lauantai 29. syyskuuta 2018

Kipi luonnetestissä ja pohdintaa testaamisesta

Kipi kävi vetämässä läpi koirien oman temppuradan Tuusulassa viime sunnuntaina. En ollut ensimmäisen bordercollieni jälkeen ajatellut enää viedä muita koiriani testiin, koska en varsinaisesti tarvitse sitä mihinkään, eikä testi edes ole mikään aukoton totuus koirasta. Kipin kohdalla pyörsin päätöksen ihan siksi, että siitä jäisi edes jotain faktaa historiaan, kun sillä ei ole ainakaan vielä mitään koetuloksia.

Isompia yllätyksiä ei testissä tullut, itsensä näköisen suorituksen Kipi siellä teki. Tuomari yritti aluksi leikittää Kipiä kepillä, mutta Kipiä ei huvittanut. Tämän melkein arvasin ennalta, ei Kipi ole aikuisiällä ollut kepeistä kovin kiinnostunut. Eikä sitä ole koskaan leikittänyt vieras ihminen. Sitten esiin otettiin pehmeä patukka, ja leikitin Kipiä ensin itse, jolloin se heti ryhtyikin taistelemaan. Sitten tarttui tuomari patukkaan ja Kipi taisteli yhä, mutta murisi kovasti, ja kun tuomari irrotti patukasta, niin Kipi menetti heti mielenkiinnon siihen.

Kelkkaa Kipi ei erityisesti pelännyt tai väistänyt, ja kelkka pystyttiin vetämään sen luokse melko nopeasti. Kipi ei kelkan kohdalla ollessakaan pelännyt tai väistänyt kelkkaa tai hahmoa, mutta tuli vasta kehotuksesta nuuskimaan hahmon hihaa lähemmin. Kuten tuomarikin totesi, niin ei siksi, että olisi pelännyt. Se nyt vaan ei pitänyt asiaa erityisen tarpeellisena tai kiinnostavana.

Haalaria Kipi väisti voimakkaasti, mutta palautui heti ja ohitti haalarin uudestaan ihan reippaasti. Tynnyriin reagoi vähemmän.

Puolustusosiossa Kipi väisti hyökkääjää takaviistoon, eipä sillä puolustushalua tai -tarvetta ole arjessakaan näkynyt.

Pimeään huoneeseen Kipi lähti hyvin ja tuli melkein perälle asti, muttei ihan luokseni asti heti, vaan jäi katselemaan tuomaria. Sain ohjeeksi niistää, jolloin Kipi lähtikin etsimään minua sieltä perältä asti ja tuli luokseni.

Seinään kiinnitettynä Kipi sitten ei katsonut tarpeelliseksi puolustaa myöskään itseään, oli kuulemma ollut ihan sen näköinen, että voitteko jo lopettaa. Tästä osiosta olin etukäteen miettinyt, että ottaakohan Kipi sitä yhtään tosissaan. Toisaalta tiesin kyllä, että painostukseen se saattaa reagoida esimerkiksi väistämällä.

Loppuarvostelussa sitten kuulimme, miten tuomarit olivat eri osiot arvioineet.

Toimintakyky: +1b kohtuullisen pieni. Kipi on kuulemma kivan rohkea koira. Juu, eipä tuo arjessakaan arkuutta ole osoittanut. Jotkut yksityiskohdat sitten vetivät arvion tuonne ykköseen, ettei toimintakykyä suureksi kuitenkaan katsottu.

Terävyys: +1b. Koira joka ei osoita lainkaan terävyyttä. (Arjessa terävyyttä joskus löytyy, mutta testitilanteessa en odottanutkaan sitä olevan.)

Puolustushalu: -1 haluton.

Taisteluhalu: -1 pieni. Kipi sekä osoitti taisteluhalua että ei erityisesti osoittanut. Tämä on yksi keskeinen seikka, mikä vaikuttaa siihen, ettei sillä ole harrastuskoirana suurta moottoria. Sillä ei ole suurta sisäsyntyistä tarvetta taistella päämäärän saavuttamiseksi, eikä se palkkaannu leikistä aina kyllin hyvin.

Hermorakenne: +1b hermostunein pyrkimyksin. Aika tavallinen tulos bordercollielle.

Temperamentti: +2 kohtuullisen vilkas. Kipi ei osoittanut erityisen suurta vilkkautta testissä, vaan sen reaktiot olivat melko loivia. Arjessa se joissain tilanteissa on hyvinkin vilkas, mutta sen perusolemus kyllä hyvinkin vastaa luonnetestin arviota, ja joskus menee jopa rauhallisen puolelle.

Kovuus: +1 hieman pehmeä. Kipi ei jäänyt hirveästi miettimään pelotteita, mutta ei ihan kokonaan unohtanutkaan niitä. Se myös reagoi siihen, jos hihna välillä kiristyi.

Luoksepäästävyys: +2a luoksepäästävä, hieman pidättyväinen. Tämä oli kyllä se testin suurin yllätys ja suoranainen oikeusmurha. Hieman pidättyväinen, meidän Kipi, joka rakastaa kaikkia ihmisiä! Joka pelkästään riemastuu, kun pusikosta äkkiä pölähtää joku sienestäjä, ja joka heiluttaa iloisesti häntää ja haluaa päästä moikkaamaan, jos kohti juoksee joku kiljuva vieras lapsi. Tämä pidättyväisyys tuli arvioon, kun Kipi alussa tervehti tuomaria niin, että tarjosi takapäänsä ensin rapsutettavaksi. Ja jostain toisesta kohdasta testiä, joka meni minulta ohi. Tätä lausuntoa en todellakaan allekirjoita, koska en siitä koiraani tunnista, avoimuus on hyvin keskeinen osa Kipiä. Pidättyväisyyttä tai välttelevää käytöstä sillä on esimerkiksi koulutukseen tai hoitotoimenpiteisiin liittyvissä tilanteissa, jos sitä ei kyseinen juttu satu huvittamaan, mutta avoimuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Vähän harmittaa, että historiaan jää nyt elämään lausunto, joka ei vastaa sitä, mitä koira yleensä ilmentää, mutta eipä tuo nyt sinänsä maata kaada. Etenkään, kun kyse ei ole tuon suuremmasta asiasta, ei sentään salakavalaksi väitetty ;) Luonnetestiin mennessä joutuu sen riskin ottamaan, etteivät kaikki arviot tunnu oikeilta.

Laukauspelottomuus: +++ laukausvarma. Kipi ei välittänyt vähääkään paukuista.

Ja se oli sitten hyväksytty luonnetesti ja 108 pistettä. Ei suurta yllätystä tässäkään, koska arvelinkin Kipin kyllä selvittävän testin hyväksytysti läpi. Parissa kohdassa jäin vähän miettimään arvostelua, että olisiko arvosana voinut yhtä hyvin olla pykälää korkeampi, mutta en ole niin perehtynyt asiaan, että tietäisin, miten pienet jutut arvosteluun vaikuttavat.

Kipi myös palautui testistä heti eikä kuormittunut testin aikana liikaa, mikä on tosi hyvä juttu. Ihan hyvässä järjestyksessä palikat päässä ovat. Harrastuksia ajatellen testissä näkyy pari juttua, jotka vaikuttavat harrastusominaisuuksiin. Taisteluhalua saisi olla enemmän, ja myös vilkkautta voisi olla vähän enemmän. Nämä seikat juuri osaltaan vaikuttavat siihen, ettei Kipi välttämättä heittäydy treeneihin täysillä, ja ettei sen työskentely ole hirmu nopeaa tai näyttävää eikä välttämättä aina päämäärähakuista.

Testi juuri suoritettu ja puumerkki historiaan jätetty!

Sinänsä mitään uusia eväitä en esimerkiksi kouluttamiseen testistä saanut. Se onkin yksi syy, miksen enää ole ollut luonnetesteistä kovin kiinnostunut. Tunnen koirani itse parhaiten, eikä testi kerro kaikkia oleellisia juttuja ollenkaan. Tiedän, millainen koulutettavuus koirillani on ja millaista niiden kanssa on elää arkea, eikä joku testitulos sitä asiaa muuta. Vaikka se antaa suuntaa joillekin harrastuksissakin tärkeille ominaisuuksille, niin ei se välttämättä kerro paljon siitä, miten koira niitä ilmentää oikeassa tilanteessa. Eikä se kerro sitä, miten se tekee yhteistyötä, miten paljon se ottaa työskennellessään häiriötä eri jutuista, miten hyvin se oppii asioita, miten intensiivinen tai ohjaajakova tai -pehmeä se on. Testi mittaa lähinnä ympäristöpehmeyttä, joka on eri asia. Pehmeäksi testattu koira saattaa osoittaa ohjaajakovuutta, ja se saattaa töitä tehdessä unohtaa myös ympäristöpehmeytensä. Bordercollieissa on tällaisia koiria, meillä kotonakin muuan mustavalkoinen. Testissä vahvaluonteisuutta osoittanut koira taas voi olla herkkä koulutettava. Kun se pelkkä testi nyt vaan ei kerro kaikkea. Eri ominaisuudet ilmenevät eri tilanteissa hyvin vaihtelevalla tavalla, niin se on meillä ihmisilläkin.

Arkielämä myös on eri asia kuin testitilanne, koska koirat harvoin joutuvat tosielämässä testin kaltaisiin olosuhteisiin, missä ne kokevat vastaavaa paineistusta monen osion verran. Joku herkkä koira saattaa kestää arjen paineet reippaasti ja olla töitä tehdessään  hyvinkin sinnikäs ja ympäristön pois sulkeva, mutta luonnetesti sitten onkin sille liikaa. Ja arjessa se koira kuitenkin elämäänsä elää, ei luonnetestin kaltaisissa oloissa.

Rotukin vaikuttaa, ja nykyään ymmärretäänkin, että eri roduilla on luonnetestiprofiilin suhteen erilainen ihanne. Ei se kaikille tarkoita mahdollisimman korkeaa pistemäärää. Toivottavasti ihanneprofiilejakaan ei oteta pilkuntarkasti, koska luonnetesti on arvostelulaji ja koira on kokonaisuus.

Kauan sitten eräs luonnetestituomari hämmästeli, miten bordercollieista löytyy koiria, jotka ovat pehmeitä mutta silti toimintakykyisiä, kun sen kuulemma piti olla lähes mahdoton yhtälö, pehmeys ja huono toimintakyky kun kulkevat käsi kädessä. Rodun alkuperän ymmärtäminen saattaa avata syytä siihen, miksi näin voi olla.

Moni on sitä mieltä, ettei luonnetesti ole bordercollielle kovin sovelias tai tärkeä testi. Ei jotain lampuria kiinnosta vähääkään, miten hänen koiransa pärjäisi luonnetestissä, tärkeää on vain se, miten se pelittää töissä. On myös esitetty, että bordercollielle paras luonnetesti olisi paimennuskoe, koska se mittaa nimenomaan rodunomaisia ominaisuuksia. Siinä myös todella kysytään koiralta ominaisuuksia. Koska kaikilla ei ole mahdollisuutta paimennukseen, niin sikäli on kyllä hyvä, että koiralle voi hankkia koetuloksia myös muista lajeista ja saada tietoa koiran koulutettavuudesta. Tai että sen voi myös käyttää luonnetestissä tai MH-kuvauksessa, jolloin saa ainakin faktaa ääniherkkyydestä, joka on rodulle tärkeää tietoa. On harmillista, että siitä asiasta on turhan vähän mustaa valkoisella. Pakkohan ei ole mistään mitään tuloksia hankkia, mutta itse kyllä näen tulokset rotua ja jalostusta palvelevina asioina.

 Arvostan työuraa tai koetuloksia paljon enemmän kuin luonnetestitulosta, koska ne osoittavat, että koirasta oikeasti on käyttöön. Ja bc on käyttörotu. Jotkut lajit toki ovat parempia mittareita kuin toiset, eli lajilla kyllä on väliä. Eivätkä koetuloksetkaan kaikkea kerro. Arvostan myös tietoa siitä, millainen koira on arkielämässä. Ei luonnetesti kerro vaikkapa sitä, haluaako koira syödä kaikki vastaantulevat vieraat koirat tai pikkulapset. Tai sählääkö se kaiken aikaa tai onko sillä paljon viirauksia.

Luonnetestissä on sekin ongelma, että testitulokset eivät ole vertailukelpoisia keskenään, koska tuomareissa on niin valtavan suuria eroja. Jotkut tuomarit keskeyttävät testejä paljon herkemmin kuin muut, joiltain tulee paljon herkemmin hylky tai matalat pisteet, jotkut antavat huomattavasti keskivertoa korkeampia pisteitä kautta linjan. Vääriä tulkintojakin testeissä tulee ihan kaikissa osioissa ja kaikille tuomareille joskus. Olen ollut mm. näkemässä, miten itselleni tutun, erittäin toimintakykyisen koiran toimintakyky tuomittiin miinukselle yksin sen takia, ettei sitä huvittanut heti lähteä pimeään huoneeseen. Asialla ei ollut mitään tekemistä toimintakyvyn kanssa, vaan koira yksinkertaisesti oli täysin tyytyväinen hengaillessaan muiden ihmisten kanssa, eikä sitä kiinnostanut lähteä ohjaajan perään. Kertoo enemmän koiran suhteesta ohjaajaan ja sen itsenäisyydestä ja vahvaluonteisuudesta kuin toimintakyvystä. Muissa testin osioissa se osoitti suurta toimintakykyä.

Aina välillä myös törmää jonkun paukkuaran koiran omistajan kertomukseen siitä, miten koira on testissä tulkittu paukkuvarmaksi, koska se on jähmettynyt reagoimattomaan tilaan kuormittavan testin päätteeksi. Ei voi odottaakaan, että kukaan ihminen pystyisi aina tulkitsemaan kaiken oikein. Luonnetestitulos onkin tuomareiden tulkinta siitä, mitä he juuri sillä hetkellä koirasta näkevät (tai uskovat näkevänsä), ei enempää eikä vähempää. Koiralla voi olla huono päivä, tuomarilla voi olla huono päivä. Tuomareilla myös usein on omat ennakkoasenteensa, jotka vaikuttavat tuomarointiin, kaikenlaista rotuennakkoluuloista alkaen.

Kahteen kertaan luonnetestatun koiran arvioon saattaa tulla mielenkiintoisia muutoksia. Vinskin isoäidille kävi näin. Ensimmäisen testin mukaan sen taisteluhalu oli suuri +3, temperamentti häiritsevän vilkas -1a ja kovuus pehmeä -2. Toisessa testissä sitten taisteluhalu olikin pieni -1, temperamentti +2 kohtuullisen vilkas ja kovuus +1 hieman pehmeä. Mielenkiintoisia muutoksia...Toki koiran kokemukset, vireystaso, terveys jne. vaikuttavat testiin ja tulos voi siksikin eri hetkinä olla erilainen, mutta tuomaroinnilla on myös iso osuus. En tiedä, miten tässä tapauksessa.

Kun aikoinaan testautin Jessin, niin valitsin tuomarit sillä perusteella, että heidän arvostelussaan näkyi selkeää hajontaa, koska uskoin testituloksen silloin olevan totuudenmukaisempi. Onhan koirien luonteissakin isoa hajontaa. Kipin kohdalla en tehnyt mitään taustatyötä tuomareiden suhteen, vaan päätin yksinkertaisesti vain viedä sen seuraavaan rotuyhdistyksen järjestämään testiin ja olettaa, ettei sinne kaikkein dilleimpiä tyyppejä pyydetä tuomaroimaan. En yhtään tiedä, millaista linjaa ko. tuomarit yleensä vetävät tai onko heillä mitään linjaa. Muutama tuomari kyllä on jo ennestään mustalla listallani epäreilun linjansa takia, enkä heille olisi Kipiä vienyt, enkä mitään muutakaan koiraa veisi. Etenkään sille, joka keksii ihan omia sääntöjään. Jessin kohdalla jännitin testiä ja tulosta, vaikka tiesin koiran vahvuuden ja uskalsin ja halusin sen heti nuorena testiin viedä (se oli testihetkellä 1v9kk). Mutta se oli ensimmäinen kerta ja hirveän jännää, ja silloin myös annoin luonnetesteille paljon suuremman arvon kuin nykyään. Kipin kohdalla en enää pitänyt testiä tai sen tulosta kovin mullistavana asiana, joten suhtauduin asiaan paljon rennommin.

                                                  Historian havinaa, Jessi luonnetestissä




Minullahan on laumassa myös toinen luonnetestattu koira Kipin lisäksi, ja se on myös yksi syy lisää luonnetestikriittisyyteeni. Kyseessä on tietenkin Draama. Itse en sitä ole testissä käyttänyt, mutta se testattiin kuukausi ennen minulle tuloa. En ole sen testiä nähnyt enkä ole sitä tuntenut ennen kuin se muutti meille, joten olen kuulopuheiden varassa. Draamalle oli odotettu hyviä pisteitä, koska se oli aina ollut reipas ja mitään väistelemätön koira, mutta testissä sitten kävi toisin. Draama jähmettyi kelkkaosiossa, eikä palautunut siitä koko testin aikana. Testi vietiin silti loppuun, vaikka koiran kannalta olisi ollut parempi keskeyttää testi. Testin jälkeen Draamalle jäi mörköjä, ja se alkoi toisinaan reagoida arjessa asioihin, joihin ei ennen ollut reagoinut.

Kun kerroin Draaman kokemuksesta muille koiraihmisille, niin poikkeuksetta kuulin aina muistakin koirista, joille oli jäänyt testistä pelkoja. Niitä on jäänyt joskus jopa korkeilla pisteillä hyväksytysti testatuille koirille. Muistan jo kauan sitten lukeneeni luonnetestiä käsitelleestä jutusta, että testi mitoitetaan aina koiran mukaan, eikä sille jää testistä mitään mörköjä. Tämähän siis on täyttä puppua, sen verran yleistä testin jälkeinen mörköily näyttää olevan. Kaikkia koiria ei todellakaan kannata testillä kiusata, mutta ei omistaja aina pysty sitä ennalta arvioimaan, eikä edes tiedä, että näin voi käydä.

Kipin kohdalla tärkein miettimäni seikka olikin juuri se, että kestäisikö se mielestäni testin ilman jäljelle jääviä mörköjä. Koska olin melkoisen varma, että se hyvinkin kestäisi testauksen ilman mielenrauhansa järkkymistä, niin uskalsin sen ilmoittaa. Jos arvioni olisi mennyt pieleen ja se olisi paineistunut testissä liikaa, niin olisin itse keskeyttänyt testin, elleivät tuomarit sitä olisi tehneet. Ei ole reilua asettaa koiraa tilanteeseen, missä se ahdistuu liikaa pääsemättä tilanteesta edes pois.

Joillekin herkemmille koirille testissä on ikävää myös se, että niiden luottamus ohjaajaan voi kokea kolauksen. Ohjaajan pitäisi olla se, joka suojelee koiraa eikä aseta sitä mahdottomaan tilanteeseen, mutta testissä koiraa uhataan moneen kertaan, eikä ohjaaja sitä voi suojella.

Draaman kohdalla jäljelle jääneet möröt ovat ajoittain näkyneet arjessa, vaikka yleisesti ottaen meidän arki sujuu tosi hyvin ja Draama käyttäytyy reippaasti. Kun kokeilimme vepeä ensimmäisenä kesänä, niin Draaman mielestä poiju oli mörkö. Veneeseen nostettuna se ei ollut pelottava, mutta vedessä kelluessaan vähintäänkin epäilyttävä. Draama oli alkuaikoina myös välillä mukana koululla, jossa oli pyörätuolilla liikkuva henkilö. Pyörätuoli oli myös aluksi mörkö, jota piti väistää ja haukkua, mutta tutustumisen jälkeen Draama sopeutui siihen hyvin ja suhtautui siihen luottavaisesti. Pojat eivät koskaan pyörätuoliin reagoineet.

Lenkkimaastoissamme tulee muita kulkijoita vain harvoin vastaan, ja Draama kyllä tiedottaa mahdolliset puskissa kykkivät sienestäjät tai yllättäen vastaantulevat tyypit. Paitsi jos ehdin kertoa sille, että tilanne on ok, ennen kuin se ehtii reagoida. Läheskään aina en ehdi, se on sentään bordercollie ;)  Viimeksi kun pari sienestäjää kulki odottamattomassa paikassa melkein meidän takapihalla, niin Draama vain kävi nätisti moikkaamassa heitä, mutta se olikin silloin vapaana. Hihnassa ollessa helpommin tulee tunne, ettei voi itse vaikuttaa asioihin, kun ei pääse halutessaan karkuun. Kuten ei luonnetestissäkään pääse. Vilkkaammilla paikoilla liikkuessamme Draama ei reagoi ihmisiin eikä hälinään. Ei pelota meluisa rakennustyömaa, ei hetkauttanut sekään, kun hiljattain kesken tokotreenin tuli kaksi pientä lasta melkein jalkoihin pyörimään. Ja ystävällinen koirahan se kuitenkin on (saihan se luonnetestissäkin Kipiä korkeamman arvosanan luoksepäästävyydestä ;), eivätkä satunnaiset mörköilytkään sillä ole päälle jääneet.

Luonnetestin ajatuksenahan on alun perin ollut, että mitä korkeammat pisteet, sitä paremmin koulutukseen sopiva koira. Testi kehitettiin Ruotsin armeijassa koulutukseen valittavien koirien karsintaan, mutta saman on ajateltu pätevän myös harrastuksiin. Näin ollen Kipin pitäisi olla Draamaa paremmin harrastuksiin sopiva, koska sen pisteet ovat selvästi korkeammat, vaikka eivät mitenkään huiput. Mutta ei se kyllä niin mene. Kun katsoo osa-alueita, niin löytyy kyllä syykin sille, miksi Draamalla on isompi moottori. Sen taistelutahto on Kipiä isompi (+2a kohtuullinen, ja olisi varmaan ollut vieläkin suurempi ilman kelkkaosiota), ja se on vilkas (+3).

Testin mukaan Draama on pehmeä (-2), ja kyllähän se on pohjimmiltaan herkkä koira, mutta työtä tehdessä se on kestävä ja sinnikäs, eikä se ole ohjaajapehmeä. Toimintakyvyn Draamalla on arvioitu olevan riittämätön (-2). Tämä vaihtelee, kyllä se osaa hyvin toimintakykyinenkin olla. Pari päivää minulle tulon jälkeen se oli mukanani vieraalla hallilla, jossa oli menossa suursiivous. Hengailimme pihalla, kunnes Draama päätti kävellä sisään halliin avoimesta ovesta ja kävi moikkaamassa siellä olevia ihmisiä, joista toinen käsitteli juuri silloin kovaäänistä teollisuusimuria. Kyllä se on myös utelias ja asioista selvää ottava. Silloinkin, kun se ei ole varma, onko joku juttu mörkö, niin se on silti valmis tutkimaan asian. Ja se on testituloksestaan riippumatta hieno koira.

Korrin Pekkahan jo taannoin totesi, ettei joku +250 pisteen koira ole välttämättä mikään helppo ja hyvä harrastuskoira. Se on usein elämäänsä ja itseensä niin tyytyväinen, ettei sillä ole suurta tarvetta tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa harrastuksissa. Poikkeuksia varmaan on tässäkin. Eivätkä koirat, joilla on sama tulos jostain testin osa-alueesta, silti välttämättä käytännössä ilmennä tätä ominaisuutta ollenkaan samalla tavalla. Niin moni eri asia vaikuttaa koiran luonteeseen ja käytökseen eri tilanteissa. Draama ja Kipikin ovat paljon monimutkaisempia kokonaisuuksia kuin luonnetestiarvionsa. Ja vaikka testissä näkyy yksi syy Kipin vähän vaillinaiseen moottoriin, eli sen pieni taistelutahto, niin silti saman arvion saaneista koirista voi löytyä hyvän moottorin omaavia. Luonnetestiin ei koskaan pidä uskoa sokeasti.

Draama arvioitiin testissä laukausvarmaksi kuten Kipikin. Ja kyllä se taas tuli todennettua, että laukausvarmoja ovat kaikki kolme. Draama ja Vinski olivat autossa odottamassa Kipin luonnetestin ajan, ja olin autolla kaikkien kanssa, kun edelliselle koiralle ammuttiin. Kukaan ei korvaansa lotkauttanut. Tästä olen kyllä varsin iloinen! Ei se mikään itsestäänselvyys ole, että onnistuu saamaan useamman paukkuvarman koiran rodusta, josta ääniherkkyyttäkin löytyy.

torstai 13. syyskuuta 2018

Pillit pussista pois?

Vietimme Draaman kanssa viime lauantain tokon piirinmestiksissä, kun olimme mukana joukkueessa. On tietenkin höperöä lähteä mukaan joukkueeseen keskeneräisellä koiralla, enkä todellakaan ollut alun perin sinne lähdössä. Sitten joukkueeseen huhuiltiin ylempien luokkien koiria, kun niitä ei ollut ilmoittautunut mukaan, ja mietin, että tärkeintähän on saada joukkue kasaan. Mutta jos joku muu myös ilmoittautuisi ylempiin luokkiin, niin saisi ehdottomasti mennä meidän sijasta. Helpotus olikin suuri, kun voittajaluokkaan sitten ilmoittautui toinen, osaavampi koirakko. Saimme silti kuitenkin myös mahdollisuuden lähteä mukaan, ja tuumin, että miksei. Joukkuekisat ovat kivoja tapahtumia, ja samalla pääsisimme pitkästä aikaa fiilistelemään kisatunnelmaa.

Treeneissä Draama väläytteli välillä oikein kivaa tekemistä, mutta kisojen lähestyessä monet liikkeet hajosivat. Erityisesti ruutu ja tunnari, joihin tuli yllättäen epävarmuutta. Pari koemaista treeniä taisivat tätä takapakkia aiheuttaa. Näitä liikkeitä sitten erityisesti työstettiin, mutta aika ei ihan riittänyt, juuri niistä tuli kisoissa nollat. Tunnari vieläpä oli meille ikävästi ensimmäisenä liikkeenä. Draama nosti heti oman, mutta päätti sitten tarkistella, pudotti oman maahan, käytti väärää suussa ja otti sitten taas oman ja toi sen. Ruudussa se kävi kääntymässä etualalla, mutta juoksi sieltä saman tien takaisin, enkä ehtinyt tehdä asialle mitään. Saman se teki pari kertaa treeneissä ennen koetta, mutta aiemmin se ei vastaavaa ole tehnyt. Sain sen uudestaan lähetettyä ruutuun, ja suoritus oli oikein mallikelpoinen. Tuomari sanoi, että harmi, kun ei voi laittaa nollan eteen ykköstä.

Muita nollia ei tullut, mutta ei kyllä mitään kovin hyviä pisteitäkään, joten tulosta emme saaneet. Pisteiden valossa olemme vielä keskeneräisempiä kuin luulinkaan. Ihme kun noilla pistemenetyksillä saimme kokonaisvaikutelmasta silti 8,5. Loppupalautteessa tuomari myös sanoi, että erityisesti EVL:ää varten kannattaa karsia kapulan pureskelu pois, Draama kun puri ohjatussa noudossa kapulaa tosi voimakkaasti, mitä se ei treeneissä ole kertaakaan viime aikoina tehnyt. Mutta jotenkin niin positiivinen asenne tuomarilta puhua EVL:ään menosta itsestäänselvyytenä, kun ei ole edes tulosta voittajaluokasta vielä :D

Joihinkin liikkeisiin olin kyllä ihan tyytyväinen, vaikka pisteitä ropisikin yksityiskohtien takia. Oli vinoja perusasentoja, ja pari kertaa jouduin antamaan lisäkäskyn perusasennon ottamiseksi. Suhteellisen vähäinen seuraamisen ja perusasentojen treenaaminen taisi tässä nyt kostautua. Mutta hei, Draama ei törmäillyt luoksetuloissa eikä näpsinyt seuraamisessa! Ja vaikka se puri ohjatun kapulaa, niin tunnaria ja metallikapulaa se piti nätisti.

Asenne Draamalla oli kisoissa hyvä, se oli ihan täpinöissään päästessään kehään ja kuitenkin hyvin kuulolla. Itsellänikin oli kiva päivä kisoja seuraten, ja hieno fiilis saada tehdä pitkästä aikaa kokonainen koesuoritus Draaman kanssa. Ainakin saatiin taas eväitä jatkoon. Joukkueen jäsenille tuli kivoja suorituksia, ja piirinmestaruushopeaa sieltä sitten joukkueelle pätkähti.

Joukkueen koirat Benji, Draama, Vola ja Rover. Lina-kelpie puuttuu kuvasta.



Viime viikolla pääsivät Draama ja Kipi Piiran käsittelyyn. Kipillä oli lukko ja jäykkyyttä lanneselässä, mutta se saatiin hyvin auki. Yllätyksenä tuo ei tullut, koska Kipi oli hiljattain taas pitkästä aikaa alkanut liikkua takapäätään keikuttaen, ja lisäksi se oli ajoittain kirputtanut itseään lanneselästä. Tällaisesta tietenkin heti herää huoli, että eihän vaan spondyloosi ole leviämässä. Ihan leppoisa Kipi on kuitenkin ollut, eikä se Piirankaan mukaan ollut kivuliaan oloinen.

Vinskille tehtiin pikatarkistus, ja se oli suora, mutta jotain pientä laittoa senkin lanneselässä saattaa olla. Täytyy viedä sekin jossain vaiheessa jonnekin hoidettavaksi.

Draamalla myös oli lukko lanneselässä ja vähän kireyttä tyyppikohdissa. Muuten sen kroppa oli ilahduttavasti rennompi kuin keväällä, ja se on liikkunut hyvin. Juttelimme Draaman harrastuksista ja arjesta ja siitä, mitä sen kroppa nykytilanteen valossa kestää. Ai että ilahduin ja oikeastaan yllätyinkin, kun Piiran mielestä Draama voi vielä harrastaa tokoa! Treenejä vain ei saa olla turhan usein, ja lepo on äärimmäisen tärkeää. Mitään kiellettyjä liikkeitä ei ole, oman säkäkorkeutensa verran Draama voi hypätä, ja kiertoakin voi harvakseltaan ottaa, kunhan ei tee montaa toistoa. No nyt on kyllä maailmankirjat sekaisin, kun olin jo päättänyt luopua kiertoliikkeen treenaamisesta lopullisesti!

Arkiliikunnasta puhuttiin myös. Metsä on tunnetusti mainio jumppapaikka, ja siellä on hyvä liikkua sekä vapaana että kytkettynä. Kysyin myös lenkkien pituudesta, ja Piira totesi tunnin lenkin olevan varsin riittävä määrä, sitä pidempään ei kannata turhan usein lenkkeillä. Tämä vähän aiheutti nieleskelyä, sillä vaikka usein teemme juuri tunnin lenkkejä, niin usein teemme myös pidempiä lenkkejä. Kurjalta tuntuisi jättää Draama kotiin tai jättää pidemmät lenkit tekemättä, mutta onneksi niitä voi välillä kuitenkin tehdä. Pisimpien lenkkien rasitusta voi myös vähentää pitämällä tauon lenkin aikana, joten ehkä tästä selvitään. Tehdään eniten niitä tunnin lenkkejä tai lyhyempiä (mutta hysteerisenä ei tuijoteta kelloa kuitenkaan), pidemmillä lenkeillä sitten pidetään taukoja. Mitään tuntikausien marsseja ei harrasteta. Rajuja leikkejä koirien kesken myös pitäisi rajoittaa ihan minimiin.



Rally-tokon sopivuudestakin juteltiin. Esteitä senkään harrastamiselle ei pitäisi olla. Joku 360 asteen käännös voi olla takaosalle vähän haasteellinen, mutta hyvä puoli asiassa on, että ei sitä juuri treenata tarvitse ja siten takapäätä rasittaa, eiköhän Draama osaa sivullani melko sujuvasti käännöksiä ja pyörähdyksiä tehdä muutenkin. Jos siis rallya harrastamaan päädymme.

Vinkiksi Piira antoi myös, että tokotreenejä kannattaa videoida ja seurata videolta Draaman takapään käyttöä. Juu, ja hyvä olisi samalla saada faktaa tokoliikkeiden sujumisestakin!

Piiran mielipiteisiin uskallan luottaa, koska hän ei treenilupia lepsusti jakele. Niinpä näyttää ihan siltä, ettemme vielä jätä jäähyväisiä tokolle, ja voimme treenata jopa vähän vapaammin kuin mitä kuvittelin mahdolliseksi. Ihan mahtavaa. Minä kun todella olin jo niitä pillejä pussiin laittamassa, mutta näköjään tein turhan äkkinäisiä päätöksiä.

Tulostavoitteita en tässä vaiheessa mieti, eikä se lopulta tunnu edes niin hirmu tärkeältä. Jos saadaan vielä tokoilla yhdessä ja ehkä käydä vielä joskus kokeessakin, niin se on jo tosi hieno juttu. Sen verran toki voisi tavoitella, että sieltä voittajaluokasta olisi joskus kiva saada muutama pojo enemmän! Jos vaikka ihan tuloksen saisi. Tulevaa terveyttä ei kuitenkaan voi ennustaa, ja siitä on paljon kiinni. Nyt kuitenkin nautitaan tästä hetkestä.

Jo ennen kuin saimme vapauttavan tuomion tokon suhteen, niin päätin sittenkin ottaa meille omatoimitokon hallivuoron talveksi. Oli niin kivaa taas treenata tokoa tauon jälkeen ennen kisoja, etten halunnut kokonaan luopua siitä. Draama oli treeneistä niin onnellinen, ja niin minäkin. Tuumin, että hiisi vieköön, mehän voisimme treenata vaikka koko talven tunnaria ja mielentilaa, jos kroppa ei muuta kestäisi! Ja vaikka kyseessä on tokovuoro, niin tuskin kukaan meitä naulaisi, vaikka välillä ottaisimme rallya tai nosea. Ja voisihan Kipikin välillä tulla mukaan treeneihin. Ja miksi pitäisi luopua kaikesta, mikä tuo iloa. Eivät kaksi edellistäkään hallikautta sujuneet kuin Strömsössä, kun Draaman treenejä välillä piti rajoittaa saikkujen takia, mutta treenit toivat silti iloa ja hengähdystaukoa meidän arkeen. Siitäkin huolimatta, etten silloinkaan voinut aina tietää, voiko meillä enää olla tavoitteita.

Vinskin kanssa vedin pihalla yhtenä päivänä tokon voittajaluokan liikkeet läpi. Vuosiin ei niitä olla tehty, paitsi ruutua ja joitain perusjuttuja ihan satunnaisesti. Hyvin olivat liikkeet muistissa, ja Vinski teki ne omaan harkitsevaan tapaansa mutta melko pätevästi, mitä nyt kaukokäskyissä oli ihan kuutamolla. Hitsi jos se vain siirtäisi tuon osaamisen myös kotipihan ulkopuolelle, niin veisin sen vielä kokeeseen! Vinski on aika jännä persoona.

Nosessa Vinski on tosiaan myös välillä väläytellyt hyvää osaamista. Sen työskentely on siinäkin hienovaraista eikä kovin näyttävää tai aktiivisen oloista. Se saattaa näyttää vähän kuin päiväkävelyllä olevalta hajamieliseltä professorilta, ja sitten se kuitenkin nopeaan tahtiin löytää ja ilmaisee hajut. Nose on sille tosi kiva laji, josta se saa onnistumisen kokemuksia.

Kipikin toisinaan jaksaa olla nosessa ihan pitkäjänteinen, ja tokossa se on tosiaan viime aikoina ollut iloinen työskentelijä. Ehkä pitää poistua omalta mukavuusalueelta ja kokeilla rallyakin sen kanssa, kuin myös Draaman ja Vinskin.

Me harrastelemme sitä mitä voimme ja mikä milloinkin huvittaa, tavoitteilla tai ilman, tilanteen mukaan. Ei tästä matkasta näiden koirien kanssa tullut juuri sellaista kuin olisin alun perin halunnut, mutta teemme tätä matkaa omista lähtökohdistamme, jotka ovat ihan erilaiset kuin jonkun muun. Itse varmasti opin myös jotain sellaista, joka muuten olisi jäänyt oppimatta. En tiedä, olisinko edes tutustunut lähemmin Nose Workiin, jos olisin nykyisten koirien kanssa voinut jatkaa entisiä lajejani. Meillä kaikilla on vajavuuksia  (ohjaajalla varmaan kaikkein eniten! :D), mutta entäs sitten.

Yritän keskittyä enemmän siihen, mitä meillä on kuin siihen, mitä meillä ei ole. Sen tämä kokeeseen ilmoittautuminen ja treenaaminen sai aikaan, että löysin taas treenaamisen ilon myös muista jutuista kuin tavoitteellisesta tokon treenaamisesta. Näin taas paremmin kaikki pienet, mutta arvokkaat jutut. Toivottavasti muusta puuhastelusta tulee vähitellen niin kiinteä ja luonteva osa meidän arkea, ettei sitten enää niin kovasti kirpaise, kun tokosta jonain päivänä kuitenkin joutuu luopumaan.

Mun jengi <3


perjantai 24. elokuuta 2018

Nosea ja tokoa, oho

Onneksi on Nose Work. Ja ihan mahtavaa, että ollaan välillä saatu jopa treenikavereita tähän lajiin, kun opiskelukavereista löytyy pari lajin harrastajaa.

Pari kertaa olen päässyt ottamaan koirilla sokkopiiloja, mikä on hyvinkin hyödyllistä ja tarpeellista välillä. Pääsee testaamaan todellista etsintätilannetta, eikä voi vahingossakaan vihjaista koirille, mistä haju mahdollisesti löytyy.

Draama huitelee edelleen taidoillaan eri tasolla kuin pojat, se käyttää aktiivisesti nenäänsä koko ajan eikä luovuta. Pojillakin on kivaa lajin parissa ja taitoakin löytyy, mutta ne vain eivät aina malta olla loppuun asti pitkäjänteisiä ja sinnikkäitä, eivätkä ne etsi yhtä tehokkaasti. Jos Vinski ei löydä hajua helposti, se herkästi muuttuu epävarmaksi ja katsoo minua anovasti. Kun taas Kipi tulee joskus kärsimättömäksi, jos joutuu ponnistelemaan hajun löytämiseksi vähän kauemmin. Se saattaa lopettaa haistelun ja katsoa minua kysyen, että viitsisinkö jo kertoa sille hajun sijainnin, kun se jo niin kovasti haluaisi saada palkkansa, eikä niin hirveästi enää hotsittaisi ponnistella asian eteen. Vaikka kyllä se sitten välillä jaksaa ja viitsii niinkin tehdä. Ja joskus on käynyt niinkin, että pojat ovat löytäneet jonkun yksittäisen hajun jopa Draamaa nopeammin.

Viimeksi kesti viimeisen eli kolmannen hajun löytäminen hetken aikaa sekä Draamalta että Kipiltä (jolle tuli jo ihan plääh-fiilis asian suhteen), vaikka ne menivät välillä aivan hajun vierestä ohi. Jostain syystä ne vain eivät hajua saaneet. Sitten astui kehiin Vinski ja ilmaisi kaikki hajut erittäin nopeasti ja suvereenisti. Kiehtova laji, jossa on monta muuttujaa!

On ollut kiva huomata osaavampien kanssa treenatessa, etten ihan päin honkia ole koiria lajiin opettanut, vaikken mistään ole lajiin mitään oppia hakenutkaan. Kaikki koirat ilmaisevat hajun maahanmenolla, ja työn alla on opettaa ne vielä erikseen tarvittaessa kohdentamaan hajun sijainti nenällä tökkäisemällä.

Kerran laitoin eukalyptustipan veden sekaan, ja koirille oli helppo nakki ilmaista haju vedestä. Kerran pääsimme myös kokeilemaan eukalyptukseen sekoitettua laventelin hajua, ja hyvin sekin sujui. Täytyisi itsellekin jo hommata myös nuo muut hajut eukalyptuksen rinnalle, eli juuri laventeli ja laakerinlehti.

Suoraan hiekkaankin haju kerran imeytettiin, ja se oli jossain määrin haastavaa kaikille.

                                                             Vinski etsii ja ilmaisee



Yhtenä päivänä otimme pitkästä aikaa tokoa pihalla Draaman kanssa vähän pitempään kuin mitä nuo parin minuutin keittiötokot ovat olleet. Pitkään emme tietenkään nytkään treenanneet, ja treeni oli mietitty niin, ettei se liiemmin kuormittaisi kroppaa. Kyllä oli Draama niin onnellinen, ja itsekin pääsin taas maistamaan häivähdyksen siitä, millaista treenaaminen voisi parhaimmillaan olla ja mitä se joskus oli. Ihan oli pala kurkussa, kun katsoin Draaman silmistä paistavaa iloa ja paloa, kun samalla tiesin, miten vähän ja rajoitetusti enää tätä voimme tehdä. Voi kurjuus.

Mutta sitten kävikin niin, että nuo ajatukset jäivät hetkeksi syrjään. Luopumisen tuskaa ehtii potea taas joskus myöhemmin. Mietinnässä ollut voittajaluokan käynti näyttää toteutuvan jo melko lähitulevaisuudessa, ja treenaamme sitä varten sen mitä pystymme. Kysyy jossain määrin luovuutta suunnitella treenit järkevästi ja kroppaa säästäen. Mutta asiaa auttaa se, ettei niitä vältettävimpiä liikkeitä tarvitse treenata. Kiertoa ei voittajassa ole, hypyn treenaamiseen ei pitäisi isoa tarvetta olla, matalaltahan sitä voi satunnaisesti ottaakin.

Olemme pätkittäin testanneet voittajaluokan liikkeitä. Kun ekan kerran pitkästä aikaa teimme tunnarin kisamaisesti kentällä, niin Draama kehitti liikkeeseen aikamoisen vauhdin ja ehti maistella kahta väärää, ennen kuin toi oman. Paljon vaan treeniä niin, että kapulat ovat heinikossa, ettei niille voi juosta niin takki auki, ja joutuu kunnolla haistelemaan. Ollaan jopa päästy kolmesti tekemään tunnari liikkuroituna. Kahdesti oli suoritus jokseenkin hieno, mutta kerran Draama tunnareille mennessä potkaisi takajalallaan juuri sen oman tunnarin kauemmas ja meni hirveän epävarmaksi, mikä ei ole sille ollenkaan tyypillistä. Kaikkea voi aina sattua. Ote tunnarikapulasta on nyt ollut vähän huono, tähän on tullut taas takapakkia, ja pari kertaa Draama on jostain syystä tiputtanut tunnarikapulan eteeni luovutusvaiheessa.

Noutoja voimme treenata melko vapaasti, mutta mitään emme toki treenaa mielinmäärin. Ruutua treenaamme täydeltä matkalta harvakseltaan, ja enemmän otetaan oikean kohdan hakemista ihan ruutunauhojen vierestä lähettäen, koska yritän rajoittaa kovasta vauhdista tehtäviä stoppeja. Samasta syystä luoksetulon stoppia ollaan treenattu keittiössä parin metrin matkalta. On kyllä mielenkiintoista nähdä, miten Draama siirtää nämä treenit pidemmälle matkalle :D

Seuraaminen on myös liike, jota otetaan vain lyhyesti, koska ei se niin hirmu terveellinen liike kropalle ole. Draaman seuraaminen on aika kaameaa, mutta sille ei ole paljon tehtävissä, aika ja mahdollisuudet eivät riitä. Draama mm. suorastaan häiritsee omaa liikkumistani painamalla jalkaani ja paukauttaa usein etenkin liikkeellelähdöissä päällä jalkaani, joskus näpsiikin. Nämä vanhat tutut virheet siis. Treenaamme enemmän pelkkiä liikkeellelähtöjä, ja niissä pääsen puuttumaan paukutukseen tai näpsimiseen (pysähdyn heti kun Draaman pää paukahtaa jalkaani, palkka tulee vasta korrektista suorituksesta).

Kaukokäskyt rasittavat selkää, joten niitäkään emme paljon treenaa, ja keskeneräisiähän ne vielä ovat. Asennot eivät aina ole puhtaita ja edistämistä ja jähmimistä tapahtuu. Keskitymme enemmän treenaamaan vain ensimmäistä nousua silloin tällöin, kokonaista sarjaa otetaan harvoin. Keskeneräisyys pitää vain hyväksyä, eikä se minua kovin paljon edes kaivele. Draaman yleinen hektisyys kyllä on haaste vähän kaikissa liikkeissä, ja se vähän hirvittää. Turhia virheitä tulee herkästi niissäkin jutuissa, mitkä Draama oikeasti osaa, ja nollaantumisvaarakin on joissain liikkeissä ilmeinen. Mielentilan kanssa pitäisi vielä tehdä paljon työtä.

Mieleen jo juolahti sellainenkin, että kun ollaan niin kovin keskeneräisiä vielä voittajaluokkaankin, niin mitäs jos käytäisiin joskus toinenkin voittajaluokan koe, jos vaan terveyttä riittää. Että ehtisi paremmin treenata mielentilajuttuja ja joitain yksityiskohtia. Kun antaa pikkusormen, niin...

En kyllä oikeasti tiedä, lopetammeko tämän rajoitetunkin tokon harrastamisen kokonaan jo ihan lähiaikoina vai olisiko mielekästä vielä hetki jatkaa niissä puitteissa kuin se on meille mahdollista, tai menemmekö sekoilemaan edes siihen yhteen kokeeseen saati sitten kahteen... Muuttujia on niin monta ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten päivä kerrallaan.




Pojatkin ovat päässeet pitkästä aikaa välillä tokoilemaan. Hirmu kivasti niillä on ollut intoa. Ja seuraaminen on niiden kanssa suorastaan rentouttavaa Draamaan verrattuna, kun ne eivät paina ollenkaan jalkaani. Muutaman askeleen ja ihmeellisen vapauden jälkeen olen suorastaan ihmetellyt, että milloin se kulkuni estäminen oikein alkaa, kunnes olen muistanut, että eiväthän pojat edes tee niin :D

Kipillä olen pari kertaa innostunut tekemään ylempien luokkien juttujakin, kun se on ollut niin vastaanottavainen. Tunnari löytyi piilosta hyvin, mutta väärät lisänä olivat liikaa, vaan mikäpä ihme tuo. Edellisen kerran ollaan tunnaria otettu ties milloin. Ruutuun Kipi on löytänyt aika hyvin ja joskus mennyt jopa itselleen ihan kivaa vauhtia. Se on ollut läpi treenien iloinen ja hyvin keskittyvä. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, joiden ansiosta aina välillä olen haaveillut jonkinlaisesta tokourasta Kipinkin kanssa, kunnes taas muutama tosi huono treeni on palauttanut maan pinnalle. Kipi vain on täysin tuulella käyvä ja herkästi turhautuva niin tokossa kuin monessa muussakin jutussa. Jäljellä tämä piirre näkyy vähiten. Hirmu hyvä mieli jää niistä treeneistä, kun Kipi on mukana täydestä sydämestään ja naama naurussa, ne toisenlaisetkin treenit vain täytyy hyväksyä.

Sitä en koskaan saa varmasti tietää, miten iso osuus kasvuiässä alkaneella spondyloosilla on Kipin ailahteluihin, mutta jonkinlainen todennäköisesti. Luulen kuitenkin, että se on ihan synnynnäisestikin melko tuulella käyvä. Ja kun se on myös kovin itsenäinen ja itsepäinen, niin se olisi varmaan hyötynyt siitä, että olisi päässyt uuteen kotiin heti luovutusikäisenä, eikä vasta yli nelikuisena. Jos olisimme päässeet rakentamaan meidän yhteistyötä jo pikkupentuaikoina, niin ehkä olisimme piirun verran parempi tiimi tänä päivänä, eikä Kipin itsenäisyys ja itseriittoisuus olisi vahvistunut ihan samassa mittakaavassa. Mutta turha jossitella.

Kipi täytti viime viikolla viisi vuotta. Lauman nuorimmainenkaan ei ole ihan kakara enää. Vähän aikaa laumassa on nyt sitten kaksi viisivuotiasta.




Onneksi monen viikon hirmuhelteet ovat ohi. Normaali elämä oli pitkälti tauolla, kun pidemmät lenkit tehtiin kummallisina kellonaikoina, eikä päivisin tullut paljon mitään tehtyä. Uimassa tietenkin käytiin. Usein pulahdin itsekin uimaan. Koirat siirtyivät siinä vaiheessa tyrmistyneen näköiseksi yleisöksi rannalle, kunnes ne vähitellen tottuivat asiaan, ja tulivat välillä uimaankin kanssani.






Oli mahtavaa purkaa kaikki rajoitukset, kun helteet päättyivät. Onneksi tämä ikivanha suurten puiden varjostama hirsitalo ei helteilläkään pitkään aikaan lämpene liikaa, mutta alkoi täälläkin omaan makuun turhan lämmin hellejakson loppuvaiheessa olla. Sellainenkin tylsä juttu sattui kesken helteiden, että Draama joutui hetkeksi uintikieltoon. Se alkoi äkkiä oireilla voimakkaasti toista korvaansa ja käytiin (ihan vaan vaihteeksi) eläinlääkärissä. Toisessa korvassa oli jonkin verran vaikkua ja siinä oireilevassa huomattavasti enemmän. Tulehdusta ei näkynyt, mutta Canofite-kuuri siihen määrättiin. Tuon jälkeen olen kuivannut Draaman korvat aina uinnin jälkeen, ja se sai korviin myös kuurin vaikkua poistavaa ainetta.

Vinski puolestaan sai jo alkukesästä kesätukan. Sillä alkoi kutinat kolmannen uintikerran jälkeen. Myös viime kesänä se kutisi, koska sen turkki on kastraation jälkeen ollut villavampi ja hitaammin kuivuva. Turkki myös muuttui uintien myötä haisevaksi ja hamppuiseksi. Kokeilin uinnin jälkeistä pesua ja föönäystä, mutta siitä ei ollut isoa apua. Ja kun usein käymme uimassa lenkin varrella, niin ei pesulle ja fööniin kovin nopeasti aina pääsekään. Viime kesänä myös rintaan tuli hetkeksi punoitusta, jolloin leikkelin karvoja sieltä pois, jotta iho saisi hengittää, ja hyvin punoitus helpottikin. Tänä kesänä sitten leikkasin karvaa heti reippaammin pois niistä kohdista, jotka kuivuvat hitaammin, eli noin puoli koiraa oli melko nakuna. Vaikutus oli toivotunlainen, kutina helpotti eikä iho ole punoittanut. Hyvä niin, sillä uimista en haluaisi Vinskiltä kieltää, se on sille ihan ykkösjuttu elämässä.

Muita haittavaikutuksia ei Vinski kastraatiosta ole saanut, mutta tuo turkin muuttuminen on harmillista. Hirvittää, että Kipinkin ehkä joutuu joskus leikkauttamaan, koska sillä on jo valmiiksi hirmuisen tuuhea turkki. Sitä en haluaisi nähdä hormonipehkona!



sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Pillit pussiin

Terveysasioiden, harrastusmurheiden ja luopumisen suossa on taas tullut kahlattua.

Draama kävi toukokuun loppupuolella Piiran suosituksen mukaisesti akupunktiossa. Akupunktiohoitaja ilmoitti, että Draama on vino, mitä en enää itse ollut siinä huomannut, koska se liikkui taas normaalisti ja pää suorassa. Akupunktiohoitaja arveli, että kertakäynti riittäisi. Omasta puolesta saa oikein mielellään riittääkin, koska toukokuun aikana tuli käytyä erilaisissa huoltotoimenpiteissä kolme kertaa. Akupunktiokäynti oli taas tosi lyhyt ja ytimekäs, ja oli vähän spooky fiilis nähdä, miten koiran ilme muuttui ihan erilaiseksi, kun neulat otettiin pois. Samalla reissulla Draama pääsi katselemaan paikallisia nähtävyyksiä, jotka olivatkin sitä sorttia, että niitä piti ihailla hartaasti.




Kesäkuussa sitten käytiin Draaman kanssa lääkärissä. Mieleeni jäi kummittelemaan se, kun Piira viime käynnillä kysyi, onko niska kuvattu ja onko siinä muutoksia. Vastasin, ettei niskassa mitään muutoksia ole, mutta sitten jäin miettimään, että niin, kuvista tulee syksyllä jo kaksi vuotta. Ja kun rangassa on virheasento, niin Draama on sen takia alttiimpi myös muille muutoksille. Päätin käydä kuvauttamassa Draaman uudestaan ihan jo sen takia, että tietäisin tarkemmin, millaista käyttöä se tällä hetkellä kestää. Kun kuitenkin niska oli ollut aiempaa huonompi, ja muutenkin Piiran mielestä tokon treenaamista oli syytä rajoittaa entistä enemmän.

Mentiin samalle lääkärille, joka on ennenkin hoitanut Draaman rankaongelmia. Draama tutkittiin ensin lämpökameralla, eikä se ollut mitenkään kehnossa kunnossa verrattuna aiempiin kuviin. SI-alueella vasemmalla oli edelleen viileä alue. Niskan ylimenoalueella oli lievä viileä alue, joka aiemmin oli lämmin. Muuten ei mitään ihmeempää, jotkut kohdat jopa parempiakin kuin niissä ihan ekoissa lämpökamerakuvissa.

Rangasta otettiin sitten kolme röntgenkuvaa. Niskassa ei ollut mitään muutoksia, joten nähtävästi se on vain ollut enemmän jumissa. Muuallakaan rangassa ei muutoin ollut mitään uusia muutoksia, paitsi L7-SI välissä oli nivelpinnalla aiempaa enemmän skleroottista muutosta. Aiemminhan eläinlääkäri mainitsi, että alueella on mahdollisesti lievää artroosia. Palpoinnissa ei löytynyt erityistä, pään liikeradat ja refleksit olivat normaalit, mutta alaselän liikkuvuus jäykkää.

Eläinlääkäri totesi myös, että Draamalla on selkeästi hieman epäsymmetrinen asento, mikä varmasti aktiivisessa käytössä rasittaa lihaksia ja rankaa. Voinnin mukaan voi kyllä harrastaa, mutta tokossa kisaamista eläinlääkäri ei suositellut, ennemmin hän suositteli jälkeä ja muuta vastaavaa tekemistä. Lihashuolto on tärkeää koko loppuelämän ajan. Huoltojen välissä voin vaikka itsekin hieroa Draamaa. Jos kipuja näyttää olevan, niin sitten tietenkin pitää antaa kipulääkettä. Viime aikoina ei selkeää tarvetta ole ollut, ja toivottavasti osaan tulevaisuudessa tulkita oireet oikein - mahan ja selän kipuilu kun voivat oireilla aika samalla tavalla joskus, eikä tulehduskipulääkettä viitsisi mahan takia turhaan syöttää.




Piirakin oli tosiaan kehottanut rajoittamaan treenaamista entisestään, mutta kisaamista hän ei kieltänyt, joten vähän sokkina tuo sikäli tuli. Meidän kisatahdilla Draama tuskin kroppaansa rikkoisi, mutta harvakseltaankin kisaaminen toki vaatii edes jossain määrin aktiivista treenaamista, joten sikäli kyse on perimmältään samasta asiasta. Ja koska en halua Draaman kropalle mitään vältettävissä olevia lisäongelmia, niin tavoitteellinen toko siirtyy meidän osalta historiaan. Täysillä emme olisi muutenkaan enää voineet harrastaa. Mikään kisaputki tähän ei katkea, kun edellisestä kokeesta on yli vuosi, mutta loppukesään tai syksyyn olin suunnitellut koetta tai paria.

Seuraava aika Piiralle meillä on reilun kuukauden päästä, ja silloin täytyy vielä tarkemmin jutella siitä, mitä ja miten nykytilanteen valossa on järkevää harrastaa. Eläinlääkärinkin kanssa juttelin äskettäin aiheesta uudestaan ja yksityiskohtaisemmin. Kaikkia tokoliikkeitä ei tarvitse kokonaan unohtaa, mutta kropan reaktioita pitää seurata. Eniten vältettäviä liikkeitä ovat hypyt (erityisesti korkeat) ja kierrot. Eli juuri ne, missä ollaan tähänkin asti oltu varovaisia. Ja tässä ollaan samalla myös rankaongelmien alkulähteillä, sillä kyseiset liikkeet ovat juuri sellaisia, jotka kropan kantokykyyn nähden liiallisina voivat aiheuttaa rankaan muutoksia.

Toukokuussa alkaneen tokon treenitauon jälkeen emme siis enää päässeet aktiivisesti palaamaan treenien pariin. Viime aikoina ollaan otettu vain parin minuutin keittiötokoa välillä, ja hyvin vähäisenä pysyy tokon treenaaminen jatkossakin. Kiertoa en aio ottaa Draamalla enää ollenkaan, ja muitakin kuormittavia liikkeitä vältellään. Kropan tilanteen niin salliessa voisi ehkä harkita joskus käyvänsä yhden jäähyväiskokeen voittajaluokassa. Se on siitä kiva luokka, ettei siellä ole kiertoliikettä eikä mitään tolkutonta määrää stoppeja. Pisteillähän siellä ei juhlita, kun treenaamista pitää niin paljon rajoittaa, mutta siitä viis. Jos nyt sinne asti koskaan päästään. Jos ei päästä, niin viime vuoden SM jää meidän viimeiseksi tokokokeeksi, enpä olisi sitä vielä silloin uskonut. EVL joka tapauksessa on meille tässä tilanteessa tavoittamaton luokka, koska siellä on kuormittava kiertonouto ja muutenkin enemmän kuormitusta. Lisäksi EVL-liikkeet vaatisivat enemmän myös treeniä, mikä ei ole hyvä asia. No joo, voisihan sitä toki treenata vain niitä osa-alueita liikkeistä, jotka eivät kuormita kroppaa liikaa ja toivoa, että koira sitten koetilanteessa osaa yhdistää osaset yhteen (myös ne, joita ei ole voinut treenata ollenkaan ;) :D

Hetken sain nauttia siitä, millaista on tokoilla koiran kanssa, joka on siinä mukana täydellä sielullaan ja palavasti. Kivinen se tie toki oli välillä kulkea, kun terveystilanne latoi kapuloita rattaisiin ja rajoitti treenaamista, mutta nyt matka on jo päättymässä ennen määränpäähän pääsemistä. Ei se ihan täytenä yllätyksenä tullut, kun koira ei kropaltaan täysin ehjä ole, mutta olisin toivonut meille vielä edes vuoden tai pari lisää tokovuosia. Mieluiten tietysti vielä enemmän, mutta kortit olivat jo lähtökohtaisesti vähän huonot.

Voi Draamaa, jonka kroppa on mennyt rikki jo hirmu nuorena, ja joka on joutunut maksamaan siitä kovan hinnan jo tähän mennessä. Draama ei ollut vielä neljää täyttänyt, kun rangan muutokset selvisivät, eivätkä sen kaltaiset muutokset sinne ihan yhdessä tai kahdessa yössä ja itsestään ole ilmaantuneet. Jumeja vastaan olemme taistelleet alusta asti. Nyt Draama sitten viisivuotiaana joutuu jäämään eläkkeelle suuresti rakastamastaan tokosta, vaikka sen pitäisi tässä iässä saada elää parhaita vuosiaan täysillä.

Harmittaa, ettei päästä koskaan EVL:ää korkkaamaan, eikä välttämättä voittajaluokkaakaan, vaikka ollaan tehty työtä sitä varten. Valioituminen joskus tulevaisuudessa olisi ollut haaveena, mutta se ei nyt toteudu. Keväällä ehdimme pari kertaa treenata tyhjään lähetystä vähän uudesta vinkkelistä, ja se alkoi vaikuttaa ihan tehtävissä olevalta liikkeeltä. Kiertonoudon loppuosa oli vähällä treenillä kivalla mallilla. Alkuosaa olisi vielä pitänyt työstää paljon, mutta sen treenaamista rajoitin aina kropan säästämiseksi. Luopuminen siinä oli isossa roolissa, ja siihen kyllä kehitin erilaisia treenitapoja ilman, että kiertoa tarvitsi ottaa. Olisi niin kutkuttanut joskus päästä kokeilemaan kokonaista kiertonoutoliikettä kokeeseen asti. Tunnaria ollaan treenattu paljon, ja edistystäkin on tullut. Osaksi meidän keittiötokoilua se jatkossakin jää.

Kuormittuuhan kroppa toki arjessakin, mutta liikkumista meidän ei tarvitse eläinlääkärinkään mukaan rajoittaa, kunhan ylilyönnit jätetään pois. Sitten kyllä viimeistään hajoaisi oma ja koirankin pää, jos ihan kaikkea pitäisi koko ajan rajoittaa.  Pyrin ennakoimaan tilanteet, missä Draama saattaa esimerkiksi tehdä äkkivääriä käännöksiä vauhdista ja estämään ne. Uidessa Draamalla on liivit päällä kropan kuormituksen vähentämiseksi, se kun välillä laittaa turbovaihteen päälle ja ui etuosa kovin pystyssä. Liivit tasaavat tätä hyvin, mutta hetkittäin uintiasento on silti vähän pysty, ilman liivejä olisi vielä enemmän.




Kipin kanssa mahdollisesti joskus käyn tokon ALO-luokassa tai sitten en, mutta yhtään sen pidemmälle ei pienen ruskean kanssa kannata pyrkiä. Joten toko alkaa tosiaan olla mahdollisia loppujäähdyttelyjä lukuun ottamatta kohdallani taputeltu, kuten myös pk:n kohdalla on käynyt. Tässä on taas identiteettikriisin paikka. En ole enää pk- enkä tokoharrastaja, joten kuka minä sitten olen? Arjessa menee moni asia uusiksi. Kentällä ei olla käyty aikoihin, eikä varmaan paljon käydä jatkossakaan. Ei ole tarvetta ottaa hallivuoroa talveksi. Hallivuoroista tuli jo alustava kysely, ja tuntuu niin kurjalta, ettei enää siihenkään mahdollisuuteen voi tarttua. Hallitreenit olivat talvikauden valopilkkuja. Ei tarvitse myöskään tähyillä kurssitarjontaa tai haaveilla yksäristä. Eipä sitten myöskään tarvitse enää haaveilla toko-orientoituneista treenikavereista, jollaisiin törmäsi hirvittävän harvoin, kun he yleensä pysyivät tiukasti tokon sisäpiirien muurien takana piilossa - seikka, joka aina vaan kummastutti ja suretti minua, vaikkakin myös tavallaan ymmärrän sen, että etenkin korkeammin tavoitteelliset mieluummin pyörivät omissa ympyröissään.

Hiljattain myös pohdin mahdollista leirille lähtemistä ja koulutustarjontaa siellä. Jäljelle olisimme voineet osallistua, mutta tokoon/tottikseen emme. Sekunnin ajan ehdin miettiä, että voisinhan silti mennä kuunteluoppilaaksi, kunnes tajusin, että mitä ihmettä varten. Ei minulla enää ole yhtään toko- tai pk-koiraa, joten mitä varten enää hakisin lisäoppia? En minä sitä soveltamaan kuitenkaan pääse, vaikkei oppimisen halu sinänsä mihinkään ole kadonnut. Oli aika pysäyttävä hetki tajuta tämäkin. Lisää yllätyksiä on varmaan jatkossakin luvassa, moninaiset ovat vaikutukset harrastuksen päättymisestä.

Somessa pyöriviä treenivideoita ja -kuvia katsellessa tulee vähän haikea ja ulkopuolinen olo. Koska en ole lopettanut harrastamista vapaaehtoisesti vaan pakosta, niin tulee tunne, että tuotahan minunkin pitäisi tehdä, mutta se on jotain niin saavuttamatonta. Agilityn lopettaminen aikanaan kävi helposti, koska kiinnostukseni lajiin hiipui täysin, enkä jäänyt sitä kaipaamaan. Jäljelle jäivät silloin minua paljon enemmän kiinnostavat pk-jälki ja toko, joten sikälikään ei mitään tyhjiötä jäänyt. Nyt tilanne on niin kovin erilainen. Huomaan senkin, miten tärkeää nimenomaan tokon tai tottiksen kaltainen tekeminen minulle on, eikä mikään voi niiden paikkaa ottaa. Ja niitä Draamakin rakasti tehdä niin täysillä, että melkoisen menetyksen sekin on kokenut. Yhteistyö koiran ja ohjaajan välillä tokossa/tottiksessa on erilaista kuin nenätyöskentelyssä. Voi miten olisinkaan halunnut sitä yhteistyötä tehdä Draaman kanssa.

Tykkään Draamasta koirana hirmu paljon, enkä pelkästään siksi, että se olisi ollut niin kiitollinen harrastuskaveri. Vaikka se tuli minulle vasta aikuisena, niin siitä on tullut minulle jopa läheisempi koira kuin pojista. Joidenkin koirien kanssa vaan synkkaa paremmin, ja olen myös aina ollut enemmän narttuihminen. Oli niin kiva saada taas tyttöenergiaa laumaan tauon jälkeen. Hirveän sääli, että kaikki ne terveysmurheet tulivat kaupan päälle.

Tässä tilanteessa tietenkin pitäisi ottaa uusi pentu, että pääsisi vielä harrastamaan. Menisihän tuossa neljäs koira hyvin, olen tottunut elämään isonkin lauman kanssa. Haluaisin vielä harrastaa omia lajejani, matka jäi osaltani kesken, ja pelkästään tokossa olisi vielä ihan hurjan paljon oppimista. Pentu toisi iloa, ja sen kanssa puuhailu saisi ajatuksia edes vähän pois terveysmurheista. Mutta ei sitä pentua nyt kuitenkaan ole tulossa. Kun suhteellisen lyhyessä ajassa on pelkästään yhden koiran eläinlääkärikuluihin, huoltokuluihin, lisäravinteisiin ja erikoisruokiin mennyt jo useammankin pennun hinta (ja menee jatkossakin), niin pennun hankkimiseen tarvittaisiin lottovoitto. Mikä taas on jossain määrin epätodennäköinen, koska en lottoa.

Eikä lottovoitto yksin riitä, tarvittaisiin myös kristallipallo. Kun nurkissa pyörii jo kolme koiraa toimittamassa lähinnä kotikoiran virkaa, niin olisi sulaa hulluutta hankkia lisää koiria samaan virkaan. Ei uudenkaan pennun kanssa olisi mitään takeita terveydestä tai muista ominaisuuksista. Hirveän paljon olisi toiveita ja odotuksia yhden pienen koiran harteilla, kun harrastukset olisivat yksin sen varassa. Olisi raskasta aloittaa kaikki taas kerran alusta ja joutua sitten vielä kerran pettymään. Olisi suorastaan musertavaa, jos pennullekin tulisi ongelmia terveyden kanssa. Sairastava eläin on sekä henkisesti että taloudellisesti raskas taakka.

Jos taas jään odottamaan luonnollista poistumaa nykyisten koirien kanssa, niin siihen toivottavasti menee vielä monta vuotta, enkä oikein näe itseäni enää siinä vaiheessa ottamassa uutta harrastuskoiraa kasvamaan. On aika tyhjä olo, että tässäkö se nyt oli omien lajieni osalta ihan lopullisesti. Muutaman vuoden ajan on tullut taisteltua sen suhteen, että voisi edes vähän ja pienin tavoittein räpeltää tokoa ja pk-jälkeä, mutta huonostihan siinä sitten kävi. Nämä ovat julmia harrastuksia, kun niin paljon on kiinni koiran terveydestä ja ominaisuuksista. Nyt tämä toimeton harrastaja sitten hyppii turhautuneena seinille, kun ei pääse toteuttamaan itseään.

Silloin kun Kipin spondyloosidiagnoosi oli juuri selvinnyt, törmäsin pitkästä aikaa erääseen pk-harrastustuttavaani. Vaihdoimme kuulumisia, ja kun hän kuuli, että minulla oli jo toinen selkävaivainen ja pk-rajoitteinen koira putkeen, huudahti hän pontevasti, että täytyyhän sulla olla pk-koira! Tyyppi tunsi minut näköjään aika hyvin. Ja samaa mieltä olen, että pitäisi olla, ja yritin sellaisen vielä kerran saada, mutta kohtalo ei ollut puolellani.

Meidän tekeminen suuntautuu nyt entistä enemmän Nose Workiin. Jäljellä pitäisi myös yrittää vähän useammin käydä ihan vaan huvikseen. Se jää nähtäväksi, tuleeko näiden lajien suhteen joskus jotain tavoitteitakin. Samanlaisia tavoitteita ei Nose Workissa voi olla kuin tokossa tai pk-jutuissa, eikä se edes vielä ole virallinen laji. Muissa jälkilajeissa kuin pk-jäljellä puolestaan on haastavaa mitään koetavoitteita asettaa erinäisistä syistä johtuen. Onhan näitä sattuneesta syystä tullut pohdittua jo aiemminkin. Rally-tokoa pitäisi vissiin myös yritellä uudestaan, vaikkei se itselleni kovin sopiva tai kiinnostava laji olekaan. Pyörähdyksiä ja käännöksiä siinä tulee myös paljon, mutta hitaassa vauhdissa, joten laji saattaisi silti sopia Draaman kropalle. Draaman kaltaista aktiivista ja työhullua koiraa ei vaan voi jättää laakereillaankaan lepäämään.

Tavoitteet ovat minulle tärkeitä, vaikken koskaan edes ole tavoitellut mitään suurta. Ilman (koe)tavoitetta treenaaminen helposti hiipuu tai muuttuu vähän hälläväliä-tyyliseksi. Tavoitteena voi olla vaikka vain joku yksittäinen koekäynti kolmen vuoden päästä, mutta se antaa silti treenaamiselle päämäärän. Kun minulla oli viiden koiran lauma ja niistä kerrallaan 1-2 oli aktiivisia pk-koiria, niin silti usein tein kaikille viidelle jäljen ja muutenkin treenasin säännöllisesti. Nyt kun yhtään tavoitteellista pk-koiraa ei ole, niin jälkeä on tullut tehtyä vain pieni murto-osa entisestä määrästä. Kivaa kuitenkin aina on, kun saa aikaiseksi mennä jäljestämään, joten tässä pitäisi kyllä yrittää aktivoitua enemmän.

Draama jäljellä kesäkuussa

Kolmen koiran kanssa perätysten olen nyt joutunut luopumaan vuorotellen sekä pk- että tokoharrastuksesta. Tämä kolmas kerta on ikävin, koska Draamalla on niin iso moottori ja motivaatio treenaamiseen, kun Kipin ja Vinskin kanssa kipuilin myös sitä, että niillä oli puutteita motivaatiossa ja ominaisuuksissa. Ja ikävin tämä kerta on myös siksi, että se tosiaankin on jo kolmas kerta ja tuntuu tällä kertaa lopullisemmalta.

Kummallisia ovat viime vuodet koiraharrastusrintamalla olleet. Voi kun nämä harrastuksiin sopimattomat koirat olisivat edes tulleet laumaan yksittäin niiden harrastuksiin sopivien välissä, eivätkä peräkanaa, jolloin laumassa kuitenkin aina olisi ollut joku harrastuskoirakin. Nyt kävi niin, että ne harrastuskoirat tulivat kaikki peräkkäin ja niiden jälkeen kaikki nämä harrastusrajoitteiset peräkkäin. Hirveän ohuella säikeellähän me enää viime ajat harrastuksissa roikuimme, kun yhdelläkään koiralla ei ole voinut harrastaa pk:ta, kahdella ei ole voinut harrastaa tokoa, ja sillä yhdelläkin vain puolittain. Nämä harrastukset ovat olleet itselle hirmu tärkeä voimavara arjessa, mutta nyt ne on viety pois.

Meidän matka jatkuu vähän erilaisena, ja hyvistä hetkistä arjessa täytyy osata nauttia, koska nekään eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ajan myötä tilanteeseen luultavasti taas sopeutuu vähän paremmin. Been there, done that. Siitä olen kiitollinen, että sain edes pienen hetken tokoilla vähän tavoitteellisemmin Vinskin ja Draaman kanssa ja kokea oppimisen ja onnistumisen iloa niiden kanssa. Paljon kivojakin muistoja jää. En kuitenkaan edes yritä teeskennellä, etteikö nykytilanne veetuttaisi ihan huolella. Kyllä minä kolmen aktiivi-ikäisen koiran kanssa haluaisin elää huolettomampaa arkea ilman jatkuvaa oireiden kyttäämistä ja lääkärissä ja huollossa ramppaamista, ja haluaisin harrastaa niiden kanssa täysillä itselleni rakkaita lajeja.






Juhannusaaton lenkillä oli hehkeä sää ;)

perjantai 18. toukokuuta 2018

Takapakkia

Otsikko ei todellakaan viittaa kevään etenemiseen. On ollut uskomattoman lämmintä ja tuntuu hassulta ajatellakaan, että vielä viime kuussa meidän lenkkireitillä oli jäätä. Kyllä ne jäät sieltäkin sulivat, vaikkakin vähän hitaammin kuin aurinkoisemmilta alueilta. Täällä päin on tuo metsä melkoisen varjoisaa ja synkkää. Peikkometsä, sanoi muuan tuttu taannoin.

Tiistaina näytti auton mittari jopa 31 astetta, vaikkei virallisesti aivan niin lämmintä ollut. Melkein kuitenkin. Vedetkin lämpenivät jo kesäisiin lukemiin, ja koirat aloittivat uintikauden viime viikolla. Keskiviikkona olin viimeksi niitä uittamassa ja painelin itse perässä, kun vesi tuntui mukavan lämpöiseltä. Vaatteet päällä, kun ei uimapuku ollut mukana, mutta mitä muotoseikoista. Äkkiä se helle vaatteet kuivasi. Vilukissana en varmaan koskaan ole heittänyt talviturkkia yhtä aikaisin keväällä.

Draama seisoi aluksi jonkin aikaa vedessä kyyläämässä, mutta jostain ärsykkeestä lähti sitten kuin napista painamalla uimaan. Olen huomannut, että usein sille riittää ärsykkeeksi se, että otan hihnan esille aikeissa kytkeä se, mokomakin ketku! Myös käden heilautus riittää usein laukaisemaan uintirefleksin. Draama häipyi keskelle järveä, eikä todellakaan ollut lähdössä pois siinä vaiheessa, kun kutsuin koirat pois järvestä. Kytkin pojat ja menin niiden kanssa kauemmas rannasta huhuilemaan Draamaa, mutta se vain ui pois päin. Ei siinä auttanut muu kuin odottaa, että neiti suvaitsee tulla pois järvestä. Ja kyllä se kestikin, oli aika kuumottava tilanne siinä avuttomana odottaa omassa kuplassaan kaukana järvessä uiskentelevaa koiraa. Olen törmännyt kuvauksiin siitä, miten bordercollieiden jotkut käytösmallit saattavat olla autistisia, ja Draaman uintikäytös jos mikä on kyllä melkoisen autistista. Se ui omaa lenkkiään suorastaan pakkomielteisesti omassa kuplassaan ja veden lumoissa, välillä loiskutellen ja vesipisaroita pyydystäen, kykenemättä kommunikoimaan muun maailman kanssa tai edes huomaamaan sitä.



Sinne se yksi häipyi pisteenä kauas...


Oli kivaa päästä treenaamaan tokoa ulkokentille, mutta nyt olemme jo reilut pari viikkoa pitäneet treenitaukoa, emmekä ihan lähiaikoina vielä palaa kentille. Syy ei ole siinä, ettemmekö molemmat Draaman kanssa haluaisi treenata, mutta terveystilanne valitettavasti notkahti sen verran, että treenit piti unohtaa. Draama liikkui pari kertaa lenkin alussa pää vasemmalle vinossa, jolloin varasin sille heti ajan kraniosakraalihoitoon ja jätin tokon tauolle. Epämääräiset ja pienet, todennäköisesti mahasta johtuvat oireet ovat myös jatkuneet ajoittain. Emme ole päässeet etenemään eliminaatiodieetin altistusvaiheessa, kun olen halunnut odottaa mahdollisimman oireetonta jaksoa.

Kraniohoidossa oltiin sitten viime viikon tiistaina. Hoitaja keskittyi paljon mahan hoitamiseen, koska siellä tuntui ongelmaa olevan. Jumiakin oli kropassa ihan kunnolla, eikä kaikkea saatu kerralla auki. Eilen sitten käytin Draaman Piiralla jatkokäsittelyssä, kun satuin saamaan peruutusajan. Lantiossa oli lukko, joten siitä se vinous lähti. Niskassakin oli jumia, niska ja lanneselkähän ne Draaman vakituiset ongelmakohdat ovat rangan virheasennon takia. Muutenkin oli kropassa kireyttä.

Piira ehdotti jatkohoidoksi muutaman kerran akupunktiota, joka voisi sopivasti täydentää tätä käsittelyä ja edesauttaa niin rangan kuin mahankin hyvinvointia. Tokon treenitaukoa Piira suositteli jatkettavaksi akupunktioon asti. Tokon treenaaminen kannattaa myös pitää hyvin maltillisena. Treenejä kannattaa pitää suhteellisen harvakseltaan, eikä kuormittavia liikkeitä saisi tehdä turhan usein eikä montaa toistoa kerrallaan. Vähemmän kuormittavia liikkeitä voi treenata vapaammin, mutta loppujen lopuksi aika moni tokoliike on kroppaa kuormittava. Joitain osa-alueita liikkeistä sentään pystyy treenaamaan vapaammin.

Olen miettinyt, että oliko Draaman kropalle liikaa jo se, kun kevään tullen isompia tokotreenejä oli pari kertaa viikossa, kun niitä talvikaudella oli pari kertaa kuussa. Talven liukkaat kelit myös varmasti ovat jättäneet jälkensä kroppaan, näin arveli Piirakin. Myös viime keväänä Draama oli talven jäljiltä kropastaan melkein vastaavassa kunnossa, mutta kesän ja syksyn aikana huomattavasti parempi. Nuo hemmetin mahavaivat myös osaltaan jumittavat kroppaa, enkä aina edes tiedä, johtuuko joku hetkellinen huono ilme mahasta vai muusta kropasta. On sydäntäsärkevää, kun koira saattaa joskus tulla luokse korvat luimussa kuin apua anellen, eikä voi tehdä mitään auttaakseen. Onneksi nämä ovat olleet vain ohimeneviä hetkiä.

Tokoa treenatessa olen tähänkin asti ollut tarkka siitä, ettei kuormittavimpia liikkeitä tehdä usein eikä montaa toistoa, ettei treenejä ole liian usein, että ennen treenejä lämmitellään ja treenien jälkeen jäähdytellään, että muistetaan myös tehdä vastaliikkeitä tasapainon vuoksi - siis kierrätetään myös toiseen suuntaan kuin minne koira itse valitsee kiertää ja tehdään seuruuta myös oikealta. Kiertoa olen treenannut hyvin harvakseltaan ja vähin toistoin muutenkin, koska se on kropalle hyvin kuormittava liike, ja vielä enemmän Draaman kaltaiselle koiralle, joka tekee nopeat ja tiukat kierrot ja jonka kroppa ei ole täysin terve. Pitää nyt sitten jatkossa olla vielä astetta nipompi.

Kun tilanne on se, että treenattavaa olisi ihan hirveästi, mutta treenimäärää ja joidenkin liikkeiden toistoja täytyy rajoittaa, niin edistyminen on hidasta, eikä mitään lyhyen tähtäimen tavoitteita voi asettaa. Aina voi myös terveys tehdä uudestaan tepposet. Tärkeintä onkin saada pidettyä Draama mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Kevään koitettua pohdiskelin meidän lauman treenikuvioita eri lajeissa, vaikka tällä hetkellä nämäkin ajatukset tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Pohdin pitkään, että jatkammeko Vinskin kanssa tällä kaudella vepeä, johon olisimme saaneet paikan vararyhmään. Päädyin sitten monestakin eri syystä johtuen siihen, ettemme enää jatka vepeilyä. Oli antoisaa saada tutustua tähän kivaan ja märkään lajiin, mutta jatkossa käytämme senkin ajan vaikkapa omiin vapaamuotoisiin uintiretkiin. Niistä Vinski nauttii todennäköisesti vielä enemmän kuin vepetreeneistä, eikä meillä kauheasti olisi tavoitteita kuitenkaan lajissa ollut.

Entäs sitten lempilapseni PK-jälki? Omaksi huviksi varmasti käymme jäljestämässä silloin, kun inspis iskee. Esineitä voidaan myös joskus ottaa, se on kivaa tekemistä ja siitä voi olla ihan käytännön hyötyäkin. Draama itse asiassa on viime aikoina ilmaissut minulle kaksi kertaa maastoon hukkuneen esineen ihan oma-aloitteisesti. Kolmisen viikkoa sitten se bongasi ojasta kengästäni kuukausia sitten irronneen liukuesteen ja sai ansaitusti isot kehut!

Olen myös pohtinut sitä vaihtoehtoa, että Draama (tai miksei Kipikin, jos se ensin suorittaisi BH:n) voisi kerran käydä ykkösluokan jälkikokeessa niin, että hyppyeste jätetään suorittamatta. Metrin este on itselleni tällä hetkellä ehdoton nou-nou selkävaivaiselle koiralle. Mutta välttämättä emme mene kertaakaan edes sinne ykkösluokkaan, koska A-estekään ei innosta minua ihan hirveästi. Kumpikaan koira ei jyrkkää A-estettä vielä osaa, joten sitä pitäisi treenata kunnolla ennen kuin mitään koetta voisi ajatellakaan. Ja rasittaa sekin kroppaa, vaikkei yhtä paljon kuin hyppy, ja miksi ihmeessä sen pitää jo ykkösluokassa olla niin jyrkkä?!?! Ennen ei ykkösluokassa ollut ollenkaan A-estettä, ja kun se tuli, oli se aluksi alemmissa luokissa loivempi. Aina eivät asiat muutu parempaan.

On kerrassaan hassua, että alun alkaen olen suhtautunut täysin ennakkoluulottomasti PK-esteisiin, mutta nyt kun olen muutaman vuoden ollut niitä treenaamatta, niin esteet ovat alkaneet näyttäytyä minulle kauheina valtavan kokoisina kammotuksina. Tähän katsantokantaan toki vaikuttavat myös selkävaivaisten koirien kanssa eletyt vuodet ja tieto siitä, etteivät esteet aina ole turvallisia ja sääntöjen mukaisia - Jipon kokema onnettomuus on tietenkin porautunut ikuisesti mieleeni.

Tarkastelin alkukeväästä kentällä käydessäni jyrkkää A-estettä ja ihmettelin, miten olen joskus uskaltanut sellaista koirillani ottaa. Herranjestas sentään, sehän on kuin seinä! :D



Enpä olisi arvannut tavoitteellisen PK-harrastuksen päättyvän tällä tavalla. Kun aloitin edellisen blogini, niin Vinski oli juuri tullut minulle, ja tarkoitus oli kirjata blogiin erityisesti sen tie jälkikoiraksi. Vähän toisin kävi. Tämän blogin aloitin, kun Kipi oli tullut minulle, ja aika pian ryhdyin haaveilemaan siitä, että nyt saisin kaipaamani PK-koiran. Mutta ne haaveet romuttuivat taas, kun Kipilläkin oli selkävika. Sitten tuli kuvioihin mukaan Draama, aikuinen ja terveeksi tutkittu koira, josta ainakin piti vihdoin viimein tulla PK-koira. Mutta oli kohtalon ivaa, ettei Draamankaan selkä sitten kuitenkaan ollut enää terve, ja jouduin kolmannen kerran peräkkäin luopumaan haaveista ja tavoitteista PK:n suhteen. Blogistakin on lähinnä tullut tarina harrastusten alasajosta.

Aika huono kässäri tässä tarinassa. Epäuskottavan samanlaisina toistuvia juonenkäänteitä ja antikliimakseja. Tarina ei kasva eikä kehity. Mutta onhan siinä sentään opetus. Ei kannata ottaa harrastuskoiraa, koska se ei sitten kuitenkaan käy harrastuksiin eikä ole terve. Kuvioon kuuluvat oleellisesti myös pitkäkestoinen ahdistus, huoli, stressi, eläinlääkärissä ja huollossa ramppaaminen sekä viimemainittujen seurauksena pahat talousvaikeudet. Olisit vaan tyytynyt keräilemään postimerkkejä.

Jippo oli ensimmäinen koira, jonka kanssa vein PK-harrastuksen vähän pidemmälle, koska se oli ensimmäinen, josta tuli käyttövalio, ja ensimmäinen, jonka kanssa osallistuin SM-kisoihin. Opin sen kanssa taas paljon uutta ja minussa kyti halu päästä soveltamaan oppimaani uuteen koiraan, jonka kanssa voisi myös olla tavoitteita. Mutta elämä meni nyt näin, eikä sitä uutta PK-koiraa tullut. Jippo on todennäköisesti sekä ensimmäinen että viimeinen käyttövalioni.

Nose Work on laji, jota ehdottomasti harrastamme jatkossakin. Sitä on niin kätevä tehdä milloin ja missä vain, se on todellinen matalan kynnyksen nenänkäyttölaji. Ei haittaa säät tai kentän tai hallin puute, kun sitä voi harrastaa kotonakin, treenit on nopea laittaa pystyyn ilman isoja järjestelyjä, ja tätä pystyy vajaakuntoinenkin koira tekemään. Kokeisiin en ole lajissa ainakaan tällä hetkellä tähtäämässä, mutta ehtiihän sitä asiaa myöhemmin miettiä uudestaan. Viime aikoina ollaan useamman kerran viikossa treenattu nosea, kun tokokin jäi tauolle. Kunnolla vanhennettu haju tuottaa enemmän päänvaivaa koirille, koska siitä niillä ei vielä ole paljon kokemusta. Erilaisia haasteita on yllinkyllin, kun hajun ikää voi vaihdella ja piilopaikkojen suhteen vain mielikuvitus on rajana. Syvyyssuunnassa oleva piilo on koirille selkeästi haasteellisempi. On myös mielenkiintoista nähdä, miten koirat välillä saavat hajun eri suunnasta kuin itse kuvittelisi.

Meidän Nose Work-priimuksemme on Draama, sinnikäs ja hoksottimiaan käyttävä nuuskija. Olen oppinut hajua piilottaessani kulkemaan kyseisessä huoneessa tai ulkotilassa ristiin rastiin, koska Draama meni muutaman kerran hajulle suoraan kulkemaani jälkeä pitkin. Pojillakin on hyvä motivaatio, mutta ne eivät ole niin loppuun asti sinnikkäitä ja järjestelmällisiä. Vinski on joskus tehnyt valeilmaisujakin, kun ei mielestään ole löytänyt hajua tarpeeksi nopeasti ja on mennyt siitä hämilleen. Sen kohdalla onkin tärkeää pönkittää sen itseluottamusta.

Nose Work on kivaa, mutta enemmän se tuntuu puuhastelulta kuin samanlaiselta treenaamiselta kuin toko tai PK.

Uusia lajeja meillä ei ole näköpiirissä, koska sellaista, joka sopisi sekä minulle, koirille että olosuhteisiin, ei vaan ole vastaan tullut. Ja kuten jo todettiin, niin toko on nyt tauolla, mutta toiveissa on päästä sitä taas jatkossa treenaamaan ainakin jossain määrin. Pojatkin pääsivät kevään tullen mukaan melkein joka kerta, kun tokoiltiin, ja ihan innoissaan ne siitä olivat. Tavoitteetta ja hömpsötellen niiden kanssa edelleen tokoillaan, mutta onhan sekin pieni mahdollisuus olemassa, että Kipi joskus huvin vuoksi ALO-luokassa kävisi. Mitään kiirettä tai pakkoa ei ole. Draama toivottavasti vielä joskus pääsee kokeeseen, jos terveys sallii.

Viimeksi kun tilasin Draamalle ruokaa, niin silmiin osui myös saman lafkan agilityeste, joka muistuttaa tokon avo-estettä, on vain vähän leveämpi. Tilaukseenhan se piti laittaa, joten nyt on omasta takaa koossa kaikki välineet vaikkapa kiertonoudon treenaamiseen. Vaikka se nyt sitten sattuukin olemaan liike, jota ei usein voi treenata. Aikamoisen välinearsenaalin tokoon kyllä tarvitsee.

Vinski lennokkaana kokeilemassa uutta estettä

Tärkeitä harrastuksia koko meidän laumalle ovat myös lenkkeily, retkeily ja uintireissut. Oikeastaan tärkeimpiä kaikista, koska ne ovat niin oleellinen osa hyvinvointia ja arkea. Hartaasti toivon, että edes niitä pystymme ilman kummempia rajoituksia harrastamaan jatkossakin.

Onhan tämä aika surullinen tilanne, kun laumassa on kolme aktiivi-ikäistä koiraa, muttei yhtään varsinaista treenikoiraa juuri tällä hetkellä, vaikka treenikausikin olisi parhaimmillaan. Että kyllä minä mieluummin värjöttelisin nyt räntäsateessa kuin olisin ottanut takapakkia ainoan treenikoiran terveystilanteeseen. Tai kenenkään muunkaan terveystilanteeseen.




Näin vihreää jo

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Odottavan aika on pitkä


Ai että, aurinkoinen ja lämmin viikko takana ja tänään mittari kipusi 16 asteeseen asti.  Maanantaina bongasin lenkillä ensimmäisen västäräkin, eilen ensimmäisen sitruunaperhosen ja tänään ensimmäiset leskenlehdet. Kuratassuja saa joka ulkoilun jälkeen pyyhkiä. Jep, ihan keväältä näyttää.



Ja oi sitä onnea, kun vajaat kolme viikkoa sitten oli yksi lämpimämpi päivä, joka heikensi hiihtolatujen kuntoa sen verran, että valtasimme välittömästi meidän lenkkireitit takaisin. Kyllä olivat tyytyväisiä koirat ja emäntäkin lenkin jälken, ja pidemmälle ulottuvista lenkeistä ollaan saatu sen jälkeenkin nauttia.



Myöhässähän kevät on silti tänä vuonna, ja on se hermoja jo kysynytkin. Päivällä saattaa olla lupauksia antava keväinen sää, mutta yöpakkaset ovat hidastaneet kevään etenemistä ja tehneet monta toivetta tyhjäksi. Kentät ovat olleet yhä lumen vallassa. Nyt vihdoinkin alkaa lähin kenttä olla sula, mutta märkä se on vielä. Seuran kenttä on täysin lumen alla, paitsi pk-kenttä. Toki me siellä heti treenasimme sitten, mutta yleensä välttelen tuota kenttää viimeiseen asti. Sen pohja on todella huono, epätasaista, upottavan pehmeää hiekkaa, jonka seassa on isoja kiviä. Koiran lelupalkkaaminen ja noutoliikkeiden treenaaminen on todella hasardia, koska koira nielee väkisinkin roppakaupalla hiekkaa, ja hampaatkin ovat hiekkaisten lelujen takia vaarassa.

Viikko sitten lähikentän kuntoa katsastamassa

Lenkkireiteistäkin vielä 80% on lumen, sohjon ja jään alla. Latupohjat sulavat tosi hitaasti erityisesti vähänkään varjoisissa kohdissa. Voi miten kivaa olisi vihdoinkin päästä kulkemaan ihan paljaan maan päällä. Paikoin on liukasta, ja tässä vaiheessa vuotta olen jo ihan hiton väsynyt liukkauteen. Liukkaat kelit ovat yhtä painajaista mihin aikaan vuodesta vain, mutta näin huhtikuun puolivälissä niistä toivoisi jo päässeensä eroon edes muutamaksi kuukaudeksi.

Viime viikolla meidän tie ja muut lähitiet olivat aivan kauttaaltaan niin superliukkaan jään peitossa, etten pariin päivään astunut tielle jalallanikaan enkä antanut koirienkaan astua. Loikkasimme pihalta suoraan takametsään ja sitä kautta lenkille. Viimeinen pissatus yön kynnyksellä pimeässä sujui tunnelmallisissa merkeissä. Silloin sattui olemaan niin sumuista, ettei edes otsalampun valossa nähnyt juuri nenäänsä pidemmälle, ja samaan aikaan jossain lähistöllä huusi joku eläin vertahyytävästi. No, sama tilanne se olisi tietäkin pitkin liikkuessa ollut, pikkaisen vaan helpompi kulkea, jos tie noin muuten olisi ollut kulkukelpoinen. Kyllä täällä maalla saa siihen tottua, että kaikenlaista elämää on ympärillä, eikä yö ole kaikille nukkumista varten.

Luntakin on satanut huhtikuun aikana lisää. Hetken oli huhtikuinen talvi hyvin kaunis.



Viimeisistä hallitreeneistä on jo kolme viikkoa. Tällä kertaa hallissa oli koko porukka eli neljä koirakkoa, joten vilskettä riitti. Draamaan tämä vaikutti siten, ettei se saavuttanut niin hyvää mielentilaa kuin edellisellä kerralla. Olen ennenkin huomannut, että mitä enemmän häiriötä, sitä enemmän Draaman kierrokset nousevat. Ei se liikkeitä tehdessään häiriinny muista, mutta vire on silti jo lähtökohtaisesti väärä. Liikkeiden välissä Draama herkästi myös jää silmistään kiinni muiden tekemiseen ja vajoaa omaan kuplaansa. Jotenkin ihan sama ilmiö, joka tapahtuu veden äärellä ollessa.

Tunnarissa oli nyt niin väärä vire ja asenne, ettemme sitten paljon sitä ottaneetkaan, ja sama juttu kävi seuraamisen kanssa. Vauhtiliikkeet menivät paremmin. Treenasimme kiertonoudon alkuosaa, eli tötsälle lähetystä esteiden ohi. Sekin meni mainiosti, kun lähetin ensimmäisen kerran esteiden välistä ja sitten vasta peruutin. Miksi turhaan antaisi virheelle mahdollisuuden.

Vähän huono maku jäi kauden viimeisistä hallitreeneistä tuon ylivireisyyden ja sen aiheuttaman virhealttiuden takia. Ja sitten ei päästykään viikkoihin minnekään kunnolla treenaamaan. Sisällä ollaan kyllä tunnaria tehty paljonkin. Se on kyllä metkaa, miten pienestä oikea mielentila on kiinni. Pari kertaa mielentila on minusta näyttänyt hyvältä, mutta liike onkin mennyt ihan sähläykseksi ja vääriä on noussut. Yleensä liike kyllä sujuu keittiössä vähintäänkin kohtuullisesti. Mutta pitkä tie tässä vielä on kuljettavana.

Torstaina treenasimme seuran pk-kentällä. Seuraamiseen en saanut Draamalle sellaista mielentilaa kuin olisin halunnut, joten sitä ei paljon otettu. Mutta tunnari, se meni loistavasti! Ja oli ensimmäinen kerta hallitreenien jälkeen, kun sitä kotiseinien ulkopuolella treenattiin.

Toivottavasti tilanne petraantuu, kunhan saamme taas enemmän rutiinia tekemiseen. Loppusyksy ja koko talvi menivät todella vähällä treenillä. Kunnon treenit pari kertaa kuussa on turhan vähän, ja osa niistäkin treeneistä meni vähän harakoille sairastelun takia. Niinpä liikkeet eivät juuri ole edenneet, ja mielentila on ottanut takapakkia. Koekuntoon on vielä matkaa. Voittajaluokan liikkeistä nimenomaan tunnari vaatii paljon työstämistä, samoin kaukot. Luoksetulon stoppia emme ole juurikaan treenanneet, koska siinä niin helposti tulee ennakointiongelmia, ja koska olen halunnut rajoittaa nopeasta vauhdista tehtävien stoppien määrää. Mutta jos vain saamme treenata yhdessä ja nauttia tästä matkasta, niin se on huisin hienoa, ja koejutut ovat sitten asia erikseen. Hienoahan sekin olisi, jos vielä kehään Draaman kanssa päästäisiin.



Draaman eliminaatiodieetin altistusvaiheen kolmas altistus sitten oli se, missä karahdimme kiville. Silakka siis ei sovi Draamalle. Viikon kokeilun jälkeen Draama oli illalla ruoan jälkeen hetken vähän outo ja silloin mietin, että onko kyse nyt reagoinnista ruokaan. Kukaan ulkopuolinen ei olisi varmaan mitään outoa huomannut, enkä minäkään ollut varma oliko kyse mistään sen kummemmasta. Seuraavana päivänä Draama kakalla käytyään tuli luokseni korvat luimussa ja silloin tiesin, että nyt se oireilee ruokaa. Tuota se ei ollut tehnyt aikoihin.

Mitään isoja oireita ei tullut. Kakka pysyi hyvänä, varsinaista selkeää närästystä ei ilmennyt, satunnaista puhahtelua kyllä. Autossa Draama pari kertaa roikotti päätään huonovointisen näköisenä, lenkillä pari kertaa siirtyi hetkeksi kävelemään selkäni taakse. Ja muutaman kerran se on istunut selkä seinää tai tuolinselkää vasten selkä kaarella. Kaikkia näitä oireita sillä on ollut aiemminkin, yleensä muutamia sekunteja kerrallaan. Ei ihme, ettei oireista pitkään aikaan saanut kiinni, vaikka Draama ilmeisesti on  oireillut mahaansa näillä tavoilla ihan alusta asti. Mutta muuten se on ollut reipas ja normaali. Nyt sain todistuksen siitä, että oireet kuitenkin ovat johtuneet nimenomaan ruoasta.

Eikä ole ihme, etten aiemmin saanut kiinni siitäkään, mikä ruoka oireita mahdollisesti aiheutti, kun nytkin oireita tuli vasta viikon päästä ruoalle altistumisesta, ja sitten oireet toisaalta jäivät päälle pitkäksi aikaa. Ikävästi tällainen hidastaa altistusvaihetta, koska seuraavaa altistusta ei tietenkään voi aloittaa ennen kuin oireet ovat poissa. Draama on nyt syönyt taas pelkkää allergiaruokaa melkein kolme viikkoa. Nyt näyttää jo hyvältä, mutta hirvittää vaan, että mitä tuolle seuraavaksi uskaltaa kokeilla? Oireita ei millään haluaisi enää aiheuttaa, mutta se on vääjäämätöntä, että niitä jatkossakin tulee. Joku tai jotkut sen aiemmin syömistä ruoista ovat sille epäsopivia, eikä niitä vielä ole löydetty. Silakka ei nimittäin voi olla syynä siihen, miksi Draama sairastui, koska se on saanut silakkaa aiemmin vain pari kertaa. Siksi olikin yllätys, että se reagoi silakkaan.

Melkein tekisi mieli panna pää pensaaseen ja syöttää Draamalle jatkossa vain sopivaksi testattuja ruokia. Voisihan se ihan hyvin elää kalkkunan ja kananmunan varassa, mahdollisesti höystettynä tuolla hypoallergeenisella, hydrolisoidulla höttöruoalla..?!

Tiistaina oli taas laumassa pientä dramatiikkaa, kun lattiat olivat aamu-ulkoilun jälkeen veressä. Syyllinen oli tällä kertaa Kipi, jolta oli osittain revennyt kannuskynsi, ja sen tyvestä tuli verta. Kynnestä lähti pala kuorta irti ja ydin oli osittain näkyvissä, mutta kokonaisuutena kynsi oli siisti. Putsasin sen ja olen pitänyt sen suojattuna. Lääkäriin lähdetään siinä vaiheessa, jos kynsi tulehtuu tai tulee muita ongelmia, mutta toistaiseksi tilanne on näyttänyt hyvältä. Kipi on koko ajan liikkunut normaalisti. Aluksi se oli vastahankainen kynnen käsittelyyn, mutta antaa nyt paremmin hoitaa sitä. Tämähän onkin ihan mielipuuhaani, kun saa väkertää sideharsoa tassun suojaksi monta kertaa päivässä ja yrittää pitää tassu kuivana kevätsohjossa ulkoillessa jne. Not. Eilen Kipiltä hävisi lenkin varrelle muovitöppönen, jota olin luullut maailman tiukimmaksi, ja jollaista ei koskaan ennen ole keltään itsestään irronnut. Kävelin vähän matkaa takaisin päin etsimään töppöstä, mutta en jaksanut kovin pitkälle mennä, kun juuri siinä kohtaa oli pitkä liukas pätkä. Sittenpä Kipi kipitti loppulenkin tassussaan vain märkä sideharso.

Tälle päivälle olin suunnitellut käyntiä taajamassa, jossa voisi samalla sivistyneesti tehdä lenkin pitkin sulia kävelyteitä, mutta päätinkin tehdä eilisen lenkin uudestaan, jos vaikka töppönen löytyisi samalla. Ruuhkaksi asti tuolla ei ole muita kulkijoita, mutta puolenvälin jälkeen saimme kannoillemme naisen ja collien. Kun tuli se karmea pitkä jäinen osuus, niin siirryin ryteikön puolelle rämpimään ja nainen collien kanssa pyyhkäisi jäätä pitkin ohi. Hän kuului näköjään siihen ihmistyyppiin, jolla on synnynnäinen kyky kävellä liukkaalla jäällä kuin se olisi kuivaa maata. Saattoihan hänellä olla nastatkin. Hetken päästä huomasin, että hän poimi maasta jotain, tarkasteli sitä hetken ja otti talteen. Ilman sitä kirottua jäätikköä olisin yrittänyt saada tyypin kiinni ja olisin kysäissyt, että mahtoiko hänen löytönsä olla töppönen, mutta tyyppi hävisi näkyvistä. Erittäin suurella todennäköisyydellä töppönen oli tippunut juuri tuolle alueelle. En yllättynyt, kun omiin silmiin töppöstä ei osunut. Ei se töppönen arvokas ollut, mutta yllättävän paljon veetutti, että tyyppi vei sen meidän nenän edestä ja homma oli vain muutamasta sekunnista ja viheliäisestä jäätiköstä kiinni. Olin sentään laittanut päivän ohjelmankin uusiksi töppösen takia, pöh.

Tänään jäisellä reitillä

Peltoilut on tältä talvikaudelta peltoiltu. Vähän sääli, ettei koirilla ole enää paikkaa, jossa voi niin esteettömästi juosta ja leikkiä, mutta kesäkauden ilot menevät sittenkin sen yli, kunhan niihin vaan päästäisiin täysipainoisesti käsiksi. Jälkiä olisi kiva päästä ajamaan, kentille treenaamaan kunnolla, ja ehkä ensi kuussa jo uimaankin. Ja pitkille retkille tietenkin, kunhan nuo loput lumet ja jäät häviäisivät!