Joululoman puuhia

Vietimme joulua perinteisesti, ainakin melkein. Aatonaattona kipattiin pihaan vuoden polttopuut ja heittelin ne yksin vajaan. Sen jälkeen oli tarkoitus tehdä joulusiivous loppuun. Hetken aikaa sujuikin hyvin, mutta sitten sippasin ja päätin armahtaa itseni lattioiden kuuraamiselta. Kun vielä mielessäni ynnäsin polttopuut tuoneen traktorin pihaan jättämät mutaiset urat ja aatoksi luvatun sateen, niin sain tulokseksi, ettei se lattioiden siivoaminen kovin järkevää edes olisi. Vain hyvin pienen hetken olisivat lattiat puhtaana pysyneet, sillä vaikka koirien rapaiset tassut aina lenkin jälkeen pyyhitäänkin eteisessä, niin kyllä se rapa melko kattavasti pitkin koko taloa kulkeutuu.

Aattona sitten todellakin satoi ja tuuli. Meidän selkävaivainen kvartettimme siis lenkkeili takitettuna.

Myrtsin näköistä jengiä...

Tältä näytti piha aattona. Jouluidylliä kerrakseen!

Ja sitten lenkin jälkeen eteisessä...

Aattoilta kului suvun parissa, ja joulupyhinä meillä oli omaa kivaa. Mikä on ehkä parasta, mitä voi tehdä, kun joulu on musta? No jäljestys tietenkin! Tähän aikaan vuodesta metsäjäljestykseen liittyy myös monia etuja: ei punkkeja eikä muita ötököitä, ei hellettä, ei käärmeitä, ei marjastajia eikä sienestäjiä! Joulupäivänä tein Draamalle jäljen viereiseen metsään, ja hienosti Draama jäljesti.

Tapaninpäivä oli aurinkoinen, ja suunnistimme taas jäljelle, tällä kertaa Velskolaan, jonne Seija tuli Miinan kanssa seuraksemme. Seija teki jäljen Draamalle, ja itse tein jäljet Kipille ja Vinskille. Tämä oli ensimäinen vieraan tekemä jälki, jonka Draama pääsi nyt meillä ollessa ajamaan. Vaikka jos tarkkoja ollaan, niin alkuaikoina itse sille tekemäni jäljet ovat myös olleet sille vieraita!

Draaman jälki oli puolisen kilometriä pitkä, keppejä viisi. Otin lyhyen janalähetyksen, ja hyvin Draama nosti jäljen. Kesken se janan opettelu meillä noin yleisesti ottaen vielä on. Draama myös jäljesti hyvin eikä häiriintynyt perässä kulkevasta jäljentekijästä. Yhdessä kohdassa se kadotti jäljen ja jatkoi etenemistä aika pitkään väärään suuntaan, kunnes sitten lähti etsimään kadonnutta jälkeä laajoin kaarroksin. Toisessa kohdassa se oikaisi vähän, ja sinne jäi yksi keppi, toinenkin keppi jäi jonnekin, joten loppusaldo oli kolme keppiä ja onnellinen jälkikoira.

Kipi ja Vinski jäljestivät tosi hienosti ja ilmaisivat kaikki kepit. Seijan kanssa totesimme, että kyllä kokemus kuitenkin näkyy koirissa. Draamalla jäljestyskokemusta ja rutiinia on vähemmän kuin pojilla, ja se joskus näkyy, vaikka pätevä se kyllä on. Mutta sillä ei ole vielä esim. yhtä hyvä tekniikka kadonneen jäljen etsimiseen kuin oikein kokeneella, rutinoituneella koiralla. Kiva vaan kun on haasteita edessäpäin ja voidaan yhdessä hakea lisää kokemusta. Millään lailla Draama ei siihen reagoinut, että jälki oli vieraan tekemä. Ei kukaan muukaan koirani ole tehnyt eroa sen välille, onko jälki minun vai jonkun muun tekemä. Silti tykkään treenata muidenkin tekemiä jälkiä, koska ihmisillä on oma tyylinsä tehdä jälkiä, ja näin saa enemmän vaihtelua. Ei myöskään ole mitään syytä opettaa koiralle, että jäljet ovat aina sen oman ohjaajan tekemiä. Itselle taas on vieraan tekemässä ja merkkaamattomassa jäljessä se hyvä puoli, ettei tiedä missä jälki kulkee, mikä on tosi hyödyllistä treeniä sekin.

Metsässä jäljestyksen jälkeen

Heti joulun jälkeen olimme hallitreeneissä. Paikalla oli nyt Draaman Neo-velikin, ja pari kertaa liikkeiden välissä jäi Draama kyttäämään veljen treeniä. Otimme myös kolmen paikalla olleen koiran kesken paikallaolot EVL-tyyliin, ihan ekaa kertaa Draaman kohdalla. Ekalla kierroksella Draama meni heti istumisen jälkeen hyvin kaukokäskystä maahan, tokalla kierroksella tarvittiin kaksi käskyä. Ekalla kierroksella Draama kutsuttiin ensimmäisenä luokse ja tokalla vasta veljen jälkeen, ja hyvin se omaa vuoroa odotti. Ja tietenkin Draama taas poikkaisi narupallosta narun, kuten viime hallitreenissäkin :D Mutta ei hätää, olen keksinyt naruttomille palloille uuden elämän pujotettuna sukan sisälle ja näin jatkamaan elämäänsä narupallon tärkeässä virassa, ja rikkinäiset tai parittomat sukathan ovat ehtymätön luonnonvara.

Ensimmäinen uusivuosikin on nyt sitten Draaman kanssa vietetty. Viiden maissa vein koirat pikku lenkille, ja raketteja tietenkin paukkui jo silloin, koska eiväthän muista piittaamattomat ihmiset tapojaan paranna. Ilo oli silti kävellä ulkona neljän koiran kanssa, joista kukaan ei pelännyt raketteja. Sisälle taloon pauke kantautui vain pariin otteeseen selvemmin, ja kerran Draama herkesi haukkumaan ylimääräiselle häiriölle, muut eivät, eikä Draamakaan sen enempää piitannut.

Draama on nyt ollut reilut pari viikkoa Neurontin-kuurilla. Ensimmäiset viisi päivää se sai Neurontinin rinnalla vielä myös tulehduskipulääkkeen, mutta sitten jatkettiin pelkällä Neurontinilla. Tällä viikolla annos puolitettiin ja kahden viikon päästä aletaan ajaa alas. Samaa gabapentiiniä tuo Neurontin on kuin Snoopyn syömä Gabapentin, joten nyt sitten puolet laumasta vetää gabaa.

Edelleen on epätietoinen ja epävarma olo Draaman selän suhteen. Mitä kaikkea siellä varsinaisesti virheasennon lisäksi mahdollisesti on, miten se tulee vaikuttamaan arkeen pitkällä tähtäimellä. Draaman vapaana olemista rajoitan vielä tosi paljon ja kytken sen heti, kun se vähääkään riehaantuu. Ei se ymmärrä, miksei saa samalla tavalla pistellä menemään kuin ennen. Nyt tuli vielä hirmupakkasetkin, mutta kunhan sää tästä lauhtuu, niin annan Draaman olla enemmän vapaana ja seuraan, aiheuttaako se oireilua.

Ulkona on taas kaunista ja puhdasta, kun tällä viikolla satoi lunta, mutta siellä on nyt kolmatta päivää hirrrveän kylmä. Ulkona ei paukkupakkasilla tehdä muuta kuin melko lyhyet lenkit, muuten puuhaillaan sisätiloissa. Koirista kolme palelee enemmän tai vähemmän, kun ulkona on noin kylmä, mutta yksi oikein kukoistaa pakkasilla. Toisin kuin ehkä voisi kuvitella, niin kyseessä on Snoopy, meidän oma sisäisen huskynsa löytänyt pakkasukko. Se tarkenee ulkona vaikka ilman vaatetustakin, vaikka toki yleensä sen puenkin, porskuttaa häntä heiluen energiaa pursuten eteenpäin, eikä ole kertaakaan nostellut tassujaan. Sen lämmönsietokyky sen sijaan on vanhemmiten alentunut, ja luulenpa, että kesäinen notkahdus voinnissa johtui enemmän lämmöstä kuin siitä, että takapää olisi äkkiä tullut niin paljon kipeämmäksi. Kipulääkityksellä Snoopy nyt loppuikänsä kuitenkin on, ja ihan syystä.

Vinski sen sijaan alkoi kovempien pakkasten tultua roikottaa vuorotellen molempia takajalkojaan ilmassa ja ajoittain ontua kaikkia jalkojaan. Hetken lenkkeiltyään se alkoi liikkua normaalisti. Kipi ja Draama aristivat vain ihan lievästi kylmää maata lenkin alussa, mutta kun pakkanen kiristyi yli 20 asteeseen eilen illalla, oli vaikutus Draamaan dramaattinen. Nyt olen nähnyt senkin, kun koira yrittää epätoivoisesti liikkua koskematta ollenkaan maata. Tänä aamuna oli yhä kylmempi ja Draaman tassut palelivat hurjasti, joten pakko oli keksiä jotain. Löysinkin piirongin laatikosta muutaman fleecetossun, jotka Draama sai jalkaansa. Teho oli huikea, nyt Draama liikkui taas mielellään ja tassuja nostelematta.

Nyt tarkenee

Sisällä ollaan taas harjoiteltu hajutunnistusta ja vähän jotain tokotemppuja. Jopa Kipikin on saanut pari tokotemppua illassa ottaa. Suurpiirteinen se on aina vaan, mutta iloinen ja innokas se on nyt ollut, ja sellaisina hetkinä sitä ymmärtää hyvin, miksi kuitenkin yritin pitää sen tokouraa yllä niinkin pitkään. Välillä sitä nimittäin olen ihmetellytkin ;) Hajutunnistus on kaikkien mielestä kivaa, ja on ihan loistavaa, kun on tällainen tapa aktivoida koiria mielekkäällä ja luonnollisella tavalla sisätiloissa. Etsittävänä hajuna on vielä ollut kaneli, mutta jossain vaiheessa täytyy aktivoitua hankkimaan ainakin yksi Nose Work-haju ja opetella se. Ja onhan niitä hajuja maailmassa vaikka mitä, omakin kaappi pullollaan kaikkea mitä voisi opetella.

Nyt ollaankin jo loppiaisessa, joten joulunaika alkaa olla virallisesti ohi, ja onneksi myös paukkupakkasten pitäisi kohta olla ohi.

Historia toistaa itseään

Meidän arki on rullannut eteenpäin osittain kuten ennenkin, mutta dramaattisilta käänteiltäkään ei olla vältytty.

Meillä on nyt talvikaudella omatoimivuoro tokon hallitreeneihin joka toinen viikko. Kolmesti ollaan ehditty hallilla käydä. Eniten on treenannut Draama, mutta Kipi ja Vinskikin ovat päässeet hallissa pyörähtämään. Ero motivaatiossa poikien ja Draaman välillä on niin huima, ettei mulla itsellä enää ole kovin suurta motivaatiota treenata tokoa poikien kanssa. Toki joskus vähän tokoilemme, mutta emme kovin vakavasti, ja enemmän teemme ihan muita temppuja poikien kanssa.

Edes pitkät treenitauot tokossa eivät nostata Kipin motivaatiota, joten nyt näyttää melko todennäköiseltä, ettei se koskaan mene edes ALO-luokkaan tokossa. Kipi saattaa perusasentoon kutsuttaessa joskus jäädä vinoon jonnekin metrin päähän, ja kun annan sille mahdollisuuden korjata paikkansa, niin se ei hirveästi välitä nähdä vaivaa asian eteen. Sitä on muutenkin vaikea saada tekemään liikkeitä kovin tarkasti, on aina ollut. Toki se on taantunut senkin takia, kun ollaan niin vähän nyt tokoiltu, mutta silti, ei se tuolla asenteella vaan mikään tokokoira ole. Vaikka sillä on niitä hyviäkin treenejä joskus ollut, niin en näe mitään syytä vääntää väkisin lajia, josta koira ei tarpeeksi paljon tykkää. En nauti siitä silloin itsekään. Voihan se olla, että joskus päästään kokeeseen jossain ihan muussa lajissa. Tai sitten emme ikinä mene yhtään mihinkään kokeeseen, mikä on itselleni ihan uusi ja kummallinen tilanne minkään koiran kanssa. Mutta mikä pakko se on mennä siltikään.

Draama on eri maata. Sen suhde niin tokoon kuin kaikkeen muuhunkin tekemiseen on intohimoinen. Sillä riittäisi motivaatio vaikka miten moneen toistoon, ja se jaksaa ja haluaa aina yrittää. Tarkkuus joskus vähän tahtoo kärsiä suuren innon ja vauhdin takia, mutta mieluummin niin päin, kuin ettei koiraa yksinkertaisesti vain kiinnostaisi tarpeeksi.

Ikävä kyllä vähän synkempiäkin pilviä on Draaman yllä häälynyt. Uutta koiraa etsiessäni minua mietityttivät moninaiset terveysongelmat. Aina kun tutustuin jonkun tulevan yhdistelmän taustoihin, niin osasin nimetä takaa tulevan jotain mahdollisia ongelmia, jos suku oli jollain lailla tuttua. Mutta sellaistahan se on, yhtä riskiä koko elämä. Yksi keskeinen kysymys omalla historiallani olivat tietenkin selkäongelmat, mutta yhtä hyvinhän sitä voi saada vaikka jonkun neverheard-sairauden, kun yrittää vättää jotain tiettyä vitsausta. Draamalla tiesin olevan sukurasitetta selkäongelmiin, mutta toisaalta se oli nuorempana kuvattu selästään terveeksi, se tai sen sisarukset eivät tiettävästi olleet oireilleet, ja se oli pystynyt harrastamaan aktiivisesti agilitya, joten olin jossain määrin toiveikas, ettei sen selkä heti olisi menossa rikki ja kestäisi niin arjen kuin agilitya kevyemmät lajitkin.

Hyvin liikkuvaksi koiraksi Draama osoittautuikin. Joitain juttuja joskus panin merkille, kuten minulla tapana on. Halusin tai en, niin minulle on kehittynyt tutkakatse mahdollisia epänormaaleja oireita kohtaan. Joskus se tuntuu suorastaan kiroukselta, ja olen ajatellut, että olisin onnellisempi kun en huomaisi kaikkea. Mutta onhan se nyt kuitenkin koirien etu (ja lopulta omistajankin), jos mahdolliset ongelmat havaitsee ajoissa, joten on oikeastaan absurdia edes ajatella, että olisi parempi pitää pää pensaassa. Paitsi silloin kun törmää oireisiin, joille ei koskaan löydy syytä vaikka miten ramppaisi lääkärillä, silloin voisi kyllä todella olla onnellisempi, kun ei edes huomaisi...

Draaman liikkeissä on ollut vain yksi seikka, mikä on pistänyt silmään, eli sen tapa joskus kävellä takapää keikkuen ja takajaloilla ristiin astuen. Ei joka päivä eikä koskaan pitkiä matkoja kerrallaan, mutta kuitenkin melko säännöllisesti. Kipihän teki tätä samaa etenkin nuorempana ollessaan jumissa kehittyvän spondyloosin takia. Mainitsin tästä huollossa käydessämme, mutta meidän kraniohoitajamme ei ollut oireesta erityisen huolestunut, totesi sen liittyvän jotenkin ristiluuhun kuten Kipilläkin, minulta jäi silloin kysymättä asiasta tarkemmin. Mainitsin asiasta myös fyssarille, ja hän totesi, että bordercolliet etupainoisina, paimentavina koirina joskus vain unohtavat takapäänsä, mutta voisi se toisaalta olla oirekin jostain. Hän sitten meidän kolmannella käynnillä tutki Draaman lämpökameralla sen selvittämiseksi, löytyisikö jostain kohtia, jotka olisi syytä tarkemmin esim. röntgenillä tutkia. Mitään hirveän selkeää ei löytynyt, mutta fyssari myös totesi, ettei hänen kameransa ollut kovin tarkka. Draamalle laitettiin sillä käynnillä myös ensimmäistä kertaa akupunktioneulat.

Toki mietin myös sitä, miksi Draama oli niin taipuvainen olemaan jumissa. Kuitenkin joskus jumi on vain jumi, eikä sen takana ole mitään pysyvää vikaa, ja kun huollossakaan ei mitään varsinaisesti hälyttävää löytynyt, niin en heti maalannut piruja seinille senkään takia. Kolmannen fyssarikäynnin jälkeen kuitenkin Draamalle tuli uusia oireita. Se hakeutui muutaman kerran kesken lenkin luokseni vähän paineistuneen näköisenä, mutta jatkoi sitten kuitenkin lenkkiä normaalisti. Tuollainen ei kuitenkaan ollut yhtään sen tapaista. Sitten tuli se hetki, kun olin pukemassa sille bot-loimea ja yritin pujottaa häntää  häntäreikään, eikä se meinannut mennä sinne, koska se oli niin jäykkä. Draama myös välillä vähän köyristi selkäänsä.

Tässä vaiheessa halusin ehdottomasti tutkia Draaman tarkemmin eläinlääkärillä ja tilasin ajan paikkaan, jossa oli myös lämpökamera. Ajan saimme muutaman päivän päähän. Draama oli odotteluajan muuten normaali, mutta hännäntyven se veti heti jäykäksi, kun koskin siihen, ja joskus se edelleen hieman köyristi selkää. Hetkittäin silti ajattelin, että jospa kaikki on ihan jotain harmitonta ja olen vain vainoharhainen, eikä eläinlääkäri löydä tutkimukissa mitään vikaa. Ihan kuten Kipinkin kanssa aikoinaan, osittain joku kieltoreaktio ja toiveajattelua varmaan. Selkäähän minä kuitenkin koko ajan epäilin syyksi, hännäntyven jäykistäminen saattoi hyvinkin olla selästä johtuvaa.

Lääkärillä Draamalle tehtiin ensin lämpökameratutkimus. Rintaranka oli tasaisen lämmin, mutta sieltä löytyi kyfoosi, eli ranka oli köyry. Kaularangassa oli 5-6 väli lämmin, samoin oli lannerangan lumbosakraaliväli. Palpoidessa rintarangan syvät lihakset olivat kireät, mutta rangan liike oli hyvä, vasta lannerangan alueella tuli jäykkyyttä ja kireyttä. Kaularangan liikkeet olivat normaalit. Takajalkojen asennonkorjaus oli aavistuksen hidas. Hännän taivutteluun Draama reagoi, ja vasemman lonkan ojennus oli oikeaan verrattuna jäykän oloinen. Lumbosakraalialuetta koskettaessa Draama herkästi istuutui.

Selästä otettiin vielä röntgenkuvat, ja niistä paljastui sama rintarangan kyfoosi kuin lämpökameran kuvista, ja lanneranka puolestaan oli oiennut. Lumbosakraalialueella mahdollisesti oli lievää artroosia. Muuten ranka oli siisti.

Ohjeeksi tuli liikkua rauhallisesti pari viikkoa ja mennä sen jälkeen mielellään hierontaan tai fyssarille, myös kipulääkityksen Draama sai.

Niin sitten sai lauman neljäskin koira oman selkädiagnoosin. Otin tiedon vastaan tyynesti ja lähdin jatkamaan normaaleita arkipuuhiani. Ihan niin helpolla en loppujen lopuksi päässyt, vaan pari seuraavaa yötä meni kyllä valvoessa. On niin kurjaa, ettei Draamakaan saanut olla terve, ja että kohtalokseni on tullut keräillä selkävikaisia koiria. Kurjaa on myös epävarmuus, kun ei voi olla ihan varma, onko myös lumbosakraalialueella jotain pysyvämpää vikaa, kun siellä tuota reaktiota on. Jotain, mikä ei tavallisessa röntgenissä näy. Se mahdollinen artroosikin mietityttää, olisi hyvä tietää varmasti, onko sitä vai ei. Jossain vaiheessa aionkin näyttää rtg-kuvat jollekin muullekin toisen mielipiteen saamiseksi. Rangan virheasennon on voinut aiheuttaa ihan joku toiminnallinen syy, mutta nyt vaurio on jo korjaamaton. Tärkeää onkin jatkossa huolehtia lihaskunnosta ja huollosta.

Aikaa on lääkärikäynnistä kulunut jo kolme viikkoa. Selän köyristys ja lenkillä paineistuminen ovat jääneet oireista pois, hännän oireetkin ovat hieman lieventyneet. Tällä viikolla kävimme taas fyssarilla, eikä mitään hälyttävää sielläkään löytynyt. Takajalkojen asennonkorjauskin pelitti normaalisti. Siitä fyssari huomautti, että Draamalla on laskeva lantio, mikä jo sinällään saattaa selkävaivoille altistaa - ja yhtä laillahan myös sukulaiskoira Kipiltä laskeva lantio löytyy.

Koska Draaman oireet alkoivat edellisen fyssarikäynnin jälkeen, jolloin sillä oli ensimmäistä kertaa akuneulat, on pohdinnan alla ollut sekin, onko tällä mitään tekemistä oireilun kanssa. Joskus voi mistä vain hoitomuodosta tulla hoidon jälkeen pahenemisreaktio, mutta yleensä se menee ohi parissa päivässä. Neuloja ei myöskään ollut lumbosakraalialueella ollenkaan, ja muutenkin jos joku neula olisi osunut hermoon, olisi Draama varmasti älähtänyt. Kuitenkin minusta silti tuntui mukavammalta, ettei tällä kertaa neuloja laitettu, vaan Draamaa hoidettiin fysioterapian ja kraniosakraaliterapian keinoin. Kovasti se taas käsittelystä nautti, ja vaikka menimme nyt poikkeuksellisesti fyssarin kotiin emmekä klinikalle kuten aiemmin, niin Draama marssi määrätietoisesti paikalle, ihan kuin olisi ollut siellä aiemminkin.

Taas minulla siis on käsissäni koira, jonka suhteen harrastukset ovat kysymysmerkki. Siitä tulee ehkä jo kolmas koirani putkeen, joka ei koskaan tule hyppäämään metrin pk-estettä tai kiipeämään jyrkkää A-estettä. Eläinlääkäri ei pk-uraa kokonaan teilannut, mutta totesi, että mitään pitkää uraa siinä ei kannata suunnitella. Fyssari sanoi, että agilitya ei Draamalla pitäisi harrastaa (kuten en tietysti ollut aikonutkaan), pk-esteet ovat myös hieman kyseenalaisia, mutta tokoa voi hyvin harrastaa. Metrin hyppy vain on koiralle fyysisesti tosi haastava, ja monet fyssarit suhtautuvat siihen melko nihkeästi. Voi kun joskus päättävällä taholla asenteet muuttuisivat ja estekorkeutta pk:ssa madallettaisiin. Se avaisi lajin monille sellaisille, jotka nyt eivät esteiden takia sitä voi harrastaa, vähentäisi loukkaantumisia, eikä ottaisi mitään oleellista lajista pois. Mutta siihen varmaan menee noin miljoona vuotta, että asenteet muuttuvat...

Jatkossa tietenkin kyselen lisää eri asiantuntijoilta, mutta ennen kaikkea seuraan Draaman vointia, koska se ratkaisee paljon. Koiran terveys menee ehdottomasti pk-uran edelle. Fyssari totesi, että jos Draama ei korkeista hypyistä kipeydy, voi se niitäkin siinä tapauksessa ehkä tehdä. Olen kuitenkin jo asennoitunut siihen, ettemme pk-puolella välttämättä kokeisiin pääse, mutta omaksi huviksi varmasti jatkossakin jälkeä harrastamme. Tärkeintä olisi, että Draama saisi elää tavallista arkea eikä sen tarvitsisi kärsiä kivuista. Että se saisi elää täyttä elämää ja myös juosta vapaana ilman, että täytyy jokaista liikettä vahdata. Ei sillä edes pää kestäisi, jos se joutuisi aina elämään hissutellen, eikä sellainen hyvää koiranelämää ole.

Nyt Draamalla on lupa pikkuhiljaa taas liikkua enemmän. Harrastelimme kaikenlaista pientä sisäpuuhaa, kun jouduin rajoittamaan sen liikkumista ja treenaamista. Hallitokossa kyllä kävimme silti, mutta otimme vain rauhallisia liikkeitä, kuten tunnarin etsimistä ja pitämistä. Kotona teimme näitä samoja juttuja, ja lisäksi Draama mm. pelasi älypeliä ja aloitti hajutunnistuksen. Valitsin ensimmäiseksi opetettavaksi hajuksi kanelin. Käytin kanelitankoa, koska jauhe saattaa ärsyttää nenää. Draama oli ihan älyttömän innoissaan ja oppi nopeasti etsimään kanelin erilaisista piiloista. Se vain oli niin innoissaan, että nappasi aina tangon suuhunsa, joten lopulta siirsin tangon lasipurkkiin. Sitten otin mukaan samanlaisen purkin, jossa aluksi ei ollut mitään ja sitten laitoin siihen kahvinpuruja. Erehtymättä Draama erotti purkit toisistaan. Välillä yhä piilotan pelkkää tankoa, etteivät koirat opi etsimään vain purkkia.

Opetin kanelin etsimisen kaikille muillekin koirille, ja innoissaan nekin olivat ja etenivät nopeasti. Tänään kokeilimme ensimmäistä kertaa kanelin etsimistä ulkona, ja tässä oli etenkin pojille yllättävääkin haastetta, joten opettelemista riittää kyllä. Tykkään itsekin harrastaa kaikkea, missä koira saa tehdä nenätyötä, ja onhan se koirille hirmu hyvää aivojumppaa. Olen ajatellut ryhtyä harrastamaan myös Nose Workia, siinähän voi vaikka kisatakin jos innostuu.

Aina välillä olen muutenkin pohtinut jonkun sellaisen lajin aloittamista, joka näille selkävaivaisille (ja Draamaa lukuun ottamatta tokovammaisille) sopisi. Rally-tokon jo hylkäsin, koska se ei sittenkään kiinnosta minua tarpeeksi, jotkut sen sääntökiemurat ovat mielestäni vähän kummallisia, eikä laji myöskään ole paras mahdollinen hahmotuskyvylleni. Mejä edelleen kiinnostaa kovastikin, mutta käytännön ongelmat kokeiden suhteen ovat yhä se peikko. FH-jälki taas tuntuu aina vaan liian pikkutarkalta nipotusjäljeltä, eikä ole myöskään helppo löytää harjoittelupaikkoja. Oikein mitään en siis ole aikaiseksi saanut, mutta jospa Nose Workin suhteen saisin...

Kyllä se harmittaa, että selkäkirous seuraa minua aina vaan ja etten Draamankaan kanssa saa huoletta vaan harrastaa, kun vihdoinkin  käsissä on noin motivoitunut harrastuskaveri. Mutta näillä mennään, kun ei muutakaan voi.

Tämän jutun kuvituksena on marraskuussa otettuja kuvia, kun saimme yli puolet kuusta nauttia ihanasta lumesta kaamoksen keskellä. Se oli vielä sitä aikaa, kun saatoin ainakin kuvitella, että minulla on edes yksi selästään terve koira...

.