiseen kiinnittää huomiota, niin havainto on oikea. Eläinlääkärikäynnin jälkeen Kipille myös tuli kerran vastaavaa ontumista. Se sai muutaman päivän kuurin parasetamolia, eikä ole sittemmin ontunut.

Selkä ja muu kroppa käytiin hoitamassa kraniossa eläinlääkärikäynnin jälkeen. Kraniohoitaja sai tuntuman, että Kipi olisi jossain vaiheessa kaatunut ja siitä heijastuisi ongelmia kroppaan, mutta mitään kaatumista en ole itse nähnyt. Jossain vaiheessa Kipillekin varmaan tulee ajankohtaiseksi aloittaa gabapentiini selän takia, mutta nyt vielä ei ollut akuuttia tarvetta siihen. Tuota muutaman kerran ilmennyttä lievää paineistumisoireiluakaan ei enää ole ollut.

Kipi eläinlääkärireissulla Helsingissä

Kulunut kesä on kuitenkin vielä ollut Kipille hyvää aikaa. Se on saanut nauttia elämästä, retkeillä, uida ja ajaa jälkiä. On aina hauskaa nähdä Kipin riemu, kun se huomaa minun valmistelevan retkelle lähtöä. Sitä ei vaan pysty tekemään Kipiltä salaa, se tajuaa jutun juonen jo ensi valmisteluista ja alkaa pomppia ja ryntäillä innoissaan ja hoputtaa minua ja pyöriä kaikin tavoin tielläni. Tekee se pitkälti samaa aamuisinkin odottaessaan päivän ensimmäistä uloslähtöä, ja pienemmässä mittakaavassa ennen muitakin lenkkejä. Juuri tänä aamuna katsoin sen täpinöissään taas kerran pitkin poikin viskelemiä pehmoleluja ja rutattuja mattoja ja mietin, että joskus tulee aamu, kun tätä näkyä ei enää ole. Ja silloin minulla tulee olemaan pohjaton ikävä sitä näkyä, vaikka nyt joskus huokailenkin, kun monta kertaa päivässä oion mattoja ja makuualustoja Kipin intoilun jäljiltä. 

Face muistutti tänään päivälleen neljä vuotta sitten olleesta päivästä, jolloin teimme retken samalle lammelle, jossa tänä kesänä kävimme pitkästä aikaa Kipin kanssa ja se topakkana poikana opasti minut oikeita polkuja pitkin. Neljä vuotta sitten koiria oli mukana vielä kolme yhden sijaan. Voi aika mihin katoat ja mitä kaikkea jää vain muistoihin. Se teema on nyt ollut tapetilla muutenkin kuin koirien kautta. Muistan tuon päivän ja tunnelman hyvin, kun vietimme kesän lopettajaisia meille kaikille mieluisissa puuhissa. Sää oli kesäisempi ja aurinkoisempi kuin tämänpäiväinen synkkä sää, mutta se on oikeastaan aika hyvä vertauskuva näiden kahden elokuun viimeisen päivän eroista muutenkin.

💓

Seniorikoirien elämää

Vielä me olemme muutaman kerran päässeet retkeilemään. Entistä huomattavasti pienimuotoisemmin toki, mutta kuitenkin. 

Muutaman kerran retkemme on suuntautunut Iso-Valkeelle. Olimme siellä myös sinä päivänä elokuussa, kun Draaman poismenosta oli kulunut tasan kaksi vuotta. Muistelin siellä erityisesti Draaman edesottamuksia veden äärellä ja sen intohimoista suhdetta veteen. Se olisi niin nauttinut kun olisi saanut nytkin olla meidän mukana, ja olisi sen pitänytkin olla, vastahan se olisi ollut 11-vuotias. Ei se ollut kuin vajaat kahdeksan kuukautta Kipiä vanhempi. Mutta ajatuksissa ja sydämessä se yhä oli läsnä. Kahdessa vuodessa sen poismenoon on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta mielessä se käy ihan jokaisena päivänä.

Iso-Valkeella vietimme myös Kipin 11-vuotissynttäriä viikko muistopäivän jälkeen. Kipi on edelleen vilkas, iloinen ja ehtiväinen tyyppi, jossa silti ikäkin jo näkyy. Harmaata on, ja Kipi on aika pitkään jo liikkunut lähes pelkästään käynnissä ja ravissa, reikäpäisimmät temput ovat jääneet pois ja laukkakin suureksi osaksi. Nuorempana Kipi säännöllisesti metsässä vapaana ollessaan sai hepulilaukkakohtauksen, jonka aikana se kiiti pitkin maastoa hirmuista vauhtia ristiin rastiin suurta riemua ilmentäen. Nyt sillä oli vain yksi hepulikohtaus koko kesän aikana.

11v

Kipin kohdalla sen selän tilanne vaikuttaa sen liikkumiseen ja tavallaan vanhentaa sitä nopeammin. Vanhaksi eläneissä koirissani on yleensä näkynyt ikääntyminen selkeämmin vasta joskus 12 ikävuoden jälkeen. Mutta kyllä Kipi vielä kovavauhtista ravia pistelee menemään ja jaksaa väsymättä pitkiä lenkkejä. 

Koska Vinskin liikkumista pitää rajoittaa enemmän kuin Kipin, niin Kipi saa välillä omia lenkkejä. Silloin se pistelee menemään tasaisen kovaa vauhtia eikä paljon pysähtele. Kivaa vastapainoa itsellenikin välillä mennä kovempaa vauhtia pysähtelemättä. Vinskin kanssa mennään leppoisammin ja aikaa kuluu paljon seisoskeluun, kun se nuuskii niin hartaasti asioita. Metsälenkit ovat parhaita, koska silloin pojat saavat liikkua omaan tahtiinsa vapaana. Metsälenkille vain emme joka päivä pääse, kun kunnolliset metsät ovat automatkan päässä ja lähimetsät ovat niin pieniä, ettei niissä varsinaista metsälenkkiä saa aikaiseksi. Vinskin kanssa ei muutenkaan liikuta paljon yli puolta tuntia pidempään kerralla, mutta ulkona käydään 4-5 kertaa päivässä.

Ei Kipinkään kanssa yltiöpitkiä lenkkejä tehdä. Olenkin huomannut, että oma pää ja kroppa vaativat enemmän. Ennen oli arkea tehdä joka päivä yksi pitkä useiden kilometrien pituinen lenkki ja pienemmät siihen päälle. Oli myös arkea valita retkillä pitkiä reittejä. Nyt emme mene edes niitä lyhyempiä kokonaan. Olenkin kaihoten katsellut retkillä reittien suuntaan.

Niinpä sitten lopulta päätin repäistä ja lähdin pitkälle lenkille ulkoilualueelle ilman koiria. Olihan se vapauttavaa ja helppoa, kun sai mennä miten lystäsi eikä tarvinnut ottaa koirien tarpeita huomioon. Mutta samalla se oli ihan hemmetin tylsää, tyhjää ja suorastaan luonnotonta. En edes haluaisi tottua sellaiseen, retkellä ja lenkillä kuuluu olla mukana koira tai useampi. Olen käynyt uudestaankin lenkillä ilman koiria eikä mielipiteeni ole muuttunut. Jotain tuntuu aina puuttuvan.

Kipin kanssa toki voisin joskus mennä kahdestaan retkellekin, voihan sen kanssa vielä mennä huolettomammin kuin Vinskin kanssa. Ongelma on siinä, etten halua jättää Vinskiä ihan yksin kotiin. Se on aina kovasti lähdössä mukaan kun poistun kotoa. Kun lähdemme Kipin kanssa kahdestaan lenkille, saan Vinskin jäämään kotiin nameilla lahjomalla. Mutta joka kerta se odottaa meitä eteisessä valppaana. Meidän lenkit eivät kestä kauaa, mutta retkellä viipyisimme huomattavasti kauemmin. 

Jos asiat olisivat menneet toisin eikä maailma olisi muuttunut tässäkin asiassa niin tyhmään suuntaan, niin laumassa olisi jo nuori koira ja voisin lähteä sen kanssa retkille Kipin ja Vinskin jäädessä kotiin odottamaan ja pitämään seuraa toisilleen. En tiedä miksi some edelleen mainostaa minulle aina välillä rescue-koiria. Kai olen joskus jäänyt katsomaan kyseisiä päivityksiä vähän liian pitkään. Hiljattain siellä mainostettiin kotia vailla olevaa hienoa koiraa retki- ja lenkkikaveriksi. No kiva. Onko pakko kääntää veistä haavassa.

Vinski on käynyt säännöllisesti ultrakylmähoidossa. Kyllä se auttaa vaikkei olekaan mikään sellainen ihmehoito, että Vinski sen jälkeen alkaisi kirmailla kuin nuori varsa. Pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta liikkumisessa huomaa parannusta. Kun se taas kääntyy huonompaan, on aika uudelle hoidolle.

Syyskuun alkupuolella Vinskillä kyllä oli sellainen hankalampi olo kroppansa kanssa, ettei sitä hoidettu ultrakylmähoidolla vaan kraniohoidolla. Meillä oli aika osteopaatille viikon päästä, mutta tilanne vaati käsittelyä heti. Kraniohoidon lisäksi Vinski sai myös laseria. Jumia oli erityisesti rintarangassa ja tuli epäilys siitä, että jokin taustasyy oli sen aiheuttanut. Mitään isompaa en ollut huomannut sattuneen, mutta kerran Vinski esimerkiksi kyllä oli tullut aika huonosti sohvalta alas melkein nokalleen. Se havahtui suoraan syvästä unesta kun oltiin lähdössä ulos ja oli kai siksi niin tokkurainen ettei laskeutunut sohvalta kovin skarpisti. Se vaan ei enää ollut mikään tuore juttu. 

Viikon päästä kraniosta sitten mentiin osteopaatille. Vinskillä oli edelleen rintarangassa lapojen välissä jumia, ja myös osteopaatti sai tunteen, että sen takana voi olla jokin sattumus. Käsittelyn jälkeen Vinski alkoi palautua ennalleen ja on taas pystynyt lenkkeilemään normaaleja lenkkejä.

 

Kipi pääsi myös osteopaatin käsittelyyn ja pientä jumia löytyi, mutta kroppa oli pysynyt suorana. Osteopaatti sanoi, että sen kroppa vastaa käsittelyyn Vinskiä paremmin, onhan se nuorempi. Kuitenkin hyvä juttu oli se, että myös Vinskin kroppa vielä vastasi käsittelyyn ja siihen saatiin joustoa. Ja iän/selkävaivan tuomaa jäykkyyttä on toisaalta myös Kipillä.

Hiljattain Vinski aiheutti uuttakin huolta. Se juoksutti minua ripulin takia ulkona lauantain vastaisen yön viikko sitten. Annoin sille Dia-Tabia ja Kaoliinia ja tilanne rauhoittui, mutta sunnuntai-iltana ripuli alkoi uudestaan ja jatkui vielä maanantainakin. Tällä kertaa tilanne oli pahempi, eivätkä DiaTab ja Kaoliini enää tepsineet. Maanantain aikana kuvaan astui mukaan myös oksentelu. Vinski alkoi muuttua apeammaksi ja huonosti liikkuvaksi. Soitin meidän vakiklinikalle ja sieltä sanottiin, että vanhan koiran kyseessä ollessa se pitäisi viedä hoitoon vielä samana päivänä, mutta heillä ei aikoja ollut. Soitin sitten läpi hirveän monta paikkaa, mutta missään ei ollut aikoja joko ollenkaan tai ei tarpeeksi pitkää aikaa. Maanantait ovat usein pahoja päiviä. Lopulta kuitenkin sain ajan eräälle klinikalle, jossa emme aiemmin olleet käyneet.

Klinikalla Vinskin todettiin jo hieman kuivuneen, mutta ei pahasti, kuivumisaste oli 5-6%. Vinski sai sitten muutaman tunnin viettää klinikalla tipassa ja sille annettiin pahoinvointi- ja kipulääkkeitä suoneen. 

Kyseinen klinikka panostaa siihen, että eläinlääkärikäynti on lemmikille mahdollisimman hyvä kokemus. Niinpä Vinski sai etujalkaansa puudutteen ennen kanyylin asentamista. Pistorasiassa pöhisi Adaptil. Nameja annettiin joka välissä. Hoitaja ehdotti, että hän voisi hakea Vinskille tyyliin jotain maksapasteijaa nuoltavaksi kanyloinnin ajaksi, mutta sen kielsin, kun kyseessä kuitenkin oli oksentava ja ripuloiva koira. Annoin Vinskille pikkuriikkisiä nameja ihan muutaman ja rapsuttelin sitä kanyloinnin ajan. Aika kauan se kesti, kun suoniyhteyttä ei meinattu saada.

Meidän oma eläinlääkäri soitti minulle kun olin parkkipaikalla odottamassa, että haen kohta Vinskin pois klinikalta. Hän oli saanut muut potilastyöt valmiiksi ja olisi tarvittaessa ottanut meidät ylimääräisinä vastaan vielä samana iltana. Ihan mahtavaa, harmi vain etten sitä aiemmin tiennyt, kun meidän vakiklinikalta käskettiin mennä muualle. Mutta eipä ainakaan työllistetty lisää muutenkin ylityöllistettyä lääkäriä, paitsi jatkohoito-ohjeita häneltä kyllä kyselin ja sain. Oli helpottavaa saada yhteys myös häneen, kun hän tuntee Vinskin ja sen vaivat parhaiten ja luotan muutenkin hänen asiantuntemukseensa. Vinskin klinikalta mukaan saamaan lääkitykseen tulikin maksaongelmien takia vähän eri ohje kuin klinikalta annettiin, eli lääke annettaisiin vain oireiden niin vaatiessa ja vain puoli annosta määrätystä. Lopulta Vinski ei tarvinnut lääkettä ollenkaan.

Lääkärikäynnin jälkeen Vinski ei enää oksennellut ollenkaan eikä ripuloinut samana päivänä enää. Seuraavana päivänä se teki yhden löysän ja limaisen ulosteen, mutta sen jälkeen uloste muuttui hyväksi. Tiistai oli vielä vähän vaisu päivä ja Vinski nukkui paljon rankan maanantain jäljiltä, mutta sitten se palautui ennalleen. 

Taas jaksaa lenkkeillä kunnolla

Olen nyt entistä enemmän pohtinut koiratonta tulevaisuutta, koska se on päivä päivältä lähempänä. Asia tuntuu konkreettisemmalta siksikin, kun näkee että Kipikin jo oikeasti ikääntyy ja sillä on selkävaivojen kylkiäisenä jo sydänvikakin. Olen vakuuttunut siitä, että sitten pääni hajoaa ja kaikki muu on turhaa. Kyllä sitä vielä harrastuksista luopuu, mutta ei nyt sentään koirista kokonaan. Miten tyhjä sitten onkaan niin koti kuin koko elämä. Vaikka miten etsisi uusia harrastuksia, niin eivät ne koskaan voi korvata koiran kumppanuutta ja koko sitä elämäntapaa. Koskaan ei ole yhtä kivaa retkeillä yksin kuin koiran kanssa. 

Vinskin kanssa mennään muutenkin jo päivä ja hetki kerrallaan. Syksyn koleat ja kosteat ilmat eivät tee sille hyvää, ja pahimmat ovat vasta edessä. Jos se vielä liukkaat kelit on näkemässä, niin nekään eivät sille hyväksi ole. 

Kesän ja syksyn tähän asti me vielä ainakin saimme, ja yritin käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Olemme käyneet lenkeillä ja retkillä koirien lempipaikoissa. Koirat ovat päässeet välillä jäljestämään. Eniten on jälkiä tehty nurtsille, se on helppo alusta erityisesti Vinskille. Metsäjäljellä se kerran vähän kompastui epätasaisessa maastossa, kun vanhuksen ei ole aina niin helppo keskittyä sekä jälkeen että maaston muotoon. Kotona ollaan joskus tehty nosea. Pari kertaa olemme jopa ottaneet vähän tottistakin, tosi pitkästä aikaa. Vinskillä hyvin pienimuotoisesti ja eleillä ohjaten, koska sen kuulo on huono. Kipillä vähän enemmän. Siellä ne taidot yhä olivat (no ehkä vähän suurpiirteisinä kuitenkin;), ja motivaatiokin kohdillaan kun sai pitkästä aikaa ja lyhyesti tehdä.

Ihan tavallista arkea siis olemme eläneet, mutta siten, että siinä on mukana noita tavallaan ylimääräisiä pieniä juttuja välillä. Tavallinen arki on parasta.

Huoltoa ja pohdintoja

Viime viikolla kävimme taas Iso-Valkeella. Jes, Vinski ei taaskaan kutissut uinnin jälkeen, vaikkei turkkia ole edelleenkään leikelty ja vaikken tällä kertaa edes pessyt sitä reissun jälkeen. Iso-Valkeen reissu oli helteinen, mutta nyt on taas ollut vähän viileämpää. Minä ja koirat tykkäämme. 

Alkuviikosta Vinski kävi kraniohoidossa. Olin pähkäillyt, että veisinkö sen seuraavaksi ultrakylmähoitoon vai laseriin, mutta päätin aloittaa kraniohoidosta ja jutella löydösten perusteella kraniohoitajan kanssa siitä, mitä täsmähoitoa seuraavaksi kannattaisi mieluiten käyttää.

Hoidettavaa löytyi jonkin verran, ja Vinskin vakituiset liikkumiseen vaikuttavat ongelmakohdat ovat tietenkin selkä ja kyynärät. Selässä oli jäykkä kohta, kyynäristä oikeanpuoleinen oli huonompi kuten ennenkin. Kraniohoitaja oli sitä mieltä, että ultrakylmähoito olisi Vinskille laseria tehokkaampi ja suositteli sitä annettavaksi kyynäriin pienemmät suihkaukset kuin viimeksi, ja lisäksi käsittelemään myös selän ongelmakohdan kylmähoidolla.

Onnekkaasti paikalla oli samaan aikaan myös ultrakylmähoitoja tekevä hoitaja, ja hän ehti käsitellä Vinskin heti kraniohoidon jälkeen. Eihän se ollut kuin parin minuutin juttu. Vinski selvästi muisti sopen, jossa kylmähoito viimeksi tehtiin, ja yritti aluksi maastoutua pöydän alle. Yllätyin, kun se silti otti suihkaukset reippaana ja tyynenä vastaan. 

Kipi oli mukana ihan jo senkin takia, että sen painoa pitää tarkkailla, ja tuolla sattuu olemaan vaaka. Painoa oli tullut lisää 400 grammaa edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, joten suunta on oikea. Ja sai Kipi lyhyen kraniokäsittelynkin Vinskin jälkeen, kun se kuulemma oli sitä heti meidän saapuessa pyytänyt 😀 Siltä löytyi niskasta laitettavaa. Vinski istui oman käsittelynsä ajan, mutta Kipi makoili välillä sen käsittelyn aikana kyljellään hoitomaton reunalla, ehkä toiveikkaana odottamassa omaa vuoroaan. Siinä on kyllä hoitomyönteinen koira, jonka hoitosuhde juuri tähän kraniohoitajaan alkoi jo alle vuoden iässä. Ei se silloin alkuaikoina aina ollut niin hoitomyönteinen, mutta sillä oli isot jumit silloin nuorella iällä.

Vinski sai kylmähoitoa kyynäriin vähän varovaisemmin siksi, että sille viimeksi tuli niin selkeä pahenemisreaktio. Reaktio loiveni päivien mittaan vähitellen kuin huomaamatta, kunnes tajusin, että sehän liikkuu jo hyvin. Tällä kertaa ei mitään pahenemisreaktiota näkynyt ensimmäisenä päivänä, toisena välillä näkyi jotain, sen jälkeen vain ajoittain jotain. Joutuuhan siinä kroppa kuitenkin käymään läpi oman prosessinsa joka kerta ja se ottaa aikaa.

Hieno juttu, jos tämä on sopiva tukihoito Vinskille, kun lääkkeitä sille voi antaa vain rajallisesti. Neurontin menee koko ajan, mutta tulehduskipulääkkeitä ei voi antaa. Librelaa Vinski ei myöskään ole tänä vuonna enää saanut, kun siitä ei näyttänyt olevan ensimmäisen kerran jälkeen enää hyötyä. 

Virtsankarkailuun Vinskille kokeiltiin taas lääkitystä keväällä. Ensin annoin sille varastosta löytyneet Rinexinin loput. Enää kyseinen lääke ei ole markkinoilla. Hämmästyin, kun virtsankarkailu sen jälkeen loppui melkein kokonaan. Kun Rinexin loppui, niin oli pakko vaihtaa Propaliniin. Sen teho oli huonompi, mutta sekin näytti aluksi auttavan jonkin verran, myöhemmin ei ehkä niinkään. Suunnitelmissa on jättää se nyt kokeeksi pois ja katsoa, muuttuuko tilanne. Aina voi jatkaa lääkkeen antamista, jos tilanne huononee.

Eläinlääkäri arveli virtsankarkailun edelleen johtuvan selästä, joten se on vähän jännä, että virtsankarkailulääkitys näytti aluksi auttavan. Virtsankarkailua sinänsä en jaksa stressata, kun ei Vinski mitään lammikoita sisälle kuitenkaan tee eikä edelleenkään itse edes huomaa koko asiaa. Välillä pissaa ei valu juuri ollenkaan, välillä sitten pieniä määriä.

Aina joskus ulos lähtiessämme on tullut mieleen, että olisihan se mukavampaa astua suoraan ulos omasta ovesta ja säästää vanhat koirat kulkemasta rappukäytävässä ja hississä, ja että pitäisikö asialle tehdä jotain muuta kuin laiskasti ja harvakseltaan selata asuntoilmoituksia. Päätinkin käydä fiilistelemässä kahden tarjolla olevan asunnon ympäristöä ja miettiä, että voisiko niistä vakavammin kiinnostua vai ei. Tiesin, että mitään täydellisiä matcheja ne eivät olisi, mutta toinen oli rivari ja toinen luhtitalon alakerta, joten suora ulospääsy omasta ovesta toteutui kyllä.

Kummankaan asunnon lähiympäristö ei kuitenkaan ollut kovin miellyttävä. Ei jatkoon. Meidän nykyinen lähiympäristö on mukavampi, kun suoraan pihalta pääsee metsäpolulle ja koko lenkin voi halutessaan tehdä luonnon keskellä asfalttikaduille poikkeamatta. Lähipuistosta tykkää koko meidän jengi. Naapuruston koiranomistajat antavat hyvin tilaa toisilleen, eikä meidän rapussa asu montaa koiraa, joten yllättäviä kohtaamisia hississä tai rapussa ei juuri tule.

Asumme toisessa kerroksessa, ja kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa asuu oranssi kissa, joka välillä oleskelee oman ovensa edustalla rapussa. Siinä se tyynenä ja tyytyväisenä makoilee. Ilmeisesti se saa hupia tarkkaillessaan siinä tapahtumia, ja siksi sille välillä jätetään ovi auki rappuun. Ei se koskaan minnekään siitä lähde, ja usein omistaja sulkee oven siinä vaiheessa, kun kuulee jonkun liikkuvan rapussa. Joskus pimeällä ulos lähtiessä erottaa vain kiiluvat silmät yläkerrassa, johon meidän ovelta on suora näköyhteys. 

Lenkillä tulee tuttuja naamoja vastaan. Entinen pietarilainen katukoira on Kipin inhokki, kun se aina haukkuu aggressiivisesti, eikä Kipikään silloin hiljaiseksi jää. Sen sijaan usein vastaan tulevaa käppänäkaksikkoa Kipi kovasti rakastaa. Se heiluttaa iloisesti häntäänsä ja vikisee haikeasti ja innokkaasti kaksikon perään ihan joka kerta, ja mikä hauskinta, niin käppänät aloittavat myös vikinän jo nähdessään meidän lähestyvän. Kohtaamiset hymyilyttävät aina meitä hihnojen toisiakin päitä. Kaikki nartut eivät mitään vastakaikua Kipille suo, se yksikin bichon frise vain tuiskahtaa Kipin kaihoisalle vikinälle.

Kyllä minä tätäkin paikkaa jään joiltain osin kaipaamaan, jos joskus pois muutan. Ja sen todellakin totesin, etten mihin tahansa kämppään muuta vain siksi, että se on maan tasalla. Huomattavasti kauemmas jos muuttaisi, niin löytäisi paljon helpommin kämpän, joka täyttää useimmat kriteerit. Mutta tällä hetkellä sijaintikin on tärkeä kriteeri. Esimerkiksi koirien huoltojoukkojen ja vakieläinlääkärin haluan pysyvän jollain lailla kohtuullisen matkan päässä. Sekin on kiva, että entiset asuinpaikat ovat kohtuullisen lähellä. 

Sitten kun koirista aika jättää, niin en tiedä, haluanko edes enää muuttaa jonnekin kauas metsän reunaan ilman niitä. Mitä itua siinä olisi, kun miettisin vain koko ajan, että sellainen paikka pitäisi ehdottomasti saada jakaa koirien kanssa? Jotain tuntuisi koko ajan puuttuvan. 

Puistossa meillä oli hiljattain mieleenpainuva kohtaaminen erään vanhemman naisen kanssa. Hän lähestyi meitä joenvarren metsäpolulla, ja ohjasin koirat ohittamaan mahdollisimman reunaan. Nainen sanoi, että anna tulla tänne vaan. Hän halusi tervehtiä koiria ja kertoi oman 16-vuotiaan koiransa kuolleen juuri edellisenä päivänä. Hän oli tullut ulos, koska ei pystynyt olemaan kotona, ja oli miettinyt, että pitää varmaan ryhtyä puita halaamaan. Sitten tulimme me ja hän pääsi seurustelemaan innokkaiden ja iloisten koirien kanssa. Me kuulemma pelastimme hänen päivänsä.

Voi miten hyvin tunnistin tuon tarpeen lähteä ulos, ja kerroinkin sen naiselle. Samaa tein itse kun Draama kuoli. Enkä voinut olla ajattelematta, että näinkö tässä naisessa samalla oman tulevaisuuteni. Sen, missä kuljen ulkona yksin ilman yhtäkään koiraa ja mietin, että pitäisikö ehkä halata puuta.

Taannoisen hyvin hetkelliseksi jääneen harmituksen jälkeen eivät koiraharrastukset ole taaskaan herättäneet minussa harmitusta tai erityistä kiinnostusta. Ei minulla ole mitään hinkua päästä tällä hetkellä harrastamaan mitään lajia, ei sitä B-tottistakaan. Olisin silti toivonut, että B-tottis olisi tullut jo viimeisten kolmen koirani aikana, koska pk-jutut olisivat sopineet niille niin hyvin, ja olisi ollut mielekästä kun olisi ollut pienimuotoisia tavoitteita. 

Jos nyt pystyisin ottamaan uuden koiran, niin en valitsisi sitä sillä perusteella, että siitä voisi tulla hyvä harrastuskoira. Katsoisin, mitä vastaan tulee. Kodinvaihtaja tai rescue olisivat vahvoja vaihtoehtoja. 

Ennen Kipin tuloa olin jo aika hyvin sopeutunut elämään ilman tavoitteellista harrastamista. Sitten tuli Kipi ja myöhemmin Draama, ja Vinskinkin kaivoin vielä telakalta, nuorihan se vielä silloin oli. Luopumisprosessia vaikeutti juuri se, että siitä tuli niin pitkä ja polveileva. Välillä toivoa oli, sitten taas kaikki romahti. Yksikään koira ei lopulta voinut pk:ta yhtään tavoitteellisesti harrastaa, kun ei sitä B-tottista vielä silloin ollut. Tokosta taas ei koskaan tullut poikien juttua. Draaman kyllä, mutta sen kohdalla terveystilanne pitkälti romutti tokouran.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi kannattanut nopeammin jättää toko poikien kohdalla ihan vaan höntsäilylajiksi. Olisi pitänyt myöntää itselleen, että ei toko tavoitteellisessa muodossa nyt vaan ollut niiden pala kakkua. Kipillä ei ollenkaan, Vinskillä ei enää alempien luokkien jälkeen. Kyllä meillä hauskaa oli, eikä koiria koskaan painostettu sellaiseen muottiin, johon niistä ei ollut. Mutta itse olisin päässyt helpommalla, kun olisin aiemmin suuntautunut tokossa pelkkään höntsäilyyn tai olisin etsinyt meille jonkin muun lajin. Tai päättänyt olla ihan vaan ilman mitään tavoitteellisempaa lajiharrastamista. Ei olisi tarvinnut analysoida kaikkea puhki ja lyödä päätänsä seinään niin paljon huomatessaan, etteivät hommat useinkaan edistyneet kuten olisin luullut ja toivonut. Kaiken sen ajan ja tarmon olisi voinut suunnata toisin. 

Kipi oli tokossa vähän ADHD-tyyppinen persoona. Jos ympäristössä oli liikaa ärsykkeitä, niin se ei pystynyt keskittymään hyvin. Samoin kun se seurustelee ihmisten kanssa, niin sen on vaikea keskittyä rauhassa ottamaan rapsutuksia pitkäkestoisesti vastaan vaan se höseltää ja häseltää, ja joskus menee hetkeksi sivuunkin ilmeisesti rauhoittelemaan itseään. Vinski sen sijaan on rauhassa aloillaan vaikka miten kauan rapsutuksista ja silityksistä nauttimassa. Kipikin joskus, mutta sen yleisolemus on silti usein levoton näissä tilanteissa, 

Ylivilkas Kipi ei silti kokonaisuutena missään nimessä ole, vaikka voi joskus siltä vaikuttaa, enemmänkin sen vain on joskus vaikea keskittyä. Vinski sen sijaan on erittäin keskittymiskykyinen lähes kaikessa. Uloslähdöistä Kipi menee kierroksille (niin kyllä Vinskikin, mutta paljon lievemmin), ja purkaa itseään silloin retuuttamalla pehmoleluja ja puremalla niitä raivoisasti. Se onkin ainoa tilanne, missä se pehmoleluja käyttää ja ainoa syy, miksi meillä niitä lattioilla yhä on, vaikka se varsinainen pehmoleluilla leikkijä onkin ollut poissa jo lähes kaksi vuotta.

Jälkeen Kipi on aina osannut keskittyä paljon paremmin, ja jälki olisi sopinut sille tavoitteelliseksi lajiksi niin paljon paremmin kuin toko. Nenänkäyttölajeissa se saa olla tärkeimmän ja luontaisimman aistinsa varassa, eikä ympäristössäkään silloin välttämättä ole niin paljon ärsykkeitä. Sen motivaatiokin tällaiseen työskentelyyn on parempi. 

Kipistä on aina ollut todella vaikeaa ottaa kuviakaan. Monelle bortsulle tyypilliseen tapaan se vetää korvat heti linttaan kun kamera ilmestyy näkyviin, mutta sen lisäksi se myös pälyilee koko ajan oikealle ja vasemmalle ja sitä on tosi vaikea saada katsomaan sekuntiakaan kameraan päin. Samaa pälyilyä se pahimmillaan harrasti tokossakin, joskin lievemmessä muodossa.

Kyllä Kipi osasi olla ihan hieno tokokoira välillä; iloinen, motivoitunut ja oppivainen. Siksi jaksoin pitkään uskoa, että lajiin kannatti panostaa, ja ehkä ailahtelu joskus loppuisi. No ei se loppunut. Kipin vahvuudet ovat muualla kuin tokossa. Eivät kaikki bortsutkaan mene tokomuottiin, eihän Vinskikään mennyt. Enää en taida mennä itsekään! Jos koskaan olen täysin mennytkään. Kivoja muistoja meille kyllä tokoilustakin poikien kanssa jäi, että ei sitä nyt katua tarvitse kuitenkaan.

Kipin piilevät selkäongelmatkin varmaan osaltaan vaikuttivat sen tokoiluihin nuoruudessa, mutta toisaalta ne eivät näkyneet nenänkäyttölajeissa tai arjen käytöksessä, mikä ehkä kertoo jotain kuitenkin. Siinä missä Vinski jaksaa seurata minua vaikka miten pitkään ihastuneesti tuijottaen, niin Kipi ei. Sen mieli alkaa vaeltaa, se alkaa jossain vaiheessa todennäköisesti jätättää tai pälyillä. Ja aika joutavaa puuhaahan pitkä seuruu kaikkine pilkuntarkkoine sääntöineen onkin.😁 Onnistuessaan toki hienon näköistä yhteistyötä.

Loppuun vielä pari kuvaa siitä, mitä kaikkea voi puistossa tulla vastaan.

Loppuvuotta

Päästiin me vielä syksyllä retkeilemään. Ajattelin, että kyllä Vinskin täytyy ainakin kerran vielä päästä meidän entisille kotikulmille käymään, mutta kävimme siellä lopulta kahdesti. Siellä Vinskin pystyy pitämään melkein koko ajan irti, kun meidän lenkki kulkee osittain pitkin metsää ja osittain hiljaisella reitillä, jossa ei juurikaan muita näy. Vinskin voisi oikeasti pitää irti melkein missä vain, kun se on niin umpikiltti ja välittömästi kytkettävissä, ja mahdollisimman paljon se saa vapaana ollakin.

Ensimmäisellä retkellä lokakuun loppupuolella lämpötila oli vain nollassa lähtiessämme, eikä se siitä paljon päivän aikana kohonnut. Tuuli oli navakkaa ja sai lämpötilan tuntumaan usean asteen pakkaselta, ja siksipä puin koirille jo lähtiessä jumppapompat ylle. Evästaukoa varten olin varannut niille myös lämpimämmät takit reppuun, mutta niitä ei lopulta tarvittu. Tauon aikana aurinko jo hieman lämmitti ja takana oleva metsä suojasi tuulelta. 

Vallitseva sää tuntui vain hetki sitten muuttuneen suoraan kesästä talveen. Vastahan joku pari kolme viikkoa aiemmin olin paistatellut päivää t-paidassa puiston penkillä kesken koiralenkin. Ja sitten jo saikin kaivaa esiin auton lämmittimen ja talvivaatteet. Ruskakin tuli tänä vuonna paljon myöhempään. Viime syksynä otin syyskuun puolella hienoja ruskakuvia, mutta tänä vuonna samaan aikaan ei vielä kunnon ruskaa ollut. Viime vuoden kuvissa oli myös upea maaruska, jota ei tänä vuonna tullut lainkaan.

Sattuneesta syystä teimme kilometreissä mitattuna lyhyemmän retken kuin yleensä, mutta saimme viettää kivasti aikaa luonnossa, ja kohmeisia suppiksia kertyi hetkessä saaliiksi monta litraa. Marraskuussa kävimme vielä retkellä eri paikassa ja sitten uudestaan entisillä kulmilla, tällä kertaa harmaassa ja edellistä kertaa lämpimämmässä säässä.

Entisillä kulmilla on ihan omanlainen fiilis, siellä on jotenkin niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen, ainakin jos ei mene talolle asti. Vieläkin hiipii usein mieleen haikeus siitä, että ennen saimme kulkea siellä joka päivä. Vinski oli seitsenviikkoinen muuttaessaan sinne ja 9,5-vuotias muuttaessaan pois, Kipi puolestaan tuli sinne nelikuisena ja muutti pois kuusivuotiaana, joten merkittävän osan elämäänsä ovat molemmat siellä asuneet. Niin minäkin, 12 vuotta on ihan merkittävä siivu ihmisen elämässä.

Enempää emme ole varsinaisia retkiä tehneet, mutta metsälenkkejä olemme tehneet enemmän kuin ennen. Sellaisia, jotka tehdään kokonaan metsässä, mikä tarkoittaa kotikulmilta vähän kauemmas lähtemistä. Mertakin kävimme eräänä päivänä ihmettelemässä. Ei tule yleensä käytyä, vaikkei täältä kovin pitkä matka merelle olekaan. Kivaa vaihtelua sekin, ja koirat olivat ihan täpinöissään uudesta paikasta.

Talvi tulikin melko aikaisin ja retket saivat jäädä senkin takia. Taas sai alkaa pelätä liukkautta ja kylmyyttä koirien selkävaivojen kannalta. 

Jo ennen liukkaita kelejä alkoi Vinski taas pissata levossa alleen. Vuorasin pedit ja sohvan peitoilla ja varasin sille ajan kranioon. Osteopaattikäynnistä oli vasta reilu kuukausi, missä ajassa ei normaalisti vielä tule tarvetta uudelle käsittelylle. Niskasta kuitenkin löytyi jumikohta, joka oli tehnyt jumin myös takaselkään. On kuulemma voinut tulla tosi pienestä virheliikkeestä. Vinski on nyt kyynärongelmansa takia herkempi myös jumeille selkänsä suhteen. Sain ohjeeksi hieroa Vinskin olkavartta säännöllisesti, ja myös osteopaatti tästä mainitsi.

Koska Vinski saatiin käsiteltyä nopeasti, niin Kipikin pääsi käsiteltäväksi, löytyi siltäkin jotain pientä laittoa.

Pissailu väheni tosi paljon hoidon jälkeen, mutta myöhemmin se taas lisääntyi. Pyykkiä riitti. Päätin kokeilla vielä akupunktiota, ja siellä käytiin ensimmäisen kerran reilut neljä viikkoa sitten. Menimme perinteiseen kiinalaiseen akupunktioon, jollaisessa Vinski ei aiemmin ole käynyt, vaikka se nuorena kävikin ahkerasti akupunktiossa. Käynnin jälkeen pissailu loppui melkein kokonaan kahdeksi päiväksi ja oli sen jälkeenkin puolentoista viikon ajan normaalia vähäisempää. Liikkumiseen tuli ihan uusi reippausvaihde, jonka huomasi selkeästi. 

Kaksi viikkoa ensimmäisen akupunktion jälkeen Vinski kävi uudessa käsittelyssä, mutta harmillisesti siitä ei tullut samaa vaikutusta kuin ensimmäisestä. Itse asiassa Vinskin tilanne huononi heti sen jälkeen, ilme oli välillä huono lenkillä ja etuliikkeissä oli lievää epäpuhtautta. Parin päivän päästä se yhdellä lenkillä ontui hyvin selkeästi, mutta seuraava lenkki oli taas parempi. Siinä välissä päiväkausia kestänyt kova pakkanen oli lauhtunut muutamalla asteella. Ihmettelin, että aiheuttiko kova pakkanen oireilun vai oliko kyseessä akupunktion aiheuttama pahenemisvaihe vai vähän molempia.

Huollossa käymisen aiheuttamat pahenemisvaiheet kuitenkin yleensä menevät parin päivän sisällä ohi, ja Vinskin oireilu jatkui vielä kolmantena päivänä akupunktion jälkeen. Pissailukaan ei vähentynyt yhtään. Vinski ei ollut tavanomaisen riehakas ulos lähtiessä ja ulkona se jaksoi olla vain hetkittäin iloisen näköinen. Liikkeessä oli edelleen epäpuhtautta. 

Jätin soittopyynnön meidän eläinlääkärille, jotta lääkitys saataisiin kuntoon. Meillä oli jo resepti gabapentiiniin odottamassa, ja oli selvää, että se olisi syytä aloittaa, mutta ihmettelin millä Vinski pärjäisi siinä akuutissa tilanteessa, koska gaba ei auta nopeasti. Tulehduskipulääkkeitä taas ei Vinskille saisi antaa. Eläinlääkäri mietti ensin, että Norocarpia voisi silti tilapäisesti antaa, mutta päätyi sitten siihen, että parasetamolia voisi antaa pari kertaa.

Vinski oli saanut jo kolme Librela-pistosta ja eläinlääkärin kanssa oli juteltu, että Librelan voisi jättää tauolle, koska en ollut huomannut kahdesta viimeisestä pistoksesta mitään muutosta mihinkään suuntaan. Nyt edellisestä Librelasta oli kulunut jo lähes neljä viikkoa ja tietysti mietitytti, että entä jos se kuitenkin jollain tapaa oli taustalla auttanut ja nyt sen vaikutus oli hiipumassa, mikä osaltaan vaikutti oireiluun. Sovimme, että Vinski sittenkin käy hakemassa neljännen Librelan vielä. Niin tehtiin heti seuraavana päivänä.

Heti puhelun jälkeen annoin Vinskille parasetamolia, sitä samaa Paramaxia mitä Draamakin oli syönyt ja joka auttoi sitä hyvin. Ja Vinski oli illan viimeisellä pissalenkillä ihan eri koira, tai siis oma itsensä taas. Iloinen, hömppä ja hyvin liikkuva. Ja se oli sitä vielä seuraavana päivänäkin. Varmuuden vuoksi ehkä jätämme akupunktion jatkossa väliin. On kyllä hankalaa, kun ei voi aina tietää mikä johtuu mistäkin.

Gabapentiini eli Neurontin aloitettiin myös, ja nyt sitä on mennyt yli kaksi viikkoa. Olin vähän huolissani, että gaba saattaisi aiheuttaa Vinskille huteraa oloa, mikä kasvattaisi liukastumisriskiä ulkona. Eläinlääkäri neuvoikin antamaan lääkkeen ensin kerran päivässä yötä vasten, jotta elimistö ehtii tottua siihen, ja sen jälkeen normaalisti kaksi kertaa päivässä. Näin tehtiin. Toisena päivänä aloituksen jälkeen teimme myöhäislenkin pari tuntia lääkkeen saamisesta ja hieman Vinski hidasteli lenkin lopussa, käveli rapussa pää kallellaan ja asettui eteisessä makaamaan kummalliseen asentoon. Sen enempää sivuvaikutuksia en lääkkeestä ole huomannut, ja viikon päästä Vinski alkoi saada gabaa myös aamuisin.

Vinski kävi myös uudestaan kraniohoidossa ja sai samalla laseria. Menimme tällä kertaa tutun yrityksen siihen toimipisteeseen, jossa emme olleet vuosiin käyneet. Muistin vasta ajan varattuani, että sinne pitää mennä portaita pitkin ja olin huolissani, miten saan Vinskin sinne ja takaisin, kun se ei saisi portaita kulkea eikä todennäköisesti edes suostuisi, eikä sen kantaminenkaan olisi helppoa. Asiaa ei helpottanut se, että Kipi oli pakko ottaa mukaan, koska autoon sitä ei voinut pakkasella jättää eikä kotiinkaan, koska otin koirat lennosta kyytiin töiden jälkeen.

Yllätys olikin iloinen, kun kraniohoitaja meitä aulasta noutaessaan kysyi haluammeko tulla hissillä. No totta ihmeessä. Se olikin astetta jännempi kyyti, sillä kyseessä oli tavarahissi, jolla henkilökuljetus oli periaatteessa kiellettyä. Hissi jysähti pian lähdön jälkeen, mistä kraniohoitaja meitä varoittikin. Koirat eivät siitä olleet moksiskaan, mutta hieman ne kyyristelivät kyydin lopussa, johtuiko sitten metallilattiasta vai mistä. Tulivat kyllä reippaasti pois hissistä ja taas takaisin hissiin käynnin jälkeen, eivätkä enää toisella kertaa kyyristelleet. Jännää oli sekin, ettei hissistä päässyt itsenäisesti poistumaan vaan piti odottaa, että ovi tullaan avaamaan ulkoapäin.

Vinskillä oli taas jumia esimerkiksi SI-nivelessä ja niskassakin taas jotain. Kysyin kyynärän tilanteesta, eikä se kuulemma kovin pahalta vaikuttanut. Lopuksi Vinski sai laseria. Kipi puolestaan keskittyi erityisesti hoidon alussa ja lopussa käyttäytymään huonosti vaikka toki koiramaisesta näkökulmasta hyvinkin loogisesti, eli pomppimaan ja hötkyilemään, koska se olisi halunnut osansa huomiosta eikä edes päässyt käsittelyyn tällä kertaa. 

Jo kranioon ajellessa oli ollut huono keli ja lumisade, mutta kotimatkan teimme kunnon myräkässä, näkyvyys oli huono ja liikenne eteni hitaasti. Tuli ihan deja vu -fiilis. Viime vuonna samalla päivämäärällä ajelimme vastaavassa kelissä pois eläinlääkäriltä. Ja tämä päivämäärähän sattui myös olemaan Draaman syntymäpäivä. Nyt vietimme jo toista sellaista ilman, että Draama enää oli fyysisesti läsnä. Se olisi täyttänyt yksitoista vuotta. Sen sisarukset ja emä ovat kaikki vielä täällä, mutta Draama-murun osa oli toisenlainen ja elämä nimensä mukaista.

Kraniohoitaja varoitti meitä, että hoidon jälkeen Vinski voi hetken olla kipeämpi. Niin se olikin, liikkuminen oli hetkittäin jotenkin vähän vaikeamman näköistä, mutta levon kannalta me pari päivää lähinnä otimmekin. Pissailu väheni heti tosi paljon. Vinskihän on pissannut levon aikana alleen iltaisin vähäisiä määriä ja yöllä sitten enemmän, päivät se on ollut kuiva, mutta kävellessä on voinut jokunen hassu tippa lattialle tulla. Iltapissailut jäivät heti kokonaan pois ja yöpissailu väheni reilusti. Yhden yön Vinski oli kokonaan kuiva.

Kraniohoidon jälkeinen pahenemisvaihe kesti normaalit pari päivää (usein sitä ei tule ollenkaan), ja sen jälkeen Vinski oli iloinen, energinen ja hyvin liikkuva. Pahaksi onneksi vain muutaman päivän päästä alkoivat karmeat pääkallokelit. Ensin oli peilijäätä, ja sitten vielä jään päälle tuli höttöinen lumikerros, mikä pahensi tilannetta entisestään, enkä meinannut itsekään pysyä pystyssä edes nastakengillä enää, kun ne eivät lumen takia ottaneet kiinni jäähän. 

Tämmöinen lenkkikeli sitten, pah

Vinskin liikkeissä alkoi vähitellen näkyä pientä ja hetkittäistä huononemista, kun liukkautta vain kesti. Sitten kaksi päivää ennen aattoa kaupasta tullessani se tuli minua vastaan etujalkaansa ontuen ja apean näköisenä. Annoin sille puolikkaan Paramaxin, ja kohta se oli taas iloinen ja hössöttävä oma itsensä eikä ontunut. 

Nyt olemme tehneet useamman lyhyen lenkin päivässä, ettei Vinskille tule liikaa rasitusta. Kerran päivässä vien pojat ulos erikseen ja silloin Kipi saa pidemmän lenkin. Kovasti Vinski olisi aina tunkemassa mukaan Kipinkin lenkille. Pitemmän päälle saattaa vähän raskaaksi käydä, kun koirien tarpeet eivät kohtaa, mutta on kivakin viettää välillä aikaa molempien kanssa kahden kesken. 

Huomaan sen, miten paljon Kipi joutuu pidättelemään itseään silloin, kun olemme lenkillä kolmistaan. Vaikka olen aina tuskaillut Kipin valtavaa innostusta tyttöjen hajuviestejä kohtaan, niin Vinski viettää silti paljon enemmän aikaa haistellen asioita. Se pysähtyy tihein välein nuuskimaan jotain pitkään ja hartaasti. Tietenkin myös annan sen tehdä niin, koska se tuottaa sille iloa. Sen lenkkeilyvauhti on aika leppoisa muutenkin. Kipillä taas riittää menohaluja paljon ripeämpään vauhtiin, pidempään matkaan ja vähempiin pysähdyksiin. Niinpä onkin hyvä, että se pääsee myös omille lenkeille. 

Valitsen lenkkireitit niin, että Vinski voi olla irti melkein koko ajan ja kytken sen vain kun muita tulee vastaan. Jatkuva hihnaliikunta ei tekisi yhtään hyvää sen kropalle eikä mielelle. Jään päällä on onneksi tällä hetkellä karhea lumikerros ja lenkkeily on helpompaa. Kauaa ei tilanne varmaan tälläisena pysy, sääennuste lupaa jo loppuviikosta plussakeliä, räntää ja sitten pakkasta. Ja tammikuusta on kuulemma tulossa tavallista kylmempi. Nykyään usein vihaan talvea.

Olen jo kahdesti miettinyt, että onko se nyt menoa, kun Vinskille nuo huonot hetket tulivat. Sitten tilanne onkin nopeasti kääntynyt parempaan. En kuitenkaan voi pyytää Vinskiä sinnittelemään talven yli, jos huonoja hetkiä tulee liian usein. Kevääseen on pitkä aika, pahimmillaan liukkautta ja pakkasia voi olla vielä yli neljän kuukauden ajan. En voi luvata Vinskille sitäkään, että kevät on sille parempi, koska sen muut vaivat voivat paheta kohtalokkaasti siihen mennessä.

Vinskin reiden kasvain kasvoi alussa hieman, mutta on sitten pysynyt ennallaan eikä vielä yhtään haittaa liikkumista tai muuta elämää. Pissailu on ikävä ongelma, mutta Vinski ei itse sitä tiedosta eikä siihen välttämättä liity kipuakaan, tästä juuri kraniohoitajan kanssa juteltiin. Pissailua ei nyt näköjään enää saa kokonaan kuriin kuten aiemmin sai. Huollossa käynnin vaikutukset eivät muutenkaan ole niin pitkäkestoisia kuin ennen, kun tilanne kropan kanssa on nyt hauraampi ja ulkoiset olosuhteet meitä vastaan.

Gabaa on mennyt täydellä annoksella nyt reilun viikon ajan, joten se ei ehkä ole saavuttanut vielä täyttä tehoa. Paramax onneksi auttaa todella hyvin ja sitä voi akuuteissa tilanteissa antaa, vaikka se maksan päälle käykin. Päivä ja hetki kerrallaan katsellaan, ja tarvittaessa tehdään päätöksiä. Tähän vaiheeseen on nyt tultu. Jotenkin epätodelliselta se välillä tuntuu, kun näkee Vinskin iloisena ja hömppänä ja kepeästi liikkuvana ulkona. Toisina hetkinä sitten huomaa, etteivät asiat kuitenkaan entisellään ole. 

Joulu alkoi sillä tavalla vähän ikävästi, että auto hyytyi kaupan parkkipaikalle aatonaattona. Eipä tarvitse minnekään nyt sitten vähään aikaan lähteä. Ei ole nykyinen auto vielä kertaakaan matkan varrelle jättänyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Soitin paikalle hinausauton, joka ei kuitenkaan päässyt nopeasti tulemaan, joten jätin avaimen renkaaseen ja kävelin kotiin 2,5 kilometriä. Onneksi en sen kauempana ollut eivätkä koirat olleet kyydissä. Vinski ei olisi voinut noin pitkää matkaa kävellä. 

Aattona piti oikein käydä kävellen Kipin kanssa katsomassa, että sinne lähikorjaamon pihaan auto tosiaan oli hinattu. Tässä mielessä taajamassa on kyllä kätevää asua, kun auton voi hakea korjaamolta kävellen. Entisillä kulmilla lähimpään korjaamoon oli 12 kilometriä eikä sinne todellakaan päässyt myöskään julkisilla. Vähän syrjässä nykyinenkin asuinalue on eikä ilman autoa ole helppo pärjätä. Koirien kanssa se on melko mahdotonta. Nytkin jos tulisi joku päivystyskäynti niiden kanssa, niin emme me julkisilla pääsisi. 

Aatonaattona oli joulukorttimaisemat

Pyhäinpäivää tuli taas pienimuotoisesti vietettyä tänä vuonna. Viime vuonna minulla ei vielä ollut yhtään paperikuvaa Draamasta, mutta tänä vuonna korjasin sen asian. Draama on yhä viimeisin edesmennyt niin koirista kuin ihmisistäkin.

Vaikka elänkin päivä kerrallaan nykyhetkessä, niin tulevaa tulee välillä pohdittua ja sitä, millaista yhden koiran kanssa eläminen mahtaa olla. Todella outoa ja tyhjää se ainakin tulee olemaan, enkä ole sitä kokenut vuosikymmeniin. Silloin alussakin kyse oli ihan eri asiasta, kun lauman koko kasvoi vähitellen yhdestä koirasta useampaan, ja nyt suunta on päinvastainen. 

Mitenköhän Kipi sopeutuu ainoan koiran asemaan, kun on aina elänyt laumassa. Onko siitä sitten outoa olla ihan yksin kotona poissaolojeni ajan. Siitä se varmaan nauttii, kun saa jakamattoman huomioni, mutta toisaalta sen mielestä saattaa olla tylsääkin, kun ei tarvitse eikä voi kilpailla mistään eikä saa jakaa mitään koiramaisuuksia kenenkään kanssa. Vaikka pojat eivät toisaalta ole toisilleen hirveän läheisiä, niin huomaan kuitenkin, että toisen läsnäolo on niille merkityksellistä.

Sitäkään ei täysin sisäistä ja osaa kuvitella vielä, että lopulta ei jää jäljelle yhtään koiraa. Minulle on kuitenkin viime vuosien ajan ollut selvää, ettei uusia koiria laumaan enää tule. Mutta välillä olen jo kyseenalaistanut ehdottomuutta tässä asiassa, vaikka sekä järki että tunne ovat yhdessä tämän päätöksen tehneet. Mutta entä jos vielä järjettömämpää on yrittää elää ilman koiria, vaikka on täysin koiraihminen? 

Tiedän vain liiankin hyvin, mitä kaikkea voi koirien kanssa sattua. Tiedän, mitä on esimerkiksi elää hankalan ja kroonisen sairauden kanssa ja tuntea jatkuvaa huolta. Tai miten silmänräpäyksessä kaikki voi muuttua, kun tapahtuu jotain yllättävää. Koiran tai minkä tahansa elävän olennon kanssa se riski vain on otettava, ja sen vielä ehkä voisin tehdäkin. Arvaamatontahan koko elämä muutenkin on. Mutta se suurin este on toinen ja ylittämätön.

Tiedän sattuneesta syystä hyvin senkin, mitä on elää sellaisen kroonisen sairauden kanssa, joka vie paljon rahaa ihan koko ajan, päivästä ja vuodesta toiseen, ilman hengähdystaukoja, eikä edes ole ketään niitä kuluja jakamassa. Se on kovin stressaavaa elämää. Viime kierroksesta jäi isot seuraukset, eikä toiseen kierrokseen olisi rahkeita, kun se voisi pahimmillaan olla 10-15 vuoden keikka.

Eläinlääkärikulut ovat järkyttäviä nykyään ja ne näyttävät alati vain nousevan. Ihan hetkessä nousivat esim. hammashoitojen hinnat satasilla. Jotkut ovat kuulemma köyhtyneet tonneilla päivystyskäynnillä, eikä mitään välttämättä ole silti selvinnyt. Jatkuvia eläinlääkärikäyntejä ja lääkitystä vaativa sairaus taas vie tonnikaupalla rahaa vuosittain.

Ei olisi vuosia sitten voinut kuvitella, miten kalliita eläinlääkärikäynnit jonain päivänä ovat, ja että myös ruokinnan ja harrastusten hintalappu nousee niin paljon. Eikä voi nytkään ennustaa, miltä maailma näyttää 10-15 vuoden kuluttua tai mitä itselle sinä aikana tapahtuu. Jos koiran vielä ottaisi, niin pitäisi ainakin olla varasuunnitelma siltä varalta, että sekin on sairas. Kai sitä voisi vaikka muuttaa pakolaiseksi maahan, jossa eläinlääkärit ovat halvempia. Mutta huolettomampaa on olla ilman koiraa.

Sitäkin olen miettinyt, millaista se olisi jos minulle joskus vielä koira tulisi. Varmasti touhuaisin sen kanssa, mutta innostuisinko enää koskaan entisellä tavalla harrastamisesta. Haluaisinko enää tavoitteita, uskaltaisinko luottaa, olisinko mieluummin höntsäilijä. Palaisinko ainakaan entisiin lajeihin muuten kuin höntsäilymielessä. Pk:ssa on se uusi B-luokka, joten estepeikkoa ei enää olisi, mutta toisaalta seuraavalla koiralla ei välttämättä edes olisi pk-oikeuksia. Se kilometrin seuraaminen B-tottiksessa ei myöskään innosta, eivätkä SPKL:n uusimmat metkut harrastamisen vaikeuttamiseksi tai silmien ummistaminen epäkohdilta nyt ja ennen, siitä minulla on omakohtaistakin traumaa.

Toko taas on lajina mennyt koko ajan tyhmempään suuntaan, enkä koe kaikkia liikkeitä kovin mielekkäinä sen enempää koiran kuin ohjaajankaan kannalta. Se välinearsenaali myös vähän ärsyttää. Onhan niitä muitakin lajeja, ja ehkä tilanne veisi mennessään ja innostuisin jostain. Ehkä en saa sitä koskaan tietää, jos ja kun uutta koiraa ei tule, kunhan huvikseni mietin. Tärkeintä olisi muutenkin itse se koira, jos sellainen tulisi, eivät mitkään tavoitteet. Se entinen harrastaja minussa silti joskus asioita pyörittelee.

Olen sentään saanut jo pitkään jakaa elämäni koirien kanssa, joten muisteltavaa kyllä jää. Vinskikin on saanut elää jo täyden koiranelämän. Siitä saa olla kiitollinen, etenkin kun sillä on ollut selkävika pennusta asti. Aina se aika tuntuu silti loppuvan liian äkkiä, ja on haikeaa tiedostaa Vinskinkin tilanne ja ajan rajallisuus.

Aatto