Katsaus

Jahas, onpa mennyt pitkä aika edellisestä päivityksestä. Jos nyt sitten olisi puolivuotiskatsauksen aika. Nähtäväksi jää, tuleeko päivityksiä enää jatkossa.

Kesä- ja heinäkuu olivat ennätyslämpimiä eli siis kammottavia. Ulkona eikä sisällä voinut tehdä paljon mitään, joten ihan hukkaan valuivat kesäpäivät. Meillä oli sisälläkin hirveän kuuma, ja koirat lähinnä makasivat ihan koomassa. Välillä ihmettelin, että hengittävätkö ne edes enää. Itse yritin epätoivoisesti löytää tapoja viilentää kämppää edes jotenkin, ja mm. blokkasin joka ikiseltä auringonsäteeltä pääsyn kämppään, mutta läkähdyimme silti. 

Viikkokausiin en käyttänyt hellaa enkä uunia ruoanlaittoon. No paitsi että Draaman ruoat oli pakko keittää joka tapauksessa ja kärsiä seuraukset, omat ruoat jäivät kokkaamatta. Lääkkeet joutui säilömään pariksi kuukaudeksi styroksilaatikkoon kylmäkallen kanssa, koska kämpän lämpötila oli niille aivan liian korkea.

Uintireissuillekaan emme päässeet helteiden aikana, koska pelkkä kävelymatka lähimmälle järvelle olisi tappanut, ja sitten sinne tuli sinileväkin. Pelastukseksi muodostui muutaman sadan metrin päässä oleva joki, joka oikeastaan on vain puropahanen. Siellä koirat sentään pääsivät vähän viilentymään, ja pystyi siellä muutaman metrin uimaankin. Draama alkoi uida siellä yllättävän tosissaan, toiset nyt vaan ottavat kaiken täysillä. Vinski sen sijaan oli ihan kysymysmerkkinä, että mikä tämä lätäkköjuttu nyt on, missä on hänen järvensä ja keppinsä.

Ihan joka kohdasta ei kannata mennä uimaan

Kuuma!

Elokuun myötä sää onneksi muuttui inhimillisemmäksi, sateetkaan eivät isommin haitanneet. Olemme koirien kanssa nauttineet, kun olemme päässeet tekemään kunnollisia lenkkejä. Sekin oli juhlallinen hetki, kun pari viikkoa sitten kaivoin lenkin jälkeen pitkästä aikaa esiin koirien Back on Track-loimet, kun kämpän lämpötila ei enää ollut liian tukala niiden pitämiseen. Koirat huomasivat tämän heti ja kiiruhtivat pyytämättä jonoon saadakseen loimet ylleen. On kyllä kiva nähdä niiden nauttivan loimien pitämisestä.

Talvisessa viime päivityksessä tuskailin sitä, että Kipi oli niin sekaisin tyttöjen hajuista. Sen jälkeen tilanne rauhoittui huomattavasti, mutta viime aikoina Kipi on taas syöksähdellyt hanakammin hajujen perään ja ollut vähän rasittava. Ovatkohan lähistön nartut peräti synkronoineet juoksunsa. 

Toukokuussa sattui ikävä välikohtaus, kun olimme tulossa lenkiltä, ja kotitalon kulmille ehdittyämme nurkan takaa syöksyi äkkiä irrallaan ollut rottweiler koirien päälle. Kipi oli eturintamassa ottamassa iskua vastaan, ja ensimmäistä kertaa näin sen tällaisessa tilanteessa puolustavan itseään. Tosin eivät irtokoirat ennen suoraan sen iholle ole tulleetkaan.  Kipillä ei ollut mahdollisuutta edes väistää, koska se oli kytkettynä, ja lisäksi hyökkääjä oli myös uros - mikä varmaan oli myös syynä siihen, että Kipi valikoitui sen kohteeksi. Rottweilerin omistaja tuli pian perästä nappaamaan koiransa pois. Tärisin sisäisesti pitkään vielä jälkeenpäin, nämä tilanteet ovat aina karmeita ja tulevat yllättäen.

Osasin pelätä Draamalle tulevan seurauksia hyökkäyksestä, koska tuollainen tilanne aiheuttaa niin voimakkaan stressireaktion. Ja niin siinä kävikin, että seuraavana yönä Draamalla oli pitkään hyvin ankea olo. Juuri kun tilanne oltiin saatu kuukausien taistelun jälkeen paljon paremmaksi. Ja näin turhasta syystä vieläpä. 

Kipillekin tuli seurauksia. Seuraavana päivänä se älähti, kun olin pujottamassa sille pantaa pään yli, jolloin osasin etsiä vammaa sen naaman alueelta. Ja puremahaavahan sieltä karvan alta löytyi, onneksi ei kovin syvä. Leikkasin karvat pois haavan kohdalta ja puhdistin sen Betadinella. Parin päivän päästä sitten Kipiltä alkoi vuotaa välillä hieman verta toisesta sieraimesta. Eläinlääkäri kehotti tulemaan näytille, joten teimme niin. Mitään ihmeellistä ei sieraimessa näkynyt, hyökkäyksessä nenään tullut tälli ilmeisesti oli vuodon aiheuttanut. Onhan siinä melkoinen kokoero Kipin ja ison rottweileruroksen välillä. Vuoto onneksi loppui, ja haavakin parani hyvin. 

Draama ei niin vähällä päässyt, vaan taas taistelimme pahempien, aaltoilevien oireiden kanssa. Taas tuli huonoja päiviä, taas kului Cereniaa ja Kaoliinia päivittäin ja Apoquelin annostus nostettiin kahdeksi viikoksi kaksinkertaiseksi. 

Vinski sen sijaan purjehti läpi tämänkin hyökkäyksen näennäisesti ilman vaurioita, mutta ihan varmasti sekin on kokenut voimakasta stressiä. Se onnistui taas pysyttelemään muina koirina rauhallisesti taka-alalla. En tiedä, miten se toimisi jos joku oikeasti tulisi suoraan sen päälle, että puolustaisiko se silloinkaan itseään ollenkaan vai antaisiko tehdä itselleen mitä vain ilman vastarintaa. Toivottavasti en saa sitä tietääkään. 

Piirallakin kävimme toukokuun lopussa, ja tällä viikolla on sitten seuraava käynti. Draama oli koko rangan alueelta aivan jumissa ja lantiossa oli lukko. Tilanne ei aikoihin ollut ollut yhtä paha. Vatsan ongelmat tietenkin osaltaan olivat rangankin tilaan vaikuttaneet, hyökkäyskin oli jotain voinut aiheuttaa. Piiralla kesti pitkään saada Draama auki, mutta käsittelyn jälkeen huoneessa tepastelikin sitten vapautunut ja iloinen koira, joka aina välillä kävi antamassa osteopaatille pusun. 

Piira kiinnitti huomiota myös siihen, miten Draama pelkällä katseella laittoi pojat vastaanotolla ruotuun. Draama onkin eittämättä meidän lauman kuningatar ja kaulinta heiluttava Justiina, ja pojat ovat sen nöyriä alamaisia. No Kipi joskus vähän nurisee joissain kilpailutilanteissa, mutta antaa kuitenkin helposti periksi ja on Draaman suuri fani. Niinhän sen kuuluu mennäkin, kuten Piirakin totesi.

Pojillakin oli laitettavaa, mutta niiden tilanne ei ollut paha. Kummankaan spondyloosi ei vaikuttanut olevan akuutissa vaiheessa. Ilahduttavasti Vinski ei ole enää pissaillut sisälle pitkään aikaan, joten kytkös selän tilanteeseen on kyllä hyvin selkeä. Ihan mahtavaa, että saavutimme vielä näin rauhallisen tilanteen. Toki selkä voi taas myöhemmin aiheuttaa vaikka mitä, mutta murehditaan sitä sitten jos niin käy.

Mutta voihan terveys sentään, miten paljon se päänvaivaa aiheuttaakaan jokapäiväisessä elämässä. Draaman tilanne erityisesti huolettaa. Eläinlääkärin arvion mukaan stressi tulee aina olemaan sille ongelma lääkityksestä huolimatta, koska se on niin herkkä ja reagoi suolistolla stressiin. Niin se on tehnyt varmaankin aina, mutta ei se aiemmin juurikaan saanut selkeästi oireita yksittäisistä stressaavista tapahtumista kuten nykyään. Se on nyt vain herkistynyt stressille aiempaa enemmän. Ennen se ei saanut oireita eläinlääkärikäynneistäkään, mutta kaksi viimeisintä käyntiä ovat oireita aiheuttaneet, onneksi eivät kuitenkaan pahoja. Keväällä kävimme otattamassa veriarvot lääkityksen takia, ja heinäkuussa hammaslääkärissä arviokäynnillä. 

Apoquelin aloittaminen on ehkä auttanut siinä, etteivät Draaman oireet ole menneet niin rajuiksi ja pitkäkestoisiksi kuin ne helmikuussa menivät, vaikka ne ikäviä ovat välillä olleetkin. Viime aikoina Draama on ollut iloinen ja reipas, oireita on ollut vain hyvin harvakseltaan ja hetkellisesti. 

Tulevaisuudessa on taas tiedossa tosi isoja stressin aiheita, joten ongelmia on luvassa. Lähiaikoina Draaman pitäisi mennä hammashoitoon, ja pelkästään jo anestesia vaikuttaa suoleen, ja stressi sitten tulee vielä kaupan päälle. Nähtäväksi jää, miten siitä selvitään.

Eikä siinä kaikki, vaan lisäksi meidän pitäisi joskus loppuvuoden aikana taas muuttaa. En millään haluaisi taas altistaa Draamaa niin pahalle stressille, mutta en voi itse vaikuttaa asiaan. Edellinen muutto aiheutti kuukausien mittaiset aaltoilevat oireet, stressiherkkyyden lisääntymisen, eläinlääkärikäyntejä ja lääkityksiä. Pelottaa, että seuraavasta Draama ei enää selviä, niin pahoiksi oireet viimeksi välillä menivät. Erilaiset stressinlievennyskeinot kyllä otetaan käyttöön, mutta eivät ne välttämättä ihmeisiin pysty.

Kaikkea stressiä ei vain voi siivota elämästä pois, ja paljon onkin jatkossa kiinni siitä, miten Draama stressin kanssa selviää. Kuin myös sairauden käyttäytymisestä muutenkin ja kokonaisterveydestä.

Luopumisen ajatus minkä vain koiran suhteen on aina raskas. Kaikkien nykyisten kanssa on jo tullut tilanteita, kun on terveyden suhteen käynyt mielessä, että tämä voi koitua kyseisen koiran kohtaloksi jo lähitulevaisuudessakin. Päällimmäinen ajatus silloin on ollut vain se, että ei vielä, mieluummin vasta sadan vuoden päästä. Kyllä ne niin tärkeitä ja rakkaita ovat. Ketään en pois antaisi, mutta kenenkään en halua myöskään kärsivän liikaa. Lopulta aina tulee se hetki, kun on päästettävä irti.

On vielä melko helppoa miettiä luopumisen kriteereitä analyyttisen viileästi silloin kun asia ei ole ajankohtainen.  Useinkaan ne tilanteet eivät silti tule kuten oli ajatellut, eivätkä ole niin selkeän yksiselitteisiä. Joskus sen vain tietää, että aika on juuri nyt. Kaikkeen ei vain voi varautua, eikä ainakaan siihen, miten Draaman sairaus jatkossa käyttäytyy. Sillä kun ei ole mitään sääntöjä. Selkäsairaudet ovat myös olleet ikäviä, ja ne ovat vieneet meiltä niin paljon, mutta kuitenkin ne ovat melkeinpä olleet lastenleikkiä Draaman suolistosairauteen verrattuna. Niin epävarmaa se on elämästä tehnyt, niin syvällä olen sen kanssa käynyt, puhumattakaan sen vaikutuksista Draaman itsensä elämään.  

Koirien sairastelu vaikuttaa hyvin kokonaisvaltaisesti elämään ihan joka päivä, sekä suoraan että välillisesti, joskus vähän yllättävälläkin tavalla. Yksi jännä piirre on se, että diagnoosin mukana näköjään tulee annos näkymättömyyspulveria, koska niin usein lakkaa sairas koira kokonaan olemasta joidenkin silmissä. Sehän on selvä, että kun harrastukset jäävät pois, niin elämästä jää pois paljon tapahtumia ja kontakteja, mutta tämä näkymättömyys koskee myös asioita, joihin sen ei pitäisi vaikuttaa.

Meille kävi myös niin, että kun verrattain lyhyessä ajassa meni taas kerran tonnikaupalla rahaa eläinlääkäreihin, lääkkeisiin ja koirien huoltoon, niin autoon jäivät tekemättä katsastuskorjaukset, jotka olisivat maksaneet nelinumeroisen summan. Mistä sitten seurasi se tylsä fakta, ettei lopulta enää ollut autoa käytössä. Mikäs siinä, en enää asu ihan niin periferiassa kuin ennen ja kannatan vahvasti joukkoliikennettä. Edes harrastusten takia ei enää tarvitse ajella.

Mutta se käytäntö vaan ei sitten olekaan niin helppoa, kun  nimenomaan koirien terveydenhoito on äärettömän haastavaa ilman autoa. Milläs sitten menet osteopaatille tai kiidät akuuttipauksessa nopeasti eläinlääkärille. Eli siis syy auton tarpeeseen ja siihen, miksei sitä enää ollut, kulminoituivat samaan asiaan... Vanhaa sananlaskua mukaillen: huoleton on autoton ja koiraton tyyppi.

Välttämättömimpiin menoihin sain onneksi laina-auton, mutta sen saamiseen ei voinut aina luottaa, ja se piti noutaa toiselta puolelta kaupunkia, joten akuuttiin hätään siitäkään ei olisi ollut. 

Ruokien kuljettaminenkin oli mielenkiintoista ilman autoa. Hain koirien kalkkunat Kennelrehun autolta polkupyörällä. Pakkasin yhden kymmenen kilon laatikon tarakalle ja kaksi muuta isoissa kasseissa pyöränsarviin roikkumaan. Ensimmäisellä kerralla toinen asiakas katseli touhua vierestä ja tokaisi minulle, että tossa on urheilumieltä! :D 

Pyörästä tuli hyvin kiikkerä ja kävi selväksi, ettei sillä voinut ajaa metriäkään, koska se ei ollut ohjattavissa. Pitihän sitä toki silti ensimmäisessä loivassa alamäessä yrittää itsepäisesti ajaa, mutta hyvin äkkiä heittäydyin pois satulasta, kun pyörä teki siksakkia miten lystäsi ja halusi selkeästi heittää minut ojaan. Niinpä talutin pyörän kotiin. Alamäissä piti pyörää pidätellä, kun painava lasti pisti siihen vauhtia, ylämäissä sai puskea tosissaan eteenpäin. No, eihän matkaa ollut kuin pari kilometriä. Entisissä asuinpaikoissa pyörää olisi saanut lykkiä 7-8 kilometriä autojen seassa. Saa nähdä, miten seuraavassa. Pojat voisin toki halutessani ruokkia muullakin tavalla, mutta Draaman kalkkunat on joka tapauksessa pakko päästä hakemaan autolta.

Yliopiston Apteekissa käynnit muuttuivat myös arvaamattomiksi ilman autoa, ja Draaman jotkut lääkkeet on sellaisesta haettava. Entiseen vakipaikkaan on julkisilla aivan mahdoton matka, joten oli mentävä toiseen toimipisteeseen, jonne pääsee kun kävelee tai pyöräilee pari kilometriä ja matkustaa reilut puoli tuntia bussilla. Tässä toimipisteessä mikään ei koskaan suju hyvin, kuten entisessä sujui. Kaksi kertaa olen jäänyt ilman lääkettä, vaikka toisella kerralla eläinlääkäri oli edellisenä päivänä soittanut puhelinreseptin ja varmistanut saatavuuden. Kyllä on melkoisen turhauttavaa jäädä ilman lääkettä, kun apteekki ei edes ihan kotikulmilla sijaitse. Lisäksi siellä on joskus hävitetty meidän resepti, olen joutunut tulkitsemaan reseptiä harjoittelijalle jne. En ehkä uskalla enää sinne mennä.

Palvelut täällä ovat ikävästi hujan hajan siellä täällä, eikä niihin useinkaan pääse helposti julkisilla. Pitää usein mennä 2-3 bussilla ja/tai kävellä osa matkasta. Ja todellisena järkytyksenä tuli se, ettei Helsinkiin ole suoraa yhteyttä ollenkaan. Draaman hoitava lääkäri on siellä, joten välillä sinne on päästävä. Matkaa lääkäriin on vain 22 kilometriä, mutta se ei silti ole julkisilla sen helpompi kuin entisen asuinpaikan 50 kilometrin matka. Ja kyseessä on sentään hei meidän pääkaupunki, näin meitä sitten kannustetaan käyttämään julkisia..?! Vielä ei onneksi ole tarvinnut julkisilla sinne mennä, eikä se stressaavan koiran kanssa muutenkaan ole paras vaihtoehto.

Lähin eläinlääkäri sijaitsee vain neljän kilometrin päässä, mutta eihän sinnekään pääse suoraan, vaan pitää mennä kahdella bussilla tai kävellä puolet matkasta. Koko matkan käveleminen ei aina ole vaihtoehto. Ja Draaman suolistovaivoissa tietenkin ainoa oikea osoite on meidän oma spesialisti Helsingissä, muissa vaivoissa voi muitakin lääkäreitä käyttää. 

Autottomuudessa harmitti myös se, ettemme päässeet koirien kanssa uintireissuille tai retkille meidän rakkaisiin metsiin. Kuukausien kärvistelyn jälkeen sitten vahvistui ajatus, että jollain konstilla on auto saatava käyttöön, edes hetkeksi. Viime viikkoina olemme vihdoinkin päässeet retkille ja uintireissuille. Ihan parasta. Parilla kimppalenkilläkin olemme olleet, niin siistiä pitkästä aikaa. Koiratkin innostuvat hirveästi, kun saavat lenkille joskus seuraa. Ensin ne repeävät liitoksistaan, kun näkevät minne saavutaan, sitten vielä uudestaan, kun huomaavat, että hei, täällä on seuraakin, jee. 

Sopivan harvakseltaan me näitä reissuja teemme, ettei niistä koidu Draamalle liikaa stressiä. Jännitystä oli ilmassa, että miten se pitkän tauon jälkeen tällaisia reissuja kestää. Toistaiseksi on mennyt hyvin, vain parin reissun jälkeen on jotain pientä, nopeasti ohimenevää oireilua ollut.

Luksuslounas

Kipi täytti jo kahdeksan vuotta. Miten voi lauman ikuinen kakara muka olla jo tuon ikäinen?!? Tuntuu epätodelliselta. En osaa yhtään ajatella sitä seniori-ikäisenä, vaikka sellainen se virallisesti on.

Kipi 8-vuotispäivänä

Hirmu monella on juuri nyt pentu, ja some onkin pentukuvia pullollaan. Pentukuumetta en edelleenkään pode, mutta pieni haikeus käy silti mielessä, kun mietin, onko se ovi lopullisesti suljettu kohdallani. Pääsenkö enää kokemaan uuden seikkailun alkamista ja näkemään sen, miten joku uusi tyyppi kokee asioita ensimmäistä kertaa, miten se kehittyy ja millainen persoona siitä kasvaa, millainen tiimi meistä muodostuu. 

Kolme koiraa on kyllä hyvinkin riittävä määrä, mutta silti lauman ikärakenteesta ja harrastuskoiran puutteesta johtuen laumassa olisi jo vuosia oikeasti ollut pennun paikka auki. Muuan iso E vain on etenkin toiminut jarruttavana tekijänä, ja sen vaikutukset ulottuvat tulevaisuudessa myös aikaan, kun sen kantajaa ei enää ole olemassa. 

On jotenkin vaikeaa myös kuvitella alkavansa enää harrastaa, kun aikaa on mennyt niin kauan jo, ja olen vieroittunut siitä maailmasta. Mutta näköjään mieli toimii tässä asiassa hassusti, ja välillä asia kaihertaa jollain tasolla edelleen, vaikka luulin sen jo olevan loppuunkäsitelty. Joskus on pakko jättää somessa muiden harrastuspäivitykset lukematta, kun ne vain muistuttavat siitä, miten erilaista elämä voisi olla. Blogeista tykkään harrastusjuttuja (ja kaikkea muutakin) lukea, koska silloin voi itse päättää milloin niitä lukee, eivätkä ne lävähdä silmille huonolla hetkellä. 

Mieleen on myös viime aikoina tullut paljon muistoja harrastusvuosilta, mutta se on ollut enemmän kivaa kuin ahdistavaa. Muistoja ei kukaan vie, ja olen ainakin saanut kokea sen kaiken. Harrastukset olivat tärkeä henkireikä, tapa nollata pää kaikesta muusta ja unohtaa hetkeksi paha maailma. Ja mikäs sen hienompaa kuin tehdä mielekästä yhteistyötä koiran kanssa, yhdessä nauttien. Kaikkea yhteistyötä ei toki vieläkään ole tarvinnut jättää, ja lenkit ja retket tuovat paljon iloa. Tavallinen tylsä arkikin on korkeassa arvossa, koska välillä olemme menettäneet senkin.

En kyllä tiedä, miten saan itseni joskus vieroitettua tästä hyvin koirakeskeisestä ajatusmaailmasta, joka minulla selkeästi on. Esimerkiksi käy vaikkapa se, kun hiljattain selasin Facebookia ja siellä kyseltiin ortopedisuosituksia. Joku vastasi, että eräs tietty ortopedi on ehdottomasti paras, ja jäin kummastelemaan vastausta. Miten voi kyseinen ortopedi olla joku alansa huippu, kun nimi oli aivan outo? Sitten tuli vastaan muitakin ortopedisuosituksia, jotka myös olivat outoja nimiä, jolloin tajusin tarkistaa julkaisijan. Hups, ei se ollutkaan mikään koiraryhmä, joissa vastaavat kyselyt ovat arkipäivää, vaan paikallinen puskaradio, ja kyseessä olikin sellainen kummajainen kuin ihmispuolen ortopedi!

Vielä loppukevennys. Kävin lukemassa kansainvälistä  IBD-koirien ryhmää, ja siellä oli yksi google-kääntäjän valmiiksi suomentama teksti, kuten aina joskus jostain syystä on. Siinä luki: Onko teillä muilla koiria, jotka räjähtävät vähintään kerran kuukaudessa? :D Tiedän ilman englanninkielisen alkuperäistekstin avaamista täsmälleen mitä siinä oikeasti lukee, mutta veikkaan, ettei moni muu tiedä, mikä sana tässä tapauksessa on räjähtämiseksi käännetty :D  Niin on tämäkin ryhmä uutta opettanut.