perjantai 26. kesäkuuta 2020

Ei aina käy niin

Juhannuskin sitten vilahti ohi. Olisin niin halunnut perinteisen räntäsateisen juhannuksen, mutta ei, nyt on ollut jo ihan liian pitkään tosi lämmintä ja aurinkoista. Tällä viikolla meitä onkin sitten hellinyt rääkännyt vieläkin kovempi helle. Ja nyt on vasta kesäkuu, argh. Ulkona ei voi päivällä tehdä paljon mitään. Kotonakaan ei jaksaisi olla, kun sisälläkin on jo pitkään ollut helle. Monet yötkin ovat olleet turhan lämpimiä.


Kuuma, ei jaksa kuin raatona maata

Uimaankaan emme pitkään aikaan päässeet, koska Vinski alkoi taas kutista. Sillähän on kastraation jälkeen ollut tämä ongelma, että uiminen saa sen kutisemaan. Sen pohjavilla on niin runsasta ja tiivistä, että se kuivuu huonosti, ja sitä myös irtoaa runsain mitoin, mikä myös aiheuttaa kutinaa. Aloin jo keväällä harjata siltä pohjavillaa irti, ja vaikka turkki keveni silmissä, niin silti villaa irtosi aina vaan. Kutina alkoikin sitten uintikauden alettua. Vinski raapi ihoaan jopa ruville asti. Ajoin siltä turkin alas muualta paitsi selän päältä, panin sen uintikieltoon ja odotin kutinan loppumista ja ihon paranemista. Eilen sitten olimme pitkästä aikaa uimassa, ja hiisi vieköön, kutina alkoi taas. Pohjavillaakin näytti taas irtoavan ihan pieninä tukkoina, vaikka en tiedä miten se on mahdollista. Pesin, kuivasin ja harjasin Vinskin nyt, saa nähdä onko siitä hyötyä. Kai tuolta pitäisi ajaa turkki pois niin, että pelkkä nahka jää. Harmittaa älyttömästi Vinskin puolesta, kun uiminen on sille ihan ykkösjuttu.



Poikkeusolotkin lakkautettiin hiljattain, vaikka poikkeuksellisia aikoja yhä eletään. Uudenmaan rajat avattiin jo huhtikuun puolivälissä, ja kuun loppupuolella Draama pääsi Piiran käsittelyyn naapurimaakunnan puolelle. Hetken kyllä mietin, että pitäisikö minun perua meidän aika ja kököttää kiltisti arestissa Uudenmaan puolella, mutta päätin sitten olla perumatta. Osteopaatti on erityisesti Draamalle ja Kipille todella tärkeä, että ne pärjäävät mahdollisimman hyvin pysyvien kroppavikojensa kanssa. Koronakriisi saattaa ennustusten mukaan kestää jossain muodossa vielä pitkään, eikä koirien hoitoa voi koko siltä ajalta perua.

Eivät asiat aina muutenkaan niin yksiselitteisiä ole. Meidän kunnassa pahamaineisen Uudenmaan puolella oli (ja on vieläkin) tartuntoja hyvin vähän, osteopaatin vastaanoton paikkakunnalla kaksi kertaa enemmän, mutta ei paljon sielläkään.

Niinpä Draama pääsi Piiralle. Sen rintarangassa oli hieman vinoutta ja tyyppikohdissa taas vähän kireyksiä. Ei mitään katastrofaalista, mutta tärkeä hoitaa ennen kuin tilanne pahenee. Kiva ja tärkeä reissu, on aina virkistävää vaihtaa ajatuksia ammattilaisen kanssa.

Toukokuussa oli sitten Kipin vuoro päästä Piiralle. Laittamista löytyi, toinen puoli oli vähän toista huonompi, mutta kokonaistilanne ei ollut kauhean huono. Piira tunsi lannerangan spondyloosikohdan hyvin näppeihinsä, siinä kohdassa on myös jäykkyyttä, jota ei ennen spondarin etenemistä ollut. Spondyloosi kuitenkin oli rauhallisessa vaiheessa. Akuuttiin tilanteeseen liittyy aina tulehdus, jonka huomaa lämpötilaerona.



Saa nähdä, miten pitkään ja millä tavoin korona tulee koiraharrastuksiin vaikuttamaan. Ulkotreenit alkoivat kevään mittaan taas pyöriä, ja kokeetkin pyörähtivät taas joitain poikkeuksia lukuun ottamatta käyntiin. Meidän laumaa asia ei koske, koska luovuin meidän ryhmätreenipaikoista, ja kokeisiin nyt varsinkaan emme ole menossa. Muilta osin asia kyllä saattaa arkeen vaikuttaa. Meidän eläinlääkärilläkin on käytössä sellainen systeemi, ettei odotushuoneessa saa notkua, eivätkä eläimen omistajat pääse mukaan tutkimuksiin vaan joutuvat odottamaan ulkona tai autossa. Tuntuu varmasti oudolta ja orvolta, jos joutuu itse tuon kokemaan, kun on tottunut kommunikoimaan eläinlääkärin kanssa ja olemaan tilanteessa läsnä.

Treenaaminen on edelleen ollut melko olematonta, lähinnä pienimuotoista temppuilua ja etsimishommia lenkin lomassa. Lajitreenaamista ollaan tehty vain pari kertaa. Yksi päivä treenasimme pitkästä aikaa noseworkia. Laitoin kuusi piiloa pitkin kämppää, ja koirat vuorotellen etsivät ne. Tällä kertaa Kipi teki häikäisevän suorituksen, se löysi piilot todella nopeasti ja ilmaisi ne varmasti. Se on halutessaan todella taitava etenkin nenätyössä, mutta aina se vain ei viitsi panostaa täysillä. Muutkin löysivät kaikki piilot. Draama oli niin tohkeissaan saadessaan tehdä työtä, että vipelsi ensin iloisesti joidenkin hajujen ohi, ennen kuin malttoi keskittyä paikallistamaan ne kunnolla.

Alkukuusta olimme tokoilemassa monen kuukauden totaalitauon jälkeen. En muuten olisi nytkään lähtenyt, mutta kaveri kaipasi paikkamakuuseuraa koiralleen. Oli kiva treenata ja koirilla oli motivaatio korkealla. Kyllä me jatkossakin voimme satunnaisesti lähteä, jos joku seuraa tarvitsee, siinähän on sentään joku syy treenata. Yksin ei ainakaan tässä vaiheessa varmaan tule lähdettyä, motivaationi ei siihen riitä, eikä meillä ole mitään erityistä syytä treenata nimenomaan tokoa. Meillä ei kuitenkaan ole lajissa mitään päämäärää. Ei muidenkaan lajien treenaaminen tällä hetkellä tunnu mielekkäältä, treenimasis on vaivannut jo pitkään.

Jos laumassa olisi edes yksi tavoitteellinen koira, niin siinä ohessa treenaisin helposti muutkin pienimuotoisesti. Entisinä aikoinakin tein usein jäljen, esineruudun tai tottistreenin viidellekin koiralle, vaikka vain yhdellä olisi ollut tavoite. Muut toki yleensä treenasivat pienimuotoisemmin, mutta ilman treeniä en niitä halunnut jättää. Nyt olisikin oikea hetki ottaa pentu kasvamaan (tai olisi ollut jo aikaa sitten), että saisi hommaan taas jotain eloa ja rotia. Aika olisi hyvä siksikin, että lauman nuorin täyttää kohta jo seitsemän vuotta (uskomatonta!). Mutta nykyisten koirien ylläpito, erityisesti yhden niistä, on sen verran tyyris harrastus, ettei pentua ole meille vieläkään tulossa. Pahimmillaan voisin myös sitten olla neljän puolikuntoisen kotikoiran omistaja, jos pennustakaan ei harrastuskoiraa tulisi, missä ei olisi yhtään mitään järkeä.

Muutama vuosi sitten aloin haaveilla, mitkä asiat uuden tiedon valossa tekisin uuden pennun kanssa eri tavalla. Koska viimeisin koira tuli minulle aikuisena, niin siksikin tuntui kivalta ajatukselta, että seuraavan koiran saisi taas kasvattaa pennusta asti itse ja nähdä sen kaikki kehitysvaiheet. Aikuisella koiralla kuitenkin on jo oma historiansa, siitä ei tiedä kaikkea, eikä ole itse voinut vaikuttaa asioihin sen entisessä elämässä. Draaman kohdalla kaikki kyllä sujui sillä tavalla älyttömän hyvin, että se sujahti osaksi laumaa helposti ja tuntui tosi nopeasti omalta.

Aikuisessa koirassa on ainakin teoriassa se hyvä puoli, että tietää mitä saa paremmin kuin pennun kohdalla. Draaman tapauksessa tiesin, että sillä riittää moottoria harrastuksiin, ja sen piti myös olla täysin terve. Moottori todellakin löytyi, ja bonuksena Draama oli heti alusta asti valloittava koira muutenkin. Siihen oli helppo rakastua. Me sovimme toisillemmme.

Mutta terveys sitten, no joo, se ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Minulle tuli välillä jo alkuaikoina outo tunne siitä, ettei kaikki ehkä ollut ihan kohdallaan. Joinain satunnaisina ja ohikiitävinä hetkinä Draaman ilmeet tai jotkut käytösmallit toivat mieleen Jipon siltä ajalta, kun se poti vatsa- ja rankavaivoja. Toivoin kovasti, että nämä epämääräiset ja pienet jutut olisivat Draaman kohdalla olleet muista syistä johtuvaa, viatonta käytöstä. Enhän vielä edes tuntenut sitä kunnolla, eivätkä oireet vielä silloin antaneet syytä lähteä heti lääkäriin.

Jumeja kyllä kävimme ihan alusta asti huollossa säännöllisesti oikomassa, ja toivoinkin, ettei mitään jumeja kummempaa syytä oireiden takana olisi. Mutta niinhän sitten jo meidän ensimmäisenä syksynä paljastui, että jumien taustasyynä oli rankavika, ja myöhemmin paljastui vielä suolistosairaus IBD.  Draamalla oli sitten juuri ne vaivat, joita painajaisissani uumoilinkin. Tässä asiassa en olisi halunnut olla aavistusteni kanssa oikeassa. Pk-haaveet romuttuivat jo meidän taipaleen alkumetreillä, vaikka eniten olin odottanut nimenomaan yhteistä jälkiharrastusta. No, eihän se ollut vasta kuin kolmas kerta peräkkäin...



Nyt sitten olen tilanteessa, missä en tiedä tulevaisuudesta yhtään mitään, en edes sitä, tuleeko minulle enää ikinä uutta koiraa. En erityisen paljon luota siihen, että saisin enää tervettä koiraa. Sairasta koiraa en enää jaksaisi, en ainakaan mitään kroonista sairautta, johon liittyy jatkuvaa epävarmuutta ja huolta. Kaipa terveeseen koiraan jonkinlainen tilastollinen mahdollisuus on olemassa, mutta hirveän paljon näen sairautta myös ympärillä, enkä vain omissa koirissa. Saattaahan se osittain olla vahvistusharhaa, olen herkistynyt näkemään nimenomaan sairauksia, mutta minulla ei totisesti ole kovinkaan ruusuista kuvaa koirien terveydestä.

En kyllä osaa kuvitella elämää ilman koiriakaan. On myös pysäyttävää miettiä, että ehkä harrastukset on jo lopullisesti harrastettu. Koirien kanssa harrastaminen vaan on ollut niin se oma juttuni, ettei sitä mikään voi korvata. Toisaalta ajatus uudelleen aloittamisestakin on vähän pelottava kaiken koetun jälkeen. Sairaiden ja tavoitteettomien koirien kanssa eläminen vain tappaa harrastamisen ilon aika tehokkaasti, ja pelkkä arkikin saattaa muodostua haasteeksi.

Jollain lailla olen sopeutunut elämään hetkessä ja vieraantunut harrastuksista, mutta ajoittain silti haikeus valtaa mielen. Huonoina jaksoina erityisesti Draaman IBD:n suhteen toivon vain, että saisimme elää ihan tavallista tylsää arkea ja käydä lenkillä. Silloin minua eivät voisi vähempää kiinnostaa mitkään harrastusjutut. Parempina hetkinä sitten huomaan somessa muiden harrastuspäivityksiä seuratessani, että siellä se maailma vielä on olemassa, mutta minulla ei sinne enää ole pääsyä.

Olen huomannut, että hirveän moni asia elämässä nivoutuu koiraharrastuksiin. Some on vain yksi esimerkki. Senkin takia harrastusten päättyminen jättää valtavan tyhjiön.

Se oli hienoa aikaa, kun oli aina jotain kivaa odotettavaa. Jälkikauden korkkaaminen keväällä, ryhmätreenit, leirit, hallikauden alkaminen, kokeet, seminaarit, uuden oppiminen yhdessä.

On harmillista, että meidän trio on keskenään niin samanikäistä sakkia, sillä jos ne elävät vielä muutaman vuoden, niin sitten on kerralla monta vanhaa koiraa. En olisi ottanut koiria näin pienillä ikäeroilla, jos olisin saanut toivomani harrastuskoiran aiemmin. Mutta en saanut sitä vielä kolmannellakaan yrittämällä. Kaikkien kanssa on silti ollut kiva aloittaa yhteinen taival, opetella uutta ja odottaa mitä yhteiset harrastukset tuovat tullessaan. On ihan hyvä, ettei tulevaa voi siinä vaiheessa vielä tietää, vaikka usein sitä kristallipalloa olenkin uuden koiran valintaan toivonut. En siitä kaikkea silloinkaan haluaisi nähdä, mutta sen, ettei terveys olisi ihan pommi ja että luonne natsaisi omaan käteen.

Minulla on ollut monta mahtavaa koirapersoonaa, ja muistot sentään jäävät. Niin paljon olen saanut niiden kanssa kokea. Treeni- ja kisakentillä olen myös saanut tutustua moneen unohtumattomaan koira- ja ihmispersoonaan.

Bordercollieta olen saanut seurata rotuna Suomessa alkuajoista asti (jos puhtaasti tilakoiria ei lasketa, ne tulivat jo ennen harrastusbordercollieita). Otin ensimmäisen bordercollieni kovin erilaiseen tilanteeseen kuin mikä nykytilanne on. Rotu oli vielä melko harvinainen, eikä juuri kukaan tunnistanut sitä katukuvassa. Eräs nainen, joka tunnisti Jessin rodun autolla ohi ajaessaan, löi jarrut pohjaan siltä istumalta ja juoksi perään kyselemään mistä Jessi oli kotoisin. Hän tunsi Jessin sukua, mikä ei tietenkään ollut yllättävää. Ensimmäisten vuosien aikana tiesin itsekin suuren osan maan bordercollieista ja suvun niiden takana, mutta nykyään on hirveät määrät minulle aivan tuntemattomia sukuja. Rotu on paitsi runsastunut, niin myös käynyt linjoiltaan ja suvuiltaan monimuotoisemmaksi.

Olen saanut nähdä myös eri harrastuslajien kehittymisen ja uusien lajien tulemisen. Suomalaisista on tullut monien lajien kärkikastia, mitä he eivät ennen vielä olleet. Tietomäärä ja osaaminen on kasvanut valtavasti. Kaikki kehitys ei silti ole ollut vain hyväksi, ja kaikissa asioissa kehitys ei ole mennyt eteenpäin, olen melko kriittinen joitain ilmiöitä kohtaan nimenomaan koirien hyvinvointia ajatellen.

Blogin päivitystahti ei ole viime aikoina ollut huima, ja aika kuoleva blogihan tämä on. Jos siltä tuntuu, niin saatan tänne joskus jotain päivittää, mutta saa nähdä. Nämä meidän kuulumiset kuitenkin toistavat tätä samaa rataa, eikä mitään harrastuskuulumisia oikein kerrottavaksi asti ole. Tilannepohdintoja ja terveysjuttuja lähinnä, jotka eivät ainakaan IRL kovin usein ketään kiinnosta. Se taas on sillä tavalla ikävä asia, että oma pää hajoaa synkimpinä hetkinä, kun joutuu yksin märehtimään näitä juttuja. Itse kyllä luen mielelläni blogeista kaikenlaisia terveysjuttuja ja keskustelen niistä myös livenä, mutta olenkin monessa suhteessa vastarannankiiski.

Meidän tärkein harrastus ja henkireikä nykyään on lenkkeily. On meillä sentään kivoja lenkkimaastoja, tämänkin maiseman ohi lenkkeillään usein.



tiistai 31. maaliskuuta 2020

Poikkeustilassa

Maa on poikkeustilassa jo kolmatta viikkoa koronapandemian takia, ja viikonloppuna laitettiin Uudenmaan rajatkin kiinni, joten ei tarvitse täältä hetkeen poistua. Kuka olisi vielä kuun alkupuolella arvannut, miten muuttuneessa tilanteessa nyt elämme.

Koirilta jos kysyy, niin ne eivät varmaan ole mitään hirmu poikkeuksellista vielä huomanneet. Niiden arki rullaa hyvin samanlaisena kuin ennenkin. Mitään kisoja tai treenejäkään ei meiltä peruuntunut, kun sellaisia ei ollut suunnitteillakaan. Lenkit pyörivät kuten ennenkin. Tosin lenkeillä on välillä enemmän vastaantulijoita kuin ennen, vaikka joissain paikoissa kuulemma liikkujia on paljon vähemmän kuin ennen. No täällä ei, muihin kulkijoihin törmää usein niissäkin paikoissa, joissa heitä ennen oli vain hyvin harvoin. Se ei ole iloinen asia, kun laumassa on vieraista koirista ja yllättävistä tapahtumista kiihtyvä koira, jonka stressitaso on perussairauden takia syytä pitää mahdollisimman matalana.

Osa ihmisistä myös on aina joko tietämättömiä tai piittaamattomia minäminä-asenteella varustettuja ja törttöilevät itse tai antavat koiriensa tehdä mitä vaan. Kuten sekin joka äskettäin antoi koiransa mennä kadulle makaamaan ja vaania siinä ohikulkijoita. Siitä hermostui jo Kipikin, joka reagoi vain provosoiviin vieraisiin koiriin. Draaman otin seuraamaan sivulle ja ohitus alkoi hyvin, mutta sitten sillä meni kuppi ihan nurin maassa makaavan tuijottavan koiran takia. (Joo, oli vissiin bc...) Vinski ei piitannut mitään. Se on onnellinen, omassa laalaa-maassaan elävä hörhö, joka ei koskaan provosoidu edes hyökkäävistä koirista.

Yleisesti ottaen kierrän mieluummin vieraat koirat kaukaa jos voin, koska haluan ottaa varman päälle ja estää kiihtymiset (ja oman verenpaineen nousun), enkä luota narun toisessa päässä oleviin tyyppeihin. Nyt tekisi melkeinpä mieli muuttaa takaisin pöpelikköön, jossa ei ollut naapureita lähellä. Saattaa toki sikäläisilläkin ulkolureiteillä olla enemmän kulkijoita näinä aikoina, mutta kodin läheisyydessä saisi ainakin olla rauhassa. Onneksi täälläkin on polkuja ja maastoja sen verran paljon, että sinänsä mahtuu kulkemaan ja väistelemään ihan hyvin. Muutamia satoja metrejä joutuu kulkemaan katuja pitkin maastoon päästäkseen.


Kaduilla ja lenkkireiteillä on meno usein kuin villissä lännessä. Kuljetaan kaksi tai jopa useampi koko tien leveydeltä rinnakkain kuin Euroopan omistajat eikä väistetä. Ohitetaan kylkeä hipoen, vaikka voisi siksi aikaa jo kohteliaisuussyistä muutenkin siirtyä kulkemaan peräkkäin, puhumattakaan turvavälin jättämisestä näinä aikoina. Uusia lasinsirpaleitakin ilmestyy aina katujen varrelle kohtiin, joista olen niitä poiminut pois eläimiä vaarantamasta.

Eräs äiti valloitti lapsineen koko kävelytien itselleen. Äiti työnsi rattaita ja kaksi lasta ajeli pyörillä koko kadun leveydeltä milloin äidin edellä, takana tai rinnalla, ja koko letka eteni äärimmäisen hitaasti ja pysähdellen edellämme. Siinä vaiheessa en enää uskonut silmiäni, kun äiti nosti rattaista noin yksivuotiaan tenavan maahan ja antoi hänellekin oman pikkuisen menopelin. Siinä ei ollut  minkäänlaista mahdollisuutta päästä ollenkaan ohi, joten hyppäsin koirien kanssa autotien puolelle.

Ihmiset noin keskimäärin, asiassa kuin asiassa, ovat itsekkäitä, epärationaalisia, lyhytnäköisiä ja ahneita otuksia. Olisiko muuten edes korona koskaan hypännyt eläimestä ihmiseen ja sittemmin suistanut maailman kaaokseen, hmm...

Pitäisi varmaan ohitusten sujumiseksi laittaa jollekin koirista kuonokoppa ja/tai itselle maski, silloin saisi aivan varmasti psykologisten vaikutusten takia todella hyvin tilaa :D

Yksi hauska kohtaaminen sattui lenkkipolulla, kun meitä lähestyi seniorikansalainen. Suunnittelin itse juuri väistäväni metsän puolelle, koska polulla ei mahtunut kunnolla väistämään, mutta mies ehti vaihtaa sivupolulle ja huikkasi väistävänsä sinne. Huikkasin takaisin, että se on ihan järkevää näinä aikoina. Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, että eikun mä pelkään koiria :D


Toivottavasti ei tule ulkonaliikkumiskieltoa jossain vaiheessa, tai että koirien ulkoiluttaminen ainakin rajattaisiin kiellon ulkopuolelle. Ihan painajaista olisi, jos saisi ulkoiluttaa koiria vain sadan metrin säteellä tai vain kerran vuorokaudessa kuten joissain maissa on käynyt. Silloin kilahtaisin lopullisesti kaikkeen stressiin mitä elämässä on, ja kyllä kilkattaisi koirienkin päässä aika lujaa. Harkitsisin varmaan lainrikkojaksi ryhtymistä.

Omasta puolesta en ole kovin huolissani, tauti tulee jos on tullakseen, ja jos ennusteet paikkansa pitävät, niin ihan todennäköistä sen saaminen jossain vaiheessa on. Ja jos kuolo sattuisi korjaamaan, niin sittenpä päättyisivät maalliset huolet. Mutta pk-seudulla asuvien riskiryhmään kuuluvien läheisten puolesta kyllä hirvittää, kun he myös koko ajan altistuvat useille lähikontakteille.

Käytännön asiat myös huolettavat niin tämän kuin muiden terveysuhkien suhteen. Koirallisina vuosina en vielä koskaan ole ollut niin kipeä, etten olisi jotenkin selvinnyt koirien hoitamisesta. Ei ole harmainta hajua siitä kuka ulkoiluttaisi koirat, jos en itse pystyisi. Ja sen tyypin todella haluaisin nähdä, joka suostuu kokkaamaan Draaman sapuskat. Se on aikaa ja vaivaa vaativaa puuhaa, ja monta kertaa viikossa toistuvaa. Tiskiäkin tulee. Kun Draaman nykyinen ruokavalio alkoi, niin tiskikone täyttyi päivässä, kun sen täyttymiseen ennen meni kaksi tai kolme päivää. Nykyisessä asunnossa ei tiskikonetta olekaan.

Kovin kipeänä en Draaman ruokkimisrumbasta millään selviytyisi. Muuten olen siihen sopeutunut ja rutinoitunut, vaikka hetkittäin on vähän ärsyttänyt sen sitovuus, kun se on asia joka ei ikinä jousta, aika ja vaiva siihen on vaan otettava ja järjestättävä muu elämä sen mukaan.





Draaman oireetkin vaativat jatkuvaa kyttäämistä, tulkitsemista ja tarvittaessa toimenpiteitä. Jos Draama joutuisi hoitolaan tai mihin tahansa vieraaseen paikkaan, niin se varmasti sairastuisi jo pelkästä stressistä. Ja missään hoitolassahan ei suuritöisiä ruokia sille kokattaisi eikä sen oireita herkällä tutkalla seurattaisi tai osattaisi tulkita. Väärästä ruoasta sen oireet pahenisivat hallitsemattomasti eivätkä välttämättä olisi hoidettavissa, ainakin suoliston tila pahenisi hyvin pitkäksi aikaa. IBD on ihan todella pirullinen, kokonaisvaltainen ja stressaava sairaus. Täysin sen ymmärtää vain toinen saman kokenut.

Kaikkiaan Draaman elämä on hyvin riippuvaista monista pienistä yksityiskohdista. Se on erityiskoira, jolla on erityisiä tarpeita. On aika pysäyttävää tajuta, miten riippuvainen se myös on juuri minusta. Toisin on poikien kohdalla, niille voi tarvittaessa heittää kuppiin vaikka pelkkää kuivamuonaa tai melkeinpä mitä vain syötävää, eikä niiden hoito muutenkaan ole niin tarkkaa.

Onneksi Kennelrehun auto vielä kulkee, vaikka se maakuntarajan väärältä puolelta tuleekin. Kävin täydentämässä meidän lihavarastoja. Pandemia huomioitiin siten, että tilaus piti maksaa etukäteen ja auton ovella oli suojana pleksilasi ja kyltti turvavälin jättämisestä. Tärkein ostokseni oli lisää kalkkunaa Draamalle, vaikka entisiäkin oli vielä jäljellä. Suuri painajaiseni olisi, jos kalkkunaa ei enää saisi hankittua, koska Draama ei voi syödä mitään muuta lihaa. Tai jos kalkkunaa saisi vain jostain myymälästä pieniä määriä kerrallaan kaksinkertaisella kilohinnalla. Sellainen tilanne olisi pidemmän päälle täysin mahdoton, koska nykyiselläänkin Draaman ruokinta tulee hyvin kalliiksi.

Saa nähdä, miten kauan epävarmuus jatkuu ja millainen maailma aikanaan on pandemian jäljiltä. Tämä on monille hyvä muistutus siitä, ettei ihminen koskaan voi täysin hallita elämää. Ja siitä, miten hirveän tärkeää on terveys. Ja siitä, mitkä työt ovat niitä, joita ilman yhteiskunta ei pyörisi päivääkään. Se on ollut hienoa, kun ilmanlaatu on monilla saastuneilla alueilla rajoitusten ansiosta parantunut, mutta varmaan ihmiskunta ottaa vahingon korkojen kanssa takaisin heti kun mahdollista.



Viime kuun loppupuolella kävimme Piiralla, ja kaikki koirat pääsivät käsittelyyn. Ihan niin kuin olin jo arvannutkin, niin Kipi oli eniten jumissa ja Vinski vähiten. Ei Kipinkään tilanne ihan niin kaamea ollut kuin olisi voinut kuvitella, mutta pientä vinoutta oli ja kireyksiä tietenkin eri kohdissa. Kipi oli tohkeissaan päästessään ihmisten ilmoille ja kävi muiskauttamassa Piiralle pusunkin, ja oman vuoronsa jälkeen se riemuissaan hyppyytti etujalkojaan omalla tyylillään. Ihan niin kuin olin aina arvellutkin, niin Piirakin totesi, ettei sen hassu hyppytyyli todennäköisesti ole pelkästään persoonallinen ominaisuus vaan liittyy sen selkävikaan. Se ei kykene käyttämään takapäätään normaalisti.

Piira myös kysyi, piehtaroiko Kipi. Kyllä vaan, se piehtaroi toisinaan metsässä tai kotona maton päällä, ja usein se myös hieroo selkäänsä puiden alimpiin oksiin metsässä. Piira totesi, että näin se yrittää saada selkäänsä liikkuvuutta. Takajalkojaan se ei venyttele koskaan, etupäätä toisinaan. Draama on lauman tunnollisin venyttelijä, ja Vinski venyttelee joskus kuin vähän hajamielinen professori.

Kipin liikunnasta ja treeneistä juttelimme myös. Lenkkejä ei tarvitse muuten kauheasti rajoittaa, mutta rytmitys on tärkeää, eli pitkän lenkin jälkeen on syytä ottaa seuraavana päivänä kevyemmin. Juuri niin kuin olemme jo pitkään tehneetkin myös Draaman takia. Sikäli kuin juurikaan oikeasti pitkäksi luettavia lenkkejä teemme. Rallya voi Kipillä ottaa, kunhan pitää treenit lyhyinä, ja pitkiä istumisia on syytä välttää kaikessa tekemisessä. Hyppäämistä kehotti välttämään jo kuvannut eläinlääkäri.

Kipi on edelleen liikkunut mielellään. Kaksi viikkoa sitten se kahtena iltana ontui hetken levon jälkeen kotona illalla. Annoin sille Norocarpia, ja sen jälkeen ei ontumista ole ollut. Spondyloosista oletan tuon ontumisen johtuvan, kun vetolaatikkotesti kuitenkin oli negatiivinen, mutta tiedä sitten voisiko ristisiteessä silti jotain pientä häikkää olla kun löysyyttä oli aavistuksen verran.



Draamaltakin hoidettavaa taas löytyi, mutta sen kroppa oli edelleen pysynyt parempana kuin alkuaikoina. Mahavaivat tietenkin osaltaan myös voivat aiheuttaa jumeja. Vinski pääsi kymmenvuotishuoltoon päivää ennen synttäriä, ja oli tosiaan kropaltaan paras, vaikka siltäkin hoidettavaa löytyi. Piira kehui sen olevan hyvässä kunnossa, kun se ei ole edes yhtään pulskassa kunnossa kuten jotkut kastraatit.

Kuun alkupuolella olimme kimppalenkillä Pirjon lauman kanssa, ja koirat saivat seurakseen Miion lisäksi ihan uuden tuttavuuden, valloittavan Nasta-kelpiepentusen. Saa nähdä, milloin näissä oloissa menemme uudelle kimppalenkille.




Draamalle ehti helmikuussa tulla vielä toinenkin kohtaus, vajaat neljä viikkoa edellisestä. Kohtaus jäi lievemmäksi kuin edellinen ja toipuminen tapahtui helpommin, mutta se aiheutti silti taas oireilua pitkin päivää. Periaatteessa edessä olisi siis ollut Apoquelin aloitus, mutta se viivästyi taas, koska kohtaus osui niin lähelle rokotuksia.

Rokottamistakin pohdin tovin, koska joillain IBD-koirilla on oireilu pahentunut rokotusten jälkeen tai on puhjennut jopa uusia ongelmia. Lisäksi tutkimustiedon mukaan Draaman ikäisellä, rokotusohjelman mukaan rokotetulla koiralla saattaa hyvinkin olla vasta-aineita koko loppuiäksi, mutta yksilön tilannetta ei tietenkään voi varmasti tietää tutkimatta. Eläinlääkärimme ei nähnyt mitään esteitä rokottamiselle, ja ilmeisesti valtaosa IBD-koirista kuitenkin selviää rokotuksista ongelmitta, joten päädyin vielä rokotuttamaan Draaman.

Kävimme rokotuksilla meidän sisätautilääkärillä, jolloin hän samalla sai tutkittua päällisin puolin myös mahan ja suoliston tilanteen. Ja sehän oli paljon parempi kuin lähtötilanteessa, kun viime keväänä ensimmäisen kerran kävimme vastaanotolla. Suolet eivät lotisseet eikä Draama nyt edes jännittänyt mahan painelua, suolenseinämä kyllä edelleen tuntui paksuuntuneelta. Sydämen lievä sivuääni oli ennallaan, ja eläinlääkäri suositteli, että ennen mahdollista narkoosia sydän ultrattaisiin. Mutta edelleen sivuääni saattaa johtua ihan vaan rintakehän rakenteesta.

Draama tietenkin kävi myös klinikan vaa'alla, ja se painoi 18 kg, eli enemmän kuin ikinä ennen. Se syö nykyään kolmesti päivässä, ja ruoka myös imeytyy hyvin. Parempi näin kuin olla alipainoinen, kuten Draamakin on ollut, ja yhtään liikaa sillä ei nytkään lihaa luidensa päällä ole.

Rokotusten yhteydessä Draaman ulostenäyte lähetettiin saksalaiseen labraan tutkittavaksi loisten varalta. Turhia matokuureja kun ei sille todellakaan kannata antaa. Madonmunia ei löytynyt, mutta sivulöydöksenä löytyi jäniseläinten suolistossa eläviä Eimerioita. Niitä oli jo viime keväänkin näytteessä, ja ihmekös tuo, Draama kyllä vetelee lenkillä pupun papanoita. Koirille ei Eimerioista harmia ole, ne vain kulkevat suolen läpi. Toisena sivulöydöksenä olikin jotain vähän erikoisempaa, eli jotain ympäristöstä tulleita punkkeja, varastopunkkeja tai jotain muita. Se onkin sitten arvoitus, että mistä ne ovat tulleet, mutta oireita ei niidenkään pitäisi aiheuttaa.

Apoquelin suhteen olemme edelleen odottavalla kannalla. Jos seuraavakin kohtaus hoituu täsmälääkityksellä eikä ole ihan hirmuisen raju, niin aloitusta voi lykätä siitäkin. Mutta hankalat tai tihentyvät kohtaukset tai yleistilan huononeminen ovat syitä aloittaa lääkitys. Eläinlääkäri myös huomasi, että edellisistä verikokeista on sen verran aikaa, että ennen lääkityksen aloittamista olisi hyvä tarkistaa tulehdussolut ja maksa-arvot. Niitä arvoja sitten verrataan kuukausi lääkityksen aloittamisen jälkeen otettaviin arvoihin. Joillain lääkitys nostaa arvoja. Lääkityksen ensimmäinen kuukausi siis maksaa maltaita, kun pitää ottaa kahdet verikokeet eikä itse lääkekään halpa ole, ja lopputuloksena voi pahimmillaan olla uusia oireita, joita sitten taas kalliisti lääkitään. Mutta tilanteen niin vaatiessa on Apoquel-kortti katsottava, koska parhaimmillaan se saattaa olla juuri Draamalle sopiva lääke.

Draama on voinut viime aikoina aika hyvin ja pystynyt useimmiten lenkkeilemään kunnolla, mutta aina joskus on tullut niitäkin hetkiä, kun se on lenkillä hetken hidastellut tai pysähtynyt hetkeksi luimimaan tai pälyillyt minua ahdistuneen näköisenä. Parina kolmena päivänä se on enemmän puhahdellut tai saanut reverse sneezing-kohtauksia, mikä kertoo närästyksestä. Ne tilanteet ovat onneksi menneet pian ohi. Mutta varpaillaan saa aina olla ja mitä vain voi tapahtua, sellainen tämä sairaus on. Kun oireilua on ollut enemmän, on Draama saanut Kaoliinia.


Iloinen ilme lenkillä on ihan parasta

Pitkään aikaan emme ole treenanneet mitään. Olen henkisesti jo luopunut lajitreeneistä. Ovat koirat sentään saaneet joka päivä ansaita jälkiruokansa (pojat luunsa ja Draama kongin) tekemällä vähän rally- tai muita temppuja. Lenkeillä olen välillä piilottanut metsään lelua tai käpyä etsittäväksi. Mutta siinäpä se.

Vähän luulen, että kaikki koirat ovat nyt eläkeläisiä ja niiden koeura on taputeltu, paitsi ettei Kipi koskaan päässyt edes aloittamaan. Draaman kanssa jää harmittamaan, että kohtalo teki siitä tuollaisen henkeen ja vereen työkoiran, mutta ei suonut terveyttä. Olisimme olleet sen kanssa ihan hyvä harrastuspari, jos asiat olisivat menneet toisin. Meillä olisi ollut hauskaa yhdessä treenien parissa. Ja olihan meillä nytkin hauskaa silloin kun pystyimme treenaamaan, mutta tiellemme osui ihan liikaa huolia ja rajoituksia. Nyt luulen, että on aika panna stoppi epävarmalle pätkätreenaamiselle ja olla enää palaamatta välitilaan. Terveeksi ei Draama ikinä tule. Teoriassa sille toki voi tulla hyvä ja lääkkeetön jakso, mutta välttämättä ei tule, tai ei ainakaan niin pitkää, että siinä ehtisi ihmeitä tehdä.

Toko myös kaatuu ihan omaan mahdottomuuteensa, koska liikkeisiin tulee taas kohta muutoksia. Nämä ovat Draaman elämän kolmannet tokosäännöt, mikä on mielestäni kohtuullisen typerää, kun ne liikemuutokset eivät mitään ihan pientä viilausta ole olleet. Vaikka tällä kertaa muutokset eivät ole ihan yhtä isoja kuin edellisellä kerralla, niin kuitenkin muutokset ovat meidän kannalta hankalia. Meillä on nykyistenkin liikkeiden treenaaminen kesken sattuneesta syystä johtuen, emmekä jatkossakaan voisi treenata täysipainoisesti, koska kroppa ei tykkää. Ja koska stressaaminen ja kiihtyminen on myös pidettävä aisoissa IBD:n takia, niin se rajaa treenaamista ihan yhtä lailla.

Ehkä vielä joskus otamme tokoakin ihan pienimuotoisesti ja höntsäillen ja meillä on hauskaa niin tehdessämme, mutta juuri nyt aika ei ole kypsä siihen, oma motivaatio on ihan täysi nolla. Jälkiä voisi myös joskus ajaa. Tänä vuonna olisi jälkikauden voinut aloittaa vaikka tammikuussa, mutta ei tullut niin tehtyä, se entinen palo on kadonnut jonnekin ikuisten terveyshuolien ja pettymysten viidakkoon.

Jotain iloistakin sentään, Vinski täytti viime kuussa kymmenen vuotta. Meidän hömppä Hessu Hopo on vielä tällä hetkellä myös lauman tervein koira, kun selkävika ei ole alkanut oireilla sen enempää kuin ennenkään. Tässä synttärisankarin poseerausta synttäripäivänä:





torstai 13. helmikuuta 2020

Voihan terveys

Draaman vointi vähän aaltoili muutaman päivän ajan joulukuisen kohtauksen jälkeen, mutta sopivasti jouluksi vointi parani ja pääsimme joka päivä kunnolliselle lenkille. Parempaa joululahjaa en olisi voinut saadakaan. Onneksi meidän ihana eläinlääkäri ehti kiireiden keskellä soittaa meille ennen joulua lisää Cereniaa apteekkiin.

Seuraava kova kohtaus tuli vajaan 1,5 kuukauden päästä. Olimme lähdössä lenkille alkuiltapäivästä, kun juuri sillä hetkellä Draama meni paniikkiin ja alkoi nikotella voimakkaasti. Lääkitsin sitä Kaoliinilla, Cerenialla ja Somacilla. Nikottelu lieveni, mutta kurja olo ja lievempi ajoittainen nieleskely jatkui vielä. Lenkit peruuntuivat siltä päivältä, mutta parin tunnin päästä kävimme ihan pienellä pissalenkillä. Draama köyristi selkäänsä kuin kissa ulos lähtiessämme ja oli ulkona aivan perässä vedettävä. Iltaruoan jälkeen sillä toistui paniikki ja nikottelu, hetken se kuolasikin. Tilanne rauhoittui, mutta hieman kurjana olo vielä jatkui yöhön asti. Ja toipuminen kohtauksesta oli taas aaltomaista, monena päivänä jouduimme lyhentämään lenkkejä.

Sovimme eläinlääkärin kanssa, että katsomme vielä yhden kohtausvälin ennen Apoquelin aloittamista. Tämä siksi, että saamme paremman vertauskohdan sille, auttaako lääkitys. Draaman sairaus on mitä ilmeisimmin edennyt, kun sille näitä kohtauksia tulee, mutta kohtausväli ei ole toistaiseksi ollut kovin tiheä. Jos olisi ollut, niin lääkitys olisi jo aloitettu. Nyt ollaan vielä pärjätty sillä, että on annettu aina tukilääkitys kohtausten tullessa. Välillä on kohtausten välissäkin tullut joku vähän huonompi päivä, jolloin Draama on saanut Kaoliinia mahan tilannetta rauhoittamaan.


Kohtauspäivänä ei ollut hyvä olla



Kipistäkin on ollut huolta. Viime vuoden lopussa päätin, että sen selkä kuvataan tämän vuoden alussa uudestaan takapään oireiden takia. Kipi kun jätti takajalat välillä miten sattuu rungon alle ja ties mihin suuntaan sojottaen. Muitakin oireita panin merkille. Koskaanhan ei Kipin takapään käyttö ole ollut täydellisen normaalia, mutta nyt oireilua oli entistä enemmän. Kipi alkoi keikuttaa kävellessään takapäätään ja paino näytti seistessä jakaantuvan epätasaisesti, mitkä sinänsä olivat ennestäänkin tuttuja oireita. Se teki entistä vähemmän aloitteita leikkiin Draaman kanssa eikä aina vastannut Draaman aloitteisiin. Joskus illalla katsoin, että ihan kuin se olisi levon jälkeen liikkunut jäykästi kotona. Sitten yhtenä iltana se levon jälkeen ontui toista takajalkaansa, hetkittäin roikotti sitä ilmassakin. Muuten se oli oma iloinen ja energinen itsensä ja liikkui lenkeillä yhtä mielellään kuin aina ennenkin. Ontumisen jälkeen kiikutin sen eläinlääkärille melkein välittömästi. Koskaan ennen ei Kipi ollut ontunut. Kahdella koirallani olen aiemmin vastaavaa oireilua nähnyt, ja niillä se on ollut selästä johtuva oire. Tiesin senkin, että oire voi viitata esimerkiksi ristisidevaurioon.

Eläinlääkäri kopeloi ensin Kipin läpi. Refleksit olivat normaalit, lonkkien ja polvien liikkeissä ei ollut muutoksia ja ne olivat kivuttomat. Selän liike oli lannerangan yläosasta alaspäin jäykähköä, palpoiden oli jäykän oloinen ja lihakset kireät. Eläinlääkäri epäili ontumisen syyksi ennemmin ristisidevauriota kuin selkää, ja rauhoituksessa tehdyssä vetolaatikkotestissä sitten toinen polvi olikin hieman löysemmän oloinen, ei kuitenkaan positiivinen. Eläinlääkäri arvioi, että ristisiteessä olisi ollut hieman rispaantumaa. Se taas on saattanut välillisesti aiheutua selästäkin, jos takajalat ovat kuormittuneet epätasaisesti.

Selästä otettiin kuvat, enkä voi sanoa yhtään yllättyneeni siitä, että spondyloosi oli levinnyt. Olinhan siihen viittaavat merkit havainnut omin silmin. Spondyloosimuutoksia on nykyään kohdissa T5, T6, L3, L4 ja S1. Kuvat lähetettiin myös Kennelliittoon lausuttaviksi. Todellinen tilannehan nykyään on SP3 eli keskivaikea, mutta ikävähennyksen takia virallinen lausunto oli SP2 eli selkeä. Lisälöydöksenä selässä myös oli kalkkeuma lannerangan ja ristiluun välisessä välilevyssä, mikä kertoo kyseisen välilevyn rappeutumisesta.

Kipin perjantaikännit klinikalla

Kipi sai viikon pituisen kipulääkekuurin. Ontumista ei ole toistaiseksi kertaakaan sen yhden päivän jälkeen ollut. Eikä muutakaan hirmuisen hälyttävää. Mutta huoltahan tilanne aiheuttaa, koska edessä saattaa olla vaikka minkälaista oireilua. Eläinlääkäri myös totesi, että jos Kipin selästä otettaisiin magneettikuva, niin kaikenlaista mielenkiintoista voisi siellä näkyä. Melko viiltävä tunne se oli, kun mietin, ettei meidän iloinen pieni Kipi-kenguru välttämättä elä vanhuuteen asti. Synkeitä pilviä on niin sen kuin Draamankin terveyden yllä. Vinski sentään on saanut jo melko vanhaksi elää, vaikkei rotuisekseen ole ollenkaan mikään ikäloppu vielä, kymppi tulee täyteen vielä tässä kuussa.

Kun Kipin spondyloosi nuorena selvisi, niin sen kohdalla pohdittiin traumaperäisyyttä. Se ihan ensimmäinen, epätavallisen voimakas spondyloosimuutos on saattanutkin olla joko traumaperäinen tai tulehdusperäinen, mutta perinnöllisyyttä ei senkään kohdalla voi sulkea pois. Ja sen jälkeen tulleet muutokset ovat joka tapauksessa synnynnäisestä/perinnöllisestä taipumuksesta johtuvia, koska traumaperäinen spondyloosi ei leviäisi vastaavalla tavalla. Olen näistä asioista käynyt keskustelua niin kuvanneen eläinlääkärin kuin Kipin vanhemmat ja uudemmat selkäkuvat Kennelliitossa lausuneiden henkilöiden kanssa.

Jonkinlaista välilevyjen/kudosten heikkouttakin Kipillä näyttäisi olevan, kun sillä nyt tuo kalkkeuma/välilevyn rappeuma on. Kalkkeumat eivät ole normaaleja vielä Kipin ikäisellä koiralla, kondrodystrofisilla roduilla niitä toki esiintyy jo nuorellakin iällä, mutta niillä onkin jo lähtökohtaisesti sairas rakenne. Vasta isommat kalkkeumat tulevat näkyviin röntgenkuvissa, joten niitä voi olla vaikkei kuvissa näkyisi. Ensimmäisen spondyloosimuutoksen taustallahan Kipillä myös epäiltiin kroonista välilevytyrää, joka sille siinä tapauksessa olisi tullut jo ihan hirmu nuorena. Vieläkin ihmettelen, mitä sille on sattunut, jos mahdollinen välilevytyrä ja ensimmäinen spondyloosimuutos ovat aiheutuneet traumasta, kun tiedossa ei mitään isoa traumaa ole. Oireetkan eivät olleet niin voimakkaat kuin luulisi välilevytyrässä olevan. Sitä en koskaan saa tietää, enkä edes sitä, onko siellä taustalla sittenkään traumaa. Eikä sillä nyt toisaalta niin suurta väliä enää ole, ja tilanteen etenemisen tiedetään joka tapauksessa johtuvan muusta kuin traumasta, jolloin ne, joita asia jollain lailla liippaa, voivat laittaa tiedon korvansa taakse.

Olin miettinyt, että veisinkö Kipin tänä vuonna vaikkapa rallyn alo-luokkaan. Nyt luulen, etten todellakaan vie, enkä muutenkaan paljon teetä sillä takapään hallintaa edellyttäviä liikkeitä. Kuun lopussa meillä on Piira-käynti, ja silloin täytyy tarkemmin jutella siitä, mitä Kipin kanssa voi tai ei voi enää tehdä. Usein hyvältä osteopaatilta tai fysioterapeutilta saa näissä asioissa vielä yksityiskohtaisempaa tietoa kuin eläinlääkäreiltä. Arkiliikunta meillä on jo ennestään selkäystävällistä. Lenkit ovat kohtuullisen mittaisia, mahdollisimman paljon pehmeällä alustalla, koirien keskinäistä rälläämistä vapaana tapahtuu äärimmäisen vähän ja sekin vasta lämmitetyillä lihaksilla. Repivää ja kuormittavaa liikuntaa ei harrasteta.

Draamankin koeura taitaa olla kokonaan ohi. Vaatisi pienen ihmeen, että tilanne muuksi muuttuisi. Kokeiden perään en jää itkemään. Keskityn nauttimaan koirieni persoonallisuuudesta ja arjen hyvistä hetkistä. Tärkeimmät haaveeni nykyään koskevat mukavia ja kunnollisen pituisia lenkkejä. Eiväthän nekään aina toteudu, mutta osaan kyllä iloita aina siitä, kun pääsemme tekemään kunnollisen lenkin, ja kun näen Draaman täysillä nauttivan ulkoilusta. Pojat ovat siitä aina poikkeuksetta nauttineet, mutta eihän sekään ole itsestään selvää, että tilanne sellaisena jatkuu. Koskaan ei tiedä mikä on se viimeinen hyvä lenkki. Tai se koko elämän viimeinen lenkki.



Ellei mitään yllätyksiä satu, niin luovun myös meidän rally-tokon ja tokon ryhmäpaikoista. Mitäpä me niillä, jos meidän treenaaminen on pelkkää satunnaista hömppää, menkööt nekin paikat jollekin, joka niitä enemmän tarvitsee. Tiedän myös sen, että ryhmissä jatkaminen tempaisisi minut taas sen verran mukaansa, että alkaisin haluta enemmän ja harmistuisin, kun se olisi niin saavuttamatonta. Tällä hetkellä suhteeni lajitreenaamiseen on hyvinkin välinpitämätön, mutta tilanteen jatkuminen tällaisena edellyttää luultavasti vielä toistaiseksi sitä, että otan etäisyyttä ryhmätreeneihin enkä myöskään aktiivisesti seuraa lajeja esimerkiksi somessa.

Elämässä välillä asiat kasaantuvat hassusti. Nytkin muutaman päivän aikana tapahtui isoja terveyteen liittyviä, äärimmäisen kuormittavia juttuja. Perjantaina todettiin Kipin spondyloosin levinneen. Sunnuntaina Draamalle tuli paha kohtauksensa, ehkä pahin tähänastisista. Mutta ne olivat vasta näpertelyä, sillä tiistaina lähiomaiseni joutui sairaalaan ja ennuste oli huono. Haahuilin kodin ja sairaalan väliä, ja yölläkin vain valppaana odotin puhelimen soimista. Tilanne sitten ennusteista huolimatta kääntyi parempaan, mutta ongelmia ja huolta tulee jatkossakin riittämään.

Sanotaan, ettet saa koiraa, jonka haluat vaan sen, jonka tarvitset. En ole väittämästä ollenkaan samaa mieltä, mutta toki usein on helppo löytää asioille erilaisia merkityksiä. Mutta kuka oikeasti tarvitsee monta rikkinäistä ja nuorena kuolevaa koiraa peräkkäin? Silti joillekin on niin käynyt. Ja entä oma tilanteeni sitten, pelkkiä selkävaivaisia koiria viimeiset kymmenen vuotta ja omien harrastusten ja elämäntavan hautaamista pitkän kaavan mukaan. Ilmeisesti olen niin paukapäinen, että kohtalon piti koira koiralta koventaa otettaan, että todella ymmärtäisin harrastusten olevan nyt ohi.

Kolmannella kerralla ehkä luulin olevani kaukaa viisas ja löytäväni oikotien onneen. Aikuinen terve koira, jolla harrastusintoa piisasi, vihdoinkin voisin näyttää kohtalolle pitkää nenää! Vaan tällä kertaa kohtalo jyräsi minut täysin ja lällätti minulle ihan kunnolla. Että ähäskutti vaan, näin mahtavan koiran tosiaan olisit saanut, mutta terveyttä ei sillekään suoda, ja tällä kertaa sen vaivat ovat vielä inhottavampia kuin kahden edeltäjän kohdalla. Mitään ylevääkään en tästä ole oppinut. Terveyttä ja pieniä asioita olen osannut arvostaa ennenkin. Että on se vähän vaikea nähdä kohtalon tarkoitusperiä tässä. Ja jos harrastaminen kerran loppuu, niin mitä sitten tilalle, sitä ei ole kohtalo myöskään kertonut.


Lähijärvi helmikuun alussa

Joskus oli melkein talvistakin



sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Takapakkia ihan vaan vaihteeksi

Jos nyt yksi hyväkin uutinen alkuun. Draama täytti seitsemän vuotta, ja tämä merkkipaalu merkitsee samalla sitä, että se on nyt puolet elämästään asunut luonani. Synttärin kunniaksi Draama sai treenata vähän tokoa kentällä, kun vointikin oli mainio. Draama on koira, jossa on sitä jotain. En arvannut miten ihanan koiran sain kolme ja puoli vuotta sitten, mutta en arvannut sitäkään, miten syvällä joutuisin rämpimään sen terveysongelmien takia.



Draaman vointi on viime aikoina aaltoillut, mikä onkin taudinkuvalle tyypillistä. Paljon on ollut hyviä päiviä ilman oireita tai pienin nopeasti ohimenevin oirein, mutta nyt ollaan eletty muutama päivä huonompaa aikaa, ja marraskuussakin oli pari notkahdusta. Marraskuun alkupuolella Draamalle tuli nukkumaan mennessä kipukohtaus, jonka aikana se makasi patsaana paljaalla lattialla pää ylhäällä, silmät suurina ja ahdistuneina. Kohtaus kesti tunnin, minkä jälkeen Draama käpertyi sohvalle, muttei vieläkään ruvennut nukkumaan. En minäkään nukkunut, kun säikähtäneenä tarkkailin Draamaa, joskus aamulla vasta vaivuin hetkeksi horteeseen.

Siitä reilun kahden viikon päästä tuli vielä isompi kohtaus. Taas nukkumaan mennessä. Tällä kertaa Draama vaihtoi levottomana useasti paikkaa, ja aloillaan ollessaan makasi taas pää ylhäällä kykenemättä rentoutumaan. Ja nyt oireilu jatkui tuntikausia. Annoin sille ensin eläinlääkärin ohjeiden mukaan Kaoliinia, ja kun oireilu vielä jatkui, niin seuraavaksi vielä Cerenian. Tulihan taas valvottua yksi yö. Sitä seuraavankin yön valvoin, kun henkeä pidätellen odotin alkaako oireilu taas. Ei alkanut. Tämä sairaus ei kyllä yhtään sopisi näin stressiherkälle ihmiselle.

Reilun viikon päästä tuli yksi paljon lievempi ja hyvin lyhytkestoinen kohtaus. Sitten menikin viikkoja pienin ja satunnaisin oirein, kunnes viime torstaina oli taas helvetti valloillaan. Draama nieleskeli heti herättyään hetken aikaa voimakkaasti ja oli paineistunut. Ulos lähtiessä se köyristi selkäänsä, ja ulkona se oli haluton liikkumaan. Lääkitsin sitä Kaoliinilla. Seuraava lenkki yllättäen sujui normaalisti lähes loppuun asti, jolloin tuli hidastelua. Lenkin jälkeen Draama kuolasi hetken, jolloin annoin sille Cerenian. Iltaruoan jälkeen se sai kohtauksen, jonka aikana nikotteli, makasi pää ylhäällä ja alussa myös kuolasi hetken. Annoin sille vielä Somacin. Eläinlääkäri muistutti, että nikottelun ja kuolaamisen myötä mahaan saattaa kertyä ilmaa, mikä taas voi johtaa turpoamiseen ja kiertymään. No eihän tässä vielä tarpeeksi huolen aiheita ollutkaan. Tiesin kyllä ennestäänkin, että IBD-koirilla on muita suurempi kiertymäriski.

Torstain jälkeen oireilu on ollut vaihtelevaa. Draama on välillä ollut reipas lenkkeilemään ja leikkisäkin, mutta muutaman kerran olemme joutuneet kääntymään lenkiltä kesken pois kun Draama on oireillut ja paineistunut. Joululahjaksi Draama sai viikon mittaisen Cerenia-kuurin. Muita lahjoja pukki ei ehkä tuokaan, kun on niin törkeän kallis lääke (yli seitsemän euroa per tabletti).

Sovimme eläinlääkärin kanssa marraskuun kohtausten jälkeen, että heti tarpeen tullen Draamalle aloitetaan Apoquel-lääkitys. Nyt se tarve saattaisi jo periaatteessa olla, mutta sovimme, että vointia tarkkaillaan pyhien yli ja katsotaan ensi vuoden alussa mitä tehdään. Pyhiä vasten ei välttämättä ole viisasta aloittaa uutta lääkitystä.

Apoquel on varsinaisesti atopialääke, mutta sen on todettu tehoavan myös suolistossa. Kaikki eivät siitä apua saa, kuten eivät myöskään kortisonista. Apoquel ei ole elimistölle niin kuluttava lääke kuin kortisoni, joten siitä on sikälikin mukavampi aloittaa lääkekokeilu. Se vain ei tehoa suolistossa kovin nopeasti, ja kokeilua on jatkettava 4-6 viikkoa ennen kuin voidaan sanoa, auttaako se. Jos se auttaa, niin se on loppuiän lääkitys.

Apoquel on kallis lääke, joten pakolliset kiinteät IBD:n aiheuttamat kulut nousevat sitten taas. Lääkityksen kalleutta lisää vielä oleellisesti se, että veriarvoja pitää myös seurata. Ensimmäisen kerran tarkistetaan maksa-arvot ja valkosoluarvot jo kuukauden päästä lääkityksen aloittamisesta.

Mutta eihän hyvä koiranomistaja toki rahaa edes mieti, koska hyvällä koiranomistajalla on aina kymppitonni jos toinenkin varattuna koiran kuluihin, vaikka talo olisi juuri palanut, yt-neuvotteluissa tullut kenkää ja puoliso ottanut hatkat ja vienyt talouskassan mennessään. Jos hyvä koiranomistaja kuitenkin jostain syystä haluaa turvakseen myös vakuutuksen, niin hän ei ole niin tyhmä, että hankkii koiran yli nelikuisena, jolloin sille ei enää saa kattavaa vakuutusta.

Mutta jos tarkkoja ollaan, niin oikein hyvän koiranomistajan koira ei tietenkään edes sairastu. Hyvän koiranomistajan ei siis koskaan tarvitse herättää kanssaihmisissä hämmennystä ja torjuntaa tai epäilyjä ja jopa vihamielisyyttä kertomalla, että hänen koirallaan on sököt lonkat tai sökö selkä, epilepsia, syöpä, OCD, IBD, allergioita tai whatever, joten onneksi hänen ei sitten myöskään tarvitse kertoa epäkiinnostavia ja suorastaan ärsyttäviä tarinoita koiran sairastamisesta, kuten epäonnistunut ja huono koiranomistaja saattaa muiden riesaksi tehdä. Hyvä koiranomistaja kertoo muille vain iloisia asioita, jollaisia he tahtovat kuulla, ja lisäksi hän käy ahkerasti kokeissa ja näyttelyissä niittämässä mainetta ja kunniaa, ja on siksi kiinnostava tyyppi ja onnistuja. Eiköhän se jo tullutkin selväksi, että minä en ole hyvä koiranomistaja.




Treenirintamalle ei kuulu oikein mitään, mutta joskus hyvin harvakseltaan ollaan jotain pientä touhuttu. Marraskuussa korkkasimme jälkikaudenkin :D Ei ole koskaan ennen marraskuulle mennyt. Koirat tykkäsivät kovasti. Poimin märät ja kohmeiset jälkikepit suoraan maastosta lähtiessäni polkemaan jälkiä. Vinski sitten oli ainoa, joka ilmaisi kaikki kepit, mutta sen kepit olivat myös kaikkein pisimpään olleet taskussani, kun poljin sen jäljen viimeisenä.  Jälki on edelleen minulle rakas laji, mutta samaan aikaan olen olosuhteiden takia vähän jo vieraantunutkin siitä.

Tokoa olemme treenanneet hyvin harvoin ja pienimuotoisesti. Meillä ei ole edes hallitreenipaikkaa tälle talvikaudelle, joten paljon ei taida tapahtua jatkossakaan. Hieman ehdimme EVL-liikkeitä katsastaa, ja osa tulisi pienellä hiomisella aika valmiiksi, osa vaatisi enemmän työtä. Ja väärässä mielentilassa Draama herkästi tekee virheitä osaamissaankin jutuissa, mutta sen moottoria en lakkaa ihailemasta, se ei hyydy koskaan. Kivahan se olisi ollut joskus päästä kokemaan EVL-luokka Draaman kanssa, mutta ajatus tuntuu hyvin utopistiselta. Olisimme varmasti jo ajat sitten korkanneet EVL-luokan, ellei terveydentila olisi rajoittanut niin hurjasti harrastuksiamme. Ja jos pysyvä lääkitys tulee, niin siinä tapauksessa Draaman viimeinen koesuoritus missään lajissa ikinä on jo tehty. Vaikkei pysyvää lääkitystä tulisi, niin terveydentila saattaa silti estää kokeissa käymisen. Oireilevan koiran paikka ei ole kokeissa eikä tavoitteellisissa treeneissä.

Tiedän pysyvän lääkityksen heikentävän omaa treenimotivaatiotani entisestään. Treenaamisesta tulee päämäärätöntä, jos tietää varmasti, ettei koskaan pääse mittaamaan koulutuksen onnistumista. Ja mitäpä väliä silloin on, tekeekö liikkeet edes sinne päin? Tietty mielekkyys katoaa treeneistä ja treenien laatu ja määrä kärsivät. On se toki jo nytkin kärsinyt ja välillä romahtanut ihan täysin, kun rajoituksia ja takapakkeja on ollut niin paljon, ettei aina ole sitä punaista lankaa enää löytänyt. Toteutumatta on jäänyt moni sellainen asia, joita suunnittelin treeneihin tuovani. On vaikeaa ajatella kovin pitkäjänteisesti, kun tilanne on näinkin epävarma ja arvaamaton. Eikä huonoina hetkinä, kuten tämän viimeisimmän takapakin jälkeen, ajatus treenaamisesta oikeastaan kiinnosta vähääkään.

Eläinlääkäri totesi, että vain pieni osa IBD-koirista pärjää ilman lääkitystä pelkällä ruokavaliolla. Niin, onhan Draamakin jo tarvinnut useita lääkekuureja tuekseen, mutta aika moni on ihan pysyvällä lääkityksellä. Tiedän kyllä muutamia IBD-koiria, jotka harrastavat ja kisaavat, eivätkä siis ole pysyvällä lääkityksellä. Mutta kaikki on niin yksilöllistä, ja toisaalta yksilönkin tilanne voi muuttua milloin vain. On myös IBD-koiria, joilla ei ole pysyvää lääkitystä ja jotka ovat joutuneet lopettamaan tottiksen treenaamisen, koska se on muodostunut liian suureksi stressitekijäksi ja pahentanut oireita.

Kaikkia ei tosiaan lääkityskään tarpeeksi auta, ja monien kohdalla IBD myös lyhentää elinikää. Draamalla lisäksi on rankavaivansa, joka ei sekään välttämättä aina pysy niin stabiilina kuin tällä hetkellä. Niinpä yritän keskittyä nauttimaan niistä hyvistä hetkistä, joita Draamalla toivottavasti jatkossakin on. Yritän keskittyä elämään sen kanssa mahdollisimman tasaista ja vähästressistä arkea. Mitään jalostavaa tai vahvistavaa tässä ei ole, ainoastaan hajottavaa ja koko lauman hyvinvointia rajoittavaa. On ankeaa, kun mitään ei voi ennakoida. On ollut jaksoja, joiden aikana emme ole voineet yhtenäkään päivänä tehdä kunnollisen pituista lenkkiä. Sitten on aikoja, kuten juuri tällä hetkellä, että saa lenkki kerrallaan arpoa miten käy. Draama saattaa kestää pitkähkönkin lenkin tai sitten ei. Kimppalenkkejä ei kaikkina aikoina ainakaan kannata sopia, joten kyllä tämä elämää ikävästi rajoittaa. Puhumattakaan siitä, että ruokinnat ja lääkitykset ovat aika sitovia, menot pitää suunnitella niiden mukaan tai jättää tarvittaessa väliin.

Pari viikkoa sitten sentään päästiin kimppalenkillekin

Mitään suunnitelmia ei tietenkään ensi vuodelle ole. Paitsi että elellään hetki kerrallaan terveyden ehdoilla. Tämä vuosi on ollut monella tapaa huono, ja ne huonot asiat ulottavat lonkeronsa myös ensi vuoteen. Draama oireili sairauttaan aaltoilevasti pitkin vuotta ihan vuoden alusta asti. Saimme sentään sairaudelle nimen, ja olinhan tätä vaihtoehtoa jo ehtinyt ajoittain epäilläkin, vaikka eläinlääkärit eivät siitä ääneen puhuneetkaan, rivien välistä vain.

Uuden eläinläkärinkin Draama tänä vuonna sai, kun pidin tarpeellisena hakeutua sen kanssa taas spesialistin hoitoon. Hyvän ja asiaan paneutuvan lääkärin saimmekin, ja tiiviisti on tullut yhteyttä pidettyä.

Tänä vuonna myös yllättäen jouduimme luopumaan pitkäaikaisesta kodistamme, ja suurin osa irtaimistosta meni siinä samalla. Ja muutenkin kaikkea ikävää tapahtui ympärillä.

Tänä jouluna en löydä monistakaan joululauluista tarttumapintaa. Kuten nyt vaikka "arkihuolesi kaikki heitä". Mitäpä sitä turhaan arkihuolista erkaantumaan, tai ainakaan ne eivät kysele sopiiko vyöryä jouluksi päälle. On niitä parempiakin biisejä, kuten nyt vaikka se, missä riemuisasti julistetaan, että "hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä".

Pojat onneksi porskuttavat menemään energisinä, ja tuntuukin kurjalta rajoittaa niiden lenkkejä (ja omianikaan) välillä Draaman takia. Ikävää olisi myös jättää Draama yksin kotiin stressaamaan poikien lähtiessä lenkille ilman sitä, koska kiihtyminen voi ihan todella pahentaa sen oireita. Tässä ei oikein hyviä vaihtoehtoja ole. Ei voi kuin toivoa, ettei oireilu tästä pahene, jolloin saatamme välillä päästä ihan kunnon lenkillekin. Vai pitäisikö olla toivomatta mitään, sillä kun tällä viikolla totesin meidän eläinlääkärillekin toivovani, että selviäisimme joulun yli ilman kriisejä, niin heti seuraavana aamuna alkoi kaamea oireilu.

Kipi kyllä on enemmän nyt pitänyt takajalkojaan miten sattuu rungon alla, ja olenkin miettinyt, että onko sen spondyloosi leviämässä vai onko se vaan enemmän jumissa tällä hetkellä. Ainahan se on vähän hassusti takajalkojaan ajoittain pidellyt, muttei välttämättä tässä määrin. Täytyy ehkä kuvauttaa se uudestaan selästä, ja myös käyttää se Piiralla ensi vuonna. Kivuliaalta se ei muuten vaikuta, on reipas ja hyväntuulinen, mutta eipä se kipua näyttänyt selkeästi silloinkaan kun spondyloosi oli aktiivisessa vaiheessa ja jumit pahoja.



Terveysrajoitteisten koirien kanssa eläneenä todellakin näen punaista, kun osa harrastajista ja kasvattajista vähättelee terveysongelmia, kieltää ne tai salaa niitä ja ovat haluttomia huomioimaan niitä riittävästi jalostuksessa.


torstai 31. lokakuuta 2019

Välitilassa

Elämä on edelleen pyörinyt pitkälti Draaman ja sen sairauden ympärillä. Ankka-perunaruokaa kokeiltiin, eikä se näyttänyt sopivan. Myöhemmin kokeiltiin pelkkää ankkaa, ja kolmantena päivänä tuli hidastelua ja surkeilua, eli vatsa ei ilmeisesti tykännyt. Tilanne rauhoittui nopeasti, kun ankka jätettiin pois. Tarkoitus on kokeilla sitä vielä uudestaan, että oliko kyse vain sattumasta vai eikö pelkkä ankkakaan tosiaan sovi.

Ulosteen laatu on aaltoillut löysästä kiinteään, mutta enimmäkseen se on sentään kiinteää ollut. Kaoliini-pektiiniä on kuitenkin kulunut, ja kohta pitää hakea uusi pullo varuiksi Yliopiston Apteekista, jollaista ei ihan kotikulmilta löydykään. Kaoliini on tepsinyt aika hyvin, ja tuskin uloste ikuisesti kiinteänä pysyy, joten sitä on hyvä pitää varastossa.

Eläinlääkärin kanssa ollaan keskusteltu myös pidempiaikaisesta immunosuppressiivisesta lääkityksestä, mutta tällä hetkellä tilanne ei anna pakottavaa syytä aloittaa lääkitys. Vaihtoehtoja on kaksi, molemmissa omat hyvät ja huonot puolet. Eläinlääkärin ehdottama ensisijainen lääkitys on sellainen, että jos se sopii, niin sitä jatketaan pysyvästi, kun taas toinen vaihtoehto eli kortisoni saatetaan myöhemmin joko ajaa kokonaan alas, tai sitten etsitään pienin mahdollinen annostus, jolla sitä voidaan jatkaa. Kumpikaan lääke ei tepsi kaikille, ja sivuvaikutuksia on myös molemmissa.

Draaman vointi on enimmäkseen ollut melko hyvä. Se jaksaa lenkkeillä ja leikkiä pehmoleluilla kotona. Ihan retkelle asti emme ole vielä päässeet, mutta katsotaan, josko lähiaikoina menisimme, ellei takapakkia tule. Ja kiersimme me sentään eilen peräti nelisen kilometriä erästä luontopolkua, ja olisi Draama enemmänkin jaksanut. Pientä, yleensä sekunneissa ohimenevää oireilua on lenkeillä välillä ollut. Olisi kyllä aika kiva, kun voisi lähteä parin tunnin lenkille juuri silloin kun sattuu huvittamaan, mutta kun ei niin ei. Kiva kuitenkin, kun ei ole tarvinnut tyytyä pelkkään korttelin kiertämiseen. 






On tämä koiramainen elämä vähän erilaiseksi muodostunut kuin kuvittelin. Tähän blogiinkin oli tarkoitus kirjata paljon meidän treenejä, ja kaikkein eniten pk-treenejä. Vaan ei ole pk-jutuista tullut mitään näiden vuosien aikana, eikä paljon mistään muustakaan. Sen sijaan on ollut juttuja harrastusten alasajosta ja terveydestä (tai lähinnä sen puutteesta). Ei elämä noudata mitään valmiita käsikirjoituksia. Aina en enää tiedä, miksi koko blogia jatkan, mutta tarvitseeko kaikkea tietääkään. Aina voi lopettaakin, jos siltä tuntuu.

Harrastusten suhteen olen sellaisessa jännässä välitilassa. En ole enää pitkään aikaan ollut tavoitteellinen harrastaja, ja päälajini on jäänyt taakse jo aikaa sitten. Kuitenkin puuhastelen vähän jotain pientä silloin, kun Draaman terveys sallii, ja pääsen kurkkimaan harrastusmaailmaa. Häilyn kuitenkin siinä rajalla, että olenko varsinaisesti harrastaja ollenkaan vai en. Kun Draaman terveys on huonompi, niin minua ei huvita tehdä mitään poikienkaan kanssa. Välillä vähän treenaamme ja välillä emme, mutta mitään ei voi suunnitella etukäteen. Ja jos uskaltautuisin vaikka nyt ilmoittamaan Draaman johonkin kokeeseen, niin jo huomenna saattaisin joutua perumaan sen, ja vasta koepäivänä oikeasti tietäisin, pääsemmekö me paikalle.

Kovasti on ulkopuolinen olo, kun kuulen muiden suunnittelevan jo ensi kesän tavoitteita, leirejä ja kisoja. Minä en edes tiedä, olenko siihen mennessä jo lopullisesti lopettanut kaiken harrastamisen millään koiralla ikinä. En voi tietää, missä kunnossa Draama silloin on, onko sillä siinä vaiheessa vaikkapa pysyvä lääkitys tai onko se edes elossa - vai sittenkin ihan ok-kuntoinen. Mitään ei voi suunnitella.

Jos olisi pakko valita koiralle joku sairaus, niin tiedän monta kiltimpää vaivaa, jotka ottaisin ennemmin kuin IBD:n. Niin viheliäisesti ja kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa niin koiran vointiin kuin koko lauman elämäänkin. Se tekee kaikesta epävarmaa. Se on myös kovin kallis sairaus, joka aiheuttaa elinikäiset eläinlääkäri-, lääke- ja ruokakulut.

Sitä kun ajautuu elämässä kalliista katastrofista toiseen, niin helposti juolahtaa mieleen etsiä säästöjä siitä mistä voi. Omasta ja eläinten ruoasta voi aina hetken tinkiä. Niin paitsi ettei sen yhden osalta koskaan voi, kun se ei voi syödä kuin tiettyä ruokaa, joka maksaa sen mitä maksaa. Tälläkin hetkellä Draaman ruokkiminen maksaa yli kaksi kertaa enemmän kuin poikien yhteensä, ja halutessani voisin ruokkia pojat vieläkin halvemmalla. Draamaa en koskaan voi, se ei ole valintakysymys. Olen niin monella tavalla naimisissa IBD:n kanssa. Ja lyön kympin vetoa itseni kanssa, että jos IBD joskus saadaan oikein rauhalliseen vaiheeseen, niin sitten suuttuvat rankavaivat.


Viime sunnuntaina oli Mari Leiviskän kolmas ja viimeinen koulutus seuran kentällä. Satoi rankasti ja oli kylmä ja tosi viheliäinen sää olla ulkona, mutta ihan kiva, kun Draama oli treenikuntoinen. Aiheeksi otin ruudun ja tyhjään lähetyksen. Draama ei aina osaa hakea ruutua EVL-tyyliin, eikä se tyhjääkään ihan kunnolla osaa vielä. Ollaan tehty näitä alustalla, ja ohjeeksi saatiin pitää alusta vielä turvana, ajan myötä sitten sen voi häivyttää. Juttelimme siitä, miten monta kertaa Draama on ruutua EVL-tyyliin tehnyt, ja oikein havahduin siihen, että eihän se mitenkään sillä treenimäärällä voi ruutua osata. Aktiiviharrastajat treenaavat noin miljoona kertaa enemmän. Me taas emme koskaan voi tehdä määrällisesti hirmu paljon ruutua tai tyhjääkään, koska kroppaa pitää säästää. Liiallinen treenimäärä ei myöskään tee ollenkaan hyvää vatsavaivoille, koska positiivinenkin stressi on silti stressiä.

Tästäkään syystä en voi asettaa mitään ihmeellisiä koetavoitteita edes siinä tapauksessa, että tilanne pysyisi joskus vähän pitemmän aikaa kohtuullisen hyvänä (hah, sen kun näkisi!). Tämä on sitä samaa välitilassa olemista. En ole vielä kokonaan päästänyt irti tokosta, mutta sen harrastaminen on hyvin rajallista, eikä aika riitä kaiken kunnolla oppimiseen.

Viime aikoina olen miettinyt sitäkin, että olisi helpompaa päästä pois välitilasta ja vain lopettaa kaikki harrastaminen. Olisi selkeämpää, kun ei tarvitsisi enää arvailla, mitä milloinkin pystymme tekemään ja pettyä, kun joutuu perumaan treenejä, tai kun ei voi treenata kaikkea mitä edistyäkseen pitäisi. Ja päättyy se vääjäämättä kuitenkin, miksi pitkittää sitä.

Mutta sitten kun olin Draaman kanssa tokoilemassa, niin tajusin, että on sittenkin parempi sinnitellä välitilassa niin kauan kuin voi, oli se sitten miten lyhyt aika tahansa. Draama oli taas tapansa mukaan treeneissä mukana koko sielullaan ja joka solullaan, silmät innosta ja ilosta säihkyen. Tiesin, etten voisi sitä iloa siltä viedä, en ennen kuin on pakko. Ja itsekin nautin treenaamisesta ja yhteistyöstä joka kerta, vaikka huonoina hetkinä motivaationi mureneekin pieniksi palasiksi, joiden rippeitä sitten yritän taas kasata paremman päivän koittaessa ja terveyden taas mahdollistaessa normaalimman elämän.

Viikko sitten Draama kävi Piiralla. Matkalla pysähdyimme ihan ensin ottamaan pienen tokotreenin, ja teimme myös liikkeen, jota emme yleensä kokonaisena ota, ja osinakin vain harvoin. Eli siis kiertonoudon. Siitä on lähinnä otettu vain loppuosaa joskus, kun kiertoa pyrin välttämään mahdollisimman paljon. Mutta jos on menossa suoraan Piiralle oikaistavaksi, niin kai sitä silloin voi vähän kiertääkin? :D Ja Draama suoritti liikkeen ihan tosi hienosti. Lahjattomat treenaa vai miten se oli..? No, tällä viikolla pudottiin taas maan pinnalle, kun otettiin pelkkää loppuosaa liikkeestä ja Draama sujuvasti kiersi hypyn. Jouduin vähän helpottamaan liikettä. Niinpä, aitoa osaamista ei kuitenkaan saa ilman treenaamista.

Draaman kropan tilanne oli aika hyvä, pientä kireyttä oli niin etu- kuin takapäässä, mutta ei lukkoja tai mitään isompaa. Järkevällä käytöllä on ollut, totesi Piira.

Pojille kuuluu edelleen enimmäkseen hyvää. Kipi välillä hempeilee hormonihuuruissaan, kun selvästi jossain on ollut juoksuinen narttu, mutta onneksi se ei kaiken aikaa tyttöjen perään haikaile. Vinskillä epäilen nyt tapahtuvan jotain muutoksia aisteissa, kun se on pari kertaa reagoinut asioihin, joihin ei ennen ole reagoinut. Tällä viikolla se tuijotti monta kertaa tieltä metsään päin ja oli kovasti varuillaan, mikä ei ole yhtään sen tapaista. Jotain se kuuli siellä, vaikka muut eivät reagoineet, eikä Vinski ole koskaan ennen välittänyt vähääkään esimerkiksi riistasta. Viime viikolla se pimeässä piti yhtä kylttiä mörkönä, mikä myös oli uutta. Ja yllättävää oli se taannoinen paineistuminen poraamisestakin. Tulee ihan mieleen se, kun Jasonin kuuloaisti aikanaan heikkeni ja siitä vanhemmiten ihan puskista tuli paukkuarka. Täyttäähän Vinski seuraavaksi jo kymmenen, joten aistit saattavat hyvinkin olla heikkenemässä, ja on outoa, kun asiat kuulostavat tai näyttävät erilaisilta kuin ennen. Muuten ei arjessa vielä ole näkynyt, että se kuulisi tai näkisi huonosti, ja se on ollut oma höselö ja iloinen itsensä.





maanantai 30. syyskuuta 2019

Ja taas me pudottiin

Kolme viikkoa sitten oli Mari Leiviskän kurssin toinen koulutus. Jatkoin meidän aiheena tunnaria, jota koskien oli noussut mieleen jatkokysymyksiä. Suurin ongelmahan siinä on aina ollut väärä mielentila ja Draaman väärä mielikuva koko liikkeestä, jota en meidän yhteiselon alkuaikoina riittävästi tajunnut työstää vaan keskityin enemmän tekniikkaan ja osa-alueisiin.

Viime aikoina sitten olin ajautunut melkoiseen noidankehään liikkeen kokonaisuuden kanssa. Kerran treeneissä treenikaveri huomautti minulle, kun en palkannut Draamaa kunnolla sen tuodessa minulle oikeaa tunnaria, mutta hirmu rumalla otteella. Mielestäni en voinut sitä juuri sillä hetkellä tapahtuvasta virheestä palkata, mutta totta on sekin, että palkkaamattomuus heikensi sen työskentelyä kapuloilla. Siinä sitten ihmettelin, että jätänkö palkkaamatta, jolloin kapulatyöskentely heikkenee, vai palkkaanko, jolloin vahvistan huonoa pitoa. Tärkein neuvo tähän asiaan olikin, ettei sellaiseen tilanteeseen edes pidä ajautua, eli ei kannata ottaa kokonaista liikettä. Jos sellaiseen tilanteeseen kuitenkin ajautuu, niin huonosta pidosta palkkaaminen ei ole hyvä idea.

Pitohommia me nytkin taas kertasimme. Kokonaista liikettä otettaessa tosiaan hyvin herkästi hyvä pito on unohtunut, kun vauhti on tullut mukaan kuvaan ja mielentila on muuttunut kiihkeäksi. En myöskään ole itse alun perin kouluttanut Draamalle noutoliikettä tai tunnaria, ja olen siksikin oivaltanut joitain juttuja vasta jälkikäteen. Mutta en minä oikeastaan jaksa huolta kantaa niinkin toisarvoisesta asiasta kuin pidosta. Se paranee jos paranee tai sitten ei, mutta ihan muut asiat ovat oikeasti tärkeitä.



Vähän ennen koulutusta Draama oli taas yllättäen alkanut hidastella lenkeillä, ja jouduin rajoittamaan sen lenkkejä huomattavasti. Arvasin vatsavaivojen taas aktivoituneen, eikä oikein olisi ollut fiilistä edes lähteä koulutukseen. En viitsinyt viime tipassa peruakaan, joten ajattelin tarvittaessa sitten vain vaihtaa koiraa. Draama sitten näyttikin myrtsiä naamaa vielä kentälle ajettaessa, vaikka se yleensä repeää liitoksistaan jo kun käännymme kentälle johtavalle tielle. Päätin jo vaihtaa treenikoiraksi Kipin, mutta kentälle päästyämme Draama kuitenkin innostui siihen malliin, että pääsi treeniin. Se olisi varmasti järkyttynyt perin juurin, jos olisinkin ottanut Kipin. Ja kovin innokas se sitten koko treenin ajan olikin.

Kävimme kaksi ja puoli viikkoa sitten myös näyttäytymässä hoitavalle lääkärille, ja hän vahvisti sen, että vatsa se taas näytti vaivaavan. Draaman vatsaontelo myös ultrattiin. Eläinlääkäri totesi Draamalla olevan varsin tyypillinen IBD-koiran suolisto, mutta ei kaikkein pahimmasta päästä. Tässä otteita Draaman pitkästä potilaskertomuksesta:

"Draama jännittää vähän selän painelua lannerangan lihaksissa, muuten niska, eturaajat ja lapojen seutu ovat paljon paremmat nyt kuin aikaisemmin.

Vatsaontelon painelussa tuntuu hieman kaasuiset suolet, sormin vain hieman paksuhkon tuntuiset. Draama jännittää hieman etuvatsaa, nielee pikkaisen kun etuvatsaa painellaan.

Draaman vatsaonteloa kontrolloidaan ultraäänitutkimuksin. Suolisto on aika kaasuinen, paksuus vaihtelee normaalista noin 2.2-2.5 mm, keski- ja etuohutsuoli on paksu 4,5 mm. Paikoin suolen seinämä on hieman suttuinen, pääosin erottuvuus on hyvä. Suoliston liike on vähäistä, paikoin edestakaista. Mahalaukussa on ruokaa, mahalaukun seinämä on paikoin tiivis, mutta ruuasta venytettynä normaalin paksu 5-8 mm. Mahalaukusta lähtevä ohutsuolen alku on hieman paksuuntunut, ja siinä on paikallaan olevaa nestekertymää, selvästi epänormaalin liikkeen omaavasti. Haima vasemmalla on rauhallinen, oikealla hieman turvonnut ja heikkokaikuinen. Vapaata nestettä ei näy vatsaontelossa. Suoliliepeessä on muutama hyvin kookas imusolmuke 6-7 mm kokoisia. "

Syytä tilanteen huononemiseen voi vain arvailla. Ehkä mahdollinen taannoinen vatsapöpö huononsi tilannetta, tai ehkä suolisto tykkäsi kyttyrää Inupektista, tai sitten molempia. Joillekin suolistosairaille inuliini on pahasta.

Etukäteen pelkäsin ultrassa eniten karvojen ajelua, kun muistin liiankin hyvin, millainen härdelli viime kerrasta tuli. Draama kun oli sitä mieltä, että sen elämä on nyt kokonaan ohi, eikä edes sängystä voi aamulla nousta. Sitten kun emäntä julmasti pakotti, niin kulkemaan pystyi vain kyyryssä seiniä pitkin luimistellen. Infosin eläinlääkäriä tästä ongelmasta, ja hän ajoi karvat vähän säästeliäämmin. Jes, mitään ongelmia ei asiasta tällä kertaa tullut!

Lääkitykseksi tuli viikon ajaksi Trikozol ja Cerenia. Niin tuli myös ummetus, josta rupesin kahden vuorokauden jälkeen jo hermoilemaan, kun se ei ole Draamalle tyypillistä. Eläinlääkäri sanoi lääkityksen aiheuttaneen tämän, mitä ihmettelin, kun sama lääkitys ei ennen ole moista aiheuttanut. Eläinlääkäri totesi, että silloin Draaman uloste on varmaan lähtökohtaisesti ollut pehmeämpää kuin nyt. Ulostuslääke, psylliumin kaksinkertaistaminen ja Trikozolin lopettaminen saivat suolen taas toimimaan. Pienen tauon jälkeen Trikozolia jatkettiin taas, mutta ummetus uusiutui, joten kuuri jätettiin kesken. Cereniaa eläinlääkäri sen sijaan kehotti antamaan vielä toisenkin viikon, koska vointi ei ollut parantunut toivottua tahtia.

Välillä Draamaa sai tosissaan vetää perässä lenkillä, joten pitkällä ei käyty. Monesti saimme tyytyä muutaman sadan metrin lenkkiin. Parempina hetkinä pääsimme jopa hurjaan puolentoista kilometrin lenkkiin, mutta silloinkin joskus loppumatkasta hidastelu alkoi taas. Toissa sunnuntai oli kokonaisuutena hirveä päivä, kun Draamalle ei tullut yhtään reipasta hetkeä lenkillä, kuten yleensä sentään jossain vaiheessa oli tullut, ja se oli muutenkin kovin vaisu ja iloton koko ajan. Onneksi seuraavana päivänä se taas kiinnostui asioista eri tavalla ja oli metsälenkillä suorastaan iloinen ja vauhdikas.


On ollut masentavaa taas rajoittaa Draaman elämää entistäkin enemmän, ja samalla koko muun lauman. Pahimpina hetkinä olen miettinyt, että noustaanko tästä vielä. Ja jos noustaan, niin montako kertaa vielä pudotaan. Milloin tulee raja vastaan, kun nytkin tuntuu, että järki lähtee. Mikä on enää reilua koiraa kohtaan, ei tällainen oikein liikkumaan ja tekemään luodun koiran elämää ole. Tilanne voi parantua, kuten ennenkin on huonon kauden jälkeen käynyt, mutta onko sellainen tila koskaan kovin pitkäaikainen, sitä ei voi kukaan ennustaa. Nyt kun Draaman sairaus on selvillä, niin tiedän myös sen, että muutamat alkuaikojen outoudet olivat oireita tästä sairaudesta. Silloin sairaus vain oli paljon lievempi.

Onneksi Draama tällä hetkellä jo selvästi nauttii ulkoilusta lyhyitä huonompia hetkiä lukuun ottamatta, sillä on pilkettä silmässä ja se leikkiikin välillä. Vaikka pystymme jo tekemään pidempiä lenkkejä kuin vielä hetki sitten, niin normaaliin emme vielä ole palanneet, eikä mitään retkiä todellakaan uskalla harkita. Hetkittäistä hidastelua kuitenkin tulee toisinaan, ja joskus Draama äkkiä stoppaa ja katsoo minua anovasti tai paineistuu hetkeksi jonkun tuntemuksen takia, mutta jatkaa sitten yleensä nopeasti taas lenkkiä. Taaksepäin kun katsoo, niin turhan paljon on noinkin nuoren koiran historiassa ollut erilaisia huonompia jaksoja rajoituksineen, milloin vatsavaivoista ja milloin rankavaivoista johtuen. Pitkiä aikoja olen välillä saanut kyntää syvällä erilaisten synkempien tunteiden suossa. Siellä on ollut ahdistusta, surua, epätietoisuutta, huolta, pelkoa ja luopumista.

Nyt Draamalle on tarkoitus taas aloittaa ruokakokeilu ankka-perunaruoalla, jota se kokeili hetken jo keväällä. Silloin se vain sai ohessa myös sittemmin epäsopivaksi osoittautunutta Hill'sin ruokaa, joten kokeilun tulosta ei voi pitää luotettavana. Tilanteen niin vaatiessa saattaa edessä olla kortisonilääkitys tai joku muu puolustukseen vaikuttava lääke. Se taas sitten on aina oma lukunsa, että miten yksilö lääkitykseen vastaa ja tuleeko sivuvaikutuksia.

Saa nähdä, yksinkertaistuuko Draaman ruokavalio joskus. Olisi ihan kiva, jos keittämisrumba vähän vähenisi, kun nyt keitän sille parhaimmillaan kolmea ruokaa yhden päivän aikana. Hirssiä ja myskikurpitsaa keitän aina vähän varastoonkin, mutta kalkkunaa joutuu keittämään päivittäin. Ruokintakertoja on päivässä neljä, joten aikatauluja saa sumplia sen mukaan, että ruokintavälit olisivat järkevät. Useampi ruokintakerta on tarpeen jo siksikin, että tyhjä vatsa aiheuttaa herkästi kipuilua.

Tällaisina aikoina en hirveästi harrastuksia mieti, kun tärkein haaveeni olisi saada elää Draaman kanssa ihan tavallista arkea ja käydä kunnollisen pituisilla lenkeillä. Kunpa pääsisimme vielä tänä syksynä retkelle. Sen verran jotain pientä treenataan, ettei Draaman pää hajoa.



Pojille sentään kuuluu hyvää. Vinskin kutina ei loppukesästä enää mennyt ollenkaan pahaksi, ja loppui sitten kokonaan. Se on oma hömppä itsensä, energinen ja iloinen.

Kipi on ihan huumaantunut siitä, kun se pääsee haistelemaan tyttöjen hajuja joka lenkillä. Ja kun täällä on niin tiheä koirapopulaatio, niin varmaan on koko ajan jossain myös juoksuisia narttuja. On siinä pojalla kestämistä entiseen verrattuna, noinkohan sen eturauhanen kauaa tätä menoa kestää poksahtamatta...

Nolo juttukin tuossa taannoin sattui, kun Kipi pihalla ryntäsi tiukkana aidalle, kun kadulla meni ohi kaksi collieta. Ja seuraavassa hetkessä se äkkiarvaamatta liiteli kevyesti 120 cm korkean aidan yli ja tupsahti kadulle collieiden nenän eteen. Se meni tempauksestaan itsekin hämilleen, eikä lopulta oikein tiennyt, miten olisi collieihin suhtautunut. Narttuja ne eivät selvästikään olleet, koska silloin se olisi ollut mielin kielin ja toivottanut ne tervetulleiksi vaikka sisälle asti. Uroksista Kipi ei pidä, jos ne ovat liian lähellä, mutta tappelua se ei hae, ja on aina väistänyt hyökkääviäkin koiria. Nöyränä poikana se sitten palasi käskystä takaisin pihaan. Kuumottava tilanne, mutta en todellakaan ennalta arvannut, että Kipi ylittäisi aidan ihan tuosta vaan. En ehtinyt reagoida millään tavalla, kun se jo oli aidan väärällä puolella. Maailma menetti Kipissä kyllä hyvän pk-esteen hyppääjän! Näin siitä kyllä jo nuorena, että esteestä tuskin olisi sille ongelmaa tullut, niin ketterä, rohkea ja rento hyppääjä se oli.

Ihmeen hyvin meidän maalaisjuntit ovat taajamaelämään sopeutuneet. Saa nyt nähdä, että tuleeko tästä meille pitkäaikaista kotia, kun epäilen vahvasti, ettei täälläkään sisäilma kunnossa ole. Naapurissakin on jo reilut seitsemän viikkoa kuivattu ja remontoitu kosteusvauriota. Sen jo tiesinkin, ettei sisäilmaltaan terveitä asuntoja pilvin pimein ole, joten olisihan se ollut melkein lottovoitto sellaiseen osua, vaikka aistinvaraisesti asunto ihan kelvolta vaikuttikin. Mutta hei, jos jotain positiivistakin, niin seuraavassa muutossa on ihan todella paljon vähemmän muutettavaa tai kaatopaikalle kärrättävää tavaraa.