maanantai 15. heinäkuuta 2019

Ne pienet suuret jutut

Draaman kokeilu Trovetin peura-perunaruoan parissa päättyi sitten lyhyeen. Ulosteen laatu muuttui heti kokeilun alussa huonompaan ja huononi tasaisesti. Neljän päivän jälkeen lopetin kokeilun ja ulosteen laatu parani heti. Se siitä sitten.

Heti ei Draaman suolistoa kiusattu uudella kokeilulla, mutta tänään aloitettiin hyvin varovasti Royal Canin Hypoallergenic. Epäilen sen sopivuutta, koska siinä on riisiä, jota oli myös Specificissä, joka sille ei taannoin sopinut, ja kalaöljyä, jonka sopivuutta erittäin vahvasti epäilen. Ilahdun, jos olen väärässä. Jotainhan tuolle täytyisi saada menemään nykyisen ruoan lisäksi ravinteiden turvaamiseksi, ja lisäravinteet näyttävät sopivan ihan erityisen huonosti. Kokeeksi annoin Draamalle joku aika sitten kahtena päivänä yhden tipan D-vitamiinia, ja suolisto näytti ottavan siitäkin itseensä, vaikka aiemmin se on ongelmitta samaa valmistetta saanut.

Muuten Draama on voinut hyvin. Kesäkuun lopussa kokeilimme vähän pidempää retkeäkin. Sitten vielä kävi niin, että lähdimme Pirjon kanssa vahingossa yhdestä risteyksestä väärään suuntaan, kun piti valita nimenomaan se lyhyempi reitti takaisin. Kovasti olimme vakuuttuneita, että juuri se reitti oli oikea, kun se oli niin tutun oloinenkin. Jep, se oli toki tuttu niiltä ajoilta, kun olimme kiertäneet sitä kaikkein pisintä reittiä... Käännyimme takaisin erehdyksen tajuttuamme, mutta pari ylimääräistä kilometriä siitä retkeen tuli, ja kilometrejä kertyi yhteensä melkein kymmenen. Koirille sitäkin enemmän, ja uinti vielä sen päälle. Tarkkailin Draamaa, että miten se jaksaa, kun muistissa olivat vielä liiankin hyvin ne lenkit, kun se muuttui jossain vaiheessa perässä vedettäväksi ja näytti myrtsiä naamaa. Mutta sellaista hetkeä ei tullut, vaan Draama porskutti energisenä menemään, juoksenteli innoissaan ylimääräistä lenkkiä metsän puolella ja haastoi Miioa leikkiin. Ai että nautin sen katsomisesta.







Sen jälkeenkin olemme välillä tehneet myös pidempiä lenkkejä ja retkeilleet. Miten sitä voikaan tulla iloiseksi, kun pääsee tekemään tuollaisia periaatteessa ihan normaaleja juttuja, jotka eivät kuitenkaan ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja miten hienoilta ovat monet pienet tuokiot tuntuneet muutenkin. Kuten vaikka se, kun Draama metsässä on silmät tuikkien heittänyt minulle kävyn ja odottanut minun heittävän sen takaisin. Kun se illalla on asettunut täysin rentona selälleen nukkumaan nojatuoliin. Tällaiset pienet jutut ovat niin sanomattoman tärkeitä. Kaikkein huonoimpina hetkinä niitä ei tapahdu.

Kun Draama alkoi taas olla dopingvapaa, niin päätin ilmoittaa sen tokokokeeseen. Sitten vain jäin odottamaan, että missä vaiheessa joudun perumaan myös sen kokeen. Olin vakuuttunut, että vointi notkahtaisi jossain välissä huonompaan, tai eläinlääkäri haluaisi kokeilla jotain uutta lääkettä suoliston tueksi. Tai jotain muuta tapahtuisi. Kisojen perumisesta oli jo tullut rutiinia. Kun koepäivä sitten lähestyi eikä mitään perumisen aihetta vieläkään ollut ilmaantunut, niin aloin olla suorastaan epäuskoinen. Voisiko olla niin, että ihan oikeasti pääsisimme kokeeseen?

Muutamaa päivää ennen koetta treeneissä meni moni asia pieleen. Erityisesti noudot, kun Draama sylki noutoesineet ennen luovutusta ja pureskeli niitä sitä ennen. Klups. Ja niin kuin me olimme pitoa ja luovutusta treenanneet, ja ihan kohtuullisen hyvin tuloksinkin. Mutta kokonaisuutta olisi näköjään pitänyt ottaa enemmän, koska pelkkien osa-alueiden vahvistaminen ei riitä Draamalle. Ja tietenkin kaikki lähtee mielentilasta, eikä siihen vaikuttamiseen vieläkään ole löytynyt kaikkia mahdollisia työkaluja. Draamalla on niin selkäytimessä hieman väärä ja erittäin kiihkeä asenne noutoliikkeitä kohtaan, ja sille on palkitsevaa purkaa itseään noutoesineisiin. Ja nyt oltiin lisäksi otettu takapakkia ihan reippaasti.

Treeniaikaa oli hyvin vähän jäljellä eikä siinä ihmeitä tehtäisi. Olisi ollut ehkä järkevää ajatella, että kisoja tulee aina uusia ja liikkeet kannattaa ensin treenata parempaan kuosiin. Mutta ei Draaman kanssa voi niin ajatella, koska sille ei seuraavaa kisaa välttämättä tule. Jos vain Draama olisi kisakunnossa vielä kisapäivänäkin, niin mehän menisimme kisaan ihan vaan siitä ilosta, että voisimme niin tehdä, ja ottaisimme kisan maksettuna treeninä.


Koepäivä valkeni viime torstaina ja Draaman vointi oli pysynyt hyvänä, joten pääsimme osallistumaan. Yksilöliikkeet olivat ensin putkeen ja lopuksi paikallolo. Osallistujia voittajaluokassa oli viisi, ja tuomaroimassa oli Mari Väänänen. Draama oli tietenkin ihan innoissaan, kun saavuimme helmikuun rallykisoista tuttuun paikkaan. Meidän suoritusvuoro oli heti ensimmäisenä, ja sitä ennen ehdin juuri sopivasti lenkittää Draamaa ja vähän muistutella mieleen liikkeiden osia ja mielentilaa.

Kehässä Draaman suoritus pysyi hyvin kasassa. Se oli iloinen ja hallittu, vaikka kauneusvirheitäkin suoritukseen mahtui. Heti ensimmäisenä oli kaksi noutoliikettä, metallihyppynouto ja tunnari. Hyppynouto sujui hienosti 9,5 pisteen edestä, mistä olin kovin iloinen nouto-ongelmien jälkeen. Tunnareille Draama lähti vauhdilla, haisteli hetken ja sitten vaan nappasi oikealta puolelta reunimmaisen ja toi sen vinoon sivulleni ja pudotti siihen. Se olikin kokeen ainoa nolla. Meidän murheenkryyniliikkeemme.

Kauko-ohjauksen ensimmäinen istuminen oli vähän vajaa ja hieman Draama tuli eteen, mutta treenimäärään ja osaamistasoon nähden liike meni tosi hienosti. Draama oikein tsemppasi välillä paikkansa pitämistä. Ällä meni muuten oikein kivasti, mutta kun piti istua niin Draama jäi seisomaan.

Luoksetulo oli hieno. Stoppiahan emme ole paljon treenanneet kropan takia, ja Draamalle on luontaista valua tosi pitkä matka ennen pysähtymistä. Nyt se pysähtyi ihan harvinaisen hyvin ja oli muutenkin pätevä. Tuomari nillitti siitä, että olisi voinut pysähtyä vieläkin nopeammin ja antoi ysin, mutta itse olin älyttömän tyytyväinen.

Seuruussa tarvittiin yhteen perusasentoon ylimääräinen käsky, ja peruuttamisessa olin itse vähän kuutamolla, kun liikkuri käskytti eri tavalla kuin olin odottanut. Nämä laskivat arvosanaa, mutta muuten kokonaisuus oli sujuva. Tuomarikin sanoi, että tykkäsi seuraamisesta kovasti. Draama ei nyt painanut tai näpsinyt minua, jotain ollaan siis tehty oikein!

Ruutuun Draama lähti hyvin, mutta meinasi sitten kääntyä takaisin. Sain sen hyvin käskytettyä jatkamaan ja tosi hyvin Draama ruutuun sitten meni ja loppukin sujui hienosti. Ehkä ollaan vähän liikaa treenattu lyhyttä matkaa? Tämäkin kropan takia.

Ohjattu nouto oli tosi hyvä, kapulaa tosin vähän pureskeli, mutta olin tosi tyytyväinen, kun ei sylkenyt sitä eikä säpäleiksi purrut.

Paikkamakuu oli muuten mallikelpoinen, mutta jostain syystä jouduin antamaan sekä maahanmenoon että ylösnousemiseen tuplakäskyt, ja pisteitä tuli vain kuusi, eli sen yhden nollan jälkeen huonoimmat pisteemme tästä kokeesta.

Kokonaisvaikutelmasta tuomari antoi ysin ja sanoi, että hyvää ja iloista yhteistyötä ja hyvä koira, vähän vielä hiomista. Se lämmitti mieltä, koska kyllä me tiiminä siellä kehässä olimme ja molemmat iloisina siitä, että saimme siellä olla.

Palkintojenjaossa tuomari vielä harmitteli meidän tunnaria. Meinasihan se hetken itseäkin harmittaa, että olisimme saaneet ykköstuloksen, jos tunnari olisi onnistunut kohtuullisen hyvin. Mutta palkintojenjaossa ei harmittanut enää yhtään. Olin vain aidosti onnellinen siitä, että olimme päässeet osallistumaan ja olimme tehneet hyvää yhteistyötä. Ja olimme vieläpä petranneet meidän tulosta edelliseen kisaan nähden rutkasti. Viime syksyn kisaan osallistuimme, kun Draama oli ollut pitkään lähes pois pelistä rankavaivojen takia ja luulin sen jo jääneen eläkkeelle. Nyt oltiin podettu pitkään suolistovaivoja, ja taas arvelin meidän koeuran ehkä olevan lopullisesti ohi. Että eipä näistä lähtökohdista tule liiemmin harmiteltua ohimennyttä ykköstulosta. Olimme voittajia, kun pääsimme osallistumaan ja tekemään meidän taustaan nähden kelpo tuloksen.

Saimme siis kakkostuloksen ja sijoituimme toiselle sijalle. Ajattelin ottaa Draamasta palkintokuvan A-esteen vieressä, mutta kun Draama näki esteen, otti se välittömästi 2on2off-asennon ja jäi siihen topakasti poseeraamaan. Niin ovat vielä selkäytimessä agilityjututkin, vaikkei Draama ole harrastanut lajia enää kolmeen vuoteen. Viime kuussa tuli tosiaan kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Draama tuli meille. Sain elämääni sen myötä vähän enemmän draamaa kuin olisin oikeastaan jaksanut ottaa vastaan, mutta koirana Draama on ihana. Niin läheinen ja rakas <3



sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Säätämistä

No ollaan me jotain treenattukin, vaikka vähän epämääräistä on meno usein ollut. Seuran rallytreeneistä ollaan oltu useammin poissa kuin läsnä, vaikka kuvittelin ravaavani treeneissä hyvinkin tiiviisti. Mutta niin muuttuivat suunnitelmat. Kaikki koirat ovat päässeet tekemään rataa, ja on se aika räpeltämistä ohjaajan osalta ollut, kun ei ole tuntumaa ratatreeniin eikä kaikkiin ylempien luokkien kyltteihin. Kerran radalla oli mukana myös hyppyeste ja putki. Draama suoritti ne varsin kivasti, ei varastanut tai kuumentunut. Seuraavissa treeneissä siltä sitten karkasi mopo käsistä ihan peruskylteillä... Kipi muisti putken, vaikka ollaan sitä otettu vain kerran pari joskus kauan sitten. En ole ihan varma, olenko opettanut Vinskille putkea ollenkaan, mutta ei se sinne ainakaan osannut mennä, hyppäsi yli :D

Seuran tokotreeneissä ollaan myös käyty harvakseltaan, ja toissa viikolla treenit jo päättyivätkin. Ulkopuolisiakin kouluttajia on seurassa vieraillut. Viime kuussa Mari Leiviskä kävi kouluttamassa, ja olin ilmoittanut Draaman koulutukseen silloin, kun sen vointi vielä oli parempi. Ei oikein ollut fiilistä lähteä tilanteen huononemisen takia, mutta kovasti Draama taas nautti, joten hyvä kun mentiin. Olin etukäteen kuvitellut seuraavani tiiviisti myös muiden koirakoiden koulutusta ja tekeväni muistiinpanoja, mutta siihen ei enää kiinnostus riittänyt. Kun mielen täyttää vain huoli koiran voinnista, niin eivät toko-opinnot silloin ole päällimmäisenä mielessä. Ja kun ei tiedä, pääseekö enää ikinä yhteenkään tokokokeeseen, niin mihin sitä lisäoppia edes tarvitsee. Tai mitä väliä koko tokolla muutenkaan on, kun kaikkein eniten haluaisin vain terveen koiran.

Kaikesta huolimatta tunnari, tuo meidän ikuisuusprojekti, on sellainen liike, joka olisi kiva saada parempaan kuosiin, vaikka sitten vain höntsäilymielessä. Niinpä meidän treeniaiheena Marin koulutuksessa oli tunnari, ja hetki katsottiin myös kaukokäskyjä. Näytin ensin miten Draama tekee tunnaria, ja sehän auliisti esitteli tyypilliset virheensä, vaikka oli keittiötreeneissä hiljattain tehnyt oikein kelpo suorituksia. Mutta nyt näpsi vääriä ja ote tunnarista oli huono. Kyllähän se tunnarin osaa, kuten Marikin totesi, mutta on kiihkeä ja vähän malttamaton, jos ei heti bongaa omaa. Neuvoksi saimme piilottaa oman ja jättää väärät näkyville, jolloin Draaman on pakko keskittyä. Ja tätä pitäisi tehdä mieluiten liikkuroituna. Erikseen sitten haistelutreeniä kapuloiden vierestä niin, että heittelen nameja ja lähetän suoraan siitä etsimään omaa. Jos Draama tuo väärän, niin se kannattaa laittaa hetkeksi huilimaan eikä päästää heti jatkamaan, jotta se paremmin tajuaisi virheen.

Viime viikolla oli sitten Oilin koulutus. Draaman vointikin oli tällä välin kääntynyt parempaan, joten fiilis oli parempi, ja jäin myös seuraamaan muiden koulutuksia, vaikken muistiinpanoja viitsinytkään tehdä. Treeniaiheena meillä oli noutoesineen pito. Sain noottia siitä, etten ole riittävän mustavalkoinen. Jep, seilaan paljon harmaalla alueella ja tiedostan sen itsekin. On myös aika haastavaa poimia oikea hetki palkkaamiseen, kun Draama on niin pirun nopea käänteissään - juuri kun aion palkata sen hyvästä pidosta, niin se jo mälvääkin kapulaa.



Viime kuussa oltiin myös Nuuhkujen nosework-treeneissä. Satoi koko ajan reippaasti, eikä osallistujia sitten ollut hajujen piilottajien ja meidän lisäksi kuin yksi. Kun itse on jo pk-aikoina tottunut siihen, että joka säässä voi ja ehdottomasti kannattaa treenata, niin mielellään halusin kokeilla noseakin sateessa. Muistan kyllä elävästi, miten jälkivetäjänä ollessani alkoivat kännykkä ja sähköposti sadepäivänä laulaa, kun osallistujat kilvan peruivat tuloaan, kun ihan just silloin iski flunssa päälle tai muistui mieleen taloyhtiön kokous :D

Treenissä kävi hassusti niin, että Draama teki melkein heti ilmaisun, mutta hajun piilottaja sanoi, ettei siinä ollut hajua, eikä uskonut muutenkaan näpelöineensä sitä kohtaa, että siinä voisi edes vahingossa hajua olla. Olin ymmälläni, koska Draama ei yleensä tee valeilmaisuja. Olin jo sanonut palkkasanan, joten myös palkkasin sen, mutta tavallista laimeammin, kun se kerran oli valeilmaisu. Hetken Draama sen jälkeen etsi huonommin ja myös ohitti yhden hajun. Ja myöhemmin kävikin ilmi, että ensimmäisellä löydöllä sittenkin ihan oikeasti oli haju, piilottaja oli itse erehtynyt asiasta. Voihan harmi, kun Draama ei saanut ansaitsemaansa kunnollista palkkaa. Aina pitäisi luottaa koiraan! Etenkin, jos se ei yleensä valeilmaisuja tee.

Lopputreeni Draamalta meni hyvin, ja eukalyptuksen lisäksi etsimme myös laakerinlehteä. Myös pojat pääsivät hommiin, ja onnistuivat nekin ihan mukavasti, vaikka ensimmäiset hajut seinustalla tuottivatkin hankaluuksia, mutta vaikeita ne jostain syystä olivat kaikille koirille.

Viime viikolla treenattiin nosea Minnan kanssa kovassa tuulessa. Kuvittelimme, että tuuli jotenkin vaikeuttaisi treeniä, mutta vielä mitä, kaikki koirat löysivät hajut hyvin eikä tuuli vaikeuttanut työskentelyä.




Arkea on edelleen tahdittanut Draaman sairaus. Toukokuisen eläinlääkärikäynnin jälkeen oli alkuun erilaisia lääkityksiä ja uusia lisäyksiä ruokavalioon. Yhdestä lääkkeestä Draama ilmeisesti sai kuurin alussa pahan närästyskohtauksenkin. Oltiin hiljattain menty nukkumaan, kun Draama äkkiä kipusi sänkyyni turvaa hakemaan kohtauksen yllätettyä, ja päädyin lohduttamaan surkeaa koiraa ja valvomaan taas yhden yön. Annoin Draamalle Pepcidin ja vähän ruokaa, ja jonkin ajan kuluttua kohtaus helpotti, mutta uni ei oikein tullut kummallekaan.

Epäilyttävä lääke jätettiin pois, eikä uusia kohtauksia sen jälkeen ole tullut. Pientä närästelyä on kyllä välillä ollut. Aika varpaillaan sitä noin veemäisen vaivan kanssa saa koko ajan elää. Lenkeilläkin on saanut jännittää, miten Draama kulkee mukana, kun se yhdessä vaiheessa saattoi olla perässä vedettävä huomattavan osan lenkkiä. Kipin kanssa se ei pitkään aikaan halunnut leikkiä ollenkaan. Kontrasti elämäniloa ja energiaa joka käänteessä pursuaviin poikiin oli huomattava.

Lenkkeily on ollut vähän tylsää, kun ei olla voitu tehdä pitkiä lenkkejä, mutta ollaan sitten tehty muutama lyhyempi päivän mittaan. Pojat olisivat kovasti halunneet tehdä pitempiä lenkkejä, ja niin minäkin, mutten ole halunnut jättää Draamaa yksin kotiin stressaamaan.

Tuleehan noita tilanteita aina eteen, kun laumassa on vanha koira, että se ei välttämättä jaksa samoja lenkkejä kuin nuoremmat. Sitä en ole kokenut yhtä ongelmalliseksi kuin nuoren koiran vastaavaa tilannetta. Esimerkiksi Snoopy jäi vanhana oman lenkkinsä jälkeen mielellään sohvalle nukkumaan, kun muut tekivät pitkän lenkin, mutta Draama ei todellakaan halua jäädä yksin kotiin muiden lähtiessä lenkille. Ei Draaman kanssa toki voi ihan hirmu pitkiä retkiä tehdä normaalistikaan kropan takia, mutta ajallisesti kohtuullisen pitkiä kuitenkin joskus voi, kun huolehtii lepotauoista.

Ei kuusivuotiaan bordercollien elämän kuuluisi ihan tuollaista olla. Välillä olenkin miettinyt, että mahtaako Draama näiden vaivojensa kanssa olla kovin pitkäikäinen koira. Riippuu ihan siitä, miten sen suolistosairaus ja rankavaivat käyttäytyvät jatkossa.

Alkukuusta tapahtui käänne parempaan, ja Draama on lenkkeillyt useimmiten reippaasti ja iloisesti ja leikkinyt pitkästä aikaa joka päivä hetken Kipin kanssa. Sisällä se ei vieläkään Kipin leikkipyyntöihin vastaa, vaikka ennen niillä oli tapana aina aamuisin painia vähän keskenään. Lenkkejä ollaan nyt vähän pidennetty, mutta päivä ja hetki kerrallaan katsellaan missä mennään. Notkahduksiakin on ollut.

Muutaman päivän Draama ehti peräti olla dopingvapaa, kun varoajat oli lusittu lääkekuurien jälkeen, mutta viikko sitten tuli taas uusi lääkekuuri, kun eläinlääkäri katsoi antibioottikuurin aiheelliseksi paksusuolen tilanteen kannalta. Pientä takapakkia kun oli taas ulosteen laadussa, mahdollisesti monivitamiinin ja probiootin kokeilun jäljiltä.

Juhannuspäiväksi Pirjon kanssa sovitusta lenkistä tuli varsinaista säätämistä, kun Draama oli aattona lenkillä taas vähän huonompi, vaikkakin yleisilmeeltään ihan iloinen. Mietin, jättäisinkö Draaman kotiin Kipin kanssa, jolloin se olisi rauhallisempi kuin yksin jäädessään, ja voisimme tehdä juuri niin pitkän lenkin kuin huvittaisi. Vinski ja Miio kyllä jaksaisivat. Päätin kuitenkin, että kaikki lähtevät, ja tehdään sitten vähän lyhyempi lenkki. Aikataulukin piti säätää Draaman lääkityksen mukaan, kun se sai lääkkeen aamulla tiettyyn aikaan ja ruoan kanssa. Oi niitä aikoja, kun lenkille pýstyi lähtemään milloin vain ja aamuruoan pystyi vaikka jättämään väliin.

Lenkistä tuli mukava, vaikka pari kertaa Draama pysähtyikin luimistelemaan ja nielaisemaan. Mutta muuten se oli reipas. Tehtiin lenkki rauhallista vauhtia ja pysähdyttiin välillä uittamaan koiria ja syömään eväitä, joten aikaa saatiin mukavasti kulumaan luonnon helmassa. On tämä jo edistystä, sillä pahimpaan aikaan ei tällaista lenkkiä olisi voinut Draaman kanssa tehdä.





Draaman ruokavalio koostuu edelleen kalkkunasta, hirssistä, myskikurpitsasta ja psylliumista. Kokkaamista riittää. B12-vitamiini aloitettiin tabletteina muutama viikko sitten. Monivitamiinia ollaan kokeiltu kahteen otteeseen, mutta se ei ilmeisesti sovi, vaikka onkin sidosaineiltaan parhaasta päästä. Ruokaa annetaan 3-4 kertaa päivässä. Tämä ruoka näyttää sopivan ja myös imeytyvän hyvin, koska Draama sai nopeasti takaisin menettämäänsä painoa.

Seuraavaksi olisi tarkoitus kokeilla hypoallergeenista peura-perunaruokaa märkäversiona, jotta Draama saisi vähän paremmin ravinteita. Kovin vajaalla saannilla on menty jo pitkään, ja sopivia lisäravinteita on usein todella haastavaa löytää tällaisille koirille. Teollisiin ruokiin lisätyt vitamiinit usein siedetään paremmin, sikäli kun löytää sen sopivan teollisen ruoan ensin...

Märkäruoka siksi, että kuivamuona närästää herkemmin. Aluksi märkäruokaa annetaan ruokalusikallinen päivässä, ja jos siitä ei tule oireita, niin määrää lisätään. Hetki pitäisi mennä märkäruoalla, ja sitten voi kokeilla varovasti samaa ruokaa kuivaversiona ja turvotettuna. Jos märkäruokaa syöttää ainoana ruokana, niin kustannukset Draaman kokoiselle koiralle ovat kymmenen euroa päivässä. Tuon hintaisen ruoan syöttäminen ainoana ruokana ja pitkäaikaisesti ei todellakaan ole edes vaihtoehto.

Viime kuun lopussa Draama kävi Piiralla ja oli taas vähän vino. Vatsavaivat vaikuttavat selkeästi kroppaan ja vetävät sen tilttiin nopeammin. Juttelimme taas Piiran kanssa siitä, miten inhottavalla tavalla Draaman vaivat ruokkivat toisiaan. Nyt kärkymme Piiralle peruutusaikaa, tai sitten joudumme menemään muualle, koska syyskuulle varattu seuraava aika on aivan liian pitkän ajan päästä.

Treenihalujaan Draama ei kertaakaan ole kadottanut, aina se on ollut energinen ja onnellinen treeneissä. On aina ihanaa nähdä se sellaisena, vaikka muuten elettäisiin läpi huonompaa jaksoa, ja se arjessa näyttäisi hetkittäin maansa myyneeltä. Draama ehdottomasti myös tarvitsee treeniä huonoinakin aikoina, mutta silloin treenaamme normaaliakin kevyemmin. Oma motivaationi kärsii paljon herkemmin, kun murehdin oireilua, ja olen ihan pohjattoman väsynyt ja stressaantunut tilanteeseen.

Tuntuu epätodelliselta edes ajatella, miten toisenlaista arki olisi, jos olisin näiden koirien kanssa saanut jatkaa sitä mikä minulle joskus oli se koiraharrastuksen juju. Tallaisin jälkiä ja esineruutuja metsään, kävisin tottiskentällä ja leireillä, selaisin koekalenteria, tokoilisin vähän tavoitteellisemmin, kävisimme juuri niin pitkillä lenkeillä ja retkillä kuin huvittaisi.

Viime talvena päätin, että nyt mennään ja tehdään niin kauan kuin voidaan, kun se voi loppua milloin vain. Kolme rallykisaa ehdittiin helmikuussa käydä, ja siihen se sitten loppuikin. Kevään treenikauteen emme kunnolla päässeet käsiksi. Viime kuussa olisi ollut oman seuran rallykisat, jonne olin Draaman hyvissä ajoin ilmoittanut, mutta peruutukseen se tietenkin meni. Viime kuun loppuun olin jo talvella haaveillut tokokoetta, jonne minulla olisi ollut rallykisoista voitettu lahjakorttikin ja jossa oli kivat tuomarit, mutta ei sitten menty sinnekään. Toki osasin jo haaveillessani pelätä, että näin voi käydä.

Mieluummin olisin lopettanut aktiiviharrastamisen koirien kanssa vasta joskus vuosien päästä ja omalla päätöksellä, en olosuhteiden pakottamana. Silloin toivottavasti osaisi luopua hyvillä mielin ja tuntisi, ettei mikään jää kesken. Nyt jää. Koiraharrastukset ovat olleet minulle vähän niin kuin henkinen koti, eikä niiden jättämää tyhjiötä niin vain täytetä muulla.

Ehkä vielä pääsemme Draaman kanssa joskus kokeeseen asti, tai sitten emme. En tiedä, miten pitkään on mielekästä jatkaa puolittaista harrastamista terveydeltään epävakaan koiran kanssa ilman tavoitteita. Kaikkea puuhastelua en toki ole jättämässä, ellen totaalisesti väsähdä tilanteeseen, mutta varsinaista lajiharrastamista ja ryhmätreenejä täytyy punnita tilanteen ja fiilisten mukaan. Ihan vielä en niitä ole jättämässä. Varmaa on vain epävarma, ja tätä se tulee olemaan koko Draaman loppuiän. Pojathan on jo aikaa sitten höntsäilyosastolle siirretty.

Tällainen kortti joskus osui kaupan hyllystä silmään, ja päätyi heti meidän jääkaapin oveen. Niin osuva.



Toukokuussa oli tie reunustettu pumpulilla.


Vinski on meidän ilmeikäs uimamaisteri, joka taitaa myös paikkamakuun lammessa.






tiistai 7. toukokuuta 2019

Alamäki jatkuu

On kevät ja kaikkea, ja paljon oli odotuksia kaikelle kivalle tekemiselle, mutta eipä oikein enää ole tämän salakavalasti jyrkenneen alamäen takia.

Uintikausi on tietenkin yksi asia, mitä tässä vaiheessa vuotta yleensä odotellaan. Lämpimällä ilmalla päästin koirat kahlaamaan lenkin aikana vilvoitukseksi, ja ne olisivat toki aloittaneet uintikauden heti siinä paikassa. Kovasti paheksuen mulkoilivat minua, kun en älynnyt päästää niitä irti.



Mutta ne terveysongelmat varjostavat arkeamme aina vaan. Kun Draaman kakka aina vaan pysyi vihreänä, niin eläinlääkäri ehdotti seuraavaksi kakkanäytteen tutkimista parasiittien ja bakteerien varalta. Näin tehtiin, mutta mitään ei löytynyt, ei giardiaa tai loisia, ei etsittyjä bakteereita.

Draaman vointi hiipui samaan aikaan pikkuhiljaa huonompaan suuntaan. Se hidasteli välillä lenkillä, ei juuri enää leikkinyt Kipin kanssa, sitä näytti välillä vähän närästävän. Ihan kuin joku ankeuttaja olisi imenyt siitä elämäniloa ja energiaa. Lyhensin meidän lenkkejä tuntuvasti, peruin treenejä ja melkein kuolin huoleen. Kevyesti olemme välillä vielä jotain pientä treenanneet, ja Draama on ollut siitä aina hyvin onnellinen. Itselläni sen sijaan on motivaatio-ongelmia ollut, kun treenit eivät ole mitenkään päällimmäisenä mielessä tällaisessa tilanteessa, mutta on silti ihanaa nähdä Draaman nauttivan treeneistä. 

Mielestäni tilanne vaati nyt spesialistia, joten kävimme Draaman kanssa sisätautieläinlääkärin vastaanotolla. Vähän periaatteideni vastaisesti eksyin pörssiyhtiön ketjuklinikalle, ja vieläpä Helsingin keskustaan, jossa ajamista inhoan. Mutta olin kuullut tästä lääkäristä paljon hyvää, eikä hän kuuleman mukaan myöskään juoksuta asiakkaita turhaan kontrollikäynneillä vaan todellisen tarpeen mukaan, kun taas edellisen spesialistin klinikalla täysin turhia kontrollikäyntejä harrastettiin.

Tulehdusta siellä suolistossa vaikutti tutkimuksissa olevan, ja myös etuvatsaa Draama aristi. Diagnoosikin meni vähän uusiksi, eli Draamalla on ilmeisesti tulehduksellinen suolistosairaus, eikä pelkästään ruoka-aineallergia. Ja se on ollut sillä varmaankin jo kauan, on vaan alussa oireillut lievästi. Veriarvot olivat kunnossa, joten esim. maksa- tai sappiongelmaa ei näyttäisi olevan. Niinpä vihreän kakan aiheuttaa ilmeisesti bakteeriepätasapaino. Kotiinviemisiksi Draama sai kasan lääkkeitä, joilla yritetään ensin saada vointi paremmaksi. Sitten katsotaan muun lääkityksen tarvetta, kortisoni on yksi, millä näitä hoidetaan.

Ruokavaliota olin jo ennen käyntiä lähtenyt muuttamaan, koska entinen ei toiminut enää. Tämäkin on tyypillistä tällaisissa sairauksissa, että joku ruoka toimii hetken, mutta sitten koira herkistyy sille. Kokeilin ensin vaihtaa allergiaruoan toiseen kuivamuonaan, ja pidin kalkkunan vielä ruokavaliossa. Mitään ihmeellistä reaktiota ei tullut, mutta kun vointi muuten vähitellen huononi, niin jätin uuden ruoan pois. Nyt Draama on syönyt kalkkunan rinnalla hirssiä, ja eläinlääkärin kehotuksesta mukaan alettiin lisätä myös psylliumia ja myskikurpitsaa. Myöhemmin otetaan lisät mukaan, esim. B12 on eläinlääkärin mukaan tarpeellinen, koska arvo ei tammikuisessa verikokeessa ollut mikään huippu. Aikanaan on tarkoitus myös ottaa kokeiluun uusi liha, koska Draama on saattanut herkistyä myös kalkkunalle. Hill'sin allergiaruokaan emme enää palaa, koska se ei selvästi sovi. Kun esittelin eläinlääkärille ottamiani kakkakuvia, niin hän huomasi, että Hill'sin poisjättämisen jälkeen parannusta laadussa oli tapahtunut. Kannatti siis koota kännykkä täyteen kakkakuvia :D

Lisälöydöksenä käynniltä tuli myös sydämen sivuääni luokkaa1-2/6. Ei siis vielä huolestuttava, ja saattaa johtua myös Draaman rintakehän rakenteesta ja laihuudesta. Jos jatkuu, niin sydänultraa voisi eläinlääkärin mielestä harkita. Lisäksi silmissä todettiin lievää alkavaa linssien ikäsamentumaa, joka voi jossain vaiheessa vaikuttaa hämäränäköön.

Osa Draaman uutta elämää

Takki on taas kerran tyhjä ja huoli valtava. Näitä tautitiloja ei välttämättä ole helppo saada hallintaan, ja niille on tyypillistä se, että huonoja jaksoja tulee välillä. Tulehduksellista sairautta olin matkan varrella osannut jo moneen kertaan uumoilla, vaikka eläinlääkärit eivät siitä mahdollisuudesta aiemmin puhuneetkaan. Draamalla myös on sukulainen, jolla on IBD.

Suunnitelmat muuttuivat myös. Olin odottanut kivoja koulutuksia, kun meidän seuraan on tässä ja ensi kuussa tulossa ulkopuolinen tokokouluttaja, sekä kisoja ja retkiä, mutta ne on nyt unohdettu. Tai voihan se olla, että koulutuksiin menemme, jos Draaman vointi sallii, kun eihän siellä hulluna tarvitse rehkiä. Treenin tavoite vain ehkä on vähän hukassa. Retkiä ja pitkiä lenkkejä ei voi tällä hetkellä tehdä, ja olisi kurjaa jättää Draama yksin kotiinkaan ja lähteä vain poikien kanssa. Hetkeksi olen joskus jättänyt, että pojat saavat vähän juosta keskenään yhteisen lenkin päätteeksi, ja se lyhyt hetkikin on Draamalle usein kova paikka. Elämä pyörii Draaman sairastamisen ympärillä.

Draaman selkävaiva on ikävä kylkiäinen tulehdukselliselle suolistosairaudelle. Jos selkä vaatii joskus pitemmän kipulääkityksen, niin vaikutus voi olla hyvin ikävä mahan ja suoliston kunnolle. Muutenkin näistä vaivoista syntyy ikävä noidankehä, jossa vaivat ruokkivat toisiaan. Voi meidän kovan onnen koiraa.

Käytiin viime viikolla pitkästä aikaa kraniohoidossakin Marilla, ettei kropan tilanne pääsisi pahaksi ennen seuraavaa Piiran aikaa. Näytin Marille Draaman rankakuvat, ja hän huomasi niistä kohdan, josta eläinlääkäri ei ollut maininnut, enkä itsekään ollut siihen huomiota kiinnittänyt, eli muiden muutosten lisäksi Draamalla on yksi tosi ahdas häntänikamien väli. Sitä hoidettiinkin muun kropan ohella. Käsittelyn jälkeen Draama oli kaksi päivää jopa huonomman oloinen mahavaivojen suhteen, mutta sitten selvästi parempi ja pirteämpi kuin mitä oli viime aikoina ollut.

Draaman sairastaminen ei edes ole ainoa iso vastoinkäyminen tällä hetkellä. Tilanteesta tulee mieleen ajanjakso, jolloin Jipon tilanne oli hirveän huono, ja samalla kaikki muut asiat kaatuivat uskomattomalla tavalla niskaan. Koiraharrastus on parhaimmillaan ihan mahtava voimavara arjessa, mutta pahimpina hetkinä siitä voi tulla iso taakka, joka syö kaikki voimavarat ja nostaa muutkin ongelmat potenssiin sata.

Jipon sairastelun aikaan olimme pitkään pois treeneistä, ja tipahdimme samalla myös pois koko koirayhteisöstä. Ihan kuin meitä ei enää olisi ollut olemassa, kun emme treenanneet tai kisanneet, ja yksin sai rämpiä sen pimeän ajanjakson läpi. Olisin ilahtunut, kun joku olisi joskus ihan vaan kysynyt, miten meillä menee. Nytkin tunnen vieraantuvani jo harrastuselämästä täysin, vaikka olen joskus treeneissäkin käynyt. Mutta emme me tällä hetkellä kuulu siihen maailmaan, kun Draama ei ole riittävän terve, eikä mitään suunnitelmallisuutta voi olla. Minua ei liiemmin kiinnosta se maailma tällä hetkellä, eikä minulla ole paljon yhteistä niiden kanssa, jotka voivat suunnitella treenejä ja tavoitteita terveen koiran kanssa. Ellei tilanne muutu parempaan, tai jos Draamalle tulee pysyvämpi lääkitys, joka estää kokeissa käynnin jatkossakin, niin luovun meidän ryhmäpaikoista kokonaan. Poikien kanssa en niitä tarvitse, kun ne treenaavat vain höntsäilymielessä.

Toivottavasti Draama tulee parempaan kuntoon ja voimme taas treenata yhdessä enemmän ja suunnitelmallisemmin, vaikka ne tietyt rajoitukset meillä normaalistikin on. Kaikkein eniten silti haluaisin nähdä sen iloisena ja energisenä koirana, jonka voi ottaa mukaan vähän pidemmällekin lenkille, ja jolle ei tule huonoja oloja.






torstai 11. huhtikuuta 2019

Mitä jäljelle jää

Paljon on jo sulaa maata eri paikoissa, mutta meidän tärkein lenkkireitti on vielä suureksi osaksi lumen ja jään alla, kun varjoisen metsän reunustamat latupohjat sulavat aina niin hitaasti. Liukkautta on pahimmillaan näillä leveysasteilla huomattavan osan vuotta, ja siihen kyllästyneenä olen usein vannonut hankkivani menolipun jonnekin Välimerelle.

Lähikenttä oli viime perjantaina sula, joten otimme siellä pikku treenit tokoa ja rallya. Kivaa päästä korkkaamaan ulkokausi! Draaman kanssa kiinnitin huomiota erityisesti seuraamisen ja tunnarin tunnetilaan. Seuraamisessa tämä onnistui hyvin, se oli korrektia eikä Draama yrittänyt kertaakaan näpsiä. Tunnarissa tuli etsimisvaiheessa hienoista häsläystä, mutta oma löytyi hyvin, palautusvaiheessa sitten tuli taas huono ote ja kapulan puremista. Tunnarin hienosäätö on mahdottoman vaikeaa. Toivottavasti saadaan tähän lisää työkaluja tulevista koulutuksista.

Olin seuran kevätkokouksessa kuuntelemassa Jari Kantoluodon luentoa Tunteesta tekniikkaan. Hyvä oli taas kerrata näitä juttuja. Punaisena lankana koulutuksessa on se, että ilman oikeaa tunnetilaa on aika turha treenata tekniikkaakaan. Koiran pitää oppia hakemaan tunnetila itse, ja se kannattaa muutenkin haastaa miettimään asioita itse. Ja se tunnetilan treenaaminen taas ei aina käytännössä ole ihan helppoa, kuten olen Draamankin kanssa saanut huomata. Ja kyllä se pätee myös poikiin, oikeastaan paljon enemmän. Draamalla on motivaatio aina ilman mitään säätämistä kunnossa, kun taas Kipi on toisinaan sitä mieltä, että pidä tunkkisi, eikä se etenkään viitsisi hinkata mitään yksityiskohtia turhan paljon. Vinski taas turvautuu mielellään omiin kaavoihinsa eikä rohkene ajatella laatikon ulkopuolelta. Joitain treeni-ideoita nousi luennosta mieleen, ja toivottavasti pääsen niitäkin testaamaan.


Viimeiset hallitreenit olivat maaliskuun lopussa, mutta seuran tokotreenit alkoivat jo viime sunnuntaina. Kummatkin kentät olivat vielä lumen alla, mutta parkkis oli sula, joten treenit pidettiin siellä. Teemana oli seuraaminen, mikä sujui melko hyvin muttei täydellisesti. Positiivista on, ettei Draama ole viime aikoina painanut minua seuratessa. Hirveän vähän kyllä ollaan seuraamista otettu, lähinnä vain rally-tokotreeneissä muutama askel. Mutta ehkä sekin tukee oikeaa tunnetilaa, kun joutuu keskittymään seuraamisen aikana siihen, mikä temppu tulee seuraavaksi.

Saimme paikan myös rally-tokon omatoimiryhmään. Vaikkei siellä vetäjää olekaan, niin olen toiveikas, että vinkkejäkin saattaa matkaan tarttua. Ja pääsemme treenaamaan ratoja, jota me nimenomaan tarvitsemme, kun olemme vain keittiössä treenanneet itseksemme. Vielä eivät treenit pääse alkamaan lumitilanteen takia, mutta toivottavasti lähiaikoina kuitenkin.

Noseworkia ollaan viime aikoina otettu pari kertaa, ja löysin hyvän tavan treenata sokkopiiloja ilman treenikavereita ;) Piilotan ensin hajut, menen sitten lenkille koirien kanssa, ja kas vain, osa piiloista on sillä välin unohtunut :D Olen nyt ottanut tavaksi piilottaa kaikki hajut kerralla, kun ennen usein piilotin samaa hajustettua huopatassua aina uudestaan. En ole niin tarkka kaikesta ollut, kun tarkoitus on ollut lähinnä aktivoida koiria, eivätkä kisatavoitteet ole päällimmäisenä mielessä. Muutin nyt kuitenkin treenitapaa, koska haju käyttäytyy eri tavalla, kun se on seissyt ympäristössä jonkin aikaa.

Yksi nosetreeni oli Draaman lääkekuurin aikana, ja Draama sai tehdä tosissaan töitä löytääkseen hajut, mutta kaikki löytyivät lopulta. Pojat löysivät hajut ihan normaaliin tahtiin. Luulin jo, että hajujen ikä vaikutti Draaman etsintään, mutta kun poikiin se ei vaikuttanut, niin mietin, että onko lääkekuuri vaikuttanut Draaman hajuaistiin. Jotkut lääkkeet heikentävät hajuaistia. Seuraavan kerran kun nosetettiin, niin lääkekuuri ei enää ollut päällä, ja Draama löysi hajut nopeasti.

Vinski ilmaisi viime treenissä jo löytämäänsä hajua uudestaan, kun ei heti löytänyt seuraavaa. Kehotin iloisesti jatkamaan etsintää, mutta Vinskin itseluottamus ehti kokea kolauksen. Siitä opin, että minun on ohjattava sen etsintää niin, ettei se pääse nuuskimaan jo löytämäänsä hajua uudestaan. Kotona olen antanut noille täyden vapauden etsiä kuten haluavat, mutta Vinski tarvitsee vähän perään katsomista. Sitten kun Vinski seuraavan hajun löysi, niin se ei uskaltanut heti kunnolla ilmaista sitä. Kannustin sitä ilmaisemaan ja palkkasin hyvin. Lopputreeni menikin siltä hyvin. Vinski-rukka menee niin helposti hämilleen, sen kanssa saa olla tarkkana. Kipi ja Draama eivät ole koskaan yrittäneet ilmaista jo löydettyä hajua uudestaan.

Aurinko helli viime viikon loppupuolella, ja tuli oikeasti lämmin ulkona. Bongasin sitruunaperhosia, leskenlehtiä, ensimmäiset sivivuokot pihalla, ja sitten vielä kyykäärmeen jäähkälenkillä treenien jälkeen. Koirat olivat menossa haistelemaan maata ihan kyyn lähelle, mutta siinä vaiheessa huomasin lieron ja otin nopeasti pari askelta takaisin päin. Muuten en kyistä piittaisi, mutta koirien takia ne pelottavat. Kevät on ihanaa aikaa, mutta kääntöpuolensa silläkin, kun saa taas pelätä punkkeja ja kyitä.


Iik...

Draaman Tylosin-kuuri loppui reilu viikko sitten. Kuuri kiinteytti kakan heti alussa ja muutti värinkin ensin hyväksi, mutta sitten kakka muuttui taas sävyltään vihreäksi. Nyt kuurin jälkeen kakka on edelleen pysynyt kiinteänä, mutta vihreä sävy on ja pysyy. Joskus on joku vaisu hetki ollut, ja epäilen, että lievää närästelyä on. Ehkä Draama on herkistynyt syömälleen ruoalle. Olisi vaan kiva tietää, että reagoiko se allergiaruokaan vai kalkkunaan vai molempiin, huoh. On kakka välillä ennenkin ollut vihertävää, muttei ehkä ihan näin sinnikkäästi. Vaatii selvittelyä ja uuden ruoan kokeilua, ja aina on sekin riski, että tilanne huononee, jos uusi ruoka ei käy. Ja on sekin mahdollisuus, että homma johtuu jostain ihan muusta, vaikka ruoka onkin todennäköisin syy.

Kipi kävi viime viikolla eläinlääkärissä tutkituttamassa pissanäytteen, kun sen pissan haju oli niin pökerryttävän hirveä. Arvelin syyksi hormoneita, ja niin se sitten olikin, tulehduksesta ei löytynyt merkkejä, vähän proteiinia kylläkin. Eturauhanen oli turpea, mutta symmetrinen ja aristamaton. Eli ei nyt vieläkään tarvitse tilata Kipille aikaa leikkuriin, vaikka se naistenmies onkin, ja kovasti on kevättä rinnassa.

Samalla juteltiin eläinlääkärin kanssa Draamasta. Eläinlääkäri tuntee hyvin niin Draaman ranka- kuin mahaongelmatkin, ja hän sanoi minulle, että Draaman oireita kannattaa katsoa vähän läpi sormien niin kauan kun se syö, juo, liikkuu, turkki on hyvä, eikä se esim. ripuloi tai laihdu. Niin olen osittain tehnytkin, kun olen jo ajat sitten tajunnut, etten koskaan saa tietää syytä jokaiseen oireeseen, eikä jokaiselle oireelle vain voi mitään. Oireet tulevat ja menevät. Tämän tiedostaminen ei silti poista asiantilan tuomaa stressiä, ja oma stressitaso on viime ajat taas ollut ihan punaisella. Epätietoisuus on inhottavaa, kun ei voi tietää, mitä ruokaa seuraavaksi kannattaa kokeilla, mikä koiran todellinen vointi on ja miten tilanne kehittyy, että ei kai tilanne joskus taas luisu yhtä pahaksi kuin se taannoin oli.

Eläinlääkäri myös totesi sen ikävän faktan, että Draama tulee oireilemaan mahaansa lopun ikäänsä. Hirveän väsyttävä ajatus. Olen myös välillä pohtinut treenaamista Draaman hyvinvoinnin kannalta, että onko se hyvä vai huono asia. Siihen tulokseen olen tullut, että treenaaminen ehdottomasti lisää Draaman hyvinvointia. Se on niin onnellinen kun se saa treenata, elämä olisi sille hyvin vajaata ilman. Se elää työlle. Treenit eivät myöskään koskaan ole pahentaneet oireita, melkeinpä päinvastoin. Rangan osalta treeneissä tietenkin on aina tietyt rajoitukset. Jos tilanne joskus muuttuu ja treenaaminen pahentaa oireilua, niin sitten asian joutuu miettimään uusiksi. Jotain treenin tapaista tuo kyllä elämäänsä joka tapauksessa tarvitsee.

Myös oma pääni tarvitsee välillä tuuletusta treenin muodossa. On vähän pelottavaa myös tiedostaa, että oma treenaamiseni on pitkälti Draamasta riippuvaista, ja siksi hyvin arvaamatonta. Poikien kanssa enemmän vain puuhastelen pienimuotoisesti kotitarpeiksi, kun itse kaipaan vähän muutakin. Jos en ota pentua kasvamaan, niin ennemmin tai myöhemmin tulee se lopullinen stoppi. Olen kyllä tehnyt luopumistyön pk-treenien osalta jo moneen kertaan, mutta kaikesta vielä jäljelle jääneestä pitäisi sitten myös osata luopua. Tai sitten pitää jossain vaiheessa kuitenkin ryhtyä siihen uhkapeliin, että hankkii uuden koiran, joka ei välttämättä sekään ole terve.



Ennen Kipin tuloa olin juuri lopettanut kaiken tavoitteellisen harrastamisen yrittämisen Vinskin kanssa, ja muut koirat olivat jo eläkeläisiä. Kipiä ottaessa minulla oli ajatuksena, että otan sen lähinnä kaverikoiraksi, kun kokemukset Vinskin kanssa olivat tuoreena mielessä, ja tiesin, ettei mikään ole itsestään selvää. Ei sekään, että bordercollie käy johonkin tiettyyn harrastuslajiin. Vaan tuskin oli Kipi kynnyksen yli päässyt, kun olin sitä mieltä, että tästä tulee tietenkin jälkikoira! Ja vähän ehkä tokokoirakin. Mihin se pantteri pilkuistaan... No ei sitten tullut jälki- eikä tokokoiraa, tuli toinen peräkkäinen vuoristoratamainen luopumisprosessi.

Nyt kun yritän pitää Draaman kanssa sen verran harrastuksista kiinni, että käydään joskus ryhmätreeneissä ja yritetään joskus päästä kokeeseenkin, niin se toisaalta ruokkii myös surua siitä, ettemme saa tehdä kaikkea ihan täysillä. Nälkä kasvaa syödessä, kun pääsee kurkkimaan harrastusmaailmaa, ja haluaisin olla vielä enemmän osa sitä. Suren sitä, ettei Draama saa olla täysin terve ja ettei se voi harrastaa täysillä ja monipuolisesti eri lajeja, että jotkut lajit ovat kokonaan nou-nou, ja jäljelle jääneissäkin on rajoituksensa. Draaman suhde työhön on niin intohimoinen ja omistautunut, että sen todellakin pitäisi saada harrastaa ihan täysillä. Ja miten mahtavaa olisi saada tehdä sen kanssa yhteistyötä ilman rajoituksia ja ilman pelkoa siitä, milloin taas tulee takapakkia tai stoppi.

Entistä enemmän on tajuntaan iskeytynyt myös se tosiasia, että jos luovun kokonaan uuden harrastuskoiran ottamisesta, niin sehän tarkoittaa myös sitä, että jonain päivänä talossa ei enää ole yhtään koiraa edes kotikoiran tärkeässä virassa! Se on jotenkin ajatuksena ihan käsittämätön. Tyhjä koti on kolkko ajatus. Ja mitä sitä sitten oikein tekisi? Kävisi yksin lenkillä? Tylsää! Kun koirat ovat elämäntapa ja on jo lapsena ennen omaa koiraa tiennyt olevansa koiraihminen, niin ei koirien jättämää tyhjiötä niin vain jollain muulla täytetä. Niin hirveän moni asia elämässä liittyy jollain tavalla koiriin.

Olisi kiva vielä nähdä uuden pennun kasvavan, ja olisi kiva päästä soveltamaan viime aikoina oppimiani asioita sen kanssa. Minulla vain on hyvinkin inhorealistinen kuva siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Liikaa on lähipiirissäkin kaikkea sattunut. Eläinlääkäritkään eivät tästä varmasti ainakaan halpene, ja tilanne on niin kovin toisenlainen kuin se ensimmäisten koirien kanssa oli. Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta eläinlääkäreiden hinnat ja jotkut käytännöt todellakin olivat.

Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia ei tällä hetkellä ole, eikä tarvitse ollakaan. Asiat menevät kyllä omalla painollaan. Nyt eletään tätä arkea näiden koirien kanssa, puuhastellaan mitä pystytään ja nautitaan siitä.

                                                                         Kevät!



Ehkä ei ihan vielä uimaan...

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Dopingputkessa

Terveysmurheita on taas ollut sen yhden tyypin kanssa, jonka nimi on enne. On ollut usein mielessä vaihtaa sen nimi kyllä. Rauha voisi olla hyvä, tai Tyyne. Jos sitten saisimme elää sellaista tasaisen tylsää arkea, jossa päivät ovat toistensa siskoksia, ja pahin vastoinkäyminen on myöhässä oleva ruoka.

Eräänä helmikuisena päivänä Draama alkoi näyttää siltä, että sillä oli vähän epämukava olo. Ensimmäinen arvaukseni oli, että oireet johtuivat mahasta. Sitten kopeloin Draaman läpi, eikä se aristanut mahaa yhtään. Ainoa mihin se hieman reagoi oli alaselän painelu. Pähkäilin ja punnitsin asiaa aikani, ja sitten päädyin antamaan Draamalle Norocarpin. Ei kivuista pidä joutua kärsimään, jos niitä on. Olimme juuri saaneet paikan rallykisaan maaliskuun alussa, mutta dopingvaroajan takia jouduin perumaan paikan. Ei sitten päästy korkkaamaan avo-luokkaa vielä.

Oireilua oli vielä hieman seuraavina päivinä, mutta Norocarpin lopetin, kun vakuutuin siitä, että selkäongelmista ei ollut kyse. Se on tosiaankin pirullista, kun koiralla on kaksi kroonista vaivaa, eikä aina voi olla varma, kumpaa se oireilee. Voi kun se osaisi itse puhua ja kertoa.

Vähän aikaa kului taas vähemmän dramaattisissa merkeissä. Sain Draamalle uuden paikan rallykisaan myöhemmin maaliskuussa, kun varoaika olisi lusittu. Sitten viime viikon sunnuntaina Draama sai aamulla ja illalla pahat närästyskohtaukset. Oli kamalaa katsoa koiraa, jolla oli todella huono olo, se nieleskeli, oli ahdistunut ja kuolasi. Annoin sille Pepcidin. Onneksi molemmat kohtaukset menivät ohi, mutta kyllä ne säikäyttivät, koska yli vuoteen ei ole närästyslääkkeitä tarvittu. En kyllä edes tiedä, ovatko närästyslääkkeet sitä koskaan ihmeemmin auttaneet. Ihmetytti, että mistä kohtaukset nyt tulivat, kun Draama ei ole aikoihin syönyt mitään muuta kuin sopivaksi testattuja ruokia. Että eivätkö nekään enää sovi vai onko sillä muuten vaan huonompi jakso. Niin tai olihan se ennen närästystä syönyt muutaman päivän Caniusta, että saattoihan sekin olla syynä. Aiemmin se on syönyt Caniusta ongelmitta, mutta nyt lopetin heti sen antamisen.

Ja niinhän siinä kävi, että peruutin jo toistamiseen Draamalta osallistumisen rallykisaan. Nuo humaanipuolen närästyslääkkeet kun käsittääkseni johtavat seitsemän vuorokauden varoaikaan, vaikka ovatkin käsikauppatuotteita, enkä toki voinut olla varma Draaman kisakunnosta muutenkaan. Tiedonhaluisena yritin varmistaa varoajan soittamalla Kennelliittoon, mutta sieltä pyydettiin laittamaan sähköpostia asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei juuri sillä hetkellä ollut paikalla. Vastausta ei ole koko viikon aikana kuulunut, joten huonoa palvelua kyllä siltä taholta.

Draaman kakkaa on myös tullut kytättyä tarkkaan vuodenvaihteen ripulin jälkeen. Tilanne vaikutti jo parantuneen, mutta sitten ripulia taas esiintyi kerran pari viikossa. Eläinlääkäri sanoi, ettei siitä tarvitse huolestua. Inupektia ja maitohappobakteereita kehiin vaan. Inupektia ja Gefilusta Draama olikin saanut kuureittain, ja välillä niistä näytti olevan apuakin, sitten vaihdoin Gefiluksen koirien omaan Caniukseen. Vähän ennen närästysepisodia ripuli muuttui lähes jokapäiväiseksi, mutta osa päivän kakasta oli silti kiinteää. Normipäivä meni usein niin, että aamukakka oli pieni ja täysin kiinteä, iltapäivälenkin ensimmäinen kakka jo vähän löysempi, vihertävä ja limaisen näköinen, ja sitten myöhemmin samalla lenkillä tuli läjä ehtaa ripulia.

Tällä viikolla soiteltiin taas eläinlääkärin kanssa, ja nyt hän katsoi Tylosin-kuurin aiheelliseksi, joten nyt sitten Draama on kolmen viikon kuurilla. Toivottavasti kuuri tasapainottaa suoliston tilaa ja tasapaino myös pysyisi parempana kuurin jälkeen. Närästyskohtauksia ei ole enää ollut, ja kakka on ollut kiinteää.


Viime keskiviikkona oltiin myös Piiralla, ja käsittelyyn pääsi nyt koko lauma. Ilahduttavasti kellään ei ollut lukkoja missään. Draamalla oli kireyttä etuosassa. Piira sanoi, ettei saa vaikutelmaa siitä, että kroppaan olisi juurikaan heijastunut ongelmia mahasta. Lievää mahakipua on varmaankin ollut, muttei mitään kramppimaista kipua eikä isoja kuonakertymiä. Siltä tilanne oli itsellekin näyttänyt, oireilu oli sillä tavalla lievää, ja Draama on ilmeisen herkkä näyttämään pienetkin tuntemukset maha/suolistopuolen ongelmissa. Pojilla oli kummallakin vähän jäykkyyttä rintarangassa, mutta käsittelyssä rankaan saatiin taas kivasti liikkuvuuta. Takaosat olivat pysyneet kivassa kunnossa.

Nyt vaan jännätään, että mikä on Draaman tilanne ja vointi kuurin jälkeen. Eihän me tietenkään saatu vieläkään haaveilemaani ehjää harrastuskautta... Mutta pysyisi nyt edes hyvässä kunnossa arkielämää ajatellen. Välillä tämä tilanne edelleenkin väsyttää ja turhauttaa kovasti. Draaman ruokavalioon olen toisaalta kyllä sopeutunut, mutta toisinaan tuntuu, että kohta pimahdan, kun sille ei voi antaa mitään ja joutuu ruokkimaan sen osittain aika huonolla ravinnolla. Eikä voi olla varma edes siitä, että suoliston hyvinvointiin tarkoitetut prebiootit ja probiootit sopivat sille. Suolistovammaisuus vaikuttaa elämään niin kokonaisvaltaisesti, että se on tosi veemäinen vaiva.

Ollaan me Draaman kanssa kyllä pystytty rallya hyvin treenaamaan, sen verran mitä nyt meidän keittiössä pystyy tekemään. Nyt ollaan ainakin kokeiltu kaikkien luokkien liikkeet putkea ja sarjahyppyä lukuun ottamatta läpi, mutta ei me monia niistä todellakaan osata vielä. Vähän on nyt Draamalle tullut sitä, että se saattaa vaihtaa puolta omasta aloitteesta silloin kun ei pitäisi, joten ihan ärsykekontrollissa eivät monet uudet jutut vielä ole. Mutta kivaa on ollut Draaman kanssa uusia juttuja opetella, se on aina vaan niin motivoitunut ja täpäkkä.

Toko on rajoittunut hallitreeneihin ja on siis ollut vähäistä, mutta tunnaria kyllä ollaan tehty kotonakin. Olen edelleen hakenut siihen rauhallista tunnetilaa, ja yritin yhdistää siihen uuden virittelysanankin oikean tunnetilan hakemiseksi, mutta silti kapuloilla esiintyy vieläkin sähläystä, ja Draama saattaa napsia vääriä kapuloita. Hallissa Draama on ihan pokkana tuonutkin vääriä pari kertaa minulle asti. Tämä liike vain on meille hirmu vaikea, vaikka sitä on voinut kropan puolesta treenata säännöllisesti, toisin kuin monia muita. Kokonaisuutena liike silti on edistynyt kammottavista alkuajoista paljonkin, mutta vieläkin tarvitaan paljon hienosäätöä.

Tokossa meillä ei ole varsinaisia tulostavoitteita, mutta tavoitteena on jonain päivänä saada tunnari vielä parempaan kuosiin. Jos joskus vielä kokeeseen pääsee ja saisi tunnarin siellä joskus onnistumaan, niin sepä vasta olisi hienoa. Mutta saa nähdä, kun meidän harrastaminen on tällaista repaleista rämpimistä ollut, että miten käy.

Harmitti, kun jouduin perumaan Draamalta rallykisat, joten jälkimmäisen peruutuksen kohdalla kysyin järjestäjiltä, voinko vaihtaa koiraa. Koska alo-luokkaan vapautui paikka, sain luvan ilmoittaa Vinskin sinne. Vinskin kanssa ollaan treenattu rallya tosi vähän ja kylttejä se on nähnyt vain kerran. Kokeilin alo-liikkeet läpi, ja kyllä se ne kuitenkin osasi, eiväthän ne vaikeita tokotaustalla ole. Muutaman päivän ehdimme ennen kisoja treenatakin.

Eilen Vinski sitten pääsi kisaamaan. Siitä onkin aikaa, kun sen kanssa viimeksi tokokokeessa oltiin. Se luonnollisesti mitattiin yli 50 cm korkeaksi, iso poikahan se on. Tuomari väitti, että lähes 60 senttiä, mutta ei se sentään ihan niin korkea ole...


Rata oli kiva ja aika helppo. Vinskin kanssa on erilaista mennä kuin Draaman, kun sitä pystyy kehumaan ja kannustamaan radan aikana. Se suoritti rataa kivasti, ja loppusuoralle asti kaikki sujui hienosti, vain hihna oli pari kertaa vähän liian lyhyellä ja siitä vähennettiin pisteitä, vaikkei se mielestäni varsinaisesti kiristynyt missään vaiheessa. Sitten tuli kyltti, missä koira tulee eteen ja siirtyy siitä suoraan vasemmalle sivulle istumaan. Vinski päättikin kiertää oikealta puoleltani selän takaa, vaikka se osaa kyllä mennä suoraan vasemmalta sivulle, niin se on aina tehnyt ja on opetettu tekemään. Mutta ilmeisesti sen pää oli mennyt sekaisin, kun oltiin treenattu muissa liikkeissä myös oikealta selän taakse menemistä. Minun taas olisi pitänyt suullisen vihjeen lisäksi antaa sille liioiteltu käsimerkki liikkeeseen, nyt annoin liian pienen. Uusimme liikkeen, ja se olikin ensimmäinen kerta, kun uusin mitään liikettä rallykisassa. Sain sitten kokemuksen siitäkin. Uusinta onnistui muuten, mutta sivulle tullessaan Vinski oli useampaan kertaan käyttänyt takapuoltaan maassa, ja sehän on rallyssa virhe. En sitä itse huomannut, joten asia selvisi vasta arvostelulomakkeesta.

Vähän hämmästyin, kun näin meidän pisteet, jotka olivat 75. Olin odottanut vähän enemmän, enkä tiennyt mistä kaikki pistevähennykset olivat tulleet. Sitten tuli mieleen, että olinkohan taas unohtanut pysähtyä koiran kiertämisen jälkeen. Kierto oli viimeinen liike ja sivulletulo toiseksi viimeinen. Minulla oli epäonnisen sivulletulon jälkeen vähän pasmat sekaisin, joten ehkä olin unohtanut sen pysähdyksen jo toista kertaa koetilanteessa... Ja juuri niinhän siinä oli käynyt, kun arvostelulomaketta pääsin katsomaan.

Tuomari kommentoi kivasti vielä suorituksia kisakirjoja jakaessaan ja sanoi meille, että kivaa tekemistä, ja loppusuoralle asti olisi ollut yli 90 pisteen suoritus. Ehdittiin Vinskin kanssa muutama tunti hengailla melko pienessä hallissa monien koirien ja ihmisten keskellä, ja oli kyllä kiva ja leppoisa tunnelma tällä kertaa koko ajan. Vinskikin sai oikein laatuaikaa emännän kanssa, ei huono juttu ollenkaan.

Ehkä Vinskille voi huvin vuoksi hakea koularin alo-luokasta, mutta paljon sitä pidemmälle en sitä varmaan rallyssa vie. Sille on aika vaikeaa joskus erotella asioita toisistaan, ja se pitäisi rallyssa hallita. Huvikseen kyllä voimme treenata vaikka vähän enemmänkin, kivaa se on Vinskinkin mielestä.

Kipin voisi myös ehkä joskus viedä alo-luokkaan, mutta sen vien mieluummin ulkokisoihin. Se kun haluaa omaa tilaa, niin halli ei olisi sille kovin ideaali ympäristö. Draaman kanssa voisi hyvin mennä ylempiin luokkiin asti, jos terveys sen sallii eikä aina heittele kapuloita rattaisiin. Itsestäni sitten en tiedä, kun tällainen radan suorittamista sisältävä laji ei ole ominta aluettani. Tiesin sen jo ennalta aksaa joskus harrastaneena. Jos tekee jo alo-luokassa noin typeriä mokia, niin ehkä pitäisi pysyä poissa ylemmistä luokista kokonaan.

Rallykisoja seuratessa on ollut jännä nähdä, millaisia tyylejä eri koirakoilla on. Jotkut ohjaajat käyttävät valtavan suuria apuja, esim. kumartuvat melkein taputtamaan maata, mikä näyttää toko- ja pk-ihmisen taustalla pöyristyttävältä ;D Joillekin koirille ei ole opetettu perusseuraamista, ja sitten niille annetaan erikseen käskyt vaikka vain käännyttäisiin vasemmalle tai oikealle, ja pahimmillaan ohjaaja ja koira kompastuvat toisiinsa. Pääsee paljon helpommalla, kun koira jo osaa seurata ja tulee mukana käännöksissä ilman eri käskyjä. Kivaa yhteistyötä olen kyllä nähnyt, ja se on aina mukavaa katsottavaa. Eilen ihailin muutamien parien kivaa yhteyttä kehän ulkopuolellakin. Rotukirjo on myös hauska juttu, rallyssa se on tokoa laajempi, ja melkoisia elämyksiä on jo tullut nähtyä.

Vinski täytti helmikuun lopussa jo yhdeksän vuotta. Loppujen lopuksi koirat ovat turhankin pienillä ikäeroilla, kun Draama on 6v ja Kipi 5,5v. Joskus olen haikeana miettinyt, että olisi kiva saada tuohon pentu kasvamaan. Sen kanssa olisi niin kiva puuhailla ja saada muutakin ajateltavaa kuin nämä meidän ongelmat. Ja jos ihan satumainen tuuri olisi, niin pentu saattaisi jopa oikeasti käydä harrastuksiin. Mutta ei tarvitse kuin silmäillä eläinlääkärikäynneistä, huollosta ja erikoisruoasta koostuvaa laskupinoa, niin ajatus pennusta vaihtuu kauhun väristyksiin. Aika on tainnut ajaa oman koiraharrastukseni ohi, ja nyt eletään (ja on jo pitkään eletty) jäähdyttelyn ja alasajon aikaa. En vaan voi käsittää, miten kallista kaikesta on nykyään tullut, ja eläinlääkäreistä erityisesti.


Virallinen synttäripotretti, Vinski 9v

Kipin osalta vaihdoin sähköposteja Kennelliiton selkälausujan kanssa, hän sentään vastasi minulle. Halusin tietää, saako spondyloosilausunnon epävirallisena näkyviin KoiraNettiin. Minusta kun on jokseenkin tyhmää, että Kipin luusto on KoiraNetin mukaan täysin priimaa, vaikka sillä on spondyloosi. Lappalainen vastasi, että lausunnon saa näkyviin, jos on kuvattu oireiden takia ja käynnistä löytyy sairauskertomus. Kyllähän minä sen selän halusin kuvata myös nimenomaan oireiden takia, mutta sairauskertomusta ei käynnistä ole, joten lausuntoa ei saa näkyviin. Uusista epävirallisista kuvista voi saada epävirallisen lausunnon näkyviin, jos kuvataan oireiden takia, virallisista toki virallisen. Hassua on sekin, että yli viisivuotiaalle annetaan yksi silta anteeksi, joten jos spondyloosi ei ole edennyt, niin Kipin lausunto on SP1, vaikka sillä oli todistettavasti jo alle kaksivuotiaana SP2-muutokset.

Lappalainen myös sanoi, että vasta lisätutkimusten jälkeen voisi antaa arvion spondyloosin mahdollisesta perinnöllisyydestä tai traumaperäisyydestä, kun näkee, onko spondyloosi levinnyt. Kuvat olisi myös syytä ottaa kahdesta suunnasta, että näkee tilanteen paremmin, kun nyt on vain sivukuvat. Eli Lappalainen ei ollut suoralta kädeltä sillä linjalla kuin jotkut muut, että spondari on todennäköisesti traumaperäistä. Itse olen pohtinut, että vaikka kyseessä olisi trauma, niin jos mitään merkittävää traumaa ei ole tapahtunut, niin takana on oltava myös synnynnäistä/perinnöllistä heikkoutta, jos siitä tulee noin isot seuraukset.





Uusintakuviin en ole Kipiä juuri nyt viemässä, kun oireet eivät siihen anna syytä, mutta jossain vaiheessa haluan tietää, onko spondyloosi levinnyt. Kipin jumitilanne on nyt onneksi todella paljon parempi kuin nuorempana. On sillä vieläkin tapana välillä keikuttaa takapäätä liikkuessaan ja jättää seistessään joskus jalat miten sattuu rungon alle, mutta tuollainen se on aina ollut. Tällä hetkellä ei muuta oireilua ole. Draamakin joskus saattaa ihan pienen hetken keikuttaa takapäätään kävellessään tai astua takajaloilla ristiin. Se kyllä seisoo yleensä hyvässä asennossa. Mutta sillekin on tullut rankaan pysyviä aiemman käytön aiheuttamia muutoksia, joilta joku skrodemman kropan omaava olisi ehkä saattanut välttyä. Molemmilla näillä on pitkä selkä. Niin paljon on yhteistä meidän parivaljakolla, joka muutenkin ymmärtää toisiaan niin hyvin, ja onhan niillä toki yhteistä sukuakin.





Monta viikkoa on jo ollut enimmäkseen aika kaamea keli, mutta sitä ennen talvi oli kaunis ja runsasluminen.




maanantai 11. helmikuuta 2019

Rally-toko korkattu!

Nyt on tosiaan sitten Draaman kanssa korkattu rally-toko. Ennen ensimmäisiä kisoja meillä oli edeltävänä päivänä hallitreenit, joissa tokon lisäksi treenasimme myös rallya. Hups vaan, Draamalla nousivat kierrokset välillä vähän liikaa, ja se innostuksissaan mm. tarttui pari kertaa leikkisästi kiinni hihnaan kesken treenin. Osan treenistä Draama teki hihnassa, koska rallyssa alo-luokka suoritetaan kytketyn koiran kanssa. Ja kehässä ollessa koira ei saa ollenkaan tarttua kiinni hihnaan, ei edes maalin jälkeen, vaan vasta kokonaan kehästä poistuttuaan, muuten tulee armoton hylky. Hihnaan tarttuminen kun katsotaan palkkaamiseksi, ja ainoastaan sosiaalinen palkka on kehässä sallittu. Ja palkkana Draama hihnan todellakin ottaa, ja ohjaaja oli lievästi kauhuissaan, että mitenköhän kisoissa nyt sitten käy, kun hallioloissa kierrokset nousevat suuresti.

Kylttejä Draama oli nähnyt vain kahdesti ennen kisoja, mutta kun se ei silloin ottanut kylteistä mitään häiriötä, niin luotin siihen, ettei se tee niin kisoissakaan. Lähinnä keittiössä olemme rallya opetelleet, joten mitään kunnollisia ratoja emme juurikaan ole tehneet. Alo-liikkeet Draama kyllä osaa hyvin.

2.2. sitten suuntasimme Janakkalan tuplakisoihin. Ennen kisoja Draama mitattiin virallisesti, ja tulokseksi saatiin 51,5 cm, mikä tarkoittaa sitä, että Draaman hyppykorkeus rallyssa tulee olemaan 40 cm sitten kun hypyt tulevat mukaan kuvioihin, alo-luokassahan niitä ei vielä ole. Puolitoista senttiä matalampi säkäkorkeus olisi tarkoittanut 30 cm hyppykorkeutta, mikä olisi ollut varsin mukavaa, mutta kyllä tuo 40 senttiäkin lienee varsin ok. Piira on näyttänyt vihreää valoa sille, että Draama voi hypätä säkäkorkeutensa verran (kunhan ei määrällisesti liikaa hyppele), ja eihän rallyssa paljonkaan hyppäämistä tule.

Draama tietenkin kiihtyi, kun huomasi, mihin ollaan tultu, ja yritti hypätä aidan yli radalle melkein ensi töikseen. Ja tarttui se taas hihnaankin taistelumielessä. Meidän valmistautuminen olikin lähinnä sitä, että ajoin Draaman kierroksia alas treenaamalla rauhallisesti ja vähäeleisesti muutamia rallyjuttuja ja syöttämällä sille nameja.

Rataan tutustuminen oli jännää ja hahmottamiseen meni hetki, pari kertaa meinasin jättää yhden kyltin välistä. Tällainen se A-rata oli.



Suunnitelmana radalla oli ohjata Draamaa korostetun rauhallisesti, etteivät kierrokset nousisi liikaa ja ettei esim. hihna alkaisi kiinnostaa liikaa. Rallyssa koiraa saa kehua radalla, ja tuomarit oikein kannustavatkin siihen, he mielellään näkevät mahdollisimman iloista suorittamista. Minä en kuitenkaan uskaltanut kehua Draamaa juuri ollenkaan radalla enkä vielä maalissakaan, vain pari kertaa kehuin sitä rauhoittavaan äänensävyyn. Kehukoot he kunnolla, jotka voivat ;D

Rata meni varsin kivasti ilman isompia katastrofeja, ja maalissa oli vähän pöllämystynyt olo, että tässäkö se nyt oli. Mieltä lämmittävää oli maaliin tultua kuulla toimitsijan kuiskaavan tuomarille "sairaan hyvä". Itsellä ei siinä vaiheessa ollut oikein mitään mielikuvaa yksityiskohdista radalla, mutta myöhemmin iski epäily, että olinkohan muistanut pysähtyä Draaman viereen siinä kohtaa, kun olin kiertänyt sen. Jostain syystä minun on alusta asti ollut vähän hankalaa muistaa tehdä niin, varmaan siksi, kun esim. tokon jäävissä liikkeissä jatketaan suoraan matkaa koiran viereen tultaessa. Ja niinhän siinä oli käynyt, että olin unohtanut pysähtyä, mistä lähti 10 pistettä. Lisäksi yksi piste lähti yhden liikkeen vinoudesta, mitä en ollut radalla huomannut. Pistesaalis ensimmäisestä rally-kisasta siis 89, ja lopputuloksissa olimme kolmantena.



B-kisan radalla oli sama liike, jossa A-kisassa unohdin pysähtyä, ja tällä kertaa todellakin muistin, että siihen kuuluu pysähdys. Rata oli vähän lyhyempi ja yksinkertaisempi kuin ensimmäinen. Draama pysyi hyvin kasassa tälläkin radalla. Radan jälkeen minulla ei taaskaan ollut täysin selkeää kuvaa siitä, mitä siellä tapahtui, että muistinko varmasti tehdä kaiken ja niin pois päin. Kun jäähkälenkin jälkeen vilkaisin tuloslistaa, niin leukahan siinä melkein loksahti, kun näin meidän saaneen täydet sata pistettä. Muita sadan pisteen suorituksia ei tullut, ja voitimme luokan. Olipas kiva rally-uran aloitus!

Rallyssa on hauska tapa laittaa arvostelulomakkeeseen myös sanallista palautetta. Ekalta radalta saimme palautetta, että kauniisti ohjattu koiraa, nätti kontakti. Tokalta, että hieno seuraaminen.


Jo seuraavana viikonloppuna osallistuimme seuraaviin rally-kisoihin Vantaalla. Rataantutustumisessa hämmästelin taas sitä, kun melkein kaikki muut liukenivat radalta ennen määräaikaa. Itse en koskaan ollut aksa-aikoinakaan mikään nopea oppimaan ratoja.

Meidän lähtövuoro oli heti toisena. En juuri seurannut ensimmäisen koirakon rataa, mutta pistin merkille, että ohjaaja kiersi kahdeksikon mielestäni väärään suuntaan. Kauhukseni tajusin, että minulla oli täydellinen blackout liikkeen suhteen, vaikka rataantutustumisessa olin sujuvasti sen muistanut. Kaikissa meidän kolmessa kisassa on kahdeksikko ollut mukana, ja jokaisessa se on suoritettu eri tavalla, joten liikkeen täsmällistä suoritustapaa ei voi edes opetella ulkoa. Ja nyt en kerta kaikkiaan muistanut, miten tuomari oli ohjeistanut sen kiertämään. Asialle ei myöskään enää voinut tehdä mitään. Tuomarilta ei rallyssa voi enää rataantutustumisen jälkeen kysyä mitään, eikä oikein muiltakaan, koska kehän ulkopuolinen avustaminen on kiellettyä ja johtaa hylkyyn. Tämä on näitä lajin kummallisuuksia, tokossa tai pk-tottiksessa voi vielä ennen suoritusta neuvoa kysyä.

Oli vähän paska fiilis lähteä radalle, ja päätin vain suorittaa kahdeksikon niin kuin se mielestäni oli loogista tehdä, meni syteen tai saveen. Kiersin sen eri suuntaan kuin edellinen kisaaja, vaikka olin suhteellisen varma, että väärin meni. Hirveän loogista toimintaa joo... Saksalaisen käännöksen jälkeen lisäksi hihnaa toiseen käteen vaihtaessani vedin sen liian lyhyeksi, ja Draama sai hihnasta nykäyksen. Kahdessa ekassa kisassa onnistuin välttämään virheet hihnan käsittelyssä, mutta nyt se kämmi sitten kävi.

Radan jälkeen olin jo aivan varma, että kahdeksikko oli väärin suoritettu. Epäilin meidän saaneen sen takia hylyn. Säännöt eivät ole vielä niin hyvin hallussa, että olisin tiennyt, oliko kyseessä hylkäävä virhe vai vain kymmenen pisteen virhe. Myöhemmin selvisi, että kymmenen pistettä siitä lähti ja hihnan kiristymisestä kaksi, joten jäljelle jäi vielä 88 pistettä. Ja sehän riitti hyväksyttyyn tulokseen ja koulariin. Ei tarvitse enää alokasluokkaan mennä. Ohjaaja kämmäsi siis 12 pistettä, Draama ei yhtään. Draama on suoriutunut niin hienosti kaikista kolmesta kisasta <3 Kierroksetkin ovat radalla pysyneet aisoissa.



RTK1 Draama


Olen antanut itseni hieman innostuakin rallysta :) Silleen ihan vähän vaan. Kai sitä voi mennä joskus avointa luokkaakin kokeilemaan. Ja ainahan pääsen takaisin alokasluokkaankin, jos vien joskus pojat sinne! On kivaa, kun voi opetella jotain uutta ja tähdätä johonkin, vaikka sitten muutaman alempien luokkien tempun oppimiseen. Ylemmät luokat tuntuvat tässä vaiheessa vielä vähän kaukaiselta ajatukselta. Haasteet lisääntyvät, arvostelu tiukkenee, ja ohjaajalla on vielä enemmän mahdollisuuksia unohtaa liikkeet ja eksyä radalle... Ylemmissä luokissa myös on pari liikettä, jotka ovat minulle aivan hämärän peitossa, eikä me toki niitä muitakaan vielä osata. Draama kyllä esim. seuraa oikealla puolella, mutta siinä on vielä tekemistä, että se olisi aina suora eri liikkeissä ja perusasennoissa oikealla ollessaan.

Vähän yllätyksenä on tullut se, miten paljon aggressiivista käyttäytymistä olen koirilla rallykisoissa nähnyt. Ekoissa kisoissa ei mitään isompaa tapahtunut, pientä koirien välistä provoamista lähinnä. Viimeksi sitten meidän kehä alkoi myöhässä siksi, että tuomaria kuulemma puri koira meidän rataantutustumisen jälkeen. En itse tapahtumaa nähnyt, mutta epäilen syylliseksi muuatta haastavasti käyttäytynyttä koiraa, jota olin hetkeä aiemmin ihmetellyt. Ekoissa kisoissa tuomari alkupuhuttelussa kehotti kaikkia huolehtimaan koiristaan, ettei taas tarvitse tehdä ilmoitusta aggressiivisesta koirasta eteenpäin. Ei tämäkään sitten vissiin ollut pelkästään kilttien pikku seurasessejen laji... Pk-kokeissahan aina oli pelkona se, millaisen parin saisi tottikseen, ettei se vain tulisi oman koiran päälle. Omille koirille ei niin koskaan käynyt, mutta näin niitä tapauksia kyllä omin silmin, ja puskaradio kertoi lisää. Ja onhan niitä tokossakin sattunut. Aina voi tulla yllätyksiä, kun eläinten kanssa toimitaan, ja kilttikin koira voi käyttäytyä tilapäisesti vihaisesti erinäisistä syistä johtuen. Mutta sitä ei kyllä voi mitenkään ymmärtää, että myös ennalta aggressiiviseksi tiedettyjä ja potentiaalisesti vaarallisia koiria tuodaan kokeisiin.

Draaman kanssa olisi nyt tarkoitus keskittyä erityisesti avoimen luokan liikkeisiin seuraavaksi. Ne eivät vielä kauhean hankalilta vaikuta. Jee, Draama saa jatkossa olla radalla ilman hihnaa! Maalin jälkeen se toki pitää taas kytkeä, joten siinä on yksi opettelun paikka, ettei se silloin palkkaa itseään hihnalla... Poikien kanssa taas opetellaan vielä alo-liikkeitä. Paremmin pääsemme treenaamaan vasta sitten joskus, kun maa tuolta lumen, jään ja sohjon alta paljastuu. Ja ohjausta kaipaisin joskus kovasti tähänkin lajiin, mutta se on vähintäänkin yhtä kiven alla kuin tokossakin... Yksityisen koirakoulun asiakkaaksi kun en mene, ja se taas näyttää nykyään olevan varmin tapa päästä harrastamaan ohjatusti. Niin on maailma muuttunut.