maanantai 14. heinäkuuta 2014

No eipä ihmeempää

Vähän laiska olen ollut päivittämään blogia. Ja eihän me mitään ihmeellistä olla tehtykään, ollaan lenkkeilty ja käyty uimassa, välillä vähän treenattu.

Ulkoilusää on vaihdellut kovasti. Juhannuspäivänä lähdettiin lenkkeilemään ja uimaan Luukkiin, vaikka oli vilpoinen ilma. Kesken lenkin saatiin melkoinen raekuuro niskaan. Uimalammelle päästyämme kuuro sopivasti loppui ja aurinko tuli esiin.


Juhannuksen jälkeen ryhdyin katselemaan kriittisesti Kipin ulkoilua huskyvaljaissa. Ovathan ne ergonomiset valjaat, mutta minua rupesi häiritsemään se, että Kipi nojasi niihin etuosallaan. Niinpä kaivoin esiin tavalliset valjaat ja päätin, että se vaan pitää jaksaa opettaa koira kulkemaan niissä vetämättä tai lähes vetämättä. Periaate on se, että tavallisissa valjaissa sallitaan enintään hyvin kevyt veto, pannassa ei minkäänlaista vetoa, ja huskyvaljaat otetaan esiin silloin, kun mennään kovempaa ja saa vetää vapaasti. Perintövaljaista sitten aika pian hajosi lukko, ja Kipi sai ihan uudet ja ikiomat valjaat ja pitkän hihnan, joissa ulkoilu onkin sujunut aika mallikkaasti.
Pojat kotiin päin kääntymässä
Snoopy ja Kipi kytiksellä ulko-oven edessä

Uimareissuille Kipi sai käyttöönsä pelastusliivin, koska sen uintiasento jätti välillä hieman toivomisen varaa, se tykkäsi pärskiä menemään etupää ylhäällä ja selkä veden alla. Arvelin myös Snoopyn hyötyvän liivistä jo ikänsäkin takia, joten nyt koirat uivat usein kahdessa erässä, Vinski ja Kipi ensin ja Snoopy niiden jälkeen, jotta toistaiseksi ainoa liivi riittää molempien käyttöön.




Jälkitreenit on nyt Kipin kanssa tehty vain metsässä, se on meistä molemmista hauskempaa niin. Kivasti ollaan saatu pituuttakin kasvatettua. Keppejä on kokeiltu jäljellä myös ja vähän avitettu niiden huomioimista kepin alle piilotetulla namilla. Mutkiakin on jäljillä ollut ja nyt kahdesti suora kulmakin, ja vallan nätisti Kipi kulmat otti. Motivaatio sillä on vain parantunut, kun siirryttiin metsään.

Tottistreeneistä ei ole paljon kerrottavaa, aivan alkeissa taaperramme Kipin kanssa. Kerrassaan harmillista on, että treenikavereista on krooninen puute, joten monien asioiden treenaaminen on paljon hankalampaa, eikä koirallista häiriötäkään ole tarpeeksi. Ryhmätreenit jäivät pitkälle tauolle jo viime kuussa. Luovuutta yksin treenaaminen kyllä kasvattaa, esimerkiksi ruudun treenaaminen malttamattoman kakaran kanssa on ilman avustajaa hieman haasteellista. Ampumisen suhteen omaksuin jo ajat sitten tavan heittää koirille tarhaan nameja etsittäväksi samalla kun ammun niille. Kipin suhteen tapa ei enää toiminut, koska se oli niin perääni ja kuikuili minua kun ammuin, muiden keskittyessä namien etsimiseen. Ei se paukkuja pelännyt, mutta halusin sen keskittyvän johonkin muuhun kuin ampujaan. Yhden ainoan kerran pääsimme treenaamaan niin, etä joku muu ampui meille, kun oltiin Pirjon kanssa treenaamassa. Silloinkin Kipi katsahti ampujan suuntaan, muttei pelännyt tai paineistunut millään tavalla. Päätin sitten kokeilla iltaruoan antamista pihalla ja ampumista samalla. Se toimikin hyvin, Kipi ei nostanut päätään ruokakupista ampumisen aikana. Joka päivä ei sentään mennä pihalle syömään ja ampumaan, mutta silloin tällöin, että saadaan vähän tuntumaa pidettyä yllä.



Eläinlääkärinkin kanssa ollaan taas asioitu. Vinski käväisi ihan vaan rokotuksilla ja hyväkuntoiseksi koiraksi todettiin. Kipin pissanäyte on tutkittu kahdesti tulehduksen jälkeen, eikä tulehdusta tai kiteitä enää ole ollut. Ne ensimmäisen näytteen kiteetkin ovat saattaneet muodostua myös säilytysolosuhteista johtuen, jatkonäytteet tutkittiin tuoreesta virtsasta. On vähän arvoitus, mistä Kipi sen tulehduksen sai, kun uroksilla tulehdukset ovat harvinaisempia kuin nartuilla. Ehkä hyrräämään alkaneilla hormoneilla on jotain osuutta asiaan, tai sitten Kipin saama tälli osaltaan on vaikuttanut asiaan. Verinäytekin tutkittiin varmuuden vuoksi ja kaikki oli muuten ok, mutta trombosyytit yllättäen selvästi viitearvojen ulkopuolella ja lymfosyytitkin hieman. Kontrollinäytteessä kaikki arvot olivat jo viitteiden sisällä.

Viime kuun puolella Kipi pääsi uudestaan kraniosakraalihoitoon. Tällä kertaa Mari pääsi käsittelyssä syvemmälle ja syy jumituksiin selvisi, eli Kipi on saanut tällin rintakehään, mutta vaikutukset heijastuvat muuallekin. Tälli on saattanut tulla siitä, kun se Repen kanssa leikkiessään törmäsi minuun vauhdilla. Keskiselässäkin oli kireyttä ja siinä oli sanomista jo Piiran tehdessä Kipille pikatarkistuksen maaliskuun alussa, ennen tuota törmäystä, joten tämä jumi saattaa periytyä jostain paljon kauempaa. On tuo koira kyllä sellainen reikäpää, että huh...Kipi sai hetken myös laseria, ja heinäkuun alussa kävimme ottamassa uuden käsittelyn pelkkää laseria. Tilanne on nyt paljon parempi kuin alussa, jumeja on saatu auki ja ne ovat pysyneet auki. Kipi myös on kerta kerralta rauhoittunut käsittelyyn paremmin ja makoillut suuren osan aikaa silmät ummessa.

Mari myös totesi, että Kipillä on poikkeuksellisen elastinen etuosa ja se saa käänneltyä raajojaan asentoihin, joihin useimmat koirat eivät saa. Siitä on johtunut se kyynärpäidenkin kääntely, eikä siitä tarvitse olla huolissaan, tuollaisia koiria on muitakin, vaikkakin harvassa. Etuliikkeiden epäpuhtauden takia kyynär- ja olkanivelet kuitenkin oli ihan perusteltua kuvata ja hyvä niin, vaikka näistä jumituksista se epäpuhtauskin on tullut. Etenkin olkapäiden osalta on hyvä saada kuvaustulos mahdollisimman nuorena, koska joskus viat saattavat peittyä vanhemmiten. Ja kuten ortopedikin totesi, niin Kipille ei enää loppukasvun aikana pitäisi mitään olkaongelmia tulla.

Vinskin rokotuskäynnillä juttelimme eläinlääkärin kanssa vielä Jipon tapauksesta, koska hän oli viimeisen parin vuoden ajan Jipon pääasiallinen lääkäri. Jos tuli Jipon äkkilähtö yllätyksenä minulle, niin oli eläinlääkärikin yllättynyt tultuaan sinä päivänä töihin ja kuultuaan mitä oli tapahtunut. Jippo on yhä ajatuksissani monta kertaa päivässä. Siitä on kuitenkin vielä verrattain lyhyt aika, kun sen kanssa aktiivisesti treenasimme ja kisasimme. Eikä sellaisesta koirasta muutenkaan voi kasvaa eroon hetkessä - tai ei varmaan milloinkaan.Tulin kuunnelleeksi Kaija Koon kappaletta Jos sua ei ois ollut, ja siinä puetaan hyvin sanoiksi niitä tunnelmia, joita itsellänikin on ollut, joten lainaan tähän muutaman säkeen sieltä täältä.

Jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa

kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa              

olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan




Olen miettinyt sitä, miten yhä teen kaikkea sitä, minkä 25 vuotta sitten aloitin - koluan koirien kanssa metsiä ja rantoja, yhdessä käydään ajamassa jälkiä ja tottistellaan, saan nauraa niiden edesottamuksille, ja ihan vaan nautitaan toistemme seurasta. Ne koirat vain ovat välillä vaihtuneet uusiin. Se on paitsi hirmuisen haikeaa niin myös lohdullista. Koiran ja ihmisen välinen side on ikivanha, vaikka yksilöt eivät ikuisesti eläkään, ainakaan tässä ulottuvuudessa.