Jason

HK1 JK2 Woodtrail Jason "Jason"
Bordercollie uros
20.12.1995-24.7.2009
i. C.I.B. FIN MVA EE MVA Starlet Funny Face "Jemi"
e. FIN MVA JK3 Pikkupaimenen Lamb-A-Da "Jessi"
Lonkat B-B, silmät ok pentuna ja aikuisena
Normaalit kivekset



Jason oli Jessin ensimmäisestä pentueesta, ensimmäinen oma kasvattini ja oman koiran pentu, joka laumaan tuli. Minun oli tarkoitus pitää narttu, mutta kävi niin, että pentue oli urosvoittoinen ja urospennuille oli huonosti kysyntää, joten päätin sitten itse pitää uroksen.



Jason oli hyvin innokas, nopea ja työhaluinen koira. Muuten se oli luonteeltaan monimutkaisempi kuin emänsä. Joskus luupää ja joskus herkkis. Se oli hyvin älykäs koira, jolla oli kyky ratkoa käytännön ongelmia ihan tuosta vain. Sama kyky oli Netalla, mutta poikkeuksellisen älykäs koira ei välttämättä ole synonyymi helpolle koiralle. Jason esimerkiksi Netan tavoin löysi syötävää paikoista, joihin koirien ei olisi pitänyt olla mahdollista edes päästä. Tuhoa ja kommelluksia nämä kaksi ovat saaneet aikaan koiristani eniten. Ovet Jason oppi avaamaan kerrasta, vaikka jossain on väitetty, ettei se ole koirille mahdollista, että ne oppivat vahingossa useamman yrityksen ja erehdyksen kautta. Ensimmäiseen puoleentoista vuoteen Jasonilla ei ollut tarvetta ovien aukomiseen. Sitten Jessi tuli juoksuun ja oli tärppipäivien takia suljettuna eri huoneeseen.  Jason istui oven takana ja näin, että sen päässä raksutti kun se mittaili ovea ja kahvaa. Sitten se nousi takajaloilleen ja avasi oven näppärästi kertaheitolla kahvasta - ja osasi siitä päivästä lähtien aina avata ovet ilman mitään yritystä ja erehdystä.

Sekin Jasonilla oli yhteistä Netan kanssa, että se oli tarkka ihmisten eleistä. Jason oli ihmisrakas koira, mutta joskus hieman varautunut niitä kohtaan, joiden kehonkielessä oli sen mielestä vikaa. Miehiä kohtaan se oli varautunut etenkin nuorempana, joten siitä sain kimmokkeen ryhtyä harrastamaan sen kanssa hakua. Hakuryhmässämme oli monta miestä mukana, joten Jason sai hyviä kokemuksia miehistä ja siitä kehkeytyi taitava ja innokas hakukoira. Kisavalmiuden se saavutti lajin luonteeseen nähden nopeasti.



Ehdimme käydä vain yhden hakukokeen, koska myöhemmin meni treeniryhmä alta. Se koe onkin piirtynyt erityisen elävästi mieleeni. Hakurata oli vaikeassa maastossa, toinen puoli melko jyrkkää ja vaikeakulkuista kalliorinnettä alas ja toinen puoli  ylös. Oli haastavaa pysyä nopean koiran perässä näytölle mentäessä. Tuomari ei edes yrittänyt, vaan varmisti maalimiehiltä, että kaikki meni ok. Etukulmissa ei ollut maalimiehiä, vaikka treeneissä oli päähän tahkottu, että ykkösluokassa siellä yleensä aina on. Luotin kuitenkin koiraan, kun se ei etukulmia ilmaissut. Ja niin se nosti kaikki maalimiehet myöhemmin ja minä onnistuin pysymään pystyssä näytölle luoviessamme. Henkilöhausta tuli täydet 170 pistettä. Esineruutu oli poikkeuksellisesti pellolla, jota emme olleet treenanneet, mutta ihan kohtuullinen suoritus oli sekin. Jason oli lopulta ainoa tuloksen tehnyt koira ykkösluokassa.

Jälkeä harrastimme koko Jasonin elämän ajan, monta viimeistä vuotta ihan vain huviksemme. Kyllä me kokeissakin kävimme ja etenimme kolmosluokkaan, jossa kävimme yhden kokeen. Raivoisa ukkoskuuro huuhtoi jäljen pois, eikä tulosta maastosta tullut. Harrastimme myös agilityä ja tokoa, mutta nämä lajit jäivät jo aika nuorena taakse, emmekä edenneet ykkösluokkaa pidemmälle kummassakaan.


Jason oli nopea oppimaan ja helppo motivoida, pitkäjänteisyyttä olisi joskus voinut olla enemmänkin. Se oli äänivarma eikä pelännyt ukkosta, ilotulitusta tai laukauksia. Mutta se taisi olla noin 8-9-vuotias, kun asiaan tuli muutos. Silloin se alkoi pelätä sekä ukkosta että ilotulitusta, läähätti ja pyrki syliin tai jonnekin piiloon ahdistuneena. Reaktio liittyi todennäköisesti siihen, että sen kuuloaistissa tapahtui muutoksia, myöhemmällä iällä se olikin erittäin huonokuuloinen. Hyvä puoli asiassa oli se, että silloin se sai taas viettää uudet vuodet ja ukonilmat rauhassa, kun ei niitäkään kuullut. On myös tutkittu, että kastraatio lisää ääniherkkyyttä koirissa, joten mistä tietää, oliko silläkin osuutta asiaan.

Jason on ollut uroksistani hormonihuuruisin. Se stressasi narttujen juoksuja kovasti ja leikkautin sen ihan jo eläinsuojelullisista syistä nelivuotiaana. Kastraatio helpotti Jasonin elämää, mutta minulle jäi sellainen olo, että sen harrastusominaisuudet olivat ennen kastraatiota paremmat, vaikkei muutos mitenkään iso tai konkreettinen ollut, jokin vain muuttui.

Vieraista uroksista Jason ei yleensä pitänyt, omassa laumassa se tuli aina erinomaisesti toimeen kaikkien kanssa. Se oli aika kova vahtimaan ja puolustamaan tietyissä tilanteissa, terävyyttä löytyi. Se haukkui etenkin autossa raivoisasti, jos joku meni turhan läheltä ohi. Olin ihan ihmeissäni, koska ensimmäiset koirani eivät autossa haukkuneet ja toinen oli sentään sakemanni...En saanut tapaa karsittua pois (yrityksiäni vaikeuttivat ne monet pikkupojat ja jopa aikuiset miehet, joista oli hauskaa ohi mennessään härnätä sitä) ja niin minulla sitten myöhemmin oli autossa kokonainen herkästi haukkuva lauma, jopa vielä Jasonin poismenon jälkeen...

Jasonilla oli myös ilmeisiä näyttelijän kykyjä. Se osasi jostain syystä esittää pientä orpopoikaa, joka on pohjattomasti vailla hellyyttä. Sen bravuuri oli nojailla ihmisiin tai istahtaa syliin. Kerran se peruutti jopa istumaan lattialla istuvan kahdeksankuisen siskonpojan syliin. Jason rakasti uimista, metsälenkkejä ja vauhtia. Ja se katseli tv:tä, eläinohjelmat eivät koskaan jääneet siltä huomaamatta.

Terveys: Jason oli enimmäkseen hyvin terve koira. Pentuna siltä kipsattiin tassu murtuneen varpaan takia, myöhemmin sillä oli pitkällinen suolistotulehdus, mutta ei sillä juuri muuta asiaa eläinlääkäriin tullut. Sen kohtaloksi vanhana koitui takapään pettäminen.



                       Jessi-emän kanssa, yläkuvassa 1,5-vuotiaana, alakuvassa 7 kk








Ei kommentteja: