Huoltoa ja pohdintoja

Viime viikolla kävimme taas Iso-Valkeella. Jes, Vinski ei taaskaan kutissut uinnin jälkeen, vaikkei turkkia ole edelleenkään leikelty ja vaikken tällä kertaa edes pessyt sitä reissun jälkeen. Iso-Valkeen reissu oli helteinen, mutta nyt on taas ollut vähän viileämpää. Minä ja koirat tykkäämme. 

Alkuviikosta Vinski kävi kraniohoidossa. Olin pähkäillyt, että veisinkö sen seuraavaksi ultrakylmähoitoon vai laseriin, mutta päätin aloittaa kraniohoidosta ja jutella löydösten perusteella kraniohoitajan kanssa siitä, mitä täsmähoitoa seuraavaksi kannattaisi mieluiten käyttää.

Hoidettavaa löytyi jonkin verran, ja Vinskin vakituiset liikkumiseen vaikuttavat ongelmakohdat ovat tietenkin selkä ja kyynärät. Selässä oli jäykkä kohta, kyynäristä oikeanpuoleinen oli huonompi kuten ennenkin. Kraniohoitaja oli sitä mieltä, että ultrakylmähoito olisi Vinskille laseria tehokkaampi ja suositteli sitä annettavaksi kyynäriin pienemmät suihkaukset kuin viimeksi, ja lisäksi käsittelemään myös selän ongelmakohdan kylmähoidolla.

Onnekkaasti paikalla oli samaan aikaan myös ultrakylmähoitoja tekevä hoitaja, ja hän ehti käsitellä Vinskin heti kraniohoidon jälkeen. Eihän se ollut kuin parin minuutin juttu. Vinski selvästi muisti sopen, jossa kylmähoito viimeksi tehtiin, ja yritti aluksi maastoutua pöydän alle. Yllätyin, kun se silti otti suihkaukset reippaana ja tyynenä vastaan. 

Kipi oli mukana ihan jo senkin takia, että sen painoa pitää tarkkailla, ja tuolla sattuu olemaan vaaka. Painoa oli tullut lisää 400 grammaa edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, joten suunta on oikea. Ja sai Kipi lyhyen kraniokäsittelynkin Vinskin jälkeen, kun se kuulemma oli sitä heti meidän saapuessa pyytänyt 😀 Siltä löytyi niskasta laitettavaa. Vinski istui oman käsittelynsä ajan, mutta Kipi makoili välillä sen käsittelyn aikana kyljellään hoitomaton reunalla, ehkä toiveikkaana odottamassa omaa vuoroaan. Siinä on kyllä hoitomyönteinen koira, jonka hoitosuhde juuri tähän kraniohoitajaan alkoi jo alle vuoden iässä. Ei se silloin alkuaikoina aina ollut niin hoitomyönteinen, mutta sillä oli isot jumit silloin nuorella iällä.

Vinski sai kylmähoitoa kyynäriin vähän varovaisemmin siksi, että sille viimeksi tuli niin selkeä pahenemisreaktio. Reaktio loiveni päivien mittaan vähitellen kuin huomaamatta, kunnes tajusin, että sehän liikkuu jo hyvin. Tällä kertaa ei mitään pahenemisreaktiota näkynyt ensimmäisenä päivänä, toisena välillä näkyi jotain, sen jälkeen vain ajoittain jotain. Joutuuhan siinä kroppa kuitenkin käymään läpi oman prosessinsa joka kerta ja se ottaa aikaa.

Hieno juttu, jos tämä on sopiva tukihoito Vinskille, kun lääkkeitä sille voi antaa vain rajallisesti. Neurontin menee koko ajan, mutta tulehduskipulääkkeitä ei voi antaa. Librelaa Vinski ei myöskään ole tänä vuonna enää saanut, kun siitä ei näyttänyt olevan ensimmäisen kerran jälkeen enää hyötyä. 

Virtsankarkailuun Vinskille kokeiltiin taas lääkitystä keväällä. Ensin annoin sille varastosta löytyneet Rinexinin loput. Enää kyseinen lääke ei ole markkinoilla. Hämmästyin, kun virtsankarkailu sen jälkeen loppui melkein kokonaan. Kun Rinexin loppui, niin oli pakko vaihtaa Propaliniin. Sen teho oli huonompi, mutta sekin näytti aluksi auttavan jonkin verran, myöhemmin ei ehkä niinkään. Suunnitelmissa on jättää se nyt kokeeksi pois ja katsoa, muuttuuko tilanne. Aina voi jatkaa lääkkeen antamista, jos tilanne huononee.

Eläinlääkäri arveli virtsankarkailun edelleen johtuvan selästä, joten se on vähän jännä, että virtsankarkailulääkitys näytti aluksi auttavan. Virtsankarkailua sinänsä en jaksa stressata, kun ei Vinski mitään lammikoita sisälle kuitenkaan tee eikä edelleenkään itse edes huomaa koko asiaa. Välillä pissaa ei valu juuri ollenkaan, välillä sitten pieniä määriä.

Aina joskus ulos lähtiessämme on tullut mieleen, että olisihan se mukavampaa astua suoraan ulos omasta ovesta ja säästää vanhat koirat kulkemasta rappukäytävässä ja hississä, ja että pitäisikö asialle tehdä jotain muuta kuin laiskasti ja harvakseltaan selata asuntoilmoituksia. Päätinkin käydä fiilistelemässä kahden tarjolla olevan asunnon ympäristöä ja miettiä, että voisiko niistä vakavammin kiinnostua vai ei. Tiesin, että mitään täydellisiä matcheja ne eivät olisi, mutta toinen oli rivari ja toinen luhtitalon alakerta, joten suora ulospääsy omasta ovesta toteutui kyllä.

Kummankaan asunnon lähiympäristö ei kuitenkaan ollut kovin miellyttävä. Ei jatkoon. Meidän nykyinen lähiympäristö on mukavampi, kun suoraan pihalta pääsee metsäpolulle ja koko lenkin voi halutessaan tehdä luonnon keskellä asfalttikaduille poikkeamatta. Lähipuistosta tykkää koko meidän jengi. Naapuruston koiranomistajat antavat hyvin tilaa toisilleen, eikä meidän rapussa asu montaa koiraa, joten yllättäviä kohtaamisia hississä tai rapussa ei juuri tule.

Asumme toisessa kerroksessa, ja kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa asuu oranssi kissa, joka välillä oleskelee oman ovensa edustalla rapussa. Siinä se tyynenä ja tyytyväisenä makoilee. Ilmeisesti se saa hupia tarkkaillessaan siinä tapahtumia, ja siksi sille välillä jätetään ovi auki rappuun. Ei se koskaan minnekään siitä lähde, ja usein omistaja sulkee oven siinä vaiheessa, kun kuulee jonkun liikkuvan rapussa. Joskus pimeällä ulos lähtiessä erottaa vain kiiluvat silmät yläkerrassa, johon meidän ovelta on suora näköyhteys. 

Lenkillä tulee tuttuja naamoja vastaan. Entinen pietarilainen katukoira on Kipin inhokki, kun se aina haukkuu aggressiivisesti, eikä Kipikään silloin hiljaiseksi jää. Sen sijaan usein vastaan tulevaa käppänäkaksikkoa Kipi kovasti rakastaa. Se heiluttaa iloisesti häntäänsä ja vikisee haikeasti ja innokkaasti kaksikon perään ihan joka kerta, ja mikä hauskinta, niin käppänät aloittavat myös vikinän jo nähdessään meidän lähestyvän. Kohtaamiset hymyilyttävät aina meitä hihnojen toisiakin päitä. Kaikki nartut eivät mitään vastakaikua Kipille suo, se yksikin bichon frise vain tuiskahtaa Kipin kaihoisalle vikinälle.

Kyllä minä tätäkin paikkaa jään joiltain osin kaipaamaan, jos joskus pois muutan. Ja sen todellakin totesin, etten mihin tahansa kämppään muuta vain siksi, että se on maan tasalla. Huomattavasti kauemmas jos muuttaisi, niin löytäisi paljon helpommin kämpän, joka täyttää useimmat kriteerit. Mutta tällä hetkellä sijaintikin on tärkeä kriteeri. Esimerkiksi koirien huoltojoukkojen ja vakieläinlääkärin haluan pysyvän jollain lailla kohtuullisen matkan päässä. Sekin on kiva, että entiset asuinpaikat ovat kohtuullisen lähellä. 

Sitten kun koirista aika jättää, niin en tiedä, haluanko edes enää muuttaa jonnekin kauas metsän reunaan ilman niitä. Mitä itua siinä olisi, kun miettisin vain koko ajan, että sellainen paikka pitäisi ehdottomasti saada jakaa koirien kanssa? Jotain tuntuisi koko ajan puuttuvan. 

Puistossa meillä oli hiljattain mieleenpainuva kohtaaminen erään vanhemman naisen kanssa. Hän lähestyi meitä joenvarren metsäpolulla, ja ohjasin koirat ohittamaan mahdollisimman reunaan. Nainen sanoi, että anna tulla tänne vaan. Hän halusi tervehtiä koiria ja kertoi oman 16-vuotiaan koiransa kuolleen juuri edellisenä päivänä. Hän oli tullut ulos, koska ei pystynyt olemaan kotona, ja oli miettinyt, että pitää varmaan ryhtyä puita halaamaan. Sitten tulimme me ja hän pääsi seurustelemaan innokkaiden ja iloisten koirien kanssa. Me kuulemma pelastimme hänen päivänsä.

Voi miten hyvin tunnistin tuon tarpeen lähteä ulos, ja kerroinkin sen naiselle. Samaa tein itse kun Draama kuoli. Enkä voinut olla ajattelematta, että näinkö tässä naisessa samalla oman tulevaisuuteni. Sen, missä kuljen ulkona yksin ilman yhtäkään koiraa ja mietin, että pitäisikö ehkä halata puuta.

Taannoisen hyvin hetkelliseksi jääneen harmituksen jälkeen eivät koiraharrastukset ole taaskaan herättäneet minussa harmitusta tai erityistä kiinnostusta. Ei minulla ole mitään hinkua päästä tällä hetkellä harrastamaan mitään lajia, ei sitä B-tottistakaan. Olisin silti toivonut, että B-tottis olisi tullut jo viimeisten kolmen koirani aikana, koska pk-jutut olisivat sopineet niille niin hyvin, ja olisi ollut mielekästä kun olisi ollut pienimuotoisia tavoitteita. 

Jos nyt pystyisin ottamaan uuden koiran, niin en valitsisi sitä sillä perusteella, että siitä voisi tulla hyvä harrastuskoira. Katsoisin, mitä vastaan tulee. Kodinvaihtaja tai rescue olisivat vahvoja vaihtoehtoja. 

Ennen Kipin tuloa olin jo aika hyvin sopeutunut elämään ilman tavoitteellista harrastamista. Sitten tuli Kipi ja myöhemmin Draama, ja Vinskinkin kaivoin vielä telakalta, nuorihan se vielä silloin oli. Luopumisprosessia vaikeutti juuri se, että siitä tuli niin pitkä ja polveileva. Välillä toivoa oli, sitten taas kaikki romahti. Yksikään koira ei lopulta voinut pk:ta yhtään tavoitteellisesti harrastaa, kun ei sitä B-tottista vielä silloin ollut. Tokosta taas ei koskaan tullut poikien juttua. Draaman kyllä, mutta sen kohdalla terveystilanne pitkälti romutti tokouran.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi kannattanut nopeammin jättää toko poikien kohdalla ihan vaan höntsäilylajiksi. Olisi pitänyt myöntää itselleen, että ei toko tavoitteellisessa muodossa nyt vaan ollut niiden pala kakkua. Kipillä ei ollenkaan, Vinskillä ei enää alempien luokkien jälkeen. Kyllä meillä hauskaa oli, eikä koiria koskaan painostettu sellaiseen muottiin, johon niistä ei ollut. Mutta itse olisin päässyt helpommalla, kun olisin aiemmin suuntautunut tokossa pelkkään höntsäilyyn tai olisin etsinyt meille jonkin muun lajin. Tai päättänyt olla ihan vaan ilman mitään tavoitteellisempaa lajiharrastamista. Ei olisi tarvinnut analysoida kaikkea puhki ja lyödä päätänsä seinään niin paljon huomatessaan, etteivät hommat useinkaan edistyneet kuten olisin luullut ja toivonut. Kaiken sen ajan ja tarmon olisi voinut suunnata toisin. 

Kipi oli tokossa vähän ADHD-tyyppinen persoona. Jos ympäristössä oli liikaa ärsykkeitä, niin se ei pystynyt keskittymään hyvin. Samoin kun se seurustelee ihmisten kanssa, niin sen on vaikea keskittyä rauhassa ottamaan rapsutuksia pitkäkestoisesti vastaan vaan se höseltää ja häseltää, ja joskus menee hetkeksi sivuunkin ilmeisesti rauhoittelemaan itseään. Vinski sen sijaan on rauhassa aloillaan vaikka miten kauan rapsutuksista ja silityksistä nauttimassa. Kipikin joskus, mutta sen yleisolemus on silti usein levoton näissä tilanteissa, 

Ylivilkas Kipi ei silti kokonaisuutena missään nimessä ole, vaikka voi joskus siltä vaikuttaa, enemmänkin sen vain on joskus vaikea keskittyä. Vinski sen sijaan on erittäin keskittymiskykyinen lähes kaikessa. Uloslähdöistä Kipi menee kierroksille (niin kyllä Vinskikin, mutta paljon lievemmin), ja purkaa itseään silloin retuuttamalla pehmoleluja ja puremalla niitä raivoisasti. Se onkin ainoa tilanne, missä se pehmoleluja käyttää ja ainoa syy, miksi meillä niitä lattioilla yhä on, vaikka se varsinainen pehmoleluilla leikkijä onkin ollut poissa jo lähes kaksi vuotta.

Jälkeen Kipi on aina osannut keskittyä paljon paremmin, ja jälki olisi sopinut sille tavoitteelliseksi lajiksi niin paljon paremmin kuin toko. Nenänkäyttölajeissa se saa olla tärkeimmän ja luontaisimman aistinsa varassa, eikä ympäristössäkään silloin välttämättä ole niin paljon ärsykkeitä. Sen motivaatiokin tällaiseen työskentelyyn on parempi. 

Kipistä on aina ollut todella vaikeaa ottaa kuviakaan. Monelle bortsulle tyypilliseen tapaan se vetää korvat heti linttaan kun kamera ilmestyy näkyviin, mutta sen lisäksi se myös pälyilee koko ajan oikealle ja vasemmalle ja sitä on tosi vaikea saada katsomaan sekuntiakaan kameraan päin. Samaa pälyilyä se pahimmillaan harrasti tokossakin, joskin lievemmessä muodossa.

Kyllä Kipi osasi olla ihan hieno tokokoira välillä; iloinen, motivoitunut ja oppivainen. Siksi jaksoin pitkään uskoa, että lajiin kannatti panostaa, ja ehkä ailahtelu joskus loppuisi. No ei se loppunut. Kipin vahvuudet ovat muualla kuin tokossa. Eivät kaikki bortsutkaan mene tokomuottiin, eihän Vinskikään mennyt. Enää en taida mennä itsekään! Jos koskaan olen täysin mennytkään. Kivoja muistoja meille kyllä tokoilustakin poikien kanssa jäi, että ei sitä nyt katua tarvitse kuitenkaan.

Kipin piilevät selkäongelmatkin varmaan osaltaan vaikuttivat sen tokoiluihin nuoruudessa, mutta toisaalta ne eivät näkyneet nenänkäyttölajeissa tai arjen käytöksessä, mikä ehkä kertoo jotain kuitenkin. Siinä missä Vinski jaksaa seurata minua vaikka miten pitkään ihastuneesti tuijottaen, niin Kipi ei. Sen mieli alkaa vaeltaa, se alkaa jossain vaiheessa todennäköisesti jätättää tai pälyillä. Ja aika joutavaa puuhaahan pitkä seuruu kaikkine pilkuntarkkoine sääntöineen onkin.😁 Onnistuessaan toki hienon näköistä yhteistyötä.

Loppuun vielä pari kuvaa siitä, mitä kaikkea voi puistossa tulla vastaan.

Sydänultrassa

Viime maanantaina oli Kipin sydänultra. Paikka oli tuttu, mutta eläinlääkärinä tämän alan spesialisti. On tullut tuolla kyllä käytyä kevään ja kesän mittaan niin usein ja muutama soittopyyntökin on tullut eläinlääkärille jätettyä, että meidät tunnetaan jo hyvin. 

Käynti klinikalla alkaa aina pysäköintiluvan noutamisella tiskiltä. Vaihtoehtona on maksaa pysäköinti itse tai saapua julkisilla. Ennen minulta parkkilupaa pyytäessäni usein varmistettiin millä nimellä ajanvaraus on, ettei lupa joutuisi vääriin käsiin. Kevään mittaan minun ei tarvinnut lupaa edes pyytää, kun hoitaja totesi heti minut nähtyään, että parkkilupaa varmaan olet vailla. Ultrakäynnillä hoitaja tiskin takana ojensi minulle parkkiluvan mitään sanomatta heti naamatauluni nähtyään, enkä taaskaan ehtinyt edes suutani avata. Kun myöhemmin toin Kipin sisälle, niin ei minun tietenkään tarvinnut erikseen edes ilmoittaa sitä saapuneeksi. Näin se homma etenee, mutta ei se nyt pelkästään iloinen asia ole, että kuuluu klinikalla jo vakikalustoon...

Sydänlääkäri kuunteli ensin Kipin sydämen, ja saman sivuääänen hän kuuli kuin meidän oma lääkärikin. Sitten Kipi vietiin ultraan. Ensin siltä ajettiin karvat pieneltä alueelta molemmista kyljistä kainaloiden läheltä, että saatiin kurkistusaukot. Niin tuuheaturkkinen tuo tyyppi on, ettei kaljuja laikkuja edes huomaa ellei tiedä etsiä niitä.

Kipi makasi kiltisti ja hievahtamatta pöydällä vuorotellen molemmilla kyljillään tutkimuksen ajan. Välillä eläinlääkäri ojensi sille makupalan, joka kelpasi mainiosti, joten siitäkin näki, ettei stressiä ollut sille liikaa.

Syy sivuääneen selvisi. Lainaan tähän tekstiä kotiutusohjeista:

"Kipillä on todettu sydämen sivuääni, oireeton.

Yleistutkimuksessa Kipi virkeä ja reipas. Sydämen kuuntelussa systolinen sivuääni 3/6, syke rauhallinen ja sydämen rytmi normaali. Sydämen ultraäänitutkimus ja tutkimuksen aikainen sydänsähkökäyrä. Normaali eteisrytmi. Todetaan molemmilla puolilla eteisten ja kammioiden välisissä läpissä rappeumaa ja paksuuntumista, vasemmalla selkeämmät muutokset. Muutosten vuoksi läpät eivät enää sulkeudu normaalisti ja vasemmalla läppien väliin jää selvä rako. Läppävuoto on vasemmalla kohtalainen, oikealla pieni. 

Sydämen vasen puoli on läppävuodon seurauksena alkanut muokkautua, vasen eteinen on laajentunut ja vasen kammio pyöristynyt. Sydän on vielä kompensoinut tilannetta eikä vajaatoimintaa ole, mutta Kipin laihtuminen voi olla osaltaan tähän liittyvää. 

Aortta ja keuhkovaltimot ovat normaalit.

Aloitetaan Kipille sydänlääkitys ohjeen mukaan heti tänään illalla. "

Eli niin tuli Kipillekin sitten loppuiän lääkitys ja uusi diagnoosi. Lääkityksen on tarkoitus hidastaa sairauden etenemistä. Se saattaa myös parantaa sydämen tilaa niin, että seuraavassa ultrassa muutokset ovat lieventyneet. Kontrollitutkimusta eläinlääkäri suositteli ensi kevääseen. 

Kipi oli koko käynnin ajan reipas ja iloinen poika ja sai paljon rapsutuksia eläinlääkäriltä ja hoitajalta. Se kyllä osaa nauttia huomiosta ja vaatiakin sitä. Välillä se heittäytyi selälleen lattialle pyytämään maharapsuja. Muiden koirien perään se odotustiloissa välillä vinkui haikeasti ja olisi halunnut mennä tervehtimään. Hämmästyin, kun huomasin osan niistä olevan uroksia. Onko Kipillä polla noin sekaisin tyttöhuolien takia. Voi olla niinkin, että ne urokset olivat kastraatteja, eivätkä niin vahvasti haisseet uroksilta sen takia, ja Kipi opportunistisesti oletti kaikki koirat nartuiksi. 

Onpa hyvä juttu, että Kipin sydänsairaus saatiin kiinni ennen kuin se ehti edetä vajaatoiminnaksi. Jos vajaatoimintaa olisi ollut, niin Kipi olisi saanut myös nesteenpoistolääkityksen. Läppärappeuma ilmaantuu koirille ikääntymisen myötä, mutta alttius on lähes aina perinnöllinen. Tulevaa ei tämänkään parantumattoman vaivan suhteen voi tietää, mutta päivä kerrallaan tässä muutenkin elellään.

Lääkkeeksi Kipille tuli Cardisure, ja se aloitettiin ohjeen mukaan jo samana päivänä. Vähän hankalaa lääkityksessä on se, että lääke pitää antaa tyhjään vatsaan kaksi kertaa päivässä. Pitää siis miettiä, miten ruokailut ajoittaa. 

Nyt on sitten laumassa kaksi koiraa, joita pitää lääkitä noin 12 tunnin välein. Ensimmäisenä aamuna, kun pojat olivat lääkityksen suhteen vielä ihan eri rytmissä, niin tajusin illalla unohtaneeni Vinskin aamulääkkeet kokonaan. Olin niin keskittynyt Kipin vasta alkaneeseen lääkitykseen ja aamupalan ajoitukseen suhteessa lääkkeeseen, että unohdin antaa Vinskille aamupalan jälkeen sen omat lääkkeet. Nyt siirsin pojat samaan aikatauluun lääkkeiden suhteen, mutta se ei välttämättä jatkossa aina onnistu. Ihan riippuu omista aikatauluista ja Kipin ruokinnan aikataulusta. 

Isot poikkeukset päiväohjelmassa ovat se kompastuskivi, joka voi joskus pakottaa antamaan lääkkeet ns. väärään aikaan. Ja Vinskin kanssa saattaa joskus tulla eteen tilanne, missä Neurontin annetaan kolme kertaa päivässä, mikä onkin sitten jo huomattavasti sitovampaa ja haastavampaa. 

Kipi on tosiaan taas turhankin hoikassa kunnossa. Kun punnitsin sen ultrakäynnillä, niin paino oli tullut alas 700 grammaa rokotuskäynnin jälkeen eli alle kolmessa viikossa. Toki Kipi oli myös paastonnut varmuuden vuoksi ultraa varten (jos olisi pitänyt rauhoittaa tai ottaa verikokeita) ja syönyt hetken aikaa kevyemmin ripulin takia, mutta se ei varmaan kaikkea selitä. Onhan se iso ero silti noin lyhyessä ajassa noin kevyelle koiralle.

Eläinlääkäri sanoi laihtumisen voivan olla yhteydessä sydämeen. Vaillinaisesti toimiva sydän vie paljon energiaa. Tällainen vaihtoehto ei tietenkään ollut käynyt mielessä aiemmin, vaan olin ajatellut laihtumisen johtuvan Kipin yleisestä taipumuksesta hoikkuuteen hyvästä ruokahalusta huolimatta, ripuleista ja vilkkaasta hormonitoiminnasta. On niilläkin varmaan osuutta asiaan. Se viime vuoden poikkeuksellinen lihomisepisodi on jo pitkään ollut historiaa. 

Ruokaa pitäisi tietenkin antaa vielä selvästi enemmän. Hankalaksi asian tekee Kipin ajoittainen taipumus ripuleihin. Se oli tässä välissä kaksi kuukautta ripuloimatta, mikä oli pisin tauko ripuloinnissa sen jälkeen kun se taas loppusyksyllä alkoi. Sitten sille taas tuli kolmen päivän ripuli. Ei mikään sellainen kuin kunnon mahataudissa, se vain teki joka päivä yhden ripuliulosteen. Mutta ruokintaa piti tietenkin taas keventää, eikä ruoka ripulin aikana niin hyvin edes imeydy. Ja pahimmillaan ripulia on ollut jopa viikoittain.

Hirvittääkin nyt se, että miten ripuleita jatkossa esiintyy ja miten Kipin vatsa reagoi ruoan määrän lisäämiseen. Joskus on näyttänyt siltä, että isompi ruokamääräkin aiheuttaa löysyyttä. Ripulin syy on edelleen mysteeri, sitä nyt vaan välillä tulee noille molemmille. Ehkä jokin ympäristötekijä aiheuttaa sen, ehkä niiden bakteerikanta on hieman epätasapainossa.

Vinskilläkin oli tauko ripuleissa keväällä, mutta sitten sillä oli yksi ripuliepisodi jo ennen Kipiä.  Eläinlääkärin tutkimuksissa molempien mahat ovat tuntuneet hyviltä, ei aristusta tai mitään poikkeavaa suolistossa, mikä on tietenkin helpotus, kun kokemukset suolistosairaan koiran kanssa elämisestä kummittelevat taustalla. Ja meidän eläinlääkärillä kyllä on tarkat näpit, ja hän on juuri näihin ongelmiin erikoistunut. Ei kyllä poikien oireilusta muutenkaan voi puhua edes samana päivänä Draaman kanssa. 

Kipi on nyt myös jo kolmas koirani putkeen, jonka kohdalla anestesia ei ole mikään läpihuutojuttu, jos sekin pitäisi viedä esimerkiksi hammashoitoon. Vielä nyt sillä on eläinlääkärinkin mukaan vain vähän hammaskiveä. 

Hammaslääkärissä ja muita kuulumisia

Talvi oli tosiaan loputtoman pitkä ja järjesti vielä pari jälkinäytöstäkin. Oli siinä ihmettelemistä, kun huhtikuun loppupuolella satoi kymmeniä senttejä lunta, oli autoja pitkin tienpenkkoja ja bussiliikenne joillain teillä kokonaan seis. Taloyhtiön pihatalkoot peruttiin kahtena lauantaina peräkkäin. Aamuisin oli pakkasta, ja kiikutin autoon takaisin sisätilalämmittimen, jonka olin ehtinyt jo viedä kesäsäilöön. 

Ei heti välttämättä tulisi alla olevia kuvia katsoessa mieleen, miten lähekkäin ne on otettu. Ensimmäinen 21.4., toinen 23.4. ja kolmas 3.5.

Huhtikuun alkupuolella huomasin Vinskin ikenessä pienen verestävän kohdan. Siinä vaiheessa ei voinut tietää, liittyikö se jotenkin hampaaseen vai oliko Vinski ehkä loukannut ikenen johonkin. Haava näytti rauhoittuvan itsestään aika hyvin sinä aikana, kun odotimme pääsyä eläinlääkärin tarkastukseen, ja arvelin jo kyseessä olleen ulkoisen vamman. 

Menimme varmuuden vuoksi kuitenkin eläinlääkäriin, ja hyvä niin. Eläinlääkäri kun vähän paineli ientä, niin sieltä tursusi pieni määrä mätää. Diagnoosi oli jo sillä selvä: hammasjuuripaise. 

Vinski tutkittiin muutenkin läpikotaisin, koska tilanne aiheutti tietenkin pähkäilyä sen tulevaisuuden suhteen. Että mitä kannattaisi tai ei kannattaisi tehdä. No, ainahan meidän eläinlääkäri tutkii koiran kokonaan läpi vaikka menisi vain näyttämään silmää, mutta tällä kertaa otettiin myös veriarvot uudestaan, koska munuaiset olivat kysymysmerkki anestesiaa ajatellen. Viimeksi arvot oli katsottu syyskuussa. Veriarvoissa kaikki muu oli hyvin, mutta maksa-arvo ALAT oli edelleen noussut, ja munuaisarvot olivat ihan rajalla, kuitenkin hitusen laskeneet viime kerrasta. Varmaan siksi, ettei Vinski enää ole ollenkaan saanut tulehduskipulääkkeitä.

Reiden lipooma oli kasvanut siitä, kun se syyskuussa havaittiin, mutta haittaa se ei edelleenkään aiheuta. Meibomin rauhaskasvain oli myös hieman kasvanut, mutta se ei vielä hankaa silmää, ja vuosiahan se on tuossa jo ollut. Yleisesti ottaen Vinski oli eläinlääkärin mukaan ikäisekseen aika hyväkuntoinen. 

Eläinlääkäri totesi anestesian edelleen olevan Vinskille riski munuaisten takia. Ja kun kyseessä oli vanha koira, jolla oli useampia vaivoja, niin se teki tilanteesta muutenkin kimurantin. Ei kukaan sitä voisi ennustaa, miten Vinski vaikkapa pärjäisi lähitulevaisuudessa selkänsä ja kyynäriensä kanssa. Jos munuaiset eivät ottaisikaan anestesiasta itseensä, niin loppuelämä saattaisi silti jäädä hyvin lyhyeksi muista syistä johtuen.

Vinski sai heti antibioottikuurin, joka rauhoitti suun tilannetta ja soi minulle hieman lisää miettimisaikaa. Se oli todella vaikea päätös. Hämmästyttävää oli myös se, että edes jouduin tällaista päätöstä tekemään. En syksyllä uskonut Vinskin elävän tänne asti, sellaisen kuvan sain eläinlääkärin tilannearviosta ja puheista silloin. Mutta infiltroiva lipooma ei ole kasvanut aivan hurjinta mahdollista tahtia vielä. Vinski on liikkunut mielellään ja ollut iloinen ja reipas. Muutama huonompi hetkikin on ollut, mutta ne ovat menneet ohi.

Mihinkään isosti kajoavaan ja pitkää toipumista vaativaan operaatioon en enää Vinskiä olisi laittanut. Lopulta päätin, että hammashoitoon mennään riskeistä huolimatta. En ollut valmis heti lopettamaan elämäniloista senioria, ja muita vaihtoehtoja ei operaation lisäksi tietenkään ollut. Jos loppuelämä jäisi hammashoidon jälkeen hyvin lyhyeksi, niin olisi ainakin yritetty eikä jossiteltavaa jäisi siltä osin. Vinski ansaitsi joka tapauksessa loppuelämän terveellä suulla, oli se sitten miten lyhyt tahansa.

Päätöstä hankaloitti kyllä loppumetreillä vielä se, että yhden retken jälkeen Vinskin etuliikkeet muuttuivat tosi huonoiksi juuri vähän ennen hammashoitoa. Emme olleet liikkuneet mitenkään ylenpalttisen paljon, mutta siinä kohtaa se ehkä oli Vinskille silti liikaa. Päätös horjui hetken ja vaati taas myös yhden keskustelun eläinlääkärin kanssa, mutta lopulta se piti kuitenkin.

Hammashoitoon pääsyä odotellessa kävimme kivoissa paikoissa ihan siltäkin varalta, että hammashoito koituisi Vinskin kohtaloksi. Olisin halunnut viedä sen uimaan, mutta siinä kohtaa vedet olivat turhan kylmiä vielä, joten koirat saivat tyytyä kahlaamaan.

Hammashoitoon Vinski sitten pääsi neljä viikkoa sitten. Se oli klinikalla koko päivän. Ensin se oli pari tuntia tipassa ennen operaatiota munuaisten tukemiseksi. Heräämisen jälkeen sitä nesteytettiin toiset pari tuntia. Eikä itse operaatiokaan ihan nopeasti mennyt, kun hampaanpoistoja tuli lopulta kolme, joista kaksi oli vähän enemmän aikaa vieviä poskihampaita. Röntgenissä löytyi hammasjuuripaiseen lisäksi hammas, jonka kohdalla oli tulehduspesäke ja yksi heiluva välihammas, jonka kohdalla oli parodontiittia. Sitä ei Vinskillä ole ennen missään kohtaa ollutkaan, lievää ientulehdusta kyllä. Mutta olipa hyvä juttu, että huonot hampaat saatiin pois, ja samalla tietenkin hampaat puhdistettiin.

Hammashoidon jälkeen oli muutama jännä päivä. Jos munuaiset olisivat ottaneet itseensä, niin se olisi todennäköisesti näkynyt 3-5 päivän sisällä. Ja sittenhän asialle ei olisi ollut enää mitään tehtävissä vaan se olisi koitunut Vinskin kohtaloksi. Vinskin juominen kuitenkin pysyi normaalilla tasolla eikä muutakaan ihmeellistä tullut. 

Vinskille meni antibiootti ja parasetamoli hammashoidon jälkeen, kun tulehduskipulääkkeet olivat tietenkin yhä pannassa. Ruokaa piti aluksi antaa usein ja vähän kerrallaan. Hyvin Vinski alkoi heti syödä. Ruoan piti olla pehmeää kahden viikon ajan, ja suuta piti huuhtoa kahdesti päivässä Hexarinsellä sama aika. Sitten alettiin taas normaalisti harjata hampaita päivittäin, ja Vinski sai maistella pieniä määriä vähän kovempaa ruokaa. Sille kyllä sitten tuli taas ikeneen tikkien kohdalle vähän verestävä ja turvonnut kohta, joten se on taas saanut jatkaa pelkän pehmeän ruoan syömistä tänne asti. Pehmeää koirien pääruoka muutenkin on, mutta aamuisin ne saavat pienen määrän kuivamuonaa, joka ei täysin pehmene pitkähköstä liotuksestakaan, joten se on nyt ollut Vinskiltä pannassa, samoin kuin puruluut.

Kävimme vielä jälkitarkastuksessa näyttämässä ientä kolme viikkoa operaation jälkeen, eikä se onneksi vielä niin paha ollut, että olisi vaatinut antibiootin. Sieltä oli ilmeisesti irronnut yksi tikki ja siihen oli osunut jotain kovaa. 4-5 viikon kuluessa pitäisi tikkien sulaa itsestään.

Liikkuminenkin on mennyt huimasti parempaan taas. Vinski kävi kolme päivää hammashoidon jälkeen kraniohoidossa oikomassa hoidosta tulleet jumit, ja sai samalla myös laseria.  Jumia oli erityisesti SI-nivelessä.

Osteopaatillakin olimme käyneet huhtikuussa ennen hammashoitoa. Vaikka talvi oli tuntunut kauhealta, loputtomalta ja liukkaalta, niin koirat olivat selvinneet siitä hyvin, mitään ihan kamalia jumeja ei kummallakaan ollut. 

Toissa viikolla sitten päätin kokeilla Vinskille ihan uutta hoitomuotoa, joka oli tullut tarjolle meidän kraniohoitajien vastaanotolle, eli ultrakylmähoitoa. Sitä annettiin kyynärniveliin. Kylmähoito aiheuttaa thermoshokin hoidettavaan kohtaan, ja se sitten aktivoi hermostoa ja kudosten omaa paranemisprosessia ja auttaa kipuun. 

Vinskin kohdalla kylmähoito oli erityisen jännä paikka, kun siinä suunnataan ääntä pitävä ja hiilidioksidikidesuihkua puhaltava härveli lähietäisyydeltä hoidettavaan kohtaan. Homma muistutti vähän föönaamista, jota kohtaan Vinski on kehittänyt fobian. Syötinkin Vinskille aluksi nameja siitä, että se näki härvelin ja sitten siitä, että härveliä suihkautettiin kauempana. Sitten syötin sitä koko ajan, kun suihkaus kohdistettiin kyynäriin. Vinski antoi yllättävän hyvin tehdä hoidon, mutta loppua kohden se vähän stressaantui. Itse hoito oli hyvin nopeasti ohi.

Pari päivää hoidon jälkeen Vinski liikkui huonommin. Arvaile siinä sitten, että onko kyse normaalista hoidon jälkeisestä pahenemisreaktiosta vai eikö ko. hoitomuoto sovi Vinskille. Vähitellen liikkuminen parani ja on nyt jo hyvällä tasolla. Ehkä kokeilemme kylmähoitoa vielä uudestaankin. Jos Vinski alkaa selkeästi pelätä sitä tai se ei näytä auttavan, niin sitten käymme laserissa, jota Vinski ei pelkää yhtään. Se myöskin auttaa eikä siitä ole koskaan tullut pahenemisreaktioita, joilla on ikävä vaikutus emännän hermorakenteeseen.

Kipi liikkuu taas rapussa enimmäkseen hyvin ja luottavaisesti, mutta hetkittäin turvahakuisesti seinää pitkin. Pääasia, että ulos ja takaisin päästään kulkemaan. Polla sillä on taas ollut viikkoja sekaisin, kun lähistöllä selvästi on ollut juoksuisia narttuja.

Viime viikolla Kipi kävi rokotuksilla, ja yllätyksenä siltä löytyi samalla sydämestä sivuääni luokkaa 3/6. Eläinlääkäri piti ensin itse Kipin kuonoa kiinni sydäntä kuunnellessaan, jottei läähättäminen häiritsisi toimenpidettä. Kun hän laski hetkeksi stetoskoopin ja pyysi minua pitämään itse Kipin kuonoa kiinni voidakseen kuunnella sydämen uudestaan vuorotellen oikean ja vasemman kyljen puolelta, niin arvasin heti hänen kuulleen jotain poikkeavaa.

Viimeksi sydän oli kuunneltu viime elokuussa silmäkontrollissa käydessä, eikä mitään sivuääntä vielä silloin ollut. On kyllä mahtavaa, että meidän eläinlääkäri tutkii koiran hyvin joka käynnillä. Muuten ei tiedettäisi sitäkään, että Kipin sivuääni on kehittynyt näin nopeasti, kun sydämen tilasta ei olisi mitään dataa pitkältä ajalta. Kunnolla tutkimalla myös monet vaivat löydetään varhaisemmassa vaiheessa ja pysytään kartalla kokonaisuuden suhteen. Arvostan. Eivät muut eläinlääkärit, joilla silmävaivan takia silloin kävimme, tutkineet sydäntä tai muutenkaan mitään muuta kuin vain silmää.

Rokotuspäivänä oli hellettä, ja sisällä klinikallakin oli hiostavaa. Se on voinut sydänkuunteluun jotain vaikuttaa, mutta tuskin se nyt sentään sivuääntä on tyhjästä kehittänyt. Kipi onkin menossa myöhemmin tässä kuussa sydänultraan, jotta nähdään missä mennään. Oireita ei Kipillä ole ollut, sen rasituksensietokin on hyvällä tolalla. Eläinlääkäri tosin mainitsi, että sen kieli olisi vaikuttanut vähän siniseltä siinä läähättäessä. Joten kyllä se on hyvä tutkia tilanne nyt.

Nyt onkin jo jonkin aikaa ollut todella lämmintä. Ei täällä taida enää olla kuin kaksi vuodenaikaa, talvi ja kesä, ja välivuodenajat kestävät ehkä muutaman päivän. Mitkään äärisäät eivät oikein ole oma juttuni, ja on jotenkin surullista, että toukokuussa rikottiin ennätys hellepäivien määrässä ja että myöhään illallakin oli vielä yli 20 astetta. Koirien kanssa helle on selviytymistaistelua, kun meillä sisälläkin alkoivat hellelämpötilat jo toukokuussa ja auto on ihan pätsi.

Uimassa olisi kiva käydä vaikka joka päivä, mutta koirien aktiivisimmat uintivuodet ovat jo mennyttä elämää. Erityisesti Vinskin takia on rajoitteita, mutta ei Kipinkään uskaltaisi pitkää matkaa antaa uida ennen kuin sydämen tila on selvitetty. Tosin ei se pitkää matkaa edes koskaan ui, joten sikäli ei väliä. Mutta Vinskin kanssa pitää nykyään katsoa, että ranta on sellainen, josta se pääsee nousemaan vedestä ylös ilman isoja ponnisteluja. Mieluiten hiekkaranta. Se jo rajoittaa uimapaikkoja valtavasti. Sitten on se kastraation jälkeen alkanut kutinaongelma, jonka syynä olen pitänyt villaiseksi ja runsaaksi muuttunutta pohjavillaa, jatkuvaa karvanlähtöä ja hitaasti kuivuvaa turkkia, mutta se ei ehkä ole ainoa syy.

Olen huomannut. että kutinan määrä on vaihdellut riippuen siitä, missä olemme käyneet uimassa. Iso-Valkeella uinnin jälkeen viime vuonna ei kutinaa tullut ollenkaan, vaikka turkki oli silloin jo ehtinyt aika paljon kasvaa takaisin leikkaamisen jälkeen. Kutina on muutenkin saatu pidettyä aisoissa, kun olen leikannut turkkia pois kesäksi, käyttänyt Vinskin suihkussa kotona uinnin jälkeen ja harjannut turkkia kuivaksi tuulettimen vieressä. Fööniä kun Vinski jossain vaiheessa tosiaan alkoi kammota. Siitä huolimatta on lievää kutinaa joskus tullut, ja jostain tietystä paikasta vähän isompikin kutina. Olenkin nyt taipuvainen ajattelemaan, että vedenlaadulla on iso merkitys, mutta myös kastraatio vaikuttaa asiaan, koska sen jälkeen ongelma alkoi.

Niinpä uintipaikka pitää valikoida myös sillä perusteella, että siellä on poikkeuksellisen kirkas vesi eikä niin paljon ravinteita. Sellaiset paikat ovat meiltä aika kaukana, joten se rajoittaa uimisia kovasti. Turkkia en enää haluaisi leikellä, kun kaikkea pohjavillaa ei siten kuitenkaan saa irti eikä ongelma täysin poistu. Uidaan sitten harvemmin. Trimmaajalle voisi Vinskin viedä turkin alasajoon, mutta on jo vähän myöhäistä tälle vuotta varata aikaa, kun ajat menevät niin pitkälle, enkä tiedä miten Vinski sellaiseen edes suhtautuisi. Huonoja kokemuksia en sille halua. Aina näissä ei saa omistaja olla mukana, enkä kyllä Vinskiä yksin sellaiseen tilanteeseen jättäisi. Jos se jännittäisi liikaa, niin pakolla ei turkkia kyllä myöskään ajettaisi.

Reilu viikko sitten kävimme korkkaamassa uintikauden Iso-Valkeella. Oli lämmintä vettä ja uin itsekin. En heittänyt Vinskille ollenkaan keppejä suun tilanteen takia. En ehkä jatkossakaan heitä, vaan heitän sille pehmeitä leluja noudettavaksi. Vinski haluaa nimenomaan noutaa jotain uidessaan, mutta kyllä se minunkin kanssani ui ja itsekseenkin, päämäärättömämmin vain. Hitsi kun tuo ihana järvi on vähän turhan kaukana, että siellä kovin usein kävisi. Kutinoita ei nytkään Iso-Valkeen jäljiltä tullut.

Harrastukset eivät enää aikoihin ole juuri lainkaan mielessä pyörineet. Silti hiljattain vieläkin heräsi harmitus, kun osui facessa silmään juttu uudesta B-tottiksesta. MIKSI ei voinut tuo uusi tottis tulla voimaan jo niinä vuosina, kun kärvistelin selkävikaisten koirien kanssa ja luovuin kolme kertaa peräkkäin pk-haaveista hyppyesteen ja vähän A-esteenkin takia. Olisi ollut mahtavaa harrastaa pk-juttuja vähän aktiivisemmin ja käydä joskus kokeissakin niin Vinskin, Kipin kuin Draamankin kanssa. Vaan ei ollut meillä onni myötä siinäkään. 

Jälkeä kyllä olisi tarkoitus jossain vaiheessa kesää ottaa. Nosea olemme kotona välillä ottaneet, ja aina yhtä innoissaan pojat treeneistä ovat, molemmat yrittävät väkisin tunkea itsensä ensimmäisenä hommiin. Hyvin vapaamielisiä meidän treenit ovat, kun ainoa tavoite on saada koirille mielekästä tekemistä. Eivät tavoitteet ja kokeet ole mikään tärkein asia elämässä, vaikka enemmän muistoja ja elämyksiä kyllä olisi jäänyt, jos olisin saanut harrastaa edes vähän tavoitteellisemmin viimeistenkin koirien kanssa. 

On hassua tajuta, että tämä blogi on jo Kipin ikäinen, yli kymmenvuotias, enkä koko tänä aikana ole käynyt yhdessäkään pk-kokeessa (yhdessä BH-kokeessa kyllä mutta sitä ei lasketa), vaikka entisessä elämässä oli itsestään selvää käydä niissä. Viimeisestä jälkikokeesta on jo 12 vuotta. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu. Ja se, miten asiat joskus tahtomatta muuttuvat, koska tietenkin kuvittelin harrastavani pk-juttuja vielä pitkään, enkä ainakaan osannut kuvitella sitä millaiseksi arki muuttuisi kaikkien terveysongelmien myötä.

Nyt elän arkea kahden vanhan koiran kanssa, enkä tiedä miten pitkään enää saan olla koirallinen ihminen. En sitä liikoja mieti, elän tätä hetkeä ja nautin siitä, että vielä nyt saan elää koiramaista arkea. Tämä on vähän tällainen seniorikoirien hoivakoti nykyään 💓

Talvi jatkuu

Kaikenlaista pientä on taas tapahtunut erityisesti terveysrintamalla. 

Helmikuun alkupuolella koirat kävivät osteopaatilla. Pientä kireyttä ja jäykkyyttä löytyi molemmilta, mutta kokonaistilanne oli aika hyvä etenkin vallitsevaan keliin nähden. Osteopaatti totesi, että Kipin kroppa on vielä joustava, kun taas Vinskillä on iän tuomaa jäykkyyttä kropassa. Kovin tärkeitä nämä käsittelyt molemmille pojille ovat, noinkohan kumpaakaan enää olisi muuten ollut pitkään aikaan olemassakaan.

Kelien kanssa on tosiaankin ollut haastetta. Heti edellisen postauksen jälkeen alkoivat tiet ja polut olla luistinratoja, ja sen jälkeen on tilanne vaihdellut huonosta tosi huonoon. Kadut alkoivat olla suureksi osaksi sulia vähän aikaa sitten, mutta ei niitä pitkin voi pitkiä lenkkejä tehdä, kun alla on kova asfaltti ja sen päällä paksu kerros sepeliä. Pikkumetsien polut ja hiekkatie ovat olleet enimmäkseen luistinratoja. Tänään tuli taas lunta, joten lumi hetkeksi pehmentää kulkureitit, mutta plussakelit ja räntä- ja vesisateet vaanivat jo nurkan takana.

Talvi on tuntunut loputtoman pitkältä. Ja onhan se masentavaa, kun ajattelee, että liukkautta ja muutenkin epäotollisia olosuhteita voi olla puoletkin vuodesta, eikä silloin välttämättä pääse retkille tai kunnon metsälenkeille. Koko ajan saa varoa askeleitaan ja etsiä epätoivoisesti paikkoja, joissa koirien olisi vähän turvallisempaa ulkoilla. Sellainen kunnollinen ja kestoltaan kohtuullinen talvi vielä jotenkin menisi, mutta ei tällainen, missä sää vaihtuu koko ajan ja on loputtoman liukasta ja ankeaa. Voi kun saisi lenkkeillä sulassa maassa suuremman osan vuotta. 

Hetken sentään sai hiljattain nauttia hankikannosta ja auringosta, mutta sitten tulivat vesisateet.

Rappukäytävän liukkauskin muodostui taas ongelmaksi Kipille. Se meni yhtenä päivänä vähän nokalleen käytävässä kun olimme lähdössä ulos. Sama toistui vähän myöhemmin samassa kohdassa.  Ihmetytti, että miten Kipi ei yhtäkkiä pysy kunnolla pystyssä rapussa, vaikka on jo yli kaksi vuotta kulkenut siellä lyhyen alkukankeuden jälkeen ongelmitta ja huolettomasti. Ja on säilyttänyt tasapainonsa kaikista pelleilyistään huolimatta.

Toisen kompurointinsa jälkeen Kipi ei todellakaan enää pelleillyt rapussa. Se alkoi liikkua siellä varovaisesti seinää pitkin, ja joskus epäröi ollenkaan astua kotiovelta ulos. Onkohan siihen nyt jokin fyysinen syy, että noin kävi. Mutta miksi vain rapussa, kun jäällä Kipi on pysynyt hyvin pystyssä. Ehkä se vain oli oppinut jo liiankin itsevarmaksi ja liian huoleton liikkuminen kostautui.

Taas harmittaa katsoa koiraa, jolle rapussa kulkeminen on ongelma. Hissiin se sukeltaa kuin turvaan, koska ei ole koskaan siellä liukastunut. Pitäisi varmaan nyt tosissaan ryhtyä katsomaan uutta asuntoa, kun olisi muutenkin paljon mukavampaa, jos olisi oma uloskäynti tai edes muuten helpompi pääsy ulos näiden vanhusten kanssa, joiden fyysinen kunto ei ainakaan tästä paremmaksi mene. 

En hirveästi tykännyt tästä asunnosta alunperinkään, mutta olen tottunut siihen ja kaikki toimii, joten en ole viitsinyt vielä kovin aktiivisesti etsiä uuttakaan. Täällä on hyviäkin puolia, kuten se, että ulko-ovelta on vain muutama askel metsäpolulle ja siitä hiekkatielle. Kivoja lenkkeilyreittejä löytyy, vaikkei kunnollista metsää vanhuskoirille sopivan kävelymatkan päässä olekaan (se olisi suuri toiveeni!). Eikä tämä kuitenkaan ole mikään betonihelvetti pahimmasta päästä, jollaisessa en haluaisi asua päivääkään. 

Sen verran usein on myös tullut viime vuosina muutettua, ettei jaksaisi taas. Huoh. Voipi siinä niinkin käydä, että sopivan kämpän löytymiseen menee niin pitkä aika, ettei koiriakaan sitten enää ole. On aika tuuripeliä löytää kämppä, joka täyttää kaikki tärkeimmät kriteerit. Mutta kai sitä katsella voisi.

Vinskillä oli hiljattain muutaman kerran tippa verta pissan seassa ihan satunnaisesti. Syyksi osoittautui ärtynyt esinahka. Asia hoitui Betadine-huuhteluilla nopeasti. Eläinlääkäri sanoi, että jatkuva pissan valuminen altistaa tuollekin, ja voi altistaa myös pissatulehdukselle. Pissa tutkittiin ihan varmuuden vuoksi, mutta mitään tulehdusta ei ollut.

Tällä kertaa inkontinenssi tuli ilmeisesti jäädäkseen. Se ei enää mene pois edes huollon jälkeen, eikä näytä ollenkaan johtuvan jumeista. Sekä kraniohoitaja että osteopaatti ovat arvelleet syyksi hermon löystymisen. 

Lähinnä pissaa valuu alle Vinskin levätessä, mutta yksittäisiä tippoja tulee joskus lattiallekin Vinskin liikkuessa, eli mikään ei ole siinä suhteessa muuttunut. Pedit ja sohva on peitelty peitoilla, joita välillä vaihdetaan uusiin ja pestään, mikä sujuu ihan rutiinilla jo. Tietenkin olisi mukavampaa, kun koko ongelmaa ei olisi, etenkään nyt, kun pesukonekin hajosi eikä uutta vielä ole. Eläinlääkäri ehdotti, että voisimme vielä kokeilla virtsankarkailuun lääkitystä. No miksei, vaikka eivät ne lääkkeet ainakaan ennen mitään auttaneet. 

Samalla kun kiikutin Vinskin pissanäytteen tutkittavaksi, niin vein sinne myös Kipin ulostenäytteen. Sillä kun oli yhä joskus satunnaista löysyyttä. Vinskilläkin oli, mutta vähän harvemmin, ja todennäköisesti syy oli molemmilla sama, joten vein näytteen vain toiselta. Ei siitä näytteestä sitten mitään löytynyt, ei matoja eikä Giardiaa.

Tammikuun lopussa madotin koirat varmuuden vuoksi. Olin huomannut Kipin ulosteessa jotain kummallista, josta eläinlääkärikään ei kuvan perusteella ollut varma, että oliko se vain limaa vai sittenkin matoja. Hän neuvoi antamaan matolääkettä, jotta madot voitiin sulkea pois ripulin aiheuttajana. Niinpä annoin molemmille Dronbitsia. Axiluria kun ei Kipille voinut antaa, ja oli syytä käyttää jotain laajakirjoista lääkettä.

Tabletit annettuani olin vähän ihmeissäni, että siinäkö kaikki. Eikö oikeasti tarvitse edes pestä mitään? Jos ihan vähän vaan pesisi? No en sitten kyllä pessyt, mutta olipa ihanan helppo lääkitys Giardian häätöön verrattuna.

Huono puoli asiassa vain oli se, että koirien oireilu yhä jatkui. Lievänä ja harvakseltaan, mutta kuitenkin. Siksi Kipin ulostekin sitten tutkittiin. Kun mitään ei löytynyt, niin pohdin, voisiko kyse silti olla Giardiasta, joka kuulemma joskus on vaikea saada testeillä kiinni. Eläinlääkärimme kuitenkin sanoi, että kyseessä on vain myytti, ja oireileva Giardia kyllä jää testissä kiinni. Aina pitäisi muistaa kriittisyys myös yleisenä totuutena netissä julistettuihin asioihin.

Ehkä ympäristössä silti on jotain, mikä pitää koirien oireita yllä. Onneksi oireilun kanssa pärjää, ellei tilanne tästä pahene. Saa nähdä, selviääkö syy koskaan. Ruokintajuttujakin jo eläinlääkärin kanssa mietittiin, vaikka ympäristö tuntuu todennäköisemmältä syyltä. Samalla ruokinnalla koirat ovat olleet myös pitkään oireettomia. Olikohan niillä alunperinkään Giardiaa tai matoja ollenkaan...

Oli kyllä mahtavaa, että saimme vielä Vinskin 14-vuotissynttärit viettää. Ja että se oli niin hyväkuntoisena synttäreitä juhlimassa. Se kyllä yritti sitten myrkyttää itsensä vain kolme päivää synttäreiden jälkeen. Yllätin sen eteisestä mussuttamassa jotain, ja huomasin sen kaivaneen avoimesta repusta siellä olleen suklaalevyn, joka siellä oli jo pitkään kulkenut eväänä. Ei vain ollut aiemmin tainnut reppu jäädä samalla tavalla saataville. 

Vinski oli ehtinyt jo syödä melkein kaiken suklaalevystä, jossa oli ainakin reilusti yli puolet jäljellä. Vinskin kokoisella koiralla ei kokonainenkaan maitosuklaalevy mene ihan myrkytysrajan yli, mutta ainahan jotkut yksilöt voivat olla herkempiä. Vähän varpaillani siis olin, että saadaanko tässä lähteä päivystykseen perjantai-illan kunniaksi, mutta ei sille mitään oireita tullut. Suklaassa oli mukana myös hasselpähkinää, mutta kuukkeli tiesi kertoa, ettei se ole koirille myrkyllistä kuten jotkut muut pähkinät. 

Helmikuussa yllätin Vinskin myös kerran eteisestä, kun se oli työntänyt päänsä kauppakassiin ja imeskeli suureksi epäuskokseni ihan pokkana laskiaispullan kermaa kitusiinsa. Vinski ei ole koskaan ennen harrastanut tällaista varastelua. Vinski varmaankin nyt katsoo, että ikä tuo hänelle tiettyjä erivapauksia. Tiedänpä olla vastaisuudessa huolellisempi kassien ja syötävien kanssa. 

Viime maanantaina oli vielä aurinkoinen ja aika lämmin päivä ja hankikanto, joten lähdimme vapaapäivän kunniaksi vähän ex tempore retkelle meidän entisille kulmille, jossa emme olleet marraskuun alun jälkeen käyneet. Ensin suunnistimme rantaan, jossa pidimme evästauon meidän yhdellä vakipaikoista. Aurinko lämmitti, ja sain tauon ajan katsella ja kuunnella joutsenpariskuntaa ihan siinä vastapäätä järvellä. Kuvaa en edes yrittänyt ottaa, sillä vaikka näin joutsenet paljaalla silmällä hyvin, niin surkea kännykamera ei niitä olisi taltioinut.

Kipi nautiskeli ennen evästaukoa

Se on retki nyt!

Voisimmeko keskustella noista eväistä?

Lähdimme tauon jälkeen kohti meidän vakireittiä, josta tosin kävelimme nyt vain pienen osan. Reitti kuitenkin oli osittain jäinen, enkä myöskään halunnut viedä Vinskiä pienen rantalenkin jälkeen enää kovin pitkälle lenkille. Kuljimme osittain reitin sivussa pellolla hankikannosta nauttien. Olipa kivaa. Kotimatkalla ajoimme taas entisen kodin läheltä, ja muistelin, miten tähän aikaan vuodesta teimme siinä tiellä usein potkukelkkalenkkejä, ja koirat saivat myös kirmailla viereisellä pellolla hankikannon aikaan. Tuntuu joskus vähän hassulta kulkea tuolla kaikkien muistojen keskellä, kun ei enää asu siellä ja niin paljon on muuttunut, mutta nyt luomme uusia, vähän erilaisia muistoja.

Metsän etelärinne oli näin sula, vaikka muuten lunta on vielä tosi paljon

Vinski 14 vuotta!

Enhän minä silloin syyskuussa uskonut tätä päivää näkeväni, kun Vinski sai uusimmat diagnoosinsa. Ja usko on matkan varrellakin pari kertaa ollut koetuksella. Mutta tänään olemme saaneet viettää Vinskin 14-vuotissynttäriä.

Yritin saada vangittua synttärikuvaan iloisen ilmeen, mutta Vinski suhtautui poseeraamiseen hyvin vakavasti ja pomppi ja hymyili sitten kaikki väliajat.

Synttärin kunniaksi meillä oli tänään nosework-treenit. Kovasti oli sankari tohkeissaan töihin päästessään ja löysi kaikki hajut. Hyvin se on myös jaksanut tehdä ihan kunnollisia lenkkejä. 

Onpa mainio juttu, että Vinski vielä on täällä. 💓

Alkuvuosi

Ensimmäisenä välipäivänä joulun jälkeen Kipi oli ripulilla ja Vinskikin hieman löysällä. Koska syynä eivät voineet olla jouluherkut (ne eivät olleet syöneet mitään poikkeavaa eivätkä muutenkaan ole erityisen herkkämahaisia), niin aloitin samana päivänä oletetun Giardian häätämisen. 

Pojilla oli ollut hetkittäistä löysyyttä jo loppusyksystä asti. Osasin epäillä Giardiaa heti, koska oireet vastasivat edellisen syksyn oireilua. Saimme eläinlääkäriltä Trikozolia Kipille häätöä varten, koska se ei voi syödä Axiluria. Sitten heti sen jälkeen kävikin niin, että oireilu laantui yllättävän pitkäksi ajaksi Kipiltä kokonaan, ja Vinskinkin oireilu oli hyvin lievää. Aloin arpoa, että oliko kyse kuitenkin muusta tai oliko koirien oma immuunipuolustus saamassa Giardian kuriin ja olisiko häätö järkevää Vinskiä ajatellen, kun kaikki ylimääräinen lääkitys kuormittaa elimistöä.

Välipäivänä lopetin arpomisen, koska oireilu kuitenkin näköjään aina jossain vaiheessa palasi, ja koirien painokin näytti olevan laskusuunnassa. Kipi oli ennen oireilun alkamista päässyt takaisin normaalipainoonsa, eikä ollut syytä taas päästää sitä ylilaihaksi - mikä viime kerralla johti lihotuskuuriin, joka epähuomiossa meni vähän liiankin pitkälle. 

Ja kuormittaa oireileva Giardiakin elimistöä, joten ei sen ole syytä antaa jyllätä vapaasti. Vaikka nykyäänhän Giardian katsotaan jopa kuuluvan koiran normaaliflooraan eikä sitä oireettomana edes tarvitse nykykäsityksen mukaan häätää. Mutta nämä nyt kuitenkin oireilivat.

Niinpä aloitin Kipille reilun viikon mittaisen Trikozol-kuurin ja Vinskille viiden päivän Axilur-kuurin. Kun Vinskin kuurissa oli viimeinen päivä, niin koitti taas tuo niin hauska pesurumba. Vietin siis uudenvuodenaattoa pesemällä koirat ja niiden petivaatteet. Pesin ja/tai vaihdoin myös matot. Siivosin kämpän. Pesin koirien hihnat, pannan ja valjaat. Kannattaisi varmaan tehdä se muutenkin vähän useammin kuin vain Giardiaa häätäessä, sen verran pitkään oli huuhteluvesikin mustaa... Pesuun joutuivat koirien vaatteetkin. Nää on näitä koiranomistajan tähtihetkiä tällaiset.

Siinä pestessä ja siivotessa mietin, että riittääkö tämä varmasti häätöön. Vai onko se sittenkin jo liioittelua. Mistä minä sen tietäisin, tein vain ohjeiden mukaan. 

Onneksi koirien vaatteita on sen verran vuosien mittaan kertynyt, ettei niiden tarvinnut lähteä ulos kovaan pakkaseen ilman vaatteita, vaikka jokapäiväisessä käytössä olevat takit olivat narulla märkinä, vaan ylle löytyi kaapin perältä toiset talvitakit. Samoin löytyi hihnoja ja pantoja pestyjen tilalle. Kuumassa ei koirien vaatteita voinut pesuohjeiden mukaan pestä, joten mistä minä sitäkään tiedän, jos Giardia jäi niihin vielä pesun jälkeen juhlimaan. Etenkään Back on Trackien kanssa ei uskalla sitäkään riskiä ottaa, että liian kuumassa peseminen tuhoaa niiden ominaisuudet.

Häätö sujui hyvin, kummallekaan koiralle ei tullut kuureistaan mitään ongelmia. Kuurin toisena päivänä kyllä ryhdyin jo miettimään, että pitääkö kuuri muusta syystä johtuen keskeyttää Vinskin osalta. Sillä oli vähän apeampi päivä ja se liikkui ulkona vähän epäpuhtaasti ja pää alhaalla. Annoin sille Paramaxin ja mietin kannattaako Axiluria enää jatkaa, Paramaxin aiheuttama kuormitus huomioiden. 

Eläinlääkäri kuitenkin näytti vihreää valoa häädön jatkamiselle, joten niin tehtiin. Vaihdoin hänen kanssaan myös ajatuksia siitä, millä kriteereillä eutanasia on Vinskin kohdalla aikanaan ajankohtainen, kun tuo notkahdus sai mielen taas vähän synkäksi. Aika samoilla linjoilla olimme. Mitään akuuttia hätää ei kuitenkaan ollut tuosta notkahduksesta huolimatta, mutta tulevaa ajatellen oli hyvä näitä käydä läpi. 

Paramaxin jälkeen Vinskin mieliala ja liikkeet paranivat heti. Se on nyt yhteensä saanut Paramaxia kolmesti, ja apu on joka kerta ollut nopea ja oireet pysyneet sen jälkeen pitkään poissa. Jatkossakin sitä annetaan tarpeen vaatiessa, vaikka se maksaa kuormittaakin.

Kovien pakkasten takia hirvitti, että Vinskin vointi ja liikkuminen menevät sen takia takapakkia. Vaan sepä onkin ollut näihin päiviin asti iloinen ja hyvin liikkuva tuon yhden päivän notkahduksen jälkeen. Liukkaus on sille yksiselitteisesti paha juttu, mutta pakkanen ei näköjään ole. 

On ollut ihanaa seurata poikien pakkasulkoilua. Kaikkein kovimmilla pakkasilla lyhensimme hieman lenkkejä, mutta muuten teimme normilenkkejä, kaikki yhdessä. En hirveästi uskonut, että tällaiseen tilanteeseen vielä pääsisimme, mutta ei näitä koskaan kunnolla ennakoida voi. 

On todella lämmittänyt mieltä, kun Kipi ja Vinski ovat pari kertaa intoutuneet hetken juoksemaan rinnakkain ja ottamaan iloista kontaktia toisiinsa ohikiitävän hetken ajaksi. Ne eivät ole tehneet tuota aikoihin, eivätkä ole vuosiin enää leikkineet keskenään. Vinski on joskus juossut muutenkin yllättävän kovaa ja pukitellut kuin varsa ja ollut muutenkin leikkisä. 

Viime päivinä onkin taas ollut liukasta, joten lenkkeily on taas ollut haastavampaa. Annoin valjaat vaihteeksi Vinskin käyttöön, jotta voin tarvittaessa tukea sitä niistä pahimmissa kohdissa. Kyllä noille Draaman perintövaljaille sittenkin tuli käyttöä, Kipin ajoittainen säntäily ja vetäminen eivät niiden ansiosta kuormita sen niskaa, ja nyt Vinskin liukkaan kelin ulkoilut ovat vähän turvallisempia. Kestävät valjaat ovat olleet kyllä, kun ovat olleet päivittäisessä käytössä jo seitsemän ja puoli vuotta, lukuun ottamatta lyhyttä taukoa Draaman poismenon jälkeen. On tuolla kaapissa parit muutkin valjaat, mutta ne eivät ole läheskään yhtä hyviä, joten niitä ei juuri tule käytettyä.

Toissa päivänä Vinskillä oli yksi vähän alavireisempi lenkki pitkästä aikaa, mutta seuraava lenkki sujui taas iloisesti ja energisesti. Eilen sama toistui. Valmistauduin jo antamaan sille Paramaxia, mutta lykkäsin vielä asiaa, kun tilanne meni niin pian ohi. Gabapentiini menee koko ajan. 

Ei ole mikään ihme, että tuo inhottava keli alkaa vaikuttaa Vinskiin. Lenkit joutuu nyt tekemään kovalla ja liukkaalla alustalla, eikä Vinskiä voi pitää paljon edes vapaana. Kehoon tulee väkisinkin jännityksiä. Eikä liukkaudelle näy sääennusteessa loppua, ennemminkin se on vain pahenemaan päin. 😟 Tänään lämpötila meni plussan puolelle, ja keli huononee koko ajan. Tulee ikävä menneitä pakkaslenkkejä, kun jalkojen alla narskui pakkaslumi, eivätkä reitit olleet niin kovapintaisia ja liukkaita.

Auton kanssa kävi huonosti. Ensimmäisenä välipäivänä soitin heti autokorjaamoon, jonne se oli aatonaattona hinattu, että alkaisivat etsiä vikaa heti kun ehtivät. Vaan eihän se ollut auki koko korjaamo ennen kuin vasta vuoden vaihtumisen jälkeen. En ollut osannut varautua siihen, että joutuisin odottamaan puolitoista viikkoa ennen kuin kukaan edes menee sinne töihin. 

Uudenvuoden jälkeen sitten autoa vähitellen alettiin tutkia. Se esitti ihan pyhäkoululaista, ei antanut yhtään vikakoodia eikä muutakaan vikaa löytynyt. Kunnes sitten löytyi viallinen käynnistyspuola, joka vaihdettiin, mutta ei auto silti startannut. Lisää tutkittiin taas, mutta mitään ei löytynyt. Hyviä vaihtoehtoja ei enää ollut jäljellä, joten lähetin auton romikselle ja hain tilalle toisen. Kiire kun oli, niin autoksi valikoitui naurettavan pieni tapaus, mutta muut kriteerit menivät nyt edelle.

Kaikenlaista tuli taas koettua, kun olin kaksi ja puoli viikkoa autoton. Voisin olla vaikka kokonaan ilman autoa, jos se onnistuisi edes vähän paremmin. Mutta asioita jäi kokonaan hoitamatta, kun eri palvelut ovat niin hujan hajan eri suunnilla, ettei ole mahdollista kaikkiin julkisilla mennä. Jouluna en päässyt käymään sukulaisten luona. Useisiin paikkoihin kaupungin sisällä joutuu täältä menemään 2-3 bussilla ja usein kävelemään osan matkaa, joten pitäisi olla rautainen paikallistuntemus, jota minulla ei ole, ja hurjasti ylimääräistä aikaa. 

Onneksi koirille ei sattunut mitään, koska niiden kanssa julkisilla ei käytännössä pääse minnekään. Siinäkin harvinaisessa tilanteessa, että jonnekin teoriassa pääsisi julkisilla, niin se on kuitenkin äärimmäisen hankalaa ja vie julmetun kauan aikaa. Enkä enää voi kuvitella etenkään Vinskiä bussin kyytiin, koska se olisi vanhuskoiralle paitsi hyvin stressaavaa ja haastavaa, niin koettelisi myös sen tasapainoa, joka ei aivan entisellään ole. No taksit ovat olemassa toki myös, mutta en yhtään tiedä miten helppoa nykypäivänä on saada luotettava taksi, joka ottaa koirat kyytiin ja on käytettävissä juuri silloin kun tarve on. Ja minnekään osteopaatille ei kyllä taksilla mentäisi, sen verran sinne on matkaa.

Kerran seisoin lähes puoli tuntia 20 asteen pakkasessa odottamassa bussia, joka ei koskaan tullut. Katsoin myös monttu auki bussia, joka ajoi viittoilusta huolimatta pysähtymättä ohi valot vilkkuen, mutta huomasin sitten, että näytössä luki "täynnä". Yhden bussin päästin ohi siksi, ettei sen numero ollut näkyvissä, mutta sen ajaessa ohi huomasin, että siinä luki oikean paikan nimi.

Onneksi Kennelrehun autolle pääsi bussilla, joten sain koirille ruokaa haettua, mutta bussilla sain kuljetettua vain kymmenen kilon laatikon, jolla ei pitkälle pötkitty. Aikaa kului hakureissuun moninkertaisesti se mikä autolla. 

Vähän heppoiselta talviautolta tuo pikkuauto vaikuttaa, enkä ole tottunut siihenkään, kun koko auto tuntuu loppuvan kesken takapenkkien jälkeen. Entistä autoa on tullut ikävä. Ainahan tuon onneksi voi vaihtaa, jos se ei ala tuntua omalta. 

Uudenvuodenaattona lenkillä ennen pesurumbaa

Muutama päivä sitten Kipi yllättäen teki taas ripulia, vaikka sen uloste oli siihen asti ollut häädön jälkeen kiinteää. Syitä saa arvailla. Joko a) häätö ei ole onnistunut tai b) suolisto vielä vähän oikuttelee Giardian jäljiltä tai c) kyse on jostain ihan muusta. Varuiksi Kipi taitaa saada vielä matolääkkeen, jotain muuta kuin Axiluria. Tarvittaessa sitten tutkitaan asiaa lisää. 

Kyllä noista kahdesta kaikenlaista pienempää ja isompaa huolta usein on, mutta on ihan parasta, että ne vielä ovat täällä jakamassa arjen kanssani. Harrastuksissa ne ehkä osittain vähän reputtivat, mutta koiran paikan ne täyttivät alusta asti täysillä. Hassut ja hauskat pojat. Tärkeitä juuri tuollaisina kuin ovat.

Olisipa Draamakin vielä täällä, sen ja Kipin olisi kuulunut saada viettää seniorivuodet yhdessä. Ne sopivat aina niin hyvin yhteen, ja niillä oli ikäeroa vain kahdeksan kuukautta. Nyt Kipin osana on jäädä yksin sitten kun Vinskistä aika jättää. Pitääköhän minun hankkia jostain sitten lainakoira sen kaveriksi?

Hetkeksi hyppäsimme polun sivuun lunta ihmettelemään

Tänään oli vähemmän idyllinen lenkkeilykeli

Loppuvuotta

Päästiin me vielä syksyllä retkeilemään. Ajattelin, että kyllä Vinskin täytyy ainakin kerran vielä päästä meidän entisille kotikulmille käymään, mutta kävimme siellä lopulta kahdesti. Siellä Vinskin pystyy pitämään melkein koko ajan irti, kun meidän lenkki kulkee osittain pitkin metsää ja osittain hiljaisella reitillä, jossa ei juurikaan muita näy. Vinskin voisi oikeasti pitää irti melkein missä vain, kun se on niin umpikiltti ja välittömästi kytkettävissä, ja mahdollisimman paljon se saa vapaana ollakin.

Ensimmäisellä retkellä lokakuun loppupuolella lämpötila oli vain nollassa lähtiessämme, eikä se siitä paljon päivän aikana kohonnut. Tuuli oli navakkaa ja sai lämpötilan tuntumaan usean asteen pakkaselta, ja siksipä puin koirille jo lähtiessä jumppapompat ylle. Evästaukoa varten olin varannut niille myös lämpimämmät takit reppuun, mutta niitä ei lopulta tarvittu. Tauon aikana aurinko jo hieman lämmitti ja takana oleva metsä suojasi tuulelta. 

Vallitseva sää tuntui vain hetki sitten muuttuneen suoraan kesästä talveen. Vastahan joku pari kolme viikkoa aiemmin olin paistatellut päivää t-paidassa puiston penkillä kesken koiralenkin. Ja sitten jo saikin kaivaa esiin auton lämmittimen ja talvivaatteet. Ruskakin tuli tänä vuonna paljon myöhempään. Viime syksynä otin syyskuun puolella hienoja ruskakuvia, mutta tänä vuonna samaan aikaan ei vielä kunnon ruskaa ollut. Viime vuoden kuvissa oli myös upea maaruska, jota ei tänä vuonna tullut lainkaan.

Sattuneesta syystä teimme kilometreissä mitattuna lyhyemmän retken kuin yleensä, mutta saimme viettää kivasti aikaa luonnossa, ja kohmeisia suppiksia kertyi hetkessä saaliiksi monta litraa. Marraskuussa kävimme vielä retkellä eri paikassa ja sitten uudestaan entisillä kulmilla, tällä kertaa harmaassa ja edellistä kertaa lämpimämmässä säässä.

Entisillä kulmilla on ihan omanlainen fiilis, siellä on jotenkin niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen, ainakin jos ei mene talolle asti. Vieläkin hiipii usein mieleen haikeus siitä, että ennen saimme kulkea siellä joka päivä. Vinski oli seitsenviikkoinen muuttaessaan sinne ja 9,5-vuotias muuttaessaan pois, Kipi puolestaan tuli sinne nelikuisena ja muutti pois kuusivuotiaana, joten merkittävän osan elämäänsä ovat molemmat siellä asuneet. Niin minäkin, 12 vuotta on ihan merkittävä siivu ihmisen elämässä.

Enempää emme ole varsinaisia retkiä tehneet, mutta metsälenkkejä olemme tehneet enemmän kuin ennen. Sellaisia, jotka tehdään kokonaan metsässä, mikä tarkoittaa kotikulmilta vähän kauemmas lähtemistä. Mertakin kävimme eräänä päivänä ihmettelemässä. Ei tule yleensä käytyä, vaikkei täältä kovin pitkä matka merelle olekaan. Kivaa vaihtelua sekin, ja koirat olivat ihan täpinöissään uudesta paikasta.

Talvi tulikin melko aikaisin ja retket saivat jäädä senkin takia. Taas sai alkaa pelätä liukkautta ja kylmyyttä koirien selkävaivojen kannalta. 

Jo ennen liukkaita kelejä alkoi Vinski taas pissata levossa alleen. Vuorasin pedit ja sohvan peitoilla ja varasin sille ajan kranioon. Osteopaattikäynnistä oli vasta reilu kuukausi, missä ajassa ei normaalisti vielä tule tarvetta uudelle käsittelylle. Niskasta kuitenkin löytyi jumikohta, joka oli tehnyt jumin myös takaselkään. On kuulemma voinut tulla tosi pienestä virheliikkeestä. Vinski on nyt kyynärongelmansa takia herkempi myös jumeille selkänsä suhteen. Sain ohjeeksi hieroa Vinskin olkavartta säännöllisesti, ja myös osteopaatti tästä mainitsi.

Koska Vinski saatiin käsiteltyä nopeasti, niin Kipikin pääsi käsiteltäväksi, löytyi siltäkin jotain pientä laittoa.

Pissailu väheni tosi paljon hoidon jälkeen, mutta myöhemmin se taas lisääntyi. Pyykkiä riitti. Päätin kokeilla vielä akupunktiota, ja siellä käytiin ensimmäisen kerran reilut neljä viikkoa sitten. Menimme perinteiseen kiinalaiseen akupunktioon, jollaisessa Vinski ei aiemmin ole käynyt, vaikka se nuorena kävikin ahkerasti akupunktiossa. Käynnin jälkeen pissailu loppui melkein kokonaan kahdeksi päiväksi ja oli sen jälkeenkin puolentoista viikon ajan normaalia vähäisempää. Liikkumiseen tuli ihan uusi reippausvaihde, jonka huomasi selkeästi. 

Kaksi viikkoa ensimmäisen akupunktion jälkeen Vinski kävi uudessa käsittelyssä, mutta harmillisesti siitä ei tullut samaa vaikutusta kuin ensimmäisestä. Itse asiassa Vinskin tilanne huononi heti sen jälkeen, ilme oli välillä huono lenkillä ja etuliikkeissä oli lievää epäpuhtautta. Parin päivän päästä se yhdellä lenkillä ontui hyvin selkeästi, mutta seuraava lenkki oli taas parempi. Siinä välissä päiväkausia kestänyt kova pakkanen oli lauhtunut muutamalla asteella. Ihmettelin, että aiheuttiko kova pakkanen oireilun vai oliko kyseessä akupunktion aiheuttama pahenemisvaihe vai vähän molempia.

Huollossa käymisen aiheuttamat pahenemisvaiheet kuitenkin yleensä menevät parin päivän sisällä ohi, ja Vinskin oireilu jatkui vielä kolmantena päivänä akupunktion jälkeen. Pissailukaan ei vähentynyt yhtään. Vinski ei ollut tavanomaisen riehakas ulos lähtiessä ja ulkona se jaksoi olla vain hetkittäin iloisen näköinen. Liikkeessä oli edelleen epäpuhtautta. 

Jätin soittopyynnön meidän eläinlääkärille, jotta lääkitys saataisiin kuntoon. Meillä oli jo resepti gabapentiiniin odottamassa, ja oli selvää, että se olisi syytä aloittaa, mutta ihmettelin millä Vinski pärjäisi siinä akuutissa tilanteessa, koska gaba ei auta nopeasti. Tulehduskipulääkkeitä taas ei Vinskille saisi antaa. Eläinlääkäri mietti ensin, että Norocarpia voisi silti tilapäisesti antaa, mutta päätyi sitten siihen, että parasetamolia voisi antaa pari kertaa.

Vinski oli saanut jo kolme Librela-pistosta ja eläinlääkärin kanssa oli juteltu, että Librelan voisi jättää tauolle, koska en ollut huomannut kahdesta viimeisestä pistoksesta mitään muutosta mihinkään suuntaan. Nyt edellisestä Librelasta oli kulunut jo lähes neljä viikkoa ja tietysti mietitytti, että entä jos se kuitenkin jollain tapaa oli taustalla auttanut ja nyt sen vaikutus oli hiipumassa, mikä osaltaan vaikutti oireiluun. Sovimme, että Vinski sittenkin käy hakemassa neljännen Librelan vielä. Niin tehtiin heti seuraavana päivänä.

Heti puhelun jälkeen annoin Vinskille parasetamolia, sitä samaa Paramaxia mitä Draamakin oli syönyt ja joka auttoi sitä hyvin. Ja Vinski oli illan viimeisellä pissalenkillä ihan eri koira, tai siis oma itsensä taas. Iloinen, hömppä ja hyvin liikkuva. Ja se oli sitä vielä seuraavana päivänäkin. Varmuuden vuoksi ehkä jätämme akupunktion jatkossa väliin. On kyllä hankalaa, kun ei voi aina tietää mikä johtuu mistäkin.

Gabapentiini eli Neurontin aloitettiin myös, ja nyt sitä on mennyt yli kaksi viikkoa. Olin vähän huolissani, että gaba saattaisi aiheuttaa Vinskille huteraa oloa, mikä kasvattaisi liukastumisriskiä ulkona. Eläinlääkäri neuvoikin antamaan lääkkeen ensin kerran päivässä yötä vasten, jotta elimistö ehtii tottua siihen, ja sen jälkeen normaalisti kaksi kertaa päivässä. Näin tehtiin. Toisena päivänä aloituksen jälkeen teimme myöhäislenkin pari tuntia lääkkeen saamisesta ja hieman Vinski hidasteli lenkin lopussa, käveli rapussa pää kallellaan ja asettui eteisessä makaamaan kummalliseen asentoon. Sen enempää sivuvaikutuksia en lääkkeestä ole huomannut, ja viikon päästä Vinski alkoi saada gabaa myös aamuisin.

Vinski kävi myös uudestaan kraniohoidossa ja sai samalla laseria. Menimme tällä kertaa tutun yrityksen siihen toimipisteeseen, jossa emme olleet vuosiin käyneet. Muistin vasta ajan varattuani, että sinne pitää mennä portaita pitkin ja olin huolissani, miten saan Vinskin sinne ja takaisin, kun se ei saisi portaita kulkea eikä todennäköisesti edes suostuisi, eikä sen kantaminenkaan olisi helppoa. Asiaa ei helpottanut se, että Kipi oli pakko ottaa mukaan, koska autoon sitä ei voinut pakkasella jättää eikä kotiinkaan, koska otin koirat lennosta kyytiin töiden jälkeen.

Yllätys olikin iloinen, kun kraniohoitaja meitä aulasta noutaessaan kysyi haluammeko tulla hissillä. No totta ihmeessä. Se olikin astetta jännempi kyyti, sillä kyseessä oli tavarahissi, jolla henkilökuljetus oli periaatteessa kiellettyä. Hissi jysähti pian lähdön jälkeen, mistä kraniohoitaja meitä varoittikin. Koirat eivät siitä olleet moksiskaan, mutta hieman ne kyyristelivät kyydin lopussa, johtuiko sitten metallilattiasta vai mistä. Tulivat kyllä reippaasti pois hissistä ja taas takaisin hissiin käynnin jälkeen, eivätkä enää toisella kertaa kyyristelleet. Jännää oli sekin, ettei hissistä päässyt itsenäisesti poistumaan vaan piti odottaa, että ovi tullaan avaamaan ulkoapäin.

Vinskillä oli taas jumia esimerkiksi SI-nivelessä ja niskassakin taas jotain. Kysyin kyynärän tilanteesta, eikä se kuulemma kovin pahalta vaikuttanut. Lopuksi Vinski sai laseria. Kipi puolestaan keskittyi erityisesti hoidon alussa ja lopussa käyttäytymään huonosti vaikka toki koiramaisesta näkökulmasta hyvinkin loogisesti, eli pomppimaan ja hötkyilemään, koska se olisi halunnut osansa huomiosta eikä edes päässyt käsittelyyn tällä kertaa. 

Jo kranioon ajellessa oli ollut huono keli ja lumisade, mutta kotimatkan teimme kunnon myräkässä, näkyvyys oli huono ja liikenne eteni hitaasti. Tuli ihan deja vu -fiilis. Viime vuonna samalla päivämäärällä ajelimme vastaavassa kelissä pois eläinlääkäriltä. Ja tämä päivämäärähän sattui myös olemaan Draaman syntymäpäivä. Nyt vietimme jo toista sellaista ilman, että Draama enää oli fyysisesti läsnä. Se olisi täyttänyt yksitoista vuotta. Sen sisarukset ja emä ovat kaikki vielä täällä, mutta Draama-murun osa oli toisenlainen ja elämä nimensä mukaista.

Kraniohoitaja varoitti meitä, että hoidon jälkeen Vinski voi hetken olla kipeämpi. Niin se olikin, liikkuminen oli hetkittäin jotenkin vähän vaikeamman näköistä, mutta levon kannalta me pari päivää lähinnä otimmekin. Pissailu väheni heti tosi paljon. Vinskihän on pissannut levon aikana alleen iltaisin vähäisiä määriä ja yöllä sitten enemmän, päivät se on ollut kuiva, mutta kävellessä on voinut jokunen hassu tippa lattialle tulla. Iltapissailut jäivät heti kokonaan pois ja yöpissailu väheni reilusti. Yhden yön Vinski oli kokonaan kuiva.

Kraniohoidon jälkeinen pahenemisvaihe kesti normaalit pari päivää (usein sitä ei tule ollenkaan), ja sen jälkeen Vinski oli iloinen, energinen ja hyvin liikkuva. Pahaksi onneksi vain muutaman päivän päästä alkoivat karmeat pääkallokelit. Ensin oli peilijäätä, ja sitten vielä jään päälle tuli höttöinen lumikerros, mikä pahensi tilannetta entisestään, enkä meinannut itsekään pysyä pystyssä edes nastakengillä enää, kun ne eivät lumen takia ottaneet kiinni jäähän. 

Tämmöinen lenkkikeli sitten, pah

Vinskin liikkeissä alkoi vähitellen näkyä pientä ja hetkittäistä huononemista, kun liukkautta vain kesti. Sitten kaksi päivää ennen aattoa kaupasta tullessani se tuli minua vastaan etujalkaansa ontuen ja apean näköisenä. Annoin sille puolikkaan Paramaxin, ja kohta se oli taas iloinen ja hössöttävä oma itsensä eikä ontunut. 

Nyt olemme tehneet useamman lyhyen lenkin päivässä, ettei Vinskille tule liikaa rasitusta. Kerran päivässä vien pojat ulos erikseen ja silloin Kipi saa pidemmän lenkin. Kovasti Vinski olisi aina tunkemassa mukaan Kipinkin lenkille. Pitemmän päälle saattaa vähän raskaaksi käydä, kun koirien tarpeet eivät kohtaa, mutta on kivakin viettää välillä aikaa molempien kanssa kahden kesken. 

Huomaan sen, miten paljon Kipi joutuu pidättelemään itseään silloin, kun olemme lenkillä kolmistaan. Vaikka olen aina tuskaillut Kipin valtavaa innostusta tyttöjen hajuviestejä kohtaan, niin Vinski viettää silti paljon enemmän aikaa haistellen asioita. Se pysähtyy tihein välein nuuskimaan jotain pitkään ja hartaasti. Tietenkin myös annan sen tehdä niin, koska se tuottaa sille iloa. Sen lenkkeilyvauhti on aika leppoisa muutenkin. Kipillä taas riittää menohaluja paljon ripeämpään vauhtiin, pidempään matkaan ja vähempiin pysähdyksiin. Niinpä onkin hyvä, että se pääsee myös omille lenkeille. 

Valitsen lenkkireitit niin, että Vinski voi olla irti melkein koko ajan ja kytken sen vain kun muita tulee vastaan. Jatkuva hihnaliikunta ei tekisi yhtään hyvää sen kropalle eikä mielelle. Jään päällä on onneksi tällä hetkellä karhea lumikerros ja lenkkeily on helpompaa. Kauaa ei tilanne varmaan tälläisena pysy, sääennuste lupaa jo loppuviikosta plussakeliä, räntää ja sitten pakkasta. Ja tammikuusta on kuulemma tulossa tavallista kylmempi. Nykyään usein vihaan talvea.

Olen jo kahdesti miettinyt, että onko se nyt menoa, kun Vinskille nuo huonot hetket tulivat. Sitten tilanne onkin nopeasti kääntynyt parempaan. En kuitenkaan voi pyytää Vinskiä sinnittelemään talven yli, jos huonoja hetkiä tulee liian usein. Kevääseen on pitkä aika, pahimmillaan liukkautta ja pakkasia voi olla vielä yli neljän kuukauden ajan. En voi luvata Vinskille sitäkään, että kevät on sille parempi, koska sen muut vaivat voivat paheta kohtalokkaasti siihen mennessä.

Vinskin reiden kasvain kasvoi alussa hieman, mutta on sitten pysynyt ennallaan eikä vielä yhtään haittaa liikkumista tai muuta elämää. Pissailu on ikävä ongelma, mutta Vinski ei itse sitä tiedosta eikä siihen välttämättä liity kipuakaan, tästä juuri kraniohoitajan kanssa juteltiin. Pissailua ei nyt näköjään enää saa kokonaan kuriin kuten aiemmin sai. Huollossa käynnin vaikutukset eivät muutenkaan ole niin pitkäkestoisia kuin ennen, kun tilanne kropan kanssa on nyt hauraampi ja ulkoiset olosuhteet meitä vastaan.

Gabaa on mennyt täydellä annoksella nyt reilun viikon ajan, joten se ei ehkä ole saavuttanut vielä täyttä tehoa. Paramax onneksi auttaa todella hyvin ja sitä voi akuuteissa tilanteissa antaa, vaikka se maksan päälle käykin. Päivä ja hetki kerrallaan katsellaan, ja tarvittaessa tehdään päätöksiä. Tähän vaiheeseen on nyt tultu. Jotenkin epätodelliselta se välillä tuntuu, kun näkee Vinskin iloisena ja hömppänä ja kepeästi liikkuvana ulkona. Toisina hetkinä sitten huomaa, etteivät asiat kuitenkaan entisellään ole. 

Joulu alkoi sillä tavalla vähän ikävästi, että auto hyytyi kaupan parkkipaikalle aatonaattona. Eipä tarvitse minnekään nyt sitten vähään aikaan lähteä. Ei ole nykyinen auto vielä kertaakaan matkan varrelle jättänyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Soitin paikalle hinausauton, joka ei kuitenkaan päässyt nopeasti tulemaan, joten jätin avaimen renkaaseen ja kävelin kotiin 2,5 kilometriä. Onneksi en sen kauempana ollut eivätkä koirat olleet kyydissä. Vinski ei olisi voinut noin pitkää matkaa kävellä. 

Aattona piti oikein käydä kävellen Kipin kanssa katsomassa, että sinne lähikorjaamon pihaan auto tosiaan oli hinattu. Tässä mielessä taajamassa on kyllä kätevää asua, kun auton voi hakea korjaamolta kävellen. Entisillä kulmilla lähimpään korjaamoon oli 12 kilometriä eikä sinne todellakaan päässyt myöskään julkisilla. Vähän syrjässä nykyinenkin asuinalue on eikä ilman autoa ole helppo pärjätä. Koirien kanssa se on melko mahdotonta. Nytkin jos tulisi joku päivystyskäynti niiden kanssa, niin emme me julkisilla pääsisi. 

Aatonaattona oli joulukorttimaisemat

Pyhäinpäivää tuli taas pienimuotoisesti vietettyä tänä vuonna. Viime vuonna minulla ei vielä ollut yhtään paperikuvaa Draamasta, mutta tänä vuonna korjasin sen asian. Draama on yhä viimeisin edesmennyt niin koirista kuin ihmisistäkin.

Vaikka elänkin päivä kerrallaan nykyhetkessä, niin tulevaa tulee välillä pohdittua ja sitä, millaista yhden koiran kanssa eläminen mahtaa olla. Todella outoa ja tyhjää se ainakin tulee olemaan, enkä ole sitä kokenut vuosikymmeniin. Silloin alussakin kyse oli ihan eri asiasta, kun lauman koko kasvoi vähitellen yhdestä koirasta useampaan, ja nyt suunta on päinvastainen. 

Mitenköhän Kipi sopeutuu ainoan koiran asemaan, kun on aina elänyt laumassa. Onko siitä sitten outoa olla ihan yksin kotona poissaolojeni ajan. Siitä se varmaan nauttii, kun saa jakamattoman huomioni, mutta toisaalta sen mielestä saattaa olla tylsääkin, kun ei tarvitse eikä voi kilpailla mistään eikä saa jakaa mitään koiramaisuuksia kenenkään kanssa. Vaikka pojat eivät toisaalta ole toisilleen hirveän läheisiä, niin huomaan kuitenkin, että toisen läsnäolo on niille merkityksellistä.

Sitäkään ei täysin sisäistä ja osaa kuvitella vielä, että lopulta ei jää jäljelle yhtään koiraa. Minulle on kuitenkin viime vuosien ajan ollut selvää, ettei uusia koiria laumaan enää tule. Mutta välillä olen jo kyseenalaistanut ehdottomuutta tässä asiassa, vaikka sekä järki että tunne ovat yhdessä tämän päätöksen tehneet. Mutta entä jos vielä järjettömämpää on yrittää elää ilman koiria, vaikka on täysin koiraihminen? 

Tiedän vain liiankin hyvin, mitä kaikkea voi koirien kanssa sattua. Tiedän, mitä on esimerkiksi elää hankalan ja kroonisen sairauden kanssa ja tuntea jatkuvaa huolta. Tai miten silmänräpäyksessä kaikki voi muuttua, kun tapahtuu jotain yllättävää. Koiran tai minkä tahansa elävän olennon kanssa se riski vain on otettava, ja sen vielä ehkä voisin tehdäkin. Arvaamatontahan koko elämä muutenkin on. Mutta se suurin este on toinen ja ylittämätön.

Tiedän sattuneesta syystä hyvin senkin, mitä on elää sellaisen kroonisen sairauden kanssa, joka vie paljon rahaa ihan koko ajan, päivästä ja vuodesta toiseen, ilman hengähdystaukoja, eikä edes ole ketään niitä kuluja jakamassa. Se on kovin stressaavaa elämää. Viime kierroksesta jäi isot seuraukset, eikä toiseen kierrokseen olisi rahkeita, kun se voisi pahimmillaan olla 10-15 vuoden keikka.

Eläinlääkärikulut ovat järkyttäviä nykyään ja ne näyttävät alati vain nousevan. Ihan hetkessä nousivat esim. hammashoitojen hinnat satasilla. Jotkut ovat kuulemma köyhtyneet tonneilla päivystyskäynnillä, eikä mitään välttämättä ole silti selvinnyt. Jatkuvia eläinlääkärikäyntejä ja lääkitystä vaativa sairaus taas vie tonnikaupalla rahaa vuosittain.

Ei olisi vuosia sitten voinut kuvitella, miten kalliita eläinlääkärikäynnit jonain päivänä ovat, ja että myös ruokinnan ja harrastusten hintalappu nousee niin paljon. Eikä voi nytkään ennustaa, miltä maailma näyttää 10-15 vuoden kuluttua tai mitä itselle sinä aikana tapahtuu. Jos koiran vielä ottaisi, niin pitäisi ainakin olla varasuunnitelma siltä varalta, että sekin on sairas. Kai sitä voisi vaikka muuttaa pakolaiseksi maahan, jossa eläinlääkärit ovat halvempia. Mutta huolettomampaa on olla ilman koiraa.

Sitäkin olen miettinyt, millaista se olisi jos minulle joskus vielä koira tulisi. Varmasti touhuaisin sen kanssa, mutta innostuisinko enää koskaan entisellä tavalla harrastamisesta. Haluaisinko enää tavoitteita, uskaltaisinko luottaa, olisinko mieluummin höntsäilijä. Palaisinko ainakaan entisiin lajeihin muuten kuin höntsäilymielessä. Pk:ssa on se uusi B-luokka, joten estepeikkoa ei enää olisi, mutta toisaalta seuraavalla koiralla ei välttämättä edes olisi pk-oikeuksia. Se kilometrin seuraaminen B-tottiksessa ei myöskään innosta, eivätkä SPKL:n uusimmat metkut harrastamisen vaikeuttamiseksi tai silmien ummistaminen epäkohdilta nyt ja ennen, siitä minulla on omakohtaistakin traumaa.

Toko taas on lajina mennyt koko ajan tyhmempään suuntaan, enkä koe kaikkia liikkeitä kovin mielekkäinä sen enempää koiran kuin ohjaajankaan kannalta. Se välinearsenaali myös vähän ärsyttää. Onhan niitä muitakin lajeja, ja ehkä tilanne veisi mennessään ja innostuisin jostain. Ehkä en saa sitä koskaan tietää, jos ja kun uutta koiraa ei tule, kunhan huvikseni mietin. Tärkeintä olisi muutenkin itse se koira, jos sellainen tulisi, eivät mitkään tavoitteet. Se entinen harrastaja minussa silti joskus asioita pyörittelee.

Olen sentään saanut jo pitkään jakaa elämäni koirien kanssa, joten muisteltavaa kyllä jää. Vinskikin on saanut elää jo täyden koiranelämän. Siitä saa olla kiitollinen, etenkin kun sillä on ollut selkävika pennusta asti. Aina se aika tuntuu silti loppuvan liian äkkiä, ja on haikeaa tiedostaa Vinskinkin tilanne ja ajan rajallisuus.

Aatto