sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Pillit pussiin

Terveysasioiden, harrastusmurheiden ja luopumisen suossa on taas tullut kahlattua.

Draama kävi toukokuun loppupuolella Piiran suosituksen mukaisesti akupunktiossa. Akupunktiohoitaja ilmoitti, että Draama on vino, mitä en enää itse ollut siinä huomannut, koska se liikkui taas normaalisti ja pää suorassa. Akupunktiohoitaja arveli, että kertakäynti riittäisi. Omasta puolesta saa oikein mielellään riittääkin, koska toukokuun aikana tuli käytyä erilaisissa huoltotoimenpiteissä kolme kertaa. Akupunktiokäynti oli taas tosi lyhyt ja ytimekäs, ja oli vähän spooky fiilis nähdä, miten koiran ilme muuttui ihan erilaiseksi, kun neulat otettiin pois. Samalla reissulla Draama pääsi katselemaan paikallisia nähtävyyksiä, jotka olivatkin sitä sorttia, että niitä piti ihailla hartaasti.




Kesäkuussa sitten käytiin Draaman kanssa lääkärissä. Mieleeni jäi kummittelemaan se, kun Piira viime käynnillä kysyi, onko niska kuvattu ja onko siinä muutoksia. Vastasin, ettei niskassa mitään muutoksia ole, mutta sitten jäin miettimään, että niin, kuvista tulee syksyllä jo kaksi vuotta. Ja kun rangassa on virheasento, niin Draama on sen takia alttiimpi myös muille muutoksille. Päätin käydä kuvauttamassa Draaman uudestaan ihan jo sen takia, että tietäisin tarkemmin, millaista käyttöä se tällä hetkellä kestää. Kun kuitenkin niska oli ollut aiempaa huonompi, ja muutenkin Piiran mielestä tokon treenaamista oli syytä rajoittaa entistä enemmän.

Mentiin samalle lääkärille, joka on ennenkin hoitanut Draaman rankaongelmia. Draama tutkittiin ensin lämpökameralla, eikä se ollut mitenkään kehnossa kunnossa verrattuna aiempiin kuviin. SI-alueella vasemmalla oli edelleen viileä alue. Niskan ylimenoalueella oli lievä viileä alue, joka aiemmin oli lämmin. Muuten ei mitään ihmeempää, jotkut kohdat jopa parempiakin kuin niissä ihan ekoissa lämpökamerakuvissa.

Rangasta otettiin sitten kolme röntgenkuvaa. Niskassa ei ollut mitään muutoksia, joten nähtävästi se on vain ollut enemmän jumissa. Muuallakaan rangassa ei muutoin ollut mitään uusia muutoksia, paitsi L7-SI välissä oli nivelpinnalla aiempaa enemmän skleroottista muutosta. Aiemminhan eläinlääkäri mainitsi, että alueella on mahdollisesti lievää artroosia. Palpoinnissa ei löytynyt erityistä, pään liikeradat ja refleksit olivat normaalit, mutta alaselän liikkuvuus jäykkää.

Eläinlääkäri totesi myös, että Draamalla on selkeästi hieman epäsymmetrinen asento, mikä varmasti aktiivisessa käytössä rasittaa lihaksia ja rankaa. Voinnin mukaan voi kyllä harrastaa, mutta tokossa kisaamista eläinlääkäri ei suositellut, ennemmin hän suositteli jälkeä ja muuta vastaavaa tekemistä. Lihashuolto on tärkeää koko loppuelämän ajan. Huoltojen välissä voin vaikka itsekin hieroa Draamaa. Jos kipuja näyttää olevan, niin sitten tietenkin pitää antaa kipulääkettä. Viime aikoina ei selkeää tarvetta ole ollut, ja toivottavasti osaan tulevaisuudessa tulkita oireet oikein - mahan ja selän kipuilu kun voivat oireilla aika samalla tavalla joskus, eikä tulehduskipulääkettä viitsisi mahan takia turhaan syöttää.




Piirakin oli tosiaan kehottanut rajoittamaan treenaamista entisestään, mutta kisaamista hän ei kieltänyt, joten vähän sokkina tuo sikäli tuli. Meidän kisatahdilla Draama tuskin kroppaansa rikkoisi, mutta harvakseltaankin kisaaminen toki vaatii edes jossain määrin aktiivista treenaamista, joten sikäli kyse on perimmältään samasta asiasta. Ja koska en halua Draaman kropalle mitään vältettävissä olevia lisäongelmia, niin tavoitteellinen toko siirtyy meidän osalta historiaan. Täysillä emme olisi muutenkaan enää voineet harrastaa. Mikään kisaputki tähän ei katkea, kun edellisestä kokeesta on yli vuosi, mutta loppukesään tai syksyyn olin suunnitellut koetta tai paria.

Seuraava aika Piiralle meillä on reilun kuukauden päästä, ja silloin täytyy vielä tarkemmin jutella siitä, mitä ja miten nykytilanteen valossa on järkevää harrastaa. Eläinlääkärinkin kanssa juttelin äskettäin aiheesta uudestaan ja yksityiskohtaisemmin. Kaikkia tokoliikkeitä ei tarvitse kokonaan unohtaa, mutta kropan reaktioita pitää seurata. Eniten vältettäviä liikkeitä ovat hypyt (erityisesti korkeat) ja kierrot. Eli juuri ne, missä ollaan tähänkin asti oltu varovaisia. Ja tässä ollaan samalla myös rankaongelmien alkulähteillä, sillä kyseiset liikkeet ovat juuri sellaisia, jotka kropan kantokykyyn nähden liiallisina voivat aiheuttaa rankaan muutoksia.

Toukokuussa alkaneen tokon treenitauon jälkeen emme siis enää päässeet aktiivisesti palaamaan treenien pariin. Viime aikoina ollaan otettu vain parin minuutin keittiötokoa välillä, ja hyvin vähäisenä pysyy tokon treenaaminen jatkossakin. Kiertoa en aio ottaa Draamalla enää ollenkaan, ja muitakin kuormittavia liikkeitä vältellään. Kropan tilanteen niin salliessa voisi ehkä harkita joskus käyvänsä yhden jäähyväiskokeen voittajaluokassa. Se on siitä kiva luokka, ettei siellä ole kiertoliikettä eikä mitään tolkutonta määrää stoppeja. Pisteillähän siellä ei juhlita, kun treenaamista pitää niin paljon rajoittaa, mutta siitä viis. Jos nyt sinne asti koskaan päästään. Jos ei päästä, niin viime vuoden SM jää meidän viimeiseksi tokokokeeksi, enpä olisi sitä vielä silloin uskonut. EVL joka tapauksessa on meille tässä tilanteessa tavoittamaton luokka, koska siellä on kuormittava kiertonouto ja muutenkin enemmän kuormitusta. Lisäksi EVL-liikkeet vaatisivat enemmän myös treeniä, mikä ei ole hyvä asia. No joo, voisihan sitä toki treenata vain niitä osa-alueita liikkeistä, jotka eivät kuormita kroppaa liikaa ja toivoa, että koira sitten koetilanteessa osaa yhdistää osaset yhteen (myös ne, joita ei ole voinut treenata ollenkaan ;) :D

Hetken sain nauttia siitä, millaista on tokoilla koiran kanssa, joka on siinä mukana täydellä sielullaan ja palavasti. Kivinen se tie toki oli välillä kulkea, kun terveystilanne latoi kapuloita rattaisiin ja rajoitti treenaamista, mutta nyt matka on jo päättymässä ennen määränpäähän pääsemistä. Ei se ihan täytenä yllätyksenä tullut, kun koira ei kropaltaan täysin ehjä ole, mutta olisin toivonut meille vielä edes vuoden tai pari lisää tokovuosia. Mieluiten tietysti vielä enemmän, mutta kortit olivat jo lähtökohtaisesti vähän huonot.

Voi Draamaa, jonka kroppa on mennyt rikki jo hirmu nuorena, ja joka on joutunut maksamaan siitä kovan hinnan jo tähän mennessä. Draama ei ollut vielä neljää täyttänyt, kun rangan muutokset selvisivät, eivätkä sen kaltaiset muutokset sinne ihan yhdessä tai kahdessa yössä ja itsestään ole ilmaantuneet. Jumeja vastaan olemme taistelleet alusta asti. Nyt Draama sitten viisivuotiaana joutuu jäämään eläkkeelle suuresti rakastamastaan tokosta, vaikka sen pitäisi tässä iässä saada elää parhaita vuosiaan täysillä.

Harmittaa, ettei päästä koskaan EVL:ää korkkaamaan, eikä välttämättä voittajaluokkaakaan, vaikka ollaan tehty työtä sitä varten. Valioituminen joskus tulevaisuudessa olisi ollut haaveena, mutta se ei nyt toteudu. Keväällä ehdimme pari kertaa treenata tyhjään lähetystä vähän uudesta vinkkelistä, ja se alkoi vaikuttaa ihan tehtävissä olevalta liikkeeltä. Kiertonoudon loppuosa oli vähällä treenillä kivalla mallilla. Alkuosaa olisi vielä pitänyt työstää paljon, mutta sen treenaamista rajoitin aina kropan säästämiseksi. Luopuminen siinä oli isossa roolissa, ja siihen kyllä kehitin erilaisia treenitapoja ilman, että kiertoa tarvitsi ottaa. Olisi niin kutkuttanut joskus päästä kokeilemaan kokonaista kiertonoutoliikettä kokeeseen asti. Tunnaria ollaan treenattu paljon, ja edistystäkin on tullut. Osaksi meidän keittiötokoilua se jatkossakin jää.

Kuormittuuhan kroppa toki arjessakin, mutta liikkumista meidän ei tarvitse eläinlääkärinkään mukaan rajoittaa, kunhan ylilyönnit jätetään pois. Sitten kyllä viimeistään hajoaisi oma ja koirankin pää, jos ihan kaikkea pitäisi koko ajan rajoittaa.  Pyrin ennakoimaan tilanteet, missä Draama saattaa esimerkiksi tehdä äkkivääriä käännöksiä vauhdista ja estämään ne. Uidessa Draamalla on liivit päällä kropan kuormituksen vähentämiseksi, se kun välillä laittaa turbovaihteen päälle ja ui etuosa kovin pystyssä. Liivit tasaavat tätä hyvin, mutta hetkittäin uintiasento on silti vähän pysty, ilman liivejä olisi vielä enemmän.




Kipin kanssa mahdollisesti joskus käyn tokon ALO-luokassa tai sitten en, mutta yhtään sen pidemmälle ei pienen ruskean kanssa kannata pyrkiä. Joten toko alkaa tosiaan olla mahdollisia loppujäähdyttelyjä lukuun ottamatta kohdallani taputeltu, kuten myös pk:n kohdalla on käynyt. Tässä on taas identiteettikriisin paikka. En ole enää pk- enkä tokoharrastaja, joten kuka minä sitten olen? Arjessa menee moni asia uusiksi. Kentällä ei olla käyty aikoihin, eikä varmaan paljon käydä jatkossakaan. Ei ole tarvetta ottaa hallivuoroa talveksi. Hallivuoroista tuli jo alustava kysely, ja tuntuu niin kurjalta, ettei enää siihenkään mahdollisuuteen voi tarttua. Hallitreenit olivat talvikauden valopilkkuja. Ei tarvitse myöskään tähyillä kurssitarjontaa tai haaveilla yksäristä. Eipä sitten myöskään tarvitse enää haaveilla toko-orientoituneista treenikavereista, jollaisiin törmäsi hirvittävän harvoin, kun he yleensä pysyivät tiukasti tokon sisäpiirien muurien takana piilossa - seikka, joka aina vaan kummastutti ja suretti minua, vaikkakin myös tavallaan ymmärrän sen, että etenkin korkeammin tavoitteelliset mieluummin pyörivät omissa ympyröissään.

Hiljattain myös pohdin mahdollista leirille lähtemistä ja koulutustarjontaa siellä. Jäljelle olisimme voineet osallistua, mutta tokoon/tottikseen emme. Sekunnin ajan ehdin miettiä, että voisinhan silti mennä kuunteluoppilaaksi, kunnes tajusin, että mitä ihmettä varten. Ei minulla enää ole yhtään toko- tai pk-koiraa, joten mitä varten enää hakisin lisäoppia? En minä sitä soveltamaan kuitenkaan pääse, vaikkei oppimisen halu sinänsä mihinkään ole kadonnut. Oli aika pysäyttävä hetki tajuta tämäkin. Lisää yllätyksiä on varmaan jatkossakin luvassa, moninaiset ovat vaikutukset harrastuksen päättymisestä.

Somessa pyöriviä treenivideoita ja -kuvia katsellessa tulee vähän haikea ja ulkopuolinen olo. Koska en ole lopettanut harrastamista vapaaehtoisesti vaan pakosta, niin tulee tunne, että tuotahan minunkin pitäisi tehdä, mutta se on jotain niin saavuttamatonta. Agilityn lopettaminen aikanaan kävi helposti, koska kiinnostukseni lajiin hiipui täysin, enkä jäänyt sitä kaipaamaan. Jäljelle jäivät silloin minua paljon enemmän kiinnostavat pk-jälki ja toko, joten sikälikään ei mitään tyhjiötä jäänyt. Nyt tilanne on niin kovin erilainen. Huomaan senkin, miten tärkeää nimenomaan tokon tai tottiksen kaltainen tekeminen minulle on, eikä mikään voi niiden paikkaa ottaa. Ja niitä Draamakin rakasti tehdä niin täysillä, että melkoisen menetyksen sekin on kokenut. Yhteistyö koiran ja ohjaajan välillä tokossa/tottiksessa on erilaista kuin nenätyöskentelyssä. Voi miten olisinkaan halunnut sitä yhteistyötä tehdä Draaman kanssa.

Tykkään Draamasta koirana hirmu paljon, enkä pelkästään siksi, että se olisi ollut niin kiitollinen harrastuskaveri. Vaikka se tuli minulle vasta aikuisena, niin siitä on tullut minulle jopa läheisempi koira kuin pojista. Joidenkin koirien kanssa vaan synkkaa paremmin, ja olen myös aina ollut enemmän narttuihminen. Oli niin kiva saada taas tyttöenergiaa laumaan tauon jälkeen. Hirveän sääli, että kaikki ne terveysmurheet tulivat kaupan päälle.

Tässä tilanteessa tietenkin pitäisi ottaa uusi pentu, että pääsisi vielä harrastamaan. Menisihän tuossa neljäs koira hyvin, olen tottunut elämään isonkin lauman kanssa. Haluaisin vielä harrastaa omia lajejani, matka jäi osaltani kesken, ja pelkästään tokossa olisi vielä ihan hurjan paljon oppimista. Pentu toisi iloa, ja sen kanssa puuhailu saisi ajatuksia edes vähän pois terveysmurheista. Mutta ei sitä pentua nyt kuitenkaan ole tulossa. Kun suhteellisen lyhyessä ajassa on pelkästään yhden koiran eläinlääkärikuluihin, huoltokuluihin, lisäravinteisiin ja erikoisruokiin mennyt jo useammankin pennun hinta (ja menee jatkossakin), niin pennun hankkimiseen tarvittaisiin lottovoitto. Mikä taas on jossain määrin epätodennäköinen, koska en lottoa.

Eikä lottovoitto yksin riitä, tarvittaisiin myös kristallipallo. Kun nurkissa pyörii jo kolme koiraa toimittamassa lähinnä kotikoiran virkaa, niin olisi sulaa hulluutta hankkia lisää koiria samaan virkaan. Ei uudenkaan pennun kanssa olisi mitään takeita terveydestä tai muista ominaisuuksista. Hirveän paljon olisi toiveita ja odotuksia yhden pienen koiran harteilla, kun harrastukset olisivat yksin sen varassa. Olisi raskasta aloittaa kaikki taas kerran alusta ja joutua sitten vielä kerran pettymään. Olisi suorastaan musertavaa, jos pennullekin tulisi ongelmia terveyden kanssa. Sairastava eläin on sekä henkisesti että taloudellisesti raskas taakka.

Jos taas jään odottamaan luonnollista poistumaa nykyisten koirien kanssa, niin siihen toivottavasti menee vielä monta vuotta, enkä oikein näe itseäni enää siinä vaiheessa ottamassa uutta harrastuskoiraa kasvamaan. On aika tyhjä olo, että tässäkö se nyt oli omien lajieni osalta ihan lopullisesti. Muutaman vuoden ajan on tullut taisteltua sen suhteen, että voisi edes vähän ja pienin tavoittein räpeltää tokoa ja pk-jälkeä, mutta huonostihan siinä sitten kävi. Nämä ovat julmia harrastuksia, kun niin paljon on kiinni koiran terveydestä ja ominaisuuksista. Nyt tämä toimeton harrastaja sitten hyppii turhautuneena seinille, kun ei pääse toteuttamaan itseään.

Silloin kun Kipin spondyloosidiagnoosi oli juuri selvinnyt, törmäsin pitkästä aikaa erääseen pk-harrastustuttavaani. Vaihdoimme kuulumisia, ja kun hän kuuli, että minulla oli jo toinen selkävaivainen ja pk-rajoitteinen koira putkeen, huudahti hän pontevasti, että täytyyhän sulla olla pk-koira! Tyyppi tunsi minut näköjään aika hyvin. Ja samaa mieltä olen, että pitäisi olla, ja yritin sellaisen vielä kerran saada, mutta kohtalo ei ollut puolellani.

Meidän tekeminen suuntautuu nyt entistä enemmän Nose Workiin. Jäljellä pitäisi myös yrittää vähän useammin käydä ihan vaan huvikseen. Se jää nähtäväksi, tuleeko näiden lajien suhteen joskus jotain tavoitteitakin. Samanlaisia tavoitteita ei Nose Workissa voi olla kuin tokossa tai pk-jutuissa, eikä se edes vielä ole virallinen laji. Muissa jälkilajeissa kuin pk-jäljellä puolestaan on haastavaa mitään koetavoitteita asettaa erinäisistä syistä johtuen. Onhan näitä sattuneesta syystä tullut pohdittua jo aiemminkin. Rally-tokoa pitäisi vissiin myös yritellä uudestaan, vaikkei se itselleni kovin sopiva tai kiinnostava laji olekaan. Pyörähdyksiä ja käännöksiä siinä tulee myös paljon, mutta hitaassa vauhdissa, joten laji saattaisi silti sopia Draaman kropalle. Draaman kaltaista aktiivista ja työhullua koiraa ei vaan voi jättää laakereillaankaan lepäämään.

Tavoitteet ovat minulle tärkeitä, vaikken koskaan edes ole tavoitellut mitään suurta. Ilman (koe)tavoitetta treenaaminen helposti hiipuu tai muuttuu vähän hälläväliä-tyyliseksi. Tavoitteena voi olla vaikka vain joku yksittäinen koekäynti kolmen vuoden päästä, mutta se antaa silti treenaamiselle päämäärän. Kun minulla oli viiden koiran lauma ja niistä kerrallaan 1-2 oli aktiivisia pk-koiria, niin silti usein tein kaikille viidelle jäljen ja muutenkin treenasin säännöllisesti. Nyt kun yhtään tavoitteellista pk-koiraa ei ole, niin jälkeä on tullut tehtyä vain pieni murto-osa entisestä määrästä. Kivaa kuitenkin aina on, kun saa aikaiseksi mennä jäljestämään, joten tässä pitäisi kyllä yrittää aktivoitua enemmän.

Draama jäljellä kesäkuussa

Kolmen koiran kanssa perätysten olen nyt joutunut luopumaan vuorotellen sekä pk- että tokoharrastuksesta. Tämä kolmas kerta on ikävin, koska Draamalla on niin iso moottori ja motivaatio treenaamiseen, kun Kipin ja Vinskin kanssa kipuilin myös sitä, että niillä oli puutteita motivaatiossa ja ominaisuuksissa. Ja ikävin tämä kerta on myös siksi, että se tosiaankin on jo kolmas kerta ja tuntuu tällä kertaa lopullisemmalta.

Kummallisia ovat viime vuodet koiraharrastusrintamalla olleet. Voi kun nämä harrastuksiin sopimattomat koirat olisivat edes tulleet laumaan yksittäin niiden harrastuksiin sopivien välissä, eivätkä peräkanaa, jolloin laumassa kuitenkin aina olisi ollut joku harrastuskoirakin. Nyt kävi niin, että ne harrastuskoirat tulivat kaikki peräkkäin ja niiden jälkeen kaikki nämä harrastusrajoitteiset peräkkäin. Hirveän ohuella säikeellähän me enää viime ajat harrastuksissa roikuimme, kun yhdelläkään koiralla ei ole voinut harrastaa pk:ta, kahdella ei ole voinut harrastaa tokoa, ja sillä yhdelläkin vain puolittain. Nämä harrastukset ovat olleet itselle hirmu tärkeä voimavara arjessa, mutta nyt ne on viety pois.

Meidän matka jatkuu vähän erilaisena, ja hyvistä hetkistä arjessa täytyy osata nauttia, koska nekään eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ajan myötä tilanteeseen luultavasti taas sopeutuu vähän paremmin. Been there, done that. Siitä olen kiitollinen, että sain edes pienen hetken tokoilla vähän tavoitteellisemmin Vinskin ja Draaman kanssa ja kokea oppimisen ja onnistumisen iloa niiden kanssa. Paljon kivojakin muistoja jää. En kuitenkaan edes yritä teeskennellä, etteikö nykytilanne veetuttaisi ihan huolella. Kyllä minä kolmen aktiivi-ikäisen koiran kanssa haluaisin elää huolettomampaa arkea ilman jatkuvaa oireiden kyttäämistä ja lääkärissä ja huollossa ramppaamista, ja haluaisin harrastaa niiden kanssa täysillä itselleni rakkaita lajeja.






Juhannusaaton lenkillä oli hehkeä sää ;)

perjantai 18. toukokuuta 2018

Takapakkia

Otsikko ei todellakaan viittaa kevään etenemiseen. On ollut uskomattoman lämmintä ja tuntuu hassulta ajatellakaan, että vielä viime kuussa meidän lenkkireitillä oli jäätä. Kyllä ne jäät sieltäkin sulivat, vaikkakin vähän hitaammin kuin aurinkoisemmilta alueilta. Täällä päin on tuo metsä melkoisen varjoisaa ja synkkää. Peikkometsä, sanoi muuan tuttu taannoin.

Tiistaina näytti auton mittari jopa 31 astetta, vaikkei virallisesti aivan niin lämmintä ollut. Melkein kuitenkin. Vedetkin lämpenivät jo kesäisiin lukemiin, ja koirat aloittivat uintikauden viime viikolla. Keskiviikkona olin viimeksi niitä uittamassa ja painelin itse perässä, kun vesi tuntui mukavan lämpöiseltä. Vaatteet päällä, kun ei uimapuku ollut mukana, mutta mitä muotoseikoista. Äkkiä se helle vaatteet kuivasi. Vilukissana en varmaan koskaan ole heittänyt talviturkkia yhtä aikaisin keväällä.

Draama seisoi aluksi jonkin aikaa vedessä kyyläämässä, mutta jostain ärsykkeestä lähti sitten kuin napista painamalla uimaan. Olen huomannut, että usein sille riittää ärsykkeeksi se, että otan hihnan esille aikeissa kytkeä se, mokomakin ketku! Myös käden heilautus riittää usein laukaisemaan uintirefleksin. Draama häipyi keskelle järveä, eikä todellakaan ollut lähdössä pois siinä vaiheessa, kun kutsuin koirat pois järvestä. Kytkin pojat ja menin niiden kanssa kauemmas rannasta huhuilemaan Draamaa, mutta se vain ui pois päin. Ei siinä auttanut muu kuin odottaa, että neiti suvaitsee tulla pois järvestä. Ja kyllä se kestikin, oli aika kuumottava tilanne siinä avuttomana odottaa omassa kuplassaan kaukana järvessä uiskentelevaa koiraa. Olen törmännyt kuvauksiin siitä, miten bordercollieiden jotkut käytösmallit saattavat olla autistisia, ja Draaman uintikäytös jos mikä on kyllä melkoisen autistista. Se ui omaa lenkkiään suorastaan pakkomielteisesti omassa kuplassaan ja veden lumoissa, välillä loiskutellen ja vesipisaroita pyydystäen, kykenemättä kommunikoimaan muun maailman kanssa tai edes huomaamaan sitä.



Sinne se yksi häipyi pisteenä kauas...


Oli kivaa päästä treenaamaan tokoa ulkokentille, mutta nyt olemme jo reilut pari viikkoa pitäneet treenitaukoa, emmekä ihan lähiaikoina vielä palaa kentille. Syy ei ole siinä, ettemmekö molemmat Draaman kanssa haluaisi treenata, mutta terveystilanne valitettavasti notkahti sen verran, että treenit piti unohtaa. Draama liikkui pari kertaa lenkin alussa pää vasemmalle vinossa, jolloin varasin sille heti ajan kraniosakraalihoitoon ja jätin tokon tauolle. Epämääräiset ja pienet, todennäköisesti mahasta johtuvat oireet ovat myös jatkuneet ajoittain. Emme ole päässeet etenemään eliminaatiodieetin altistusvaiheessa, kun olen halunnut odottaa mahdollisimman oireetonta jaksoa.

Kraniohoidossa oltiin sitten viime viikon tiistaina. Hoitaja keskittyi paljon mahan hoitamiseen, koska siellä tuntui ongelmaa olevan. Jumiakin oli kropassa ihan kunnolla, eikä kaikkea saatu kerralla auki. Eilen sitten käytin Draaman Piiralla jatkokäsittelyssä, kun satuin saamaan peruutusajan. Lantiossa oli lukko, joten siitä se vinous lähti. Niskassakin oli jumia, niska ja lanneselkähän ne Draaman vakituiset ongelmakohdat ovat rangan virheasennon takia. Muutenkin oli kropassa kireyttä.

Piira ehdotti jatkohoidoksi muutaman kerran akupunktiota, joka voisi sopivasti täydentää tätä käsittelyä ja edesauttaa niin rangan kuin mahankin hyvinvointia. Tokon treenitaukoa Piira suositteli jatkettavaksi akupunktioon asti. Tokon treenaaminen kannattaa myös pitää hyvin maltillisena. Treenejä kannattaa pitää suhteellisen harvakseltaan, eikä kuormittavia liikkeitä saisi tehdä turhan usein eikä montaa toistoa kerrallaan. Vähemmän kuormittavia liikkeitä voi treenata vapaammin, mutta loppujen lopuksi aika moni tokoliike on kroppaa kuormittava. Joitain osa-alueita liikkeistä sentään pystyy treenaamaan vapaammin.

Olen miettinyt, että oliko Draaman kropalle liikaa jo se, kun kevään tullen isompia tokotreenejä oli pari kertaa viikossa, kun niitä talvikaudella oli pari kertaa kuussa. Talven liukkaat kelit myös varmasti ovat jättäneet jälkensä kroppaan, näin arveli Piirakin. Myös viime keväänä Draama oli talven jäljiltä kropastaan melkein vastaavassa kunnossa, mutta kesän ja syksyn aikana huomattavasti parempi. Nuo hemmetin mahavaivat myös osaltaan jumittavat kroppaa, enkä aina edes tiedä, johtuuko joku hetkellinen huono ilme mahasta vai muusta kropasta. On sydäntäsärkevää, kun koira saattaa joskus tulla luokse korvat luimussa kuin apua anellen, eikä voi tehdä mitään auttaakseen. Onneksi nämä ovat olleet vain ohimeneviä hetkiä.

Tokoa treenatessa olen tähänkin asti ollut tarkka siitä, ettei kuormittavimpia liikkeitä tehdä usein eikä montaa toistoa, ettei treenejä ole liian usein, että ennen treenejä lämmitellään ja treenien jälkeen jäähdytellään, että muistetaan myös tehdä vastaliikkeitä tasapainon vuoksi - siis kierrätetään myös toiseen suuntaan kuin minne koira itse valitsee kiertää ja tehdään seuruuta myös oikealta. Kiertoa olen treenannut hyvin harvakseltaan ja vähin toistoin muutenkin, koska se on kropalle hyvin kuormittava liike, ja vielä enemmän Draaman kaltaiselle koiralle, joka tekee nopeat ja tiukat kierrot ja jonka kroppa ei ole täysin terve. Pitää nyt sitten jatkossa olla vielä astetta nipompi.

Kun tilanne on se, että treenattavaa olisi ihan hirveästi, mutta treenimäärää ja joidenkin liikkeiden toistoja täytyy rajoittaa, niin edistyminen on hidasta, eikä mitään lyhyen tähtäimen tavoitteita voi asettaa. Aina voi myös terveys tehdä uudestaan tepposet. Tärkeintä onkin saada pidettyä Draama mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Kevään koitettua pohdiskelin meidän lauman treenikuvioita eri lajeissa, vaikka tällä hetkellä nämäkin ajatukset tuntuvat jotenkin kaukaisilta. Pohdin pitkään, että jatkammeko Vinskin kanssa tällä kaudella vepeä, johon olisimme saaneet paikan vararyhmään. Päädyin sitten monestakin eri syystä johtuen siihen, ettemme enää jatka vepeilyä. Oli antoisaa saada tutustua tähän kivaan ja märkään lajiin, mutta jatkossa käytämme senkin ajan vaikkapa omiin vapaamuotoisiin uintiretkiin. Niistä Vinski nauttii todennäköisesti vielä enemmän kuin vepetreeneistä, eikä meillä kauheasti olisi tavoitteita kuitenkaan lajissa ollut.

Entäs sitten lempilapseni PK-jälki? Omaksi huviksi varmasti käymme jäljestämässä silloin, kun inspis iskee. Esineitä voidaan myös joskus ottaa, se on kivaa tekemistä ja siitä voi olla ihan käytännön hyötyäkin. Draama itse asiassa on viime aikoina ilmaissut minulle kaksi kertaa maastoon hukkuneen esineen ihan oma-aloitteisesti. Kolmisen viikkoa sitten se bongasi ojasta kengästäni kuukausia sitten irronneen liukuesteen ja sai ansaitusti isot kehut!

Olen myös pohtinut sitä vaihtoehtoa, että Draama (tai miksei Kipikin, jos se ensin suorittaisi BH:n) voisi kerran käydä ykkösluokan jälkikokeessa niin, että hyppyeste jätetään suorittamatta. Metrin este on itselleni tällä hetkellä ehdoton nou-nou selkävaivaiselle koiralle. Mutta välttämättä emme mene kertaakaan edes sinne ykkösluokkaan, koska A-estekään ei innosta minua ihan hirveästi. Kumpikaan koira ei jyrkkää A-estettä vielä osaa, joten sitä pitäisi treenata kunnolla ennen kuin mitään koetta voisi ajatellakaan. Ja rasittaa sekin kroppaa, vaikkei yhtä paljon kuin hyppy, ja miksi ihmeessä sen pitää jo ykkösluokassa olla niin jyrkkä?!?! Ennen ei ykkösluokassa ollut ollenkaan A-estettä, ja kun se tuli, oli se aluksi alemmissa luokissa loivempi. Aina eivät asiat muutu parempaan.

On kerrassaan hassua, että alun alkaen olen suhtautunut täysin ennakkoluulottomasti PK-esteisiin, mutta nyt kun olen muutaman vuoden ollut niitä treenaamatta, niin esteet ovat alkaneet näyttäytyä minulle kauheina valtavan kokoisina kammotuksina. Tähän katsantokantaan toki vaikuttavat myös selkävaivaisten koirien kanssa eletyt vuodet ja tieto siitä, etteivät esteet aina ole turvallisia ja sääntöjen mukaisia - Jipon kokema onnettomuus on tietenkin porautunut ikuisesti mieleeni.

Tarkastelin alkukeväästä kentällä käydessäni jyrkkää A-estettä ja ihmettelin, miten olen joskus uskaltanut sellaista koirillani ottaa. Herranjestas sentään, sehän on kuin seinä! :D



Enpä olisi arvannut tavoitteellisen PK-harrastuksen päättyvän tällä tavalla. Kun aloitin edellisen blogini, niin Vinski oli juuri tullut minulle, ja tarkoitus oli kirjata blogiin erityisesti sen tie jälkikoiraksi. Vähän toisin kävi. Tämän blogin aloitin, kun Kipi oli tullut minulle, ja aika pian ryhdyin haaveilemaan siitä, että nyt saisin kaipaamani PK-koiran. Mutta ne haaveet romuttuivat taas, kun Kipilläkin oli selkävika. Sitten tuli kuvioihin mukaan Draama, aikuinen ja terveeksi tutkittu koira, josta ainakin piti vihdoin viimein tulla PK-koira. Mutta oli kohtalon ivaa, ettei Draamankaan selkä sitten kuitenkaan ollut enää terve, ja jouduin kolmannen kerran peräkkäin luopumaan haaveista ja tavoitteista PK:n suhteen. Blogistakin on lähinnä tullut tarina harrastusten alasajosta.

Aika huono kässäri tässä tarinassa. Epäuskottavan samanlaisina toistuvia juonenkäänteitä ja antikliimakseja. Tarina ei kasva eikä kehity. Mutta onhan siinä sentään opetus. Ei kannata ottaa harrastuskoiraa, koska se ei sitten kuitenkaan käy harrastuksiin eikä ole terve. Kuvioon kuuluvat oleellisesti myös pitkäkestoinen ahdistus, huoli, stressi, eläinlääkärissä ja huollossa ramppaaminen sekä viimemainittujen seurauksena pahat talousvaikeudet. Olisit vaan tyytynyt keräilemään postimerkkejä.

Jippo oli ensimmäinen koira, jonka kanssa vein PK-harrastuksen vähän pidemmälle, koska se oli ensimmäinen, josta tuli käyttövalio, ja ensimmäinen, jonka kanssa osallistuin SM-kisoihin. Opin sen kanssa taas paljon uutta ja minussa kyti halu päästä soveltamaan oppimaani uuteen koiraan, jonka kanssa voisi myös olla tavoitteita. Mutta elämä meni nyt näin, eikä sitä uutta PK-koiraa tullut. Jippo on todennäköisesti sekä ensimmäinen että viimeinen käyttövalioni.

Nose Work on laji, jota ehdottomasti harrastamme jatkossakin. Sitä on niin kätevä tehdä milloin ja missä vain, se on todellinen matalan kynnyksen nenänkäyttölaji. Ei haittaa säät tai kentän tai hallin puute, kun sitä voi harrastaa kotonakin, treenit on nopea laittaa pystyyn ilman isoja järjestelyjä, ja tätä pystyy vajaakuntoinenkin koira tekemään. Kokeisiin en ole lajissa ainakaan tällä hetkellä tähtäämässä, mutta ehtiihän sitä asiaa myöhemmin miettiä uudestaan. Viime aikoina ollaan useamman kerran viikossa treenattu nosea, kun tokokin jäi tauolle. Kunnolla vanhennettu haju tuottaa enemmän päänvaivaa koirille, koska siitä niillä ei vielä ole paljon kokemusta. Erilaisia haasteita on yllinkyllin, kun hajun ikää voi vaihdella ja piilopaikkojen suhteen vain mielikuvitus on rajana. Syvyyssuunnassa oleva piilo on koirille selkeästi haasteellisempi. On myös mielenkiintoista nähdä, miten koirat välillä saavat hajun eri suunnasta kuin itse kuvittelisi.

Meidän Nose Work-priimuksemme on Draama, sinnikäs ja hoksottimiaan käyttävä nuuskija. Olen oppinut hajua piilottaessani kulkemaan kyseisessä huoneessa tai ulkotilassa ristiin rastiin, koska Draama meni muutaman kerran hajulle suoraan kulkemaani jälkeä pitkin. Pojillakin on hyvä motivaatio, mutta ne eivät ole niin loppuun asti sinnikkäitä ja järjestelmällisiä. Vinski on joskus tehnyt valeilmaisujakin, kun ei mielestään ole löytänyt hajua tarpeeksi nopeasti ja on mennyt siitä hämilleen. Sen kohdalla onkin tärkeää pönkittää sen itseluottamusta.

Nose Work on kivaa, mutta enemmän se tuntuu puuhastelulta kuin samanlaiselta treenaamiselta kuin toko tai PK.

Uusia lajeja meillä ei ole näköpiirissä, koska sellaista, joka sopisi sekä minulle, koirille että olosuhteisiin, ei vaan ole vastaan tullut. Ja kuten jo todettiin, niin toko on nyt tauolla, mutta toiveissa on päästä sitä taas jatkossa treenaamaan ainakin jossain määrin. Pojatkin pääsivät kevään tullen mukaan melkein joka kerta, kun tokoiltiin, ja ihan innoissaan ne siitä olivat. Tavoitteetta ja hömpsötellen niiden kanssa edelleen tokoillaan, mutta onhan sekin pieni mahdollisuus olemassa, että Kipi joskus huvin vuoksi ALO-luokassa kävisi. Mitään kiirettä tai pakkoa ei ole. Draama toivottavasti vielä joskus pääsee kokeeseen, jos terveys sallii.

Viimeksi kun tilasin Draamalle ruokaa, niin silmiin osui myös saman lafkan agilityeste, joka muistuttaa tokon avo-estettä, on vain vähän leveämpi. Tilaukseenhan se piti laittaa, joten nyt on omasta takaa koossa kaikki välineet vaikkapa kiertonoudon treenaamiseen. Vaikka se nyt sitten sattuukin olemaan liike, jota ei usein voi treenata. Aikamoisen välinearsenaalin tokoon kyllä tarvitsee.

Vinski lennokkaana kokeilemassa uutta estettä

Tärkeitä harrastuksia koko meidän laumalle ovat myös lenkkeily, retkeily ja uintireissut. Oikeastaan tärkeimpiä kaikista, koska ne ovat niin oleellinen osa hyvinvointia ja arkea. Hartaasti toivon, että edes niitä pystymme ilman kummempia rajoituksia harrastamaan jatkossakin.

Onhan tämä aika surullinen tilanne, kun laumassa on kolme aktiivi-ikäistä koiraa, muttei yhtään varsinaista treenikoiraa juuri tällä hetkellä, vaikka treenikausikin olisi parhaimmillaan. Että kyllä minä mieluummin värjöttelisin nyt räntäsateessa kuin olisin ottanut takapakkia ainoan treenikoiran terveystilanteeseen. Tai kenenkään muunkaan terveystilanteeseen.




Näin vihreää jo

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Odottavan aika on pitkä


Ai että, aurinkoinen ja lämmin viikko takana ja tänään mittari kipusi 16 asteeseen asti.  Maanantaina bongasin lenkillä ensimmäisen västäräkin, eilen ensimmäisen sitruunaperhosen ja tänään ensimmäiset leskenlehdet. Kuratassuja saa joka ulkoilun jälkeen pyyhkiä. Jep, ihan keväältä näyttää.



Ja oi sitä onnea, kun vajaat kolme viikkoa sitten oli yksi lämpimämpi päivä, joka heikensi hiihtolatujen kuntoa sen verran, että valtasimme välittömästi meidän lenkkireitit takaisin. Kyllä olivat tyytyväisiä koirat ja emäntäkin lenkin jälken, ja pidemmälle ulottuvista lenkeistä ollaan saatu sen jälkeenkin nauttia.



Myöhässähän kevät on silti tänä vuonna, ja on se hermoja jo kysynytkin. Päivällä saattaa olla lupauksia antava keväinen sää, mutta yöpakkaset ovat hidastaneet kevään etenemistä ja tehneet monta toivetta tyhjäksi. Kentät ovat olleet yhä lumen vallassa. Nyt vihdoinkin alkaa lähin kenttä olla sula, mutta märkä se on vielä. Seuran kenttä on täysin lumen alla, paitsi pk-kenttä. Toki me siellä heti treenasimme sitten, mutta yleensä välttelen tuota kenttää viimeiseen asti. Sen pohja on todella huono, epätasaista, upottavan pehmeää hiekkaa, jonka seassa on isoja kiviä. Koiran lelupalkkaaminen ja noutoliikkeiden treenaaminen on todella hasardia, koska koira nielee väkisinkin roppakaupalla hiekkaa, ja hampaatkin ovat hiekkaisten lelujen takia vaarassa.

Viikko sitten lähikentän kuntoa katsastamassa

Lenkkireiteistäkin vielä 80% on lumen, sohjon ja jään alla. Latupohjat sulavat tosi hitaasti erityisesti vähänkään varjoisissa kohdissa. Voi miten kivaa olisi vihdoinkin päästä kulkemaan ihan paljaan maan päällä. Paikoin on liukasta, ja tässä vaiheessa vuotta olen jo ihan hiton väsynyt liukkauteen. Liukkaat kelit ovat yhtä painajaista mihin aikaan vuodesta vain, mutta näin huhtikuun puolivälissä niistä toivoisi jo päässeensä eroon edes muutamaksi kuukaudeksi.

Viime viikolla meidän tie ja muut lähitiet olivat aivan kauttaaltaan niin superliukkaan jään peitossa, etten pariin päivään astunut tielle jalallanikaan enkä antanut koirienkaan astua. Loikkasimme pihalta suoraan takametsään ja sitä kautta lenkille. Viimeinen pissatus yön kynnyksellä pimeässä sujui tunnelmallisissa merkeissä. Silloin sattui olemaan niin sumuista, ettei edes otsalampun valossa nähnyt juuri nenäänsä pidemmälle, ja samaan aikaan jossain lähistöllä huusi joku eläin vertahyytävästi. No, sama tilanne se olisi tietäkin pitkin liikkuessa ollut, pikkaisen vaan helpompi kulkea, jos tie noin muuten olisi ollut kulkukelpoinen. Kyllä täällä maalla saa siihen tottua, että kaikenlaista elämää on ympärillä, eikä yö ole kaikille nukkumista varten.

Luntakin on satanut huhtikuun aikana lisää. Hetken oli huhtikuinen talvi hyvin kaunis.



Viimeisistä hallitreeneistä on jo kolme viikkoa. Tällä kertaa hallissa oli koko porukka eli neljä koirakkoa, joten vilskettä riitti. Draamaan tämä vaikutti siten, ettei se saavuttanut niin hyvää mielentilaa kuin edellisellä kerralla. Olen ennenkin huomannut, että mitä enemmän häiriötä, sitä enemmän Draaman kierrokset nousevat. Ei se liikkeitä tehdessään häiriinny muista, mutta vire on silti jo lähtökohtaisesti väärä. Liikkeiden välissä Draama herkästi myös jää silmistään kiinni muiden tekemiseen ja vajoaa omaan kuplaansa. Jotenkin ihan sama ilmiö, joka tapahtuu veden äärellä ollessa.

Tunnarissa oli nyt niin väärä vire ja asenne, ettemme sitten paljon sitä ottaneetkaan, ja sama juttu kävi seuraamisen kanssa. Vauhtiliikkeet menivät paremmin. Treenasimme kiertonoudon alkuosaa, eli tötsälle lähetystä esteiden ohi. Sekin meni mainiosti, kun lähetin ensimmäisen kerran esteiden välistä ja sitten vasta peruutin. Miksi turhaan antaisi virheelle mahdollisuuden.

Vähän huono maku jäi kauden viimeisistä hallitreeneistä tuon ylivireisyyden ja sen aiheuttaman virhealttiuden takia. Ja sitten ei päästykään viikkoihin minnekään kunnolla treenaamaan. Sisällä ollaan kyllä tunnaria tehty paljonkin. Se on kyllä metkaa, miten pienestä oikea mielentila on kiinni. Pari kertaa mielentila on minusta näyttänyt hyvältä, mutta liike onkin mennyt ihan sähläykseksi ja vääriä on noussut. Yleensä liike kyllä sujuu keittiössä vähintäänkin kohtuullisesti. Mutta pitkä tie tässä vielä on kuljettavana.

Torstaina treenasimme seuran pk-kentällä. Seuraamiseen en saanut Draamalle sellaista mielentilaa kuin olisin halunnut, joten sitä ei paljon otettu. Mutta tunnari, se meni loistavasti! Ja oli ensimmäinen kerta hallitreenien jälkeen, kun sitä kotiseinien ulkopuolella treenattiin.

Toivottavasti tilanne petraantuu, kunhan saamme taas enemmän rutiinia tekemiseen. Loppusyksy ja koko talvi menivät todella vähällä treenillä. Kunnon treenit pari kertaa kuussa on turhan vähän, ja osa niistäkin treeneistä meni vähän harakoille sairastelun takia. Niinpä liikkeet eivät juuri ole edenneet, ja mielentila on ottanut takapakkia. Koekuntoon on vielä matkaa. Voittajaluokan liikkeistä nimenomaan tunnari vaatii paljon työstämistä, samoin kaukot. Luoksetulon stoppia emme ole juurikaan treenanneet, koska siinä niin helposti tulee ennakointiongelmia, ja koska olen halunnut rajoittaa nopeasta vauhdista tehtävien stoppien määrää. Mutta jos vain saamme treenata yhdessä ja nauttia tästä matkasta, niin se on huisin hienoa, ja koejutut ovat sitten asia erikseen. Hienoahan sekin olisi, jos vielä kehään Draaman kanssa päästäisiin.



Draaman eliminaatiodieetin altistusvaiheen kolmas altistus sitten oli se, missä karahdimme kiville. Silakka siis ei sovi Draamalle. Viikon kokeilun jälkeen Draama oli illalla ruoan jälkeen hetken vähän outo ja silloin mietin, että onko kyse nyt reagoinnista ruokaan. Kukaan ulkopuolinen ei olisi varmaan mitään outoa huomannut, enkä minäkään ollut varma oliko kyse mistään sen kummemmasta. Seuraavana päivänä Draama kakalla käytyään tuli luokseni korvat luimussa ja silloin tiesin, että nyt se oireilee ruokaa. Tuota se ei ollut tehnyt aikoihin.

Mitään isoja oireita ei tullut. Kakka pysyi hyvänä, varsinaista selkeää närästystä ei ilmennyt, satunnaista puhahtelua kyllä. Autossa Draama pari kertaa roikotti päätään huonovointisen näköisenä, lenkillä pari kertaa siirtyi hetkeksi kävelemään selkäni taakse. Ja muutaman kerran se on istunut selkä seinää tai tuolinselkää vasten selkä kaarella. Kaikkia näitä oireita sillä on ollut aiemminkin, yleensä muutamia sekunteja kerrallaan. Ei ihme, ettei oireista pitkään aikaan saanut kiinni, vaikka Draama ilmeisesti on  oireillut mahaansa näillä tavoilla ihan alusta asti. Mutta muuten se on ollut reipas ja normaali. Nyt sain todistuksen siitä, että oireet kuitenkin ovat johtuneet nimenomaan ruoasta.

Eikä ole ihme, etten aiemmin saanut kiinni siitäkään, mikä ruoka oireita mahdollisesti aiheutti, kun nytkin oireita tuli vasta viikon päästä ruoalle altistumisesta, ja sitten oireet toisaalta jäivät päälle pitkäksi aikaa. Ikävästi tällainen hidastaa altistusvaihetta, koska seuraavaa altistusta ei tietenkään voi aloittaa ennen kuin oireet ovat poissa. Draama on nyt syönyt taas pelkkää allergiaruokaa melkein kolme viikkoa. Nyt näyttää jo hyvältä, mutta hirvittää vaan, että mitä tuolle seuraavaksi uskaltaa kokeilla? Oireita ei millään haluaisi enää aiheuttaa, mutta se on vääjäämätöntä, että niitä jatkossakin tulee. Joku tai jotkut sen aiemmin syömistä ruoista ovat sille epäsopivia, eikä niitä vielä ole löydetty. Silakka ei nimittäin voi olla syynä siihen, miksi Draama sairastui, koska se on saanut silakkaa aiemmin vain pari kertaa. Siksi olikin yllätys, että se reagoi silakkaan.

Melkein tekisi mieli panna pää pensaaseen ja syöttää Draamalle jatkossa vain sopivaksi testattuja ruokia. Voisihan se ihan hyvin elää kalkkunan ja kananmunan varassa, mahdollisesti höystettynä tuolla hypoallergeenisella, hydrolisoidulla höttöruoalla..?!

Tiistaina oli taas laumassa pientä dramatiikkaa, kun lattiat olivat aamu-ulkoilun jälkeen veressä. Syyllinen oli tällä kertaa Kipi, jolta oli osittain revennyt kannuskynsi, ja sen tyvestä tuli verta. Kynnestä lähti pala kuorta irti ja ydin oli osittain näkyvissä, mutta kokonaisuutena kynsi oli siisti. Putsasin sen ja olen pitänyt sen suojattuna. Lääkäriin lähdetään siinä vaiheessa, jos kynsi tulehtuu tai tulee muita ongelmia, mutta toistaiseksi tilanne on näyttänyt hyvältä. Kipi on koko ajan liikkunut normaalisti. Aluksi se oli vastahankainen kynnen käsittelyyn, mutta antaa nyt paremmin hoitaa sitä. Tämähän onkin ihan mielipuuhaani, kun saa väkertää sideharsoa tassun suojaksi monta kertaa päivässä ja yrittää pitää tassu kuivana kevätsohjossa ulkoillessa jne. Not. Eilen Kipiltä hävisi lenkin varrelle muovitöppönen, jota olin luullut maailman tiukimmaksi, ja jollaista ei koskaan ennen ole keltään itsestään irronnut. Kävelin vähän matkaa takaisin päin etsimään töppöstä, mutta en jaksanut kovin pitkälle mennä, kun juuri siinä kohtaa oli pitkä liukas pätkä. Sittenpä Kipi kipitti loppulenkin tassussaan vain märkä sideharso.

Tälle päivälle olin suunnitellut käyntiä taajamassa, jossa voisi samalla sivistyneesti tehdä lenkin pitkin sulia kävelyteitä, mutta päätinkin tehdä eilisen lenkin uudestaan, jos vaikka töppönen löytyisi samalla. Ruuhkaksi asti tuolla ei ole muita kulkijoita, mutta puolenvälin jälkeen saimme kannoillemme naisen ja collien. Kun tuli se karmea pitkä jäinen osuus, niin siirryin ryteikön puolelle rämpimään ja nainen collien kanssa pyyhkäisi jäätä pitkin ohi. Hän kuului näköjään siihen ihmistyyppiin, jolla on synnynnäinen kyky kävellä liukkaalla jäällä kuin se olisi kuivaa maata. Saattoihan hänellä olla nastatkin. Hetken päästä huomasin, että hän poimi maasta jotain, tarkasteli sitä hetken ja otti talteen. Ilman sitä kirottua jäätikköä olisin yrittänyt saada tyypin kiinni ja olisin kysäissyt, että mahtoiko hänen löytönsä olla töppönen, mutta tyyppi hävisi näkyvistä. Erittäin suurella todennäköisyydellä töppönen oli tippunut juuri tuolle alueelle. En yllättynyt, kun omiin silmiin töppöstä ei osunut. Ei se töppönen arvokas ollut, mutta yllättävän paljon veetutti, että tyyppi vei sen meidän nenän edestä ja homma oli vain muutamasta sekunnista ja viheliäisestä jäätiköstä kiinni. Olin sentään laittanut päivän ohjelmankin uusiksi töppösen takia, pöh.

Tänään jäisellä reitillä

Peltoilut on tältä talvikaudelta peltoiltu. Vähän sääli, ettei koirilla ole enää paikkaa, jossa voi niin esteettömästi juosta ja leikkiä, mutta kesäkauden ilot menevät sittenkin sen yli, kunhan niihin vaan päästäisiin täysipainoisesti käsiksi. Jälkiä olisi kiva päästä ajamaan, kentille treenaamaan kunnolla, ja ehkä ensi kuussa jo uimaankin. Ja pitkille retkille tietenkin, kunhan nuo loput lumet ja jäät häviäisivät!
















perjantai 23. maaliskuuta 2018

Hallikausi päättyy, talvi jatkuu

Viime viikon perjantaina oltiin taas hallissa, vaikkei ollut edes meidän treenivuoro. Mutta olipas kiva, kun saatiin ylimäääräinen vuoro. Ja oli hyvin tilaa ja rauhaa treenata, kun oli vain yksi treenaaja meidän lisäksi.

Tunnari oli tietenkin meidän treenilistalla. Aika hyvällä mielentilalla Draama teki ja löysi omat hyvin. Ote oli hyvä, ja niin se on ollut keittiötreeneissäkin. Saaliillakin pystyy palkkaamaan, kunhan mielentila on liikkeen alussa oikea. Vähän vähemmän voisi joskus etsimisvaiheessa ottaa kontaktia vääriin kapuloihin, ei se nyt suorastaan nostele niitä, mutta tuuppii ja melkein ottaa suuhun joskus.

Kiertonoudon saimme tehdä ylellisesti liikkuroituna. Heti ei liike onnistunut, kun Draama lähti tötsän sijasta esteille. Loppuosa onnistui hyvin, mutta nyt täytyy kyllä ottaa kuuri pelkkää tötsälle menemistä esteiden välistä. Pitää etsiä siihenkin vielä parempaa mielentilaa, että Draama oikeasti malttaa kuunnella, eikä vain lukittaudu esteisiin.

Seuraaminen on mennyt eteenpäin niistä karmeimmista hetkistä. Pari kertaa Draama meinasi vähän lähteä keulimaan ja kiihtymään, mutta pysähdyin heti ja päästin jatkamaan liikettä vasta paremmassa mielentilassa.

Tyhjään lähetystä otimme myös. Hyvinhän Draama alkaa olla hajulla siitä, mistä liikkeessä on kyse, mutta paljon hienosäätöä tarvitaan vielä. Ongelmia on juuri niissä jutuissa, joissa saattoi arvatakin olevan. Joskus Draama kaartaa lopussa jos siellä ei ole tragettia, toisinaan se ennakoi ja stoppaa ennen vihjettä. Apuna liikkeen opettamisessa olen käyttänyt targettia maassa, vaikka vähän epäröin sen järkevyyttä, kun olin kuullut joidenkin suosittelevan ennemmin jotain ylempänä olevaa telinettä tai seinään kohdentamista. Mutta tällä mennään nyt, ainahan treenitapaa voi myöhemmin vaihtaa, kun on ensin epätoivoisesti yrittänyt korjata liikettä tällä tyylillä ;)

Teimme me noiden lisäksi muutakin, täytyyhän tuo halli aina hyödyntää kunnolla, kun muuten saa tyytyä talvella keittiötreeniin. Hirmu kiva treeni, Draaman mielentilakin oli enimmäkseen hallittu. Tiedän kyllä senkin, mistä ne epätoivoisen ylivireiset ja virheitä täynnä olleet treenit johtuivat. Sairastelun aikana treenit eivät olleet kovin mietittyjä, kunhan käytiin jotain tekemässä, kun kerran hallivuoro oli olemassa ja Draama kuitenkin välillä kaipasi tekemistä. Kun tilanne sitten muuttui parempaan ja aloimme taas treenata enemmän isoja kokonaisuuksia, niin meiltä molemmilta lähti mopo keulimaan.

Muistutin kyllä itselleni ennen treenejä, että mielentilaan pitää myös kiinnittää huomiota, mutten kuitenkaan malttanut viedä asiaa ihan mietitysti loppuun asti, ja annoin Draaman keulia. Oli vaan niin siistiä päästä taas enemmän miettimään liikekokonaisuuksia ja pistellä menemään terveemmän koiran kanssa, etten huomannut kaikkia pieniä yksityiskohtia. En sitä, että olisi pitänyt tarkkailla mielentilaa huolellisemmin ja odottaa tasaantumista muutama ratkaiseva sekunti pitempään ennen jotain liikettä. Enkä sitä, että ennen mitään liiketreenejä olisi kannattanut tehdä pari valmistelevaa harjoitusta. Tai jollain tasolla kyllä tajusinkin kaiken tämän, mutten halunnut päästää tietoa aivan perille asti. Iski vauhtisokeus, kunnes sitten oli jo pakko havahtua siihen, että nyt ollaan kyllä ihan väärällä ladulla. Ainakin koiraharrastus pitää nöyränä, kun aina törmää kaikenlaisiin haasteisiin ja saa itsensä aina välillä kiinni hölmöistä jutuista!

Tänään pääsemme taas halliin, tällä kertaa ihan omalla vuorollamme. Se onkin sitten viimeinen kerta tällä kaudella. Niin tylsää, eihän tuolla ulkonakaan pysty vielä aikoihin treenaamaan, kun talvi vain pitää otteessaan, eikä kentille ole menemistä. Tämä talvi on niin nähty jo, saisi jo kevät tulla! Lenkkeilykin on niin rajallista. Pellolle pääsee, mutta muuten on aika pienet ympyrät, kun lenkkireiteillä menee ladut, metsässä uppoaa hankeen ja lähitiet ovat liukkaita. Polunpätkiä sitten tallaamme edestakaisin, mutta nekin ovat muhkuraisia ja osin liukkaita. On kylmä ja lunta tulee aina vaan lisää, koiria pitää yhä välillä pukea. Lämpötilan takia ei aina tarvitsisi, mutta tuuli on ollut niin kylmä, että selkävaivainen trio on muutaman kerran tällä viikolla aika herkästi saanut palttoota ylleen.

Valon määrän lisääntymisellä on aktivoiva vaikutus, se suorastaan kutsuu ulos tekemään kaikenlaista. Onkin tosi turhauttavaa, kun ei pääse vielä ties miten pitkään aikaan normaaleille lenkkireiteille tai kentälle treenaamaan, vaikka reilun kuukauden päästä on jo vappu! Toivottavasti edes kesästä tulee tänä vuonna vähäluminen ;)






Eliminaatiodieetin altistusvaiheessa on nyt edetty jo kolmannen ruoka-aineen kokeilemiseen. Tällä kertaa kokeiluun valikoitui silakka. Kalkkunasta ei ainakaan mitään sellaista oireilua tullut, ettenkö uskaltaisi sitä uudestaankin antaa. Parina päivänä oli jotain pientä epämääräistä ohimennen, mutten tiedä, oliko sillä mitään yhteyttä kalkkunaan.

Ja koska ehdimme olla ennätyspitkän ajan, reilun kuukauden, näkemättä eläinlääkäriä, niin toki se asia piti korjata. Vaihteeksi sentään lääkärille meni joku muu kuin Draama, onhan sekin jotain. Viime lauantaina kun kävelimme lenkillä ohi kohdasta, johon kaikki koirat olivat aiemmin pissanneet, niin huomasin siellä pissan seassa verta. Se aiheuttikin sitten melkoista päänvaivaa. Kuka koirista oli syyllinen? Vai oliko siitä mennyt ohi joku vieras koira meidän jälkeen ja pissannut samaan kohtaan? Usein tuosta ei muita kulje, mutta mahdollista sekin olisi.

Kyttäsin sitten huolella kaikki koirien pissat siitä lähtien, mutta kukaan ei pissannut verta tai oireillut muutenkaan. Arvelin jo, että joutuisin varmuuden vuoksi tutkituttamaan kaikkien pissanäytteet saadakseni syyllisen selville. Kunnes sitten sunnuntaina iltapäivällä käännyin katsomaan kohtaa, johon Kipi oli juuri nostanut jalkaa, ja siinä oli verta. Epäilin, että eturauhanen se varmaan vaivasi ja tilasin maanantaina ajan eläinlääkärille.


Yritin metsästää Kipiltä pissanäytettä klinikan pihalla, mutta Kipi lopetti heti pissaamisen, kun sain astian mahan alle. Ihan niin kuin ennenkin. Kävin sisällä kysymässä, josko näytteen voisi punktoida suoraan rakosta, mutta eläinlääkäri päätti mieluummin tulla avuksi näytteen metsästämiseen. Kipi ilahtui tästä kovasti ja yritti loikata antamaan lääkärille muutaman halin ja pusun. Talutin sen puun viereen siinä toivossa, että se pissaisi siihen, mutta se istui siinä kuin tatti ja katseli meitä hieman mietteliäänä, yrittäen ymmärtää mitä oikein oli meneillään. Ainakaan se ei aikonut itse osallistua mihinkään epäilyttävään. Huomasin sitten lumipenkassa kohdan, jonne joku oli jo pissannut ja vein Kipin sinne. Pakkohan sen oli jättää siihen oma puumerkkinsä, ja lääkäri sai napattua näytteen kauhaan.

Pissanäytteestä löytyi hieman proteiinia ja ph oli emäksinen, mutta muuten näyte oli puhdas, ei merkkiä verestäkään. Eturauhanen oli normaali. Lämpö oli 39, eli ei nyt varsinaisesti kuumeen puolella. Ja sen verran Kipi siinä hössötti, että sekin on saattanut lämpöä nostaa.

Oletuksena kuitenkin oli virtsatietulehdus, ja Kipi sai antibioottikuurin. Olin hämmästynyt, kun eturauhasessa ei ollutkaan mitään, eikä pissanäytteessäkään juuri mitään. Toivottavasti ei ole turha kuuri. Olisin mielelläni vielä antanut viljellä pissan, mutta eläinlääkäri ei pitänyt sitä tarpeellisena. Verta ei ole pissassa enää näkynyt. Jäin pohtimaan sitäkin, että oliko se sunnuntaina näkemäni veri sitten kuitenkaan Kipistä lähtöisin. En katsonut pissaamiskohtaa ennen kuin Kipi nosti siihen koipeaan, joten en voi olla aivan varma, oliko veri siinä jo valmiiksi jonkun vieraan koiran jäljiltä. Todennäköistä on, että syyllinen oli nimenomaan Kipi, mutta aivan satavarma ei kyllä voi olla. Mystinen juttu. Miksi sen pissassa viikonloppuna oli verta, kun näyte maanantaina oli niin puhdas ja eturauhanenkin oli normaali? Jännästi käyttäytyvä tulehdus.

Se oli sitten kuudes eläinlääkärikäynti tänä vuonna. Jos vuosi jatkuu tämänkin jälkeen samaa rataa, niin minut saa kärrätä hullujenhuoneelle. Tuli taas tämänkin oudon episodin aikana mieleen se, miten ihanaa on ihan vaan se, että koirat ovat edes suurin piirtein terveinä eivätkä tarvitse lääkäriä. Mutta sellainen tilanne harvoin on pysyvä, sen voi milloin vain menettää. Koskaan ei minulla ole ollut koiraa, joka kävisi lääkärissä vain rokotuksilla, mutta joidenkin terveydentilaan olen kyllä kokonaisuutena ollut tyytyväinen. Koirien terveydestä noin yleisesti ottaen minulla on aika surullinen kuva nykyään. Tuttavapiirissäkin on pelkästään parin viime vuoden sisällä ollut useita nuorten koirien vakavia sairastumisia, joista muutama on johtanut kuolemaan. Siihen päälle vielä kaikki muut vaivat. Elämä on niin kovin haurasta ja arvaamatonta välillä.

Pojat


Kipi ja Draama ovat kyllä niin mainio parivaljakko, ja on ilo nähdä, miten hyvin ne sopivat yhteen. Niillä on muutamia samanlaisia käytösmalleja eri tilanteissa, sellaisia hauskoja pikku juttuja, ja joskus isompiakin. Onhan niillä eroavaisuuksiakin, mutta ihan selvästi ne ovat perineet yhteisiltä sukulaisilta samoja geenejä :)



Pellolla parivaljakko pitää aina mielellään pienen leikkituokion, ja melko lentäväistä on meno välillä ollut. Draama näytti yhdessä kuvassa ihan kengurulta, ja Kipillä ei useinkaan pysy jalat maassa.