Terveysjuttuja ja koulutusmietteitä

Terveyspäivitystä alkuun taas ihan vaan vaihteeksi. Kipin suolistoparametrit valmistuivat ja folaatti oli oikein hyvällä tasolla 45,57 (normaaliviite 21,14 - 54,09), mutta B12 oli 206,58 (normaaliviite 172,65 - 599,09). B12 siis kyllä juuri meni viitearvojen sisään, mutta oli silti liian matala. Eläinlääkäri sanoi, että arvon halutaan olevan vähintään 350 ja mielellään lähemmäs 400. Kipin matala arvo viittaa imeytymisongelmaan ja ohutsuolen lopun bakteeriepätasapainoon. Käy kyllä järkeen oireet huomioiden, enkä ole yhtään yllättynyt asiasta. 

Ei ihme, että on ollut vähän haastavaa saada pidettyä Kipi tasaisesti hyvässä painossa, kun sillä on sekä sydänsairaus että imeytymisongelma, ja se on muutenkin aina ollut luonnostaan hoikkuuteen taipuvainen. Nyt se on saanut B12-lisää purkista ja kuuri jatkuu vähintään kolme kuukautta. Se saa Betolvexia kuten Draamakin aikoinaan. 

Tylosin-kuurin päättyminen viiden päivän jälkeen vähän jännitti, koska Draamalla joskus kuurin jälkeen ripuli uusi jo aika pian. Kipille niin ei heti käynyt, mutta kahden viikon päästä eli viime viikon alkupuolella ripulia taas ilmaantui. Huoh. Ensin sitä tuli kerran ja se helpotti heti kerta-annoksella Dia-Tabia. Aloin myös antaa Inupektiä tupla-annoksella. Kaoliinia meni myös, mutta sillä ei Kipin kohdalla ole juurikaan vaikutusta ripuliin, vaikka Draamalle se usein auttoi siihen. Siitä lienee kuitenkin hyötyä suolistolle ja närästystä se tuntuu vähän lievittävän. Lähes pari vuorokautta meni hyvin, mutta sitten alkoi uloste muuttua ensin pehmeämmäksi ja seuraavana päivänä tuli taas silkkaa vesiripulia. Nyt uloste on taas ollut kiinteää.

Närästys näytti lääkekuurien alkamisen jälkeen jo muutaman päivän päästä loppuneen lähes kokonaan, mutta sitten taas tuli vähän enemmän oireilua. Sellaisia lyhyitä hetkiä, kun ikäviä tuntemuksia selvästi oli, mutta ne hetket kestivät kerrallaan muutamia sekunteja kuten useimmiten muutenkin eikä oireilua päivän aikana yhteensä montaa minuuttia ollut. Sitten oireet taas vähenivät entisestään, kunnes viime lauantaina Kipillä oli illalla tavallista pitkäkestoisempaa oireilua. Zitac-kuurin päättymisestä oli silloin kolme päivää. Närästyksen helpottamiseen lääkekuurien alussa on voinut vaikuttaa myös Tylosin. Draamalla se auttoi myös kaikkeen muuhun oireiluun kuin ripuliin ja se usein ihan kukoisti Tylosinia syödessään.

Viime sunnuntaina Kipi sitten oksensi iltaruokansa puolisen tuntia syömisen jälkeen. Olin juuri antanut sille palan keitettyä munanvalkuaista makupalaksi ja oksennus tuli välittömästi sen jälkeen, aivan kuin makupala olisi sen provosoinut. Se oli sillä tavalla muutenkin astetta ikävämpi juttu, että ruoan mukana Kipi oli saanut Betolvexin, Furovetin ja Cardaliksen. Ensinmainittujen kanssa ei niin vaarallista ole, jos yksi annos jää väliin. Furovetia oli jo toinen puolikas mennyt aamulla eikä se maata kaada, jos yhtenä päivänä toinen puolikas jää väliin, kun ei Kipin terveys vielä niin riippuvainen juuri nesteenpoistolääkkeestä ole. Yksi väliin jäänyt Betolvex ei sekään kokonaisuutta haittaa. Cardalis oli sitten vähän eri asia, sitä menee vain kerran päivässä ja se on tärkeä lääke, jota pitäisi olla elimistössä tasaisesti.

Siinä sitten sunnuntai-iltana pähkäilin, että mitäpä teen. Ihan ensin kävin tonkimassa oksennusta, että löytäisinkö siitä ne lääkkeet kokonaisina, jolloin tietäisin, että voin antaa uudet annokset turvallisesti. En löytänyt, mutta en ihan millintarkasti oksennusta läpi käynytkään. Kokonainen, vain pinnasta hieman liuennut punainen Betolvex-tabletti sieltä kyllä erottui. 

Siinäpä ihmettelin, että olisiko pienempi paha antaa uusi annos Cardalista vai jatkaa antamista vasta seuraavana päivänä normaalisti. Ei huvittanut minnekään päivystykseen sen takia soittaa ja kysyä. Laitoin sitten sähköpostia meidän vakilääkärille, hän usein vastailee sähköposteihin myöhään sunnuntai-iltaisin. Parhaassa tapauksessa hän vastaisi muutaman tunnin päästä, mutta tiesin, että ihan hyvin voisi mennä päiväkausiakin, kun sähköpostiruuhka on melkoinen.

Eläinlääkäri sitten vastasikin jo alle tunnin päästä, oli varmaan huomannut otsikosta akuutin tilanteen.😌 Jos lääkkeen antamisesta olisi kulunut yli puoli tuntia, niin uudestaan ei olisi tarvinnut  antaa, muuten kyllä. Ongelma oli siinä, etten tiennyt aivan tarkkaa aikaa, koska en minuutilleen tiennyt moneltako ruoan olin antanut. Mistäpä ruokaa antaessani olisin tiennyt, että tarvitsen sitä tietoa. Siitä olin silti melkoisen varma, että väliä oksentamiseen oli hieman vajaat puoli tuntia. Ell sanoi, että voisin hyvin antaa Cardaliksen uudestaan samana päivänä. Kertaluonteinen tuplaus ei muutenkaan mitään katastrofia aiheuttaisi. Niin sitten tein. 

Keskustelimme eläinlääkärin kanssa myös Kipin muusta oireilusta. Ell ohjeisti jatkamaan Zitacia vielä kaksi viikkoa, jos sen lopettaminen oli nyt vaikuttanut oireisiin. Aaltoilevaan ripuliin saimme ohjeeksi jatkaa tukihoitoja ja entisten valmisteiden lisäksi antaa Enteromicroa vähintään 3-4 viikkoa. Tämä vähän huokailutti minua, koska tuollaiseen kuuriin menee Kipillä kaksi pakkausta Enteromicroa, joka maksaa lähes 40 euroa pakkaus. Tilattuna saa noin kympin edúllisemmin, mutta tulee siihen sitten toimituskulut päälle, ja mieluummin piti päästä aloittamaan heti eikä jäädä odottamaan milloin tilaus saapuu. Kipin kaikki reseptilääkkeet jo tulevat melkoisen hintaviksi, mutta käsikauppavalmisteet ovat viime aikoina maksaneet kuukausitasolla vielä enemmän, ja nyt sitten vielä tämä.

Kipin tilanne vatsavaivojen suhteen on alkanut koko ajan enemmän muistuttaa Draaman tilannetta aaltoiluineen sun muine lieveilmiöineen. Suolenseinämät sillä kuitenkin olivat vielä ultrassa aika normaalin paksuisia, kun Draamalla ei todellakaan niin ollut. Mahalaukun seinämä ruokatorven puolella Kipillä kyllä oli normaalia paksumpi. Kysyin nyt eläinlääkäriltäkin, että voiko myös Kipillä olla enteropatia. Ell sanoi, ettei ihan vielä voi niin sanoa etenkään ultralöydösten perusteella, mutta kyllä matala B12-taso ja oireiden aaltoilu siihen vähitellen viittaavat. 

Ei Kipillä ole onneksi ihan sellaisia oireita vielä ollut kuin Draamalla pahimmillaan oli. Saa nähdä, miten tilanne kehittyy tämän ja muidenkin vaivojen osalta. Sekin ero Draamaan Kipillä on, että se on saanut jo elää vanhaksi. Mutta vahvasti tulee nyt se olo, että tämän kaiken olen jo ennenkin elänyt läpi. Suolistovaivojen aaltoilu, yllättävät käänteet, stressin miettiminen, oireiden ihmettely, lääke- ja ruokakokeilut, eläinlääkärikäynnit ja yhteydenpito lääkäriin käyntien välissä, alati laihtuva lompakko... Jep, tämän olen kokenut ennenkin. Ruokavaliotakin olisi jatkossa tarkoitus vähän viilata, jos Kipi vaikka reagoi johonkin ruoka-aineeseen.

Kintereen patti on hävinnyt, eli on sentään yksi ongelma ainakin toistaiseksi hoitunut. Närästyskin lähes hiipui lauantain jälkeen, mutta eilen sitä sitten taas enemmän esiintyi. Aaltoilu siis jatkuu aina vaan. Ripuli on pysynyt poissa, mutta uloste on ollut välillä vähän turhan pehmeää.

Neljä kertaa eli aika harvakseltaan olemme heinäkuun aikana käyneet retkellä ja kaikki on sujunut hyvin. Olen antanut Kipille varuiksi vielä Siliceaa tai Kaoliinia ennen retkeä ja usein sen jälkeenkin. En tiedä, minkä verran niistä on ollut apua, kun oireet muutenkin aaltoilevat, mutta ehkä jotain kuitenkin.

Luulen, että melkeinpä pahin stressin aiheuttaja retkipäivinä on valmisteluvaihe, kun Kipi käy niin kierroksilla huomatessaan minun tekevän eväitä ja pakkaavan kamoja. Siihen täytyy kehittää jokin toimintamalli, että intoilua olisi vähän hillitymmin. Viimeksi ihan vaan laitoin Kipin hetkeksi toiseen huoneeseen, niin se rauhoittui sinne. Retkistä on niin paljon iloa meille molemmille, että niistä olisi ikävää luopua. Ja niin kauan ei luovutakaan, kun retket eivät automaattisesti joka kerta oireita lisää tai oireet eivät mene pahoiksi.

On ollut ilahduttavaa nähdä, miten hyvää vauhtia ja innokkaasti Kipi on retkillä pistellyt reitillä menemään. Tekee se samaa myös kotona lenkkeillessä, mutta retkillä liikutaan yhteensä vähän enemmän. Olen joitain pätkiä saanut pistellä puolijuoksua perässä. Sää ei ole viime aikoina ollut liian kuuma, joten sekin on siivittänyt Kipin menoa. Tänään kyllä lämpöasteet kävivät helteen puolella ja pari päivää on taas ollut hyvin kosteaa ja hautovaa. Sisällä oleva säämittarikin huutaa taas punaisena ja varoittaa, että kämppä homehtuu ihan justiinsa. 

Kuuntelin tuossa jokin aika sitten muutaman koira-aiheisen luennon. Niissä oli asiaa mm. omaehtoisuudesta, ja se on herättänyt paljon ajatuksia. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen ero Kipissä näkyisi, jos olisin rakentanut sille aikoinaan pohjat yksityiskohtaisemmin ja omaehtoisuuden kautta. Olisin opettanut sille startti- ja stoppinappuloiden käytön, jolloin se olisi itse saanut kertoa milloin haluaa tauolle ja tauolta pois. Olisin voinut myös opettaa sen kertomaan, mitä liikkeitä se on toko/tottistreeneissä valmis treenaamaan. Ehkä se olisi sitten ailahdellut treeneissä vähemmän. 

Tokokoiraa Kipistä ei varmaankaan olisi silti tullut, mutta olisin ehkä nopeammin oppinut sen rajat, heikkoudet ja vahvuudet ja älynnyt nopeammin suuntautua johonkin muuhun lajiin tai ihan vain höntsäilyyn, mihin sitten lopulta päädyimmekin. Kipin keskittymiskyvyssä ja joissain muissa ominaisuuksissa kuitenkin on ihan todellisia haasteita ja ne näkyivät selvimmin juuri toko/tottistreeneissä. Olen ennenkin pohtinut, että se on oikeastaan vähän sellainen ADHD-piirteinen. Suuremmasta omaehtoisuudesta olisi joka tapauksessa varmasti ollut hyötyä monessa asiassa ja kokonaisuuden kannalta. 

Toko ei tosiaan ollut se omin laji Kipille, vaikka se parhaimmillaan oli treeneissä innostunut ja osaava. Miksi olisin loputtomasti yrittänyt tunkea sitä sellaisen muottiin mihin se ei sopinut vain siksi, että itse halusin harrastaa edes tokoa, kun pk-jäljestä ei tavoitteelliseksi lajiksi ollut. Haluan, että koira itse myös täysillä haluaa samaa, että sille valittu laji on juuri sille sopiva ja että koulutuksen pystyy toteuttamaan mahdollisimman koiralähtöisesti. Melko ohjaajakeskeisesti silti alkuaikoina meidän harrastuksia välillä mietin ja halusin uskoa, että edes toko voisi olla meille sopiva laji. Kipi vähitellen opetti minut tästä ajatusmallista pois. Kuten myös Vinski, ja Draamakin terveyshaasteidensa takia. 

Joku vanhan liiton kouluttaja älähtäisi tähän, ettei koiraa eikä etenkään Kipin kaltaista koiraa voi kouluttaa omaehtoisesti, vaan sille pitää näyttää kaapin paikka. Onhan Kipi myös melko itseriittoinen koira eikä se ole ohjaajanöyrä. Mutta juuri tuon tyyppisen koiran kohdalla on tosi hyödyllistä saada se itse haluamaan asioita ja olemaan aktiivinen toimija koulutuksessa ja itseään koskevissa asioissa. Silloin sillä myös on isompi motivaatio kuunnella ja kommunikoida, kun se tietää, että myös sitä kuullaan ja se saa vaikuttaa asioihin. Kaikki lähtee kuitenkin yhteistyöstä, eikä omaehtoisuus tarkoita sitä, että koira voi tehdä ihan mitä lystää. Päämäärää kohti vain mennään vähän eri reittiä.

Lenkeillä Kipi on saanut jo pidempään usein olla hyvin omaehtoinen ja valita reittejä itse, ja sillä on ollut vain positiivisia vaikutuksia. Ei se suinkaan lennätä minua minne sattuu minusta mitään välittämättä, vaan kommunikoi kanssani enemmän kuin ennen ja toimii järkevästi. Joskus minäkin päätän jonkin lenkin alusta loppuun asti itse tai puutun Kipin reittivalintaan jossain tietyssä risteyksessä. Silloin Kipi joskus vilkaisee minua kysyvästi, että oikeastiko? Kun sanon, että joo, niin se ihan tyytyväisenä seuraa minua valitsemaani suuntaan. Toki sillä myös on takana pitkä oppimishistoria ajalta, jolloin enimmäkseen päätin lenkit koirien puolesta.

Hiljattain kun menimme puistossa joen ohi, niin Kipi pysähtyi joen kohdalla ja katsoi minua kysyvästi. Että voidaanko mennä rantaan asti, voisin käydä kahlaamassa. Ja niin sitten mentiin. Minua jotenkin liikutti, että se kysyi lupaa eikä vain marssinut rantaan, ja se harrastaa tätä kysymistä muutenkin välillä.

Hiljattain Kipi myös pitkästä aikaa vei minut lenkin alussa autolle ja katsoi anovasti. Josko vaikka metsään tai retkelle lähdettäisiin? Kerroin, ettei tällä kertaa mennä, ja se mukinoitta tyytyi siihen. Kerran olen ex tempore sen ehdotuksesta lähtenyt ajamaan metsään ja voin tehdä niin uudestaankin, jos se tilanteeseen muuten sopii. Miksikäs ei vanhaa koiraa voisi vähän hemmotella asioilla joista se pitää.

Olen oppinut, minkä pituisia lenkkejä Kipi kulloinkin aidosti haluaa tehdä ja mistä reiteistä ja paikoista se erityisesti pitää. Terveyden kannalta ensinmainittu on tärkeää. Kyllä sen toki pystyy lukemaan koirasta yleensä muutenkin, ja olen menneessäkin elämässä huomannut, jos lenkkiä on pitänyt lyhentää jonkun koiran oireilun takia. Jotenkin on silti vielä luottavaisempi olo, että Kipi viestii näistä asioista aktiivisemmin ja selvemmin nykyään.

Kipi myös noudattaa vapaana ollessaan tosi hyvin kehotuksia pysähtyä tai tulla luokse, joten hänestä ei ole tullut lainkaan anarkistisempaa, ja kuulokin pelittää vielä hyvin. Olemme nykyään lenkeillä entistä enemmän yhteistyössä keskenämme, enkä voi olla ajattelematta olisiko niin voinut olla silloin vuosia sittenkin kun tokotreenit välillä takkusivat.

Jälkiviisaudella tekisin tietyt asiat toisin jokaisen koiran kohdalla, jos voisin. Kipin kohdalla omaehtoisuuden lisäksi muitakin asioita. Lähtisin esimerkiksi ryhmätreeneistä vaikka kesken pois, jos Kipillä ei juuri sillä hetkellä olisi valmiuksia sellaiseen treeniin. Ryhmätreeneistä oli paljon iloa ja hyötyä, mutta aina ne eivät kohdanneet juuri Kipin tarpeita.

Kuten Smartdog-testaajakin sanoi, niin Kipi on hyvin mielenkiintoinen koira. Vanhasta blogitekstistä luin, että jonain hetkenä olen pitänyt sitä silti jossain suhteessa perusbortsuna, mutta ei se kyllä sellainen ole. Tai voi joskus jossain asiassa hetken ollakin, onhan hänessä monia puolia, muttei noin yleisesti ottaen kuitenkaan. Bordercolliet esimerkiksi yleensä ovat keskivertoa taitavampia lukemaan eleitä Smartdog-testissä, mutta Kipi ei ollut siinä laisinkaan hyvä. Hänellä sitten on muita vahvuuksia. Hän on hyvin sosiaalinen, ympäristövarma, iloinen ja sinnikäs koira.

Viime aikoina olemme treenanneet pari kertaa nosea kotona ja jälkeä retkellä. Näissä Kipi on ollut taitava, motivoitunut ja ihan täysillä mukana kuten yleensäkin. Hyvin sujuvat myös vielä harvinaisemmat ja pikaiset toko/tottistreenit nykyään. Niissä ei mitään pilkuntarkkaa suorittamista todellakaan mietitä. Arki sujuu muutenkin kivasti. Asiat loksahtivat kohdalleen, kun lakkasin miettimästä koetavoitteita. 

Kuvien ottamisesta Kipi ei kyllä pidä, se yleensä aloittaa välttelevän käytöksen heti kun kaivan kännykän esiin, ellei ole tekemässä jotain mikä vie sen huomion. Pahinta on, jos pyydän sen istumaan ja poseeraamaan. Se luimii ja katsoo vuoroin vasempaan ja oikeaan eikä vahingossakaan kameraan.😁 Ei ole kaikkein kuvauksellisin koirani hän. No ei kyllä muutenkaan saa tuolla kännykameralla kuin kehnoja kuvia, mutta sillä mennään.

Vähän mutkien kautta osuin koulutusluentoja kuuntelemaan, eikä niitä asioita tule muutenkaan hirmu paljon pohdittua nykyään. Mielenkiintoista kyllä oli, ja taas tajusin sen, miten hirveän paljon olisi opittavaa. Aina välillä jokin ihan yksinkertainen asia saattaa saada aikaan ahaa-elämyksen. Olisipa kyllä mielenkiintoista vielä saada aloittaa koulutuspolku jonkun uuden koiran kanssa. Tekisin jotkin asiat vähän toisin, mutta tekisin myös uusia virheitä, joita joskus myöhemmin harmittelisin. Sellaista se on, mutta oppisin samalla valtavasti taas uutta. 

Koiran oppii tuntemaan aina vain paremmin matkan varrella, eikä alussa välttämättä tiedosta ihan kaikkea, mitä juuri tämän yksilön kanssa kannattaisi tai ei kannattaisi tehdä. Kouluttamisessa ei koskaan tule valmiiksi. Huomaan, etten enää täysin tunnista joitain ajatuksiani vanhoista blogiteksteistä, vaikka monista asioista ajattelen yhä aika samalla tavalla. Varmasti ajatteluni saisi taas uusia sävyjä, jos koirien parissa pääsisin jatkossakin puuhailemaan. Matka jokaisen koiran kanssa on huikea seikkailu.

Löydettiin kantarelleja ja kakkapussi tuli tarpeeseen

Tänään vilvoittelemassa

Terveysjuttuja, osa 372

Kävimme vaihteeksi eläinlääkärissä. Kipi ei ollut aikoihin ripuloinut muuten kuin yhden yksittäisen kerran, mutta eikös se nyt sitten kehittänyt itselleen sitkeämpää sorttia olevan ripulin, joka ei kunnolla vastannut tukihoitoihin. Hetkeksi uloste saattoi kiinteytyä, mutta sitten samana päivänä tai viimeistään seuraavana aamuna jo saattoi tulla löysää ulostetta tai ihan vesiripulia kuin paloruiskusta. Ulostustarve ei kuitenkaan ollut mitenkään tihentynyt, joten vatsataudilta tilanne ei vaikuttanut. Ja huhheijaa, miten kalliita nuo käsikauppavalmisteet niin vatsaongelmiin kuin muihinkin vaivoihin ovat, ihan heittämällä saa kolminumeroisenkin summan menemään jos tarvitsee enemmän kuin yhtä valmistetta.

Mielessä oli muutenkin ollut, että olisi hyvä käydä eläinlääkärissä katsastamassa missä nykyään mennään vatsan tilanteen kanssa. Lisäksi Kipille oli vajaat kolme viikkoa aiemmin ilmaantunut patti kintereeseen ihan tyhjästä. Aamulla se ei (ainakaan kovin näkyvästi) ollut siinä ja illalla oli. Patti oli pehmeä ja aristamaton, joten jäimme seuraamaan tilannetta. Nyt sitten tuli sopiva sauma tarkistaa pattikin samalla.

Viime torstaina siis suuntasimme pitkästä aikaa meidän omalle lääkärille. Ripulia oli siinä vaiheessa takana viisi päivää. Yleistutkimuksessa todettiin, että takavatsa oli rauhallinen ja pehmeä, ohutsuoli normaalin tuntuinen, mutta sisältö löysää ja kaasuakin hieman. Etuvatsa oli jännittynyt mutta ei kamalan kivulias.

Kintereen patti todettiin bursiitiksi, mitä itsekin olin välillä syyksi epäillyt. Kipillä on muutenkin useampi pieni patti siellä täällä kuten vanhoilla koirilla usein on, ja ne ovat Kipin tapauksessa talirauhasadenoomaa. Bursiitin takia sain kehotuksen kannustaa Kipiä käyttämään enemmän petejä, ettei se lepää liian kovalla alustalla. Tuo kyllä lepää missä haluaa. Ei sitä kannustamalla saa kauan pedillä pysymään. Joskus se nukkuu pitkään pedillä, mutta paljon se viettää aikaa pelkkien mattojen päällä tai jopa paljaalla lattialla, vaikkei meillä paljon paljasta lattiapinta-alaa edes ole. Ja pehmeitä nukkumispaikkoja on useampi valittavana.

Perusveriarvoja ei nyt tarvinnut tarkistaa, kun ne oli juuri kardiologin toimesta katsottu, mutta suolistoparametrit otettiin. Eli siis B12 ja folaatti, joista tulee tulokset myöhemmin. Kipi jostain syystä hermostui verikokeen ottamisesta, mitä se ei koskaan ennen ole tehnyt. Nyt se murisi ja hieman vastusteli, mutta kun rauhallisesti pidin siitä kiinni niin homma saatiin hyvin tehtyä. Jo sitä ennen Kipi oli hermostunut korvien katsomisesta siinä vaiheessa, kun ell nuuhkaisi korvia. Sitäkään se ei koskaan ennen ole tehnyt, joten tuo käytös kyllä herättää kysymyksiä. Oliko Kipillä nyt normaalia selvästi hankalampi olo? Miksi reaktiot tulivat juuri noissa tilanteissa? 

Anaalit olivat aivan täynnä ja ell tyhjensi ne, mutta sen Kipi antoi ihan rauhassa tehdä. Rauhassa se antoi myös muut kopeloinnit ja nostelut tehdä kuten yleensäkin antaa ja oli muuten koko käynnin ajan oma iloinen ja seurallinen itsensä. Kyllä se joskus minullekin ärähtää, kun esimerkiksi harjaan siltä pohjavillaa irti kohdasta joka sen mielestä tuntuu ikävältä. Yritän aina ottaa sellaisen kohdan hyvin hellävaraisesti, ja joskus Kipin mielestä onnistun ja joskus en. Omien rajojen kertominen ei ole Kipille mitenkään outoa toimintaa, mutta aiemmin sitä ei vain ole tapahtunut samoissa tilanteissa kuin nyt.

Vatsaontelon ultraus päätettiin myös tehdä siltä varalta, että jotain erikoista sattuisi löytymään. Ensimmäinen löydös tapahtui heti karvojen ajelun jälkeen, kun rintalastan vierestä mahan alta löytyi 2 cm kokoinen massa, todennäköisesti rasvamassa. Ell sanoi etukäteen, ettei suolistosta välttämättä saa oikeaa käsitystä, kun se voi olla ripulin takia suttuinen ja paksuuntumaa voi myös sen takia olla. Suolisto oli kuitenkin yllättävän siisti eikä paksuuntumaa ollut, pientä supistavaa liikettä ja kaasua näkyi ja ohutsuolen seinä oli paikoin pilkullinen. Mahalaukun seinämä sen sijaan oli ruokatorven puolella normaalia paksumpi ja vähän viiruinen, ja se on asia, jota täytyy hoitaa. Refluksia ohutsuolesta mahalaukkuun ei havaittu.

Sappirakossa oli 30% sappisakkaa eli enemmän kuin edellisessä ultrassa, ja sakka oli nyt enimmäkseen geelimäistä. Siihen ei vielä aloitettu lääkitystä, mutta uusi ultraus tehdään 2-3 kuukauden päästä, niin nähdään onko närästyksen ja suoliston hoito muuttanut tilannetta. Muuten ei merkittäviä löydöksiä ultrassa ollut, joitain pieniä seurattavia juttuja kyllä. Eturauhanen ei ollut kovin suuri eikä tulehtunut, mutta hieman laikukas, hyvä tilanne siis tällä hetkellä. 

Lääkkeiksi Kipi sai närästykseen ja suolen liikuttamiseen kolmen viikon Zitac-kuurin, ripuliin viiden päivän Tylosin-kuurin ja lisäksi Kaoliinia, jota se on paljon muutenkin vatsaongelmiin käyttänyt.

Nykyään kai useimmat eläinlääkärit ovat tosi nihkeitä antamaan ripuliin Tylosinia antibioottiresistenssin takia, vaikka asiakkaat miten itkisivät ja anelisivat. Onhan se ollut monille tuttu ja tehokas luottotuote, mutta eläinlääkäreiden hoitovaihtoehdoissa se nykyään usein on aivan vihoviimeinen keino. Kipi sai sitä pitkälti sydänsairautensa ja vallitsevan sään takia. Sydänsairaus jo sinänsä voi aiheuttaa laihtumista, eikä Kipillä ole varaa laihtua lisää ripulin pitkittymisen takia. Lisäksi jatkuva ripuli tietenkin vaikuttaa sairauden hoitoon, kun sydänlääkkeet imeytyvät silloin huonommin. Kosteanlämmin sää voi ylläpitää ripulia, eikä välttämättä ole sattumaa sekään, että ripuli alkoi juuri sellaisen sään aikana.

Olimme lähteneet ajamaan klinikalle tosi etuajassa, koska olin suunnitellut, että kävisimme kävelyllä jossain merenrannassa ennen käyntiä. Sitten kävi niin, että heti alkumatkasta alkoi rankkasade, joka ei ottanut loppuakseen. Niin kovaa sadetta ei ennusteissa ollut näkynyt. Sittenpä kökötimme perillä autossa odottamassa ja aikaa tappamassa sateen huuhdellessa autoa, kun en niin paljon etuajassa viitsinyt klinikalle sisälle mennä. Käynnin aikana säässä tapahtui huima parannus, ja kun Kipi lisäksi anaalirauhasten tyhjennyksen jäljiltä tuoksahti anaalieritteeltä, niin ajattelin käydä heittämässä sen mereen. Pääsisimme samalla vihdoinkin myös kävelylle.

Rajasaari ei ollut kaukana, joten menimme ensin sinne. Mutta voihan pettymys, aitauksen ulkopuolella ei ollut paikkaa, josta olisi voinut päästää koiran uimaan. Ei ollut ihan lähistöllä muutenkaan. Joka paikassa vain jyrkät ja louhikkoiset penkereet alas mereen. Tunsin suurta houkutusta mennä portista sisään aidatulle alueelle ja päästää Kipi siellä uimaan. Eihän sillä mitään tarttuvaa sairautta ollut, vaikkei sitä toki koskaan voi täysin terveenäkään koirana pitää. Ei sitten kuitenkaan sinne muiden koirien sekaan menty. 

Ei Kipiä ihan noin vain kannata heittää tuollaiseen tilanteeseen. Ei se ole koskaan käynyt koirapuistoissa ja tilanne olisi sille uusi ja stressaava. Toisaalta hyvällä tuurilla tuolla saisi olla rauhassakin, kun tilaa riittää. Ihan todennäköistä on silti sekin, että joku tai jotkut muista koirista tulevat ottamaan kontaktia. Kipi suhtautuu yleensä hyvin suopeasti narttuihin ja leikattuihin uroksiin, mutta leikkaamattomista tuntemattomista uroksista se ei useinkaan hirveästi välitä. Turha ottaa riskiä epämieluisista kohtaamisista puolin ja toisin. Tuolla muutenkin näytti olevan isokokoisia koiria, jolloin on olemassa tönityksi tulemisen vaarakin.

Rajasaaresta on ihania muistoja menneiltä ajoilta. Kävin siellä erityisesti ensimmäisen koirani Netan kanssa välillä. Hauskin muisto on se, kun eräänä lämpimänä kesäpäivänä menin itsekin siellä uimaan. Sitten kävi niin, että rannalla ollut nöffi tuli veteen ja lähti määrätietoisesti uimaan minua kohti. Sen emäntä huusi rannalta, että ota siitä kiinni kun se tulee, se tuo sinut rantaan. Tein työtä käskettyä ja palasin rantaan nöffikyydillä. En siis missään hädässä ollut, mutta mainio nöffi toimi tavalla joka oli sen perimään koodattu.

Tällä kertaa ei auttanut kuin mennä etsimään uimapaikkaa jostain muualta eli tässä tapauksessa Seurasaaresta. Hyvä uimapaikka löytyikin heti sillan tältä puolen. Kipi ei koskaan ennen ollut uinut meressä. Uinnin jälkeen käppäilimme hetken uimapaikan lähistöllä, mutta pitihän meidän sitten siltaa pitkin sinne saareenkin lenkille mennä. Kello oli jo yli 21, mutta oli valoisa ja kaunis ilta. Tunsin itseni siinä vaiheessa lomaturistiksi, ja Kipi tietenkin myös nautti uusista paikoista ja hajuista ja vähän haikaili menevänsä mereenkin uudestaan. Kotimatkalla takapenkillä sitten nukkui reissusta väsynyt mereltä tuoksuva koira. 

Pääsin ehkä turhankin hyvin irti arjesta, kun vasta lenkin loppuvaiheessa tajusin, että Kipin yksi sydänlääke myöhästyy reippaasti, kun me vain täällä leikimme turisteja ja kello tulee jo kymmenen. Kyseinen lääke annetaan kahdesti päivässä ja se olisi hyvä antaa tasaisin välein. Muut kaksi sydänlääkettä olivat vielä reippaammin myöhässä, mistä kyllä olin tietoinen. Toinen niistä on annettava ruoan kanssa, mutta Kipi ei paaston takia saanut ennen lähtöä syödä mitään, joten lääke myöhästyi sinä päivänä yhtä paljon kuin iltaruokakin. Se on kerran päivässä annettava lääke, eikä yhden kerran iso heitto aikataulussa ehkä maata kaada. Toinen oli nesteenpoistolääke, josta sinä päivänä sitten vain jäi toinen puolikas antamatta, kun yötä vasten sitä ei ollut järkevää enää antaa eikä oikein ennen reissuakaan. Ensin mainittu lääke myöhästyi lähes kahdella tunnilla, mutta satunnainen tunnin parin heitto nyt vielä menettelee.

Tuommoista se lääkkeiden kanssa on. Muutokset päivärytmissä herkästi sekoittavat pakkaa. Sen yhden kanssa joutuu vielä huomioimaan senkin, että se pitäisi antaa tyhjään mahaan, joten ruokinta-aikatauluja saa miettiä. Ja nyt on nämä kaikki muutkin lääkkeet. Kaoliinin kanssa pitää huomioida, että se annetaan aina vähintään kahden tunnin erolla muihin lääkkeisiin. Zitacissa ja Tylosinissa ei onneksi rajoituksia ole. 

Tällä viikolla emme ole käyneet retkillä Kipin oireilun ja alkuviikon helteiden takia, mutta kävihän tuo eläinlääkärireissu kyllä ihan retkestä. Ja kun pelkkä eläinlääkärireissu jo aiheuttaa stressiä, niin arvelin, ettei pieni uintireissu ja lenkki siihen päälle enää tilannetta kauheasti pahenna. Eikä mitään lisääntynyttä oireilua ole nyt näkynytkään. Aikamoista, että nykyään saa Kipinkin kanssa miettiä näitä asioita, aivan kuten Draaman kanssa aikoinaan. Niin vain on Kipilläkin nykyään kroonisia mahasuolikanavan ongelmia.

Menneillä viikoilla kyllä olemme tehneet tosi kivoja retkiä. Kävimme myöskin paikallisella koirarannalla kahden kilometrin päässä. Löysin tämän vähän piilossa olevan rannan viime kesänä, mutta kävimme siellä silloin vain kerran. Se on tosi pieni ranta, mikä tuottaa omat ongelmansa. Viime kesänä samaan aikaan uimassa oli vain yksi hihnassa ollut labbis, mutta paikalta oli juuri poistunut pari koiraa ja joku uusi oli jo tulossa metsäpolkua pitkin. Uitin Kipin vain tosi pikaisesti, että se sai helpotusta hellepäivään ja sitten lähdettiin alta pois. Tällä kertaa siellä ei ollut muita ja Kipi sai uida rauhassa. Vakipaikaksi tuosta ei meille ole, mutta kiva että se on olemassa hellepäivän helpotukseksi, kun silloin ei välttämättä viitsi minnekään kauemmas lähteä ajamaan.

Retkillä olemme saaneet olla rauhassa niin reitillä kuin rannassakin. Reitillä ei ole muita näkynyt ja rannassa vain pari kertaa ohimennen. Kohtasimme siellä viime viikolla aussien omistajineen ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Juttelimme mm. aussien ja bortsun eroista ja harrastuksista. Aussie oli tyttö, ja koirat kaveerasivat myös jutustelun ajan. Aussien omistaja kysyi, onko Kipi jo kovinkin vanha koira, ja ihan hätkähdin kysymystä. Kukaan ei koskaan ole sellaista kysynyt. Siitä ei ole kauan, kun joku vastaantulija taas kerran totesi Kipistä, että se on varmaan ihan nuori koira vielä. Aussien omistaja huomasi harmaan värin Kipin naamassa, muut ovat huomanneet vain riehakkaan käytöksen. 

Tajusin taas, miten olen kaivannut tällaisia hetkiä, kun saa jutella toisen koiraihmisen kanssa ja molemmat tietävät mistä puhutaan. Se on nykyään hirvittävän harvinaista, kun en enää liiku missään koirapiireissä. Kaikki koiranomistajat eivät varsinaisesti ole koiraihmisiä.

Monet retket menivät ongelmitta ja oireitta, mutta sitten viime viikolla viimeisimmän retken jälkeen Kipin närästysoireilu voimistui. Voihan se olla sattumaakin, mutta kyllä stressin osuus on hyvin todennäköinen. Toivottavasti tilanne tasaantuu ja voimme vielä retkiäkin tehdä. Tämä viikko on otettu eläinlääkärireissua lukuun otamatta rauhallisesti. Antaa nyt lääkkeidenkin purra hetken ja katsotaan sitten. Turhan laaja kirjo Kipillä kyllä on erilaisia vaivoja. Niiden ehdoilla elellään. Jos pitää oireiden takia tyytyä lenkkeilemään vain lähistöllä, niin sitten tehdään juuri niin. 

Liian kuumalla säällä emme ole retkillä käyneet, ja kohtuullisen lämmön Kipi on kestänyt hyvin. Jos sää on ollut aurinkoinen ja lämmin, niin Kipi on menomatkan varrella päässyt pulahtamaan tien vieressä olevaan lampeen. Siellä koirat ennen kävivät usein uimassa, kun asuimme vain viiden kilometrin päässä. 

Ripuli on nyt rauhoittunut, mutta saa nähdä, miten jatkossa. Nämä terveysasiat kyllä alati pitävät varpaillaan.

Koiramaisia oppeja

Eihän ne puiston reitit sitten sulaneet niin vauhdilla kuin kuvittelin ja sääkin muuttui ennustuksia kylmemmäksi. Vain rajallisesti pystyimme puiston ja viereisen metsän reittejä käyttämään, koska liukkauden kanssa ei huvittanut pelleillä.

Sitten taas lämpeni reilusti, ja viime viikon perjantaina lähdimme retkelle katsomaan mitä meidän entisille kulmille nyt kuuluu, kaksi viikkoa ja päivä edellisen käynnin jälkeen. Hyvää kuului. Parkkipaikat olivat sulaneet ja myös ranta ja meidän lenkkireitti olivat täysin sulia. Tulva oli poissa. Järvi oli alkanut sulaa reunoilta. Paljon edistyksellisempää kuin meidän nykyisessä asuinpaikassa. 

Pidimme rannassa pitkän evästauon. Kun lähdimme pois ja lähestyimme viereistä koirarantaa ja tulipaikkaa, niin huomasin äkkiä, miten rinnettä alas juoksi vapaana oleva koira, jolle oli juuri heitetty klapi noudettavaksi. Piti tehdä salamannopea tilannearvio. Klapin lentosuunta oli suoraan meitä kohti, ei kai se osuisi Kipiä päähän? Ei osunut, kunhan pysähdyimme välittömästi niille sijoille. Entä koira, oliko siitä vaaraa ja pitäisikö meidän poistua äkkiä takavasemmalle tai valmistautua puolustautumaan? Omistajapariskunta kutsui meidät äkättyään koiraa luokse selkeästi tyttökoiran nimellä, joten tuumin, ettei vaaraa ole. Koira näytti aika pentumaiselta pieneltä aussielta, joten eihän sitä muutenkaan pelätä osannut, vaikka se tuli vauhdilla kohti ja kiinnitti nyt huomionsa enemmän meihin kuin siihen klapiin.

Koira ehti parin metrin päähän meistä, mutta sitten se totteli luoksetulokutsua ja palasi omistajien luokse. He pyysivät vuolaasti anteeksi ja sanoivat, etteivät odottaneet siellä olevan ketään. Kovin rauhallistahan alueella tuppaa erityisesti arkipäivisin olemaankin, emme mekään olleet kehenkään sitä ennen törmänneet. Hekin kertoivat juuri siksi mieluiten käyvänsä siellä arkisin, mistä nyökyttelin olevani samaa mieltä. Siinä sitten toistemme rauhaa häiritsimme. 😀 

Vähän varovasti tyypit kysyivät minulta, että pidänkö koiraani irti, kun joillain on asiasta niin vahvoja mielipiteitä. Kipi oli tapahtumahetkellä kiinni, kuten se rannassa yleensä muutenkin on, paitsi jos joskus hetkeksi kuvan ottamista varten irrotan hihnan. Kerroin heille, että totta mooses pidän sitä sopivissa paikoissa irti, ei ole koiran elämää kulkea koko elämänsä ajan vain hihnanjatkeena. Minusta olisi absurdia pitää pelkästään hihnassa vanhaa ja selkävaivaista koiraa, joka jättää muut eläimet rauhaan ja on välittömästi kytkettävissä. Jos Kipi ei olisi irtipidettävää sorttia, niin sitten se saisi ulkoilla pitkässä liinassa. Ei tullut mieleenkään läksyttää pariskuntaa koiransa irtipidosta, kun se ei ollut mikään aggressiivinen ja palasi kutsusta luokse, toki olisivat voineet nakata klapin siihen suuntaan minne on parempi näkyvyys eikä yllättäviä kulkijoita ehdi ilmestyä. 😅

Pariskunnan koira ei ollut keskenkasvuinen aussie vaan aikuinen pampai ja kuulemma isokokoinen rotuisekseen. Sillä oli juuri ollut valtava karvanlähtö, joten se näytti siksi siltä kuin olisi pentukarvassa. Kipi tietenkin innostui ihanasta tyttökoirasta kovasti, ja hetken koirat tapailivat leikkiäkin. Pari kertaa narttu vähän komensi Kipiä, mistä pariskunta hiukan huolestui. Sanoin heille, että se vähän niin kuin kuuluu asiaan, että nartut pitävät uroksille jöötä eikä Kipi sellaista hätkähdä. He olivat tästä vähän hämmentyneitä. Hämmentyneitä he olivat myös iloisesti poukkoilevan Kipin iästä ja kysyivät, että onko se oikeasti jo 12-vuotias.

Pampai oli kodinvaihtaja ja ollut pariskunnalla vasta hetken, mistä pääsimmekin puhumaan kodinvaihtajien ihanuudesta ja entisistä koiristamme. Yksi antoisa kohtaaminen siis jälleen. Koska en enää tapaa koiraihmisiä treeneissä tai melkein missään, niin on aina virkistävää päästä edes hetki juttelemaan koirista.

Reitillä kohtasimme taas tutun vanhan miehen, mitä osasin odottaakin ajankohdan ansiosta. Ketään muita emme koko aikana läheltä kohdanneet, vaikka viivyimme alueella melko pitkään, ja kaunis ilma kyllä oli houkutellut sinne kourallisen ihmisiä. Oli todella lämmintä ja aurinkoista eikä huvittanut palata kotiinkaan turhan pian ja hautautua sisälle. Maaliskuussa ei tietenkään vielä pitäisi niin lämmintä edes olla, mutta se on toinen juttu. 

Välitauko

Retkipäivän aamuna poistin Kipistä ensimmäisen punkin. Taas alkoi punkkisuojaus olla ajankohtainen. Kaksi kesää käytetty Seresto alkoi olla tiensä päässä, joten oli suunnattava apteekkiin hakemaan uusi.

Viime viikolla vihdoinkin myös hankin Kipille kauan mielessä olleen oman harjaspään sähköhammasharjaan ja ajattelin totuttaa sen sähköhammasharjan käyttöön pienissä erissä. Onhan se erilainen kuin tavallinen harja ja vielä suriseekin. Mutta Kipi suhtautui siihen heti niin luontevasti, että saatoin suoraan harjata sen hampaat sillä. No ei kai siinä sitten. 

Hävisin taas taistelun itseäni vastaan. Edelliseen postaukseen viitaten olin jo päättänyt erota rotuyhdistyksestä, mutta yksi fb-postaus sai mielen muuttumaan. Huomasin, että yhdistys järjestää luennon monimuotoisuudesta jalostuksessa, koska myös bc alkaa olla rotuna geneettistä pullonkaulaa vastaavassa tilanteessa. Tämä aihe on oikeasti tärkeä ja kiinnostaa minuakin, vaikken enää aikoihin ole kasvattanut. Niinpä päätin vielä jatkaa yhden vuoden jäsenenä - siitä huolimatta, että luennolle saa pientä maksua vastaan osallistua vaikkei olisi jäsen. Tapahtuu siellä jotain positiivistakin, minusta on vain ehkä tullut liiankin kyyninen ja intressini ovat hieman muuttuneet.

Ne rotulehden näyttelysivut ja muut epäkiinnostavat jutut voi hypätä yli kuten ennenkin. Ei se minua kaivele, että ihmiset käyvät näyttelyissä, kunhan tekevät sen koirien ehdoilla. Minua kaivelee se, mitä näyttelyt ja niiden nostaminen jalustalle ovat tehneet koirille. 

Joskus muinoin kävin itsekin muutamassa näyttelyssä, aluksi kasvattajien toiveesta. Minusta se oli välillä ihan kivaakin, vaikka suhtauduin näyttelyihin jo silloin kriittisesti. Näyttelyt olivat mielestäni melko pimeää touhua lieveilmiöineen ja ulkomuotoon keskittyvä jalostus typerää. Jo kasvattajan peruskurssilla opetettiin, että jalostuksessa tärkeintä on terveys ja luonne, mutta käytännössä se ei useinkaan mennyt niin. Minun taas on aina ollut vaikea ymmärtää näyttelyiden hypetystä ja koirien arvottamista näyttelymenestyksen mukaan.

Jo silloin joidenkin showlinjaisten bordercollieiden ulkomuodossa näkyi liioiteltuja piirteitä, ja nykyään sellaisia koiria on entistä enemmän. Koiria, joilla on matalat raajat, raskas rakenne, pallopää, mikkihiirikorvat, jyrkkä otsapenger, lyhyt kuono ja turhan paljon turkkia tai osa mainituista piirteistä. Eivät kaikki showlinjaiset sellaisia ole, mutta ei tuollaiseen suuntaan olisi koskaan edes pitänyt mennä, esimerkiksi jalat ovat paimenkoiralle varsin tärkeät kapineet. Näyttelyiden yksi tarkoitus väitetysti on vaalia tervettä rakennetta ja myös kunnioittaa rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta, mutta se on usein pelkkää sanahelinää ja räikeimmillään tulos on juuri päinvastainen. Ulkomuotopainotteisen jalostuksen myötä käyttöominaisuudetkin lähtevät muuttumaan. Huolestuin jo kauan sitten näyttelyjalostuksen vaikutuksesta myös omaan rotuuni.

Työ- ja sekalinjaisissa on hyvin monenkirjavaa ulkomuotoa, ja se on mielestäni rikkaus, en ymmärrä miksi koirien pitäisi näyttää kuin samasta kumileimasimesta tulleilta. Omaa silmääni miellyttää enemmän vaikka rakin näköinen koira kuin liian sliipattu. Showlinjaisia teoriassa jalostetaan nimenomaan hyvää rakennetta silmällä pitäen ja kunnioittaen rotumääritelmää, joka on laadittu rodun (luonnollisesti) paimenlinjaisen kantaisän mukaan, mutta todellisuus ja lopputulos on jotain ihan muuta. Ja kun sanotaan, että näyttelyissä korkeasti palkittu rakenne olisi myös tae kestävästä työkoiran rakenteesta, niin ei se ole, se asia selviää oikeasti vasta työkäytössä. Toki showlinjan kasvattajiin mahtuu niitäkin, jotka painottavat vahvasti muitakin asioita kuin vain ulkomuotoa. 

Nettikeskustelut, joissa sivutaan showlinjan ongelmia, menevät aina saman kaavan mukaan. Keskustelijat kaivautuvat heti poteroihinsa ja puhuvat enimmäkseen asian vierestä. Showlinjaisten omistajat puolustavat kiivaasti omaa linjaansa, eivät myönnä ongelmia ja osa nimittelee työlinjaisia katkaravuiksi tai ravunsyöteiksi. Kipi usein liikkuu innostuessaan sivuttain ja takaperin, joten hän kyllä saattaa olla jonkin sortin rapu.  Työlinjaa hänessä toki on vain vähän yli puolet. 

Olisi kiva joskus nähdä rakentava ja ratkaisukeskeinen keskustelu, joka pysyy itse asiassa ja myöntää ongelmat. Ihmisillä vain heti herää siilipuolustus, vaikkei kukaan ole heidän omaa koiraansa edes kritisoinut. Tietenkin myös työlinjaisten omistajat puolustavat omiaan. Erilaisia ongelmia on kaikissa linjoissa. Kivoja koiria on kaikissa linjoissa. Lopulta minkä vain linjan ongelmat ovat rodun ongelmia, ja monimuotoisuuden takia linjoja myös on hyvä sekoittaa keskenään.

Omat kokemukset opettavat eniten, ja minulle ratkaiseva sysäys vaatimattoman näyttelykiinnostuksen lopulliseen hiipumiseen tapahtui hauskalla tavalla. Olin tapahtumahetkellä Jasonin kanssa näyttelykehässä, kun parasta urosta valittiin. Jason sijoittui viidenneksi ja serti meni neljänneksi sijoittuneelle, koska kolme ensimmäistä eivät saaneet ottaa sertiä vastaan. Mutta mitä tekikään kyseisen koiran omistaja. Hän kysyi harmissaan, voiko lahjoittaa sertin seuraavalle, koska hän tuli hakemaan vain kakkosta. No eihän siitä sertistä luopua saanut, joten hän tunki häpeällisen ruusukkeen vähin äänin taskuunsa piiloon. Kyseessä oli työlinjainen uros, eikä hän halunnut, että sitä esimerkiksi kysellään jalostukseen sertin takia, joten hän ei olisi mokomaa koiralleen halunnut.

Minua ei jäänyt yhtään harmittamaan, että serti olisi tullut meille jos siitä olisi saanut luopua, en olisi sitä tuolla tavalla edes halunnut. Heräsin myös miettimään, että noinkin voi ajatella ja tajusin entistä selkeämmin, etteivät sertit lopulta tärkeitä ole minullekaan henkilökohtaisesti. Käyttötuloksia olin aina muutenkin arvostanut paljon enemmän ja näyttelytuloksia en niinkään, en aina pentuemainoksiinkaan edes kirjannut emokoiran näyttelytitteliä. Aloin miettiä, että mihin minä itsekään niitä vähäisiäkään näyttelytuloksia muka tarvitsin.

Jipon tultua taloon hain vielä sille muissa lajeissa valioitumiseen tarvittavan näyttelytuloksen ja siihen päättyi oma näyttelyurani 20 vuotta sitten. Aika hauskaa muuten, että työlinjainen Jippo sai ensimmäisestä ja ainoasta näyttelykäynnistä paremman tuloksen kuin vaikkapa showlinjainen Jessi ensimmäisestään. No edellä mainittu sertin saanut uros toki oli Jipon eno.😀 Jos vielä koiraa ja rotusellaista olisin hankkimassa, niin skippaisin näyttelykäyntejä vaativat kasvattajat. Ei ole oma juttuni se, enkä kyllä näyttelyorientoituneilta kasvattajilta koiraa edes katselisi, eikä koiran olisi pakko edes olla rotukoira.

Sittemmin olen oppinut olemaan kriittinen myös käyttöpuolta kohtaan, paljon on sielläkin epäkohtia ja lieveilmiöitä koirien hyvinvointia ajatellen. Ei myöskään ole tervettä, jos lähdetään näyttävien koesuoritusten toivossa esimerkiksi jalostamaan malimaista sähäkkyyttä rotuun, jonka ei kuulu olla niin nopeasti reagoiva ja sähäkkä, silloin voi tuloksena olla melkoinen pommi. Tai jos jalostetaan valmiiksi sähäkkään rotuun lisää tätä ominaisuutta ja saadaan aikaiseksi kaiken aikaa sähläävä hermokimppu, niin se ei palvele kenenkään etua, kaikkein viimeiseksi sen koiran. Terveys ei ole kaikille ykkösprioriteetti käyttöpuolellakaan. Missä ihminen, siellä ongelma... 

Ei jalostus tietenkään helppoa ole, kompromisseja joutuu tekemään ja riskejä ottamaan ja yllätyksiä tulee ihan varmasti eteen vaikka kaikkensa tekisi. Nykyään ihmettelen rohkeuttani joskus teettää muutama pentue, enää en uskaltaisi. Tietous sairauksista ja uhkakuvista on koko ajan lisääntynyt, vaikka terveysjutut kyllä mietityttivät minua jo pentueiden aikana.

Näyttelyjuttuja muisteltuani aloin myös miettiä, miten paljon kaikki koirani ovat minulle uutta opettaneet, avanneet uusia näkökulmia ja joskus ravistaneet entisiä näkemyksiä ihan huolella. Ensimmäiset koirat opettivat minulle mitä on jakaa elämä koirien kanssa, monia siihen liittyviä asioita ei voi kirjoista oppia tai ennalta kuvitella. Silloin myös menetin uskoni joihinkin sen aikaisiin edottomana totuutena esitettyihin väittämiin koirista, koska niillä ei näyttänyt aina olevan yhteyttä todellisuuteen. Kuten siihen, että kaikki ongelmat johtuvat aina hihnan toisesta päästä ja ovat ehkäistävissä pelkällä peruskoulutuksella. Olin aika varma, etten ollut itse saanut aikaan Netan joitain puskista ilmaantuneita hankalia käytöspiirteitä, ja ettei toisaalta ollut omaa ansiotani että Jessi oli niin itsevarma, tasapainoinen, helppo ja sosiaalinen koira.

Koska Jessi oli niin mainio koira, niin kuvittelin aikani, että juuri sen edustama linja oli paras. Se oli myös kohtuullisen kova koira, ja ajattelin, että ominaisuudesta oli paljon hyötyä. Sitten sain kokemuksia pehmeämmistä ja nöyremmistä koirista ja huomasin, että itse asiassa juuri sen tyyppinen koira sopi tosi hyvin omaan käteeni. Ei pehmeys tai herkkyys ollutkaan mikään mörkö, kun se ei mennyt liian pitkälle. Aloin paremmin ymmärtää, miksi pehmeyttä esiintyy rodussa paljon. Sen tyyppinen koira reagoi nopeasti ja herkästi ohjaajan vihjeisiin etäältäkin esimerkiksi paimennustilanteissa ja sillä on herkkyyttä myös lukea tilanteita itse. 

Jessi, liioittelematon showlinjainen

Jippo, huikea työlinjainen

Sittemmin sain taas kokemusta ihan erilaisista koirista. Snoopy esimerkiksi oli hyvin voimakasluonteinen, mutta niin vain senkin kanssa löytyi yhteinen sävel ja se oli mahtava tyyppi. Opin sen, että ratkaisevaa on myös kokonaisuus, ei aina jokin yksittäinen piirre. Sain myös huomata, että yksilövaihtelu rodun sisällä on suurta ja että toisinaan koira voi olla tosi erilainen kuin kumpikaan vanhempansa. Geenilotto on mielenkiintoinen asia. 

Koiria kouluttaessani opin paljon myös itsestäni ja omista heikkouksista ja vahvuuksista. Huomasin, että agilityssa ja tokossa olin mallia räpeltäjä, ja pk-jälki taas oli minulle alusta asti luontevampaa ja muutenkin aina se kaikkein rakkain laji. 

Viimeisen trion kanssa sain kokemusta koirista, jotka eivät terveytensä puolesta käyneet pk-puolelle ja joista kaksi ei kovin paljon ollut tokoonkaan kallellaan ja yhden terveys teki siinä tenän. Moni mieltää, että toko kuuluu näillä perusasetuksiin, mutta olin siihen mennessä toki nähnyt useitakin bordercollieita, joilla ei välttämättä ollut tarvittavia ominaisuuksia tokoon tai johonkin muuhun lajiin. On kasvattavaa työskennellä sellaisen koiran kanssa itse.

Viimeinen trio on opettanut minulle hyvin paljon luopumisesta. Olen joutunut luopumaan niin koirien terveydestä, harrastuksista kuin jo trion kahdesta jäsenestäkin. Olen oppinut, mitä on elää hankalan kroonisen sairauden kanssa enkä ole sen jälkeen enää sama ihminen, mutta suolisto-ongelmista tiedän melkoisen paljon. Olen myös oppinut paljon kroppaongelmista selkävaivaisten koirien kanssa. 

Opin itsestäni myös sen, että olin valmis näkemään paljon vaivaa voidakseni edes jollain tasolla tokoilla, vaikkei se ollut minulle mikään ykköslaji. Mutta muuta ei ollut jäljellä. Opin myös sen, että lopulta oli aika luopua ja tunnustaa tosiasiat. Opin, että tärkeintä on lopulta aina koira itse, harrastuksilla tai ilman. Olin aina ollut sitä mieltä, mutta silti ajatusmaailmani oli ollut hyvin harrastuskeskeinen. Nyt voin sanoa, että pitkä luopumistyö harrastuksista on jo jonkin aikaa ollut tehtynä ja ajatusmaailma on muuttunut, mutta jotkin asiat saatan vielä ajatella myös harrastusten kautta.

Tämä koko matka on ollut mielenkiintoinen ja vaiheikas. Olen saanut jakaa elämäni monen hienon koiran kanssa. Olen saanut katsoa asioita monesta eri näkökulmasta ja välillä olen muuttanut mielipidettäni jostain asiasta. Olisi mielenkiintoista vielä kokeilla ihan uutta rotua tai sekarotuista koiraa, jos se olisi mahdollista. Olisi kiva tutustua uuteen yksilöön ilman mitään ennakko-odotuksia. Taas olisi tilaisuus oppia paljon uutta. Mutta hirveän paljon olen jo oppinut yhdeksältä koiraltani ja kiitollinen siitä, että sain heidät elämääni.

***

Eilen kävimme taas katsastamassa meidän entiset kulmat, viikko edellisen käynnin jälkeen. Taas oli lämmin ja aurinkoinen, mutta aika tuulinen päivä (tänään onkin sitten ollut melko hyistä). Järvi oli kokonaan sulanut. Näin perhosen ja ensimmäisen leskenlehden. Vanha mies tuli taas iloksemme reitillä vastaan ja Kipi sekosi.

Helou kevät

Kipi sai myös ajaa kauden ensimmäisen jäljen nurtsilla. Alusta oli aika muhkurainen ja vanhaa irtoruohoa oli maassa paljon. Kipi ajoi tuoreen jäljen tuulesta huolimatta hienosti ja otti kulmat kuin juna. Niin kiva reissu ja viivyttiin monta tuntia taas. Tuolla jotenkin tuntuu aina aika pysähtyneen, kun asiat pysyvät niin samanlaisina ja puuttuu hälinä ja kiire.

Alkukevättä

Oli pakko käydä viime viikolla katsastamassa meidän tärkeimmän retkipaikan tilanne, vaikka tiesinkin, ettei siellä vielä parhaat olosuhteet liikkumiseen ole. Oli vain kulunut jo turhan pitkä aika edellisestä kerrasta ja päätin, että lenkkeillään siellä sitten vaikka vähän hankalammin, mutta nyt on aika päästä sinne päätä tuulettamaan. Auringonpaisteella ja lämmöllä oli osuutta siihen, että ajatus lähtemisestä alkoi entistä enemmän kutkuttaa.

Matkakin sinne on aina jonkinlainen elämys. Minua on aina hymyilyttänyt esimerkiksi eräs lato kyltteineen melko alkumatkasta. Loppumatkasta on tien varressa tuttu hevosaitaus, ja yksi hevosista on ihan ilmetty Peppi Pitkätossun hevonen. Sitten jo kohta ajetaankin meidän entisen kodin ohi, joka ei kyllä tielle asti näy, mutta hyvällä tuurilla voi joskus lehdettömään aikaan nähdä puiden lomasta pienen pilkahduksen talon kulmaa. Siellä se on, vaikka me emme enää ole.

Se lato

Perillä Kipi tietenkin riemastui ylenpalttisesti ja taas piti hetki odottaa kierrosten laskemista, että päästiin liikkeelle. Ei meinaan ole helppo liikkua koiran kanssa, joka repii raivolla omaa hihnaansa tai haukkuu, hyppii ja kieppuu. Parkkipaikat olivat aivan järkyttävän jäisiä, vaikka meidän nykyisillä nurkilla ne olivat jo vähän pidemmälle sulaneita. 

Kävimme ensin katsastamassa rannan. Reitti sinne oli osittain sula ja osittain jäinen. Meidän vakipöytä oli tallessa ja siellä syötiin eväät. Aivan omassa rauhassa saimme olla, ketään muita ei missään näkynyt. Linnut kyllä visersivät. Tykkään tosi paljon siitä, ettei tuonne kuulu liikenteen melu, sitä ei kaupungissa pääse täysin pakoon monessa paikassa. 

Sitten lähdettiin toiseen suuntaan kiertämään meidän vakireittiä. Heti reitin alussa meitä odotti yllätys, kun tulva oli noussut reitille asti eikä siitä päässyt menemään. Kiertotietä kyllä pääsi reitille, joten tallustimme sitten alkumatkan sulaa hiekkatietä pitkin. Itse reitti oli osittain vielä hyvin jäinen, kuten olin arvannutkin, ja paikoin sula. Nastat kenkien alla tulivat tarpeeseen. Reitin kaksi jyrkkää mäkeä vähän arveluttivat ja ne olivat paikoin hyvin jäisiä, mutta niistä selvittiin.

Ei sitten menty tästä

Vaikken yleensä erityisesti välitä kohdata muita kulkijoita meidän retkillä, niin joskus silläkin on puolensa. Nyt ilahduin, kun näin pitkästä aikaa entisen naapurin. Hän heittää joka päivä tuolla reitillä tosi pitkää lenkkiä, vaikka on jo iäkäs ja kävelytahtikin on hidastunut. Hän tuli meitä välillä vastaan jo asuessamme niillä kulmilla, kun meillä menivät lenkkiaikataulut usein yksiin, ja kiersimme reittiä päinvastaisiin suuntiin. Pitkään meni niin, että ohitimme toisemme vain muina mörökölleinä, mutta jossain vaiheessa aloimme vaihtaa muutaman sanan kohdatessamme. Kun muutin pois, niin emme nähneet pitkään aikaan. Kun sitten tauon jälkeen kohtasimme, niin vanha mies ilahtui kovasti ja totesi, että ei ole meitä näkynyt. Nykyään aina kun kohtaamme, niin jäämme juttelemaan. Kipi haistaa miehen jo kaukaa ja alkaa heti heiluttaa vimmaisesti häntää ja intoilla. Se pääsee aina tervehtimään miestä ja saa rapsutuksia, välillä se heittäytyy selälleen maahan pyytämään maharapsuja ja on ihan onnessaan tällaisesta keskeytyksestä lenkkiin.

Tällä kertaa entisen naapurin vanavedessä tuli toinenkin entinen naapuri, jonka kanssa jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Häntä en ennen ollut reitillä nähnytkään, enkä ollut usein hänen kanssaan jutellut siellä asuessakaan, vaikka hän oli lähin naapurini. Tuolla päin naapuri on vähän eri käsite kuin kerrostalossa asuessa, meiltä oli lähimpäänkin naapuriin satoja metrejä eikä naapureihin usein törmännyt. Heidän elämästään ei paljon tiennyt tai he minun.

Reitin metsäosuudella hän hupsahteli

Olipa taas virkistävä reissu, vaikka totesinkin, että takaisin ei mennä ennen kuin reitit ovat sulaneet kunnolla. Polvikin alkoi taas olla siinä kunnossa, että pystyin kävelemään reitin läpi. Rasitusta tuli kuitenkin kerralla vähän liikaakin ja seurauksena oli melko äkäinen lihassärky pohkeessa. Liikkuminen kun ei vielä ollut aivan normaalia ja lihakset kuormittuivat väärällä tavalla.

Vielä on pitkä tie edessä polven kanssa nyt, kun tapaturmasta tulee huomenna jo viisi viikkoa. Polvi on vielä vähän epävakaa ja kipuileva. Usein pystyn kävelemään melko sujuvasti, mutta ajoittain liikkuminen on hieman ontuvaa ja jäykkää vaikka miten yrittäisi kävellä normaalisti. Mitään kymmenen kilometrin lenkkiä ei tulisi mieleen yrittää, enkä pysty vielä juoksemaan tai hyppimään. Lumessa kahlaaminen on hankalaa ja penkoilla en pysty kiipeilemään. Portaita en edelleenkään pääse alas muuten kuin tasa-askelin ja niin, että kipeä jalka astuu ensin. Välillä on sinänsä ihan opettavaista tarkastella kroppaongelmia omakohtaisestikin, kun niitä on niin paljon käynyt koirien kanssa läpi. Normaaliin olisi jo kova halu päästä, mutta onhan tämäkin jo huimaa edistystä siihen nähden, että alussa kävely oli tosi vaikeaa ja hidasta.

Retken jälkeen tuntui taas kamalalta ajatella, ettemme ehkä jonain päivänä enää pääse tuonne, jos autoon tulee jotain isompaa ja päätän luopua siitä. Harmittelin kaverillekin, miten tylsää on Kipinkin kannalta, jos joskus emme enää retkille pääse. Hän totesi, ettei kannata hirveästi murehtia, ei Kipi sitä jää suremaan. Ja niinhän se on, Kipi elää hetkessä ja nauttii tosi paljon myös lenkeistä nykyisissä kotimaisemissa, joissa riittää seikkailtavaa. Retkissä vain on se juttu, että oma iloni moninkertaistuu, kun näen miten Kipi niistä nauttii ja kun saan muutenkin jakaa retket sen kanssa. Sama toimii myös toiseen suuntaan, suren sitten Kipinkin puolesta jos emme retkille pääse, vaikka se on aika turhaa. Itse tiedän kyllä pääseväni retkille myös bussilla, mutta en sitten vain juuri tuonne enkä Kipin kanssa. Ja ilman koiraa meneminen on tässä toisaalta se kamalin ajatus, silloin puuttuu niin paljon.

Saa nähdä, kumpi lopulta lähtee ensin, koira vai auto. Olen usein harmitellut sitä, miten riippuvainen koiranomistajana olen ollut autosta. Harrastusaikoina se oli välttämätön jo yksistään treeneihin ja kokeisiin pääsemisen takia, mutta sen jälkeenkin se on ollut aika ehdoton. Nyt tuntuu jotenkin luontevammalta ajatukselta, että autosta voisi vähitellen luopuakin, ainakin yrittää. Sitähän ei koskaan varmasti tiedä, tuleeko eteen syitä miksi auto yhä olisi oltava, kun joukkoliikenteessä on niin paljon puutteita ja haasteita.

Kaikenlaisia luopumisia tässä on matkan varrella vastaan tullut, ja esimerkiksi harrastusten päättymiseen liittyi niin paljon muutakin. En enää aikoihin ole kuulunut yhteenkään koiraseuraan eikä minulle ole tullut Palveluskoirat-lehtikään. Vain rotuyhdistykseen olen yhä kuulunut. Nyt olisi taas jo pitänyt maksaa jäsenmaksu, mutta en ole osannut päättää mitä teen. Ei minulla ole mitään syytä kuulua enää yhdistykseen, mutta kynnys erota on korkea, kun olen ollut jäsen siitä asti kun ensimmäinen bc taloon tuli. Ja kun muita jäsenyyksiä ei enää ole eikä muita koiralehtiä tule, niin tuntuu vaikealta luopua tästä viimeisestä. 

Ei rotuyhdistyksen jäsenyydestä mitään hyötyä kuitenkaan ole. En enää osallistu yhdistyksen tapahtumiin tai ole niistä kiinnostunut. Lehti ilmestyy neljästi vuodessa ja sen anti on aika laiha. Lukisin mieluiten monipuolisia ja asiantuntevia juttuja terveydestä, rodun ominaisuuksista ja arjesta näiden kanssa, linjoista ja luonteesta, mutta eipä ole juuri näkynyt. Ne ikuiset kisakertomukset eivät jaksa kiinnostaa, ennen saattoivat joskus vähän kiinnostaakin. Näyttelyjutut taas ovat aina olleet mielestäni aivan turhia ja herättävät lähinnä ärsytystä. Ja silti en vaan saa erottua. Jännä. Nyt itseä niskasta kiinni..? 

Ja joo, olen aina ollut näyttelykriittinen ja olisin toivonut myös näkeväni rotulehdessä juttuja siitä, millaisia liioiteltuja ja rotuun kuulumattomia piirteitä ja muita muutoksia on näyttelyjalostus omaankin rotuumme tuonut, mutta ensimmäistäkään en ole nähnyt. Ja ei, ei se käyttökoirajalostuskaan aina nappiin mene. Ja olen joskus itsekin näyttelyissä käynyt, vaikka muutamaa viimeistä koiraa en ole enää näyttelyyn vienyt sitä ensimmäistäkään kertaa. Draamalla kyllä oli näyttelytulos, mutta ennen minulle tuloa hankittu. Näyttelymaailma kaipaisi totaalista ravistelua, kuten moni muukin asia, mutta suurin osa ihmisistä sulkee mieluummin silmänsä.

****

Tämä välikausi ennen sulamista on turhauttavaa aikaa. Polut ovat vielä olleet jäisiä ja metsissä ja pelloilla on lunta, joten uudet retket saavat vielä odottaa. Meidän retkestä on jo yhdeksän päivää, mutta tänä aikana ei ole tarpeeksi edistystä tapahtunut. Nyt on niin lämmin viikonloppu, että saattaa tapahtuakin. Asfalttikadut ja hiekkatiet ovat olleet suurimmaksi osaksi sulia jo jonkin aikaa, mutta moniin meidän lempipaikkoihin ei ole ollut pääsyä. Peilijäiset polut eivät houkuta Kipinkään takia, ja jos itselle laittaa nastat alle, niin niillä ei sitten ole kiva kulkea sulia osuuksia. Toivottavasti sulamisen jälkeen ei taas tule lunta, vuodenajan huomioiden voi vielä tulla monta kertaa.

Retkillä ja metsälenkeillä tykkään kulkea meidän omassa kuplassa luonnonrauhasta nauttien ja tavallisesta arjesta irtaantuen, olen vähän kuin lomalla maailmasta silloin. Siksi en ollenkaan välitä törmätä muihin kulkijoihin, paitsi tietenkin meidän vanhaan tuttuun entisillä kulmilla. Tavalliset lenkit ovat vähän eri asia, vaikka silloinkin usein saamme kulkea pitkiä pätkiä ketään näkemättä. Joskus saattaa joku vastaantulija ottaa kontaktiakin, eikä minua haittaa vaihtaa muutama sananen. Äskettäin kohtasimme lenkillä vanhan miehen, joka tuli juttelemaan Kipin nähdessään. Hänelläkin oli vanha koira kotona. Kipi sai taas nauttia huomiosta ja rapsuista ja minä mukavasta juttuhetkestä. Lopuksi mies sanoi hartaasti, että koirat ovat kyllä ihania. Niin ovat, vastasin minä.

Ilman koiraa tällaisia kohtaamisiakaan ei enää tule. Yllättävää hyötyäkin on rupatteluhetkistä joskus ollut. En koskaan unohda sitäkään miestä, joka pysähtyi juttelemaan minulle kun olin lenkillä ensimmäisen koirani kanssa. Hetken sen touhuja katseltuaan ja juttujani kuultuaan hän sanoi, että minun kannattaisi harrastaa Netan kanssa viestiä. Laji oli minulle silloin tuntematon, mutta asia jäi itämään ja toden totta Netasta tuli viestikoira. Joskus olen saanut satunnaisilta vastaantulijoilta vinkkejä eläinlääkäreistä ja milloin mistäkin. Täällä asuessa eräs nainen kertoi innostuneena koiraohjelmasta, jota hän oli tv:stä seurannut. Se tuli kanavalta, jota en ollut katsonut, enkä olisi ohjelman nimestäkään osannut päätellä, että ohjelmaan liittyivät vahvasti myös koirat. Onneksi jaksoja pyöri uusintoina koko ajan, joten pääsin itsekin seuraamaan tätä ohjelmaa, joka oli ihan minun näköiseni.

En myöskään koskaan unohda sitä naista, joka tuli puistossa vastaan menetettyään 16-vuotiaan koiransa edellisenä päivänä ja jolle oli terapeuttista saada tervehtiä Vinskiä ja Kipiä. Koiraihmiset ovat oma heimonsa, ja uusissa yhteisöissäkin on joskus heti ilmaantunut samanhenkistä seuraa, kun on paljastunut, että minulla on koiria. Ja koirat todellakin ovat ihania, vilpittömyyden ja ilon lähettiläitä. En vain aina ole varma siitä ansaitaanko me ihmiset koirat, kun ottaa huomioon miten huonosti suurta osaa maailman koirista kohdellaan ja mitä kaikkea ihminen on pelkästään jalostuksen nimissä koirille aiheuttanut.

***

Viime kesän loppupuolella kiinnitin huomiota siihen, että Kipin juominen näytti lisääntyneen. Aina se on ollut hyvä juomaan ja on siinä suhteessa ihan erilainen kuin useimmat muut koirani, mutta nyt se joi vielä enemmän. Aloin mitata Kipin vedenkulutusta ja eläinlääkärikin totesi, että turhan paljon se juo. Syytä ei tutkimuksissa löytynyt. Oli sillä se eturauhasongelma, mutta ei kuitenkaan tulehdusta eikä myöskään lisääntynyttä virtsaamista kuin kerran uinnin jälkeen eturauhasen krampattua. Ja on sillä nesteenpoistolääkitys pienellä annoksella, mutta se ei ollut aiemmin juomista lisännyt.

Talven tulokaan ei aluksi vähentänyt juomista ollenkaan, mutta kovat pakkaset lopulta vähensivät sitä niin, että lakkasin mittaamasta vedenkulutusta. Nyt vettä on ajoittain taas mennyt vähän enemmän, mutta muutos on toistaiseksi hyvin pieni. Ehkä ryhdyn jossain vaiheessa taas mittaamaan kulutusta, vaikkei siitä kai mitään varsinaista hyötyä olekaan. Kipi nyt vaan juo sen minkä juo eikä noudata mitään normeja. Ei se taivu muotteihin monessa muussakaan asiassa. 

***

Tänään kävimme katsastamassa puiston kunnon. Kulkureitit olivat paikoin vielä sohjoisen jään vallassa, ja joenvarren metsäpolut näyttivät kaukaa katsottuna aivan umpijäisiltä. Mutta eiköhän noilla reiteillä tosi pian pääse kulkemaan täysin sulassa maassa, metsäpoluilla sitten hieman myöhemmin. Alla oleva kuva on otettu alkuillasta viiden maissa, on kyllä hienoa kun nyt on noin paljon valoa vielä siihen aikaan.

Autohuolia ja muita talvisia kuulumisia

Tuli sitten vietettyä ensimmäinen joulu ja uusivuosi kaksistaan Kipin kanssa. Siitä onkin jo 34 vuotta aikaa, kun viimeksi olen viettänyt joulua vain yhden koiran kanssa, mutta silloinkin laumassa oli kaneja ja kissoja, joten näin pienellä jengillä ei silloinkaan oltu. 

Jouluna oli ohjelmassa ensimmäistä kertaa ikinä hautausmaalla käynti, ja Kipi pääsi mukaan. Se osasi käyttäytyä asiaankuuluvan hillitysti, vaikka haudalla ollessa ohi kipitti toinenkin koira ja ihmisiä tietenkin kulki koko ajan jonkin verran alueella. Ihan varmuuden vuoksi myös pidin Kipin tarpeeksi etäällä kohteista, joihin se mahdollisesti olisi muuten saattanut epäkunnioittavasti nostaa koipeaan. Tyttökoirat ovat tässä suhteessa paljon huolettomampia.

Uusivuosi oli totutun tylsä, kun piti kökkiä sisällä alkuillasta aamuyöhön rakettien takia. Onneksi Kipiä ei tälläkään kertaa ilotulitus hetkauttanut, ja tulihan niitä paukkuja taas kuultua myös lenkeillä laillisen ilotulitusajan ulkopuolella useamman päivän aikana. 

Viikko ennen joulua jäin ilman autoa, kun joku ääliö oli lyönyt siitä sivuikkunan rikki ja varastanut akun. Sitä ennen olin juuri teettänyt autoon kalliit katsastuskorjaukset ja joutunut viemään auton katsastukseen vielä kolmannenkin kerran, kun korjaamolla oli tehty yksi pieni ja aika merkityksetön yksityiskohta väärin ja katsastusmies katsoi hyväksi antaa siitä suoran hylyn.

Auto hinattiin korjaamolle, ja sitten sainkin elää epätietoisuudessa viikkokausia. Korjaamolta ei usein saanut ketään kiinni ja kun sai, niin mitään ei silti selvinnyt ja välillä annettiin katteettomia lupauksia aikataulusta. Joulukin tuli siihen väliin. Lopulta 3,5 viikon jälkeen sain hakea auton takaisin. Vaan kuinkas sitten kävikään. Seuraavana aamuna auto oli taas täysin mykkä. Kävi ilmi, että uusi akku oli asennettu väärinpäin ja lisäksi se oli muutenkin vääränlainen, mitkä molemmat seikat korjaamolla olisi tietenkin pitänyt heti huomata. Samoin kuin se, ettei konepelti sulkeutunut kunnolla. Siispä auto hinattiin takaisin korjaamolle ja olin yhteensä 4,5 viikkoa ilman omaa autoa. Onneksi sain laina-auton käyttööni.

Vasta kaksi vuotta sitten jäin myös äkisti ennen joulua ilman autoa viikkokausiksi, eikä silloin ollut edes laina-autoa käytössä. Lopulta autokin sitten vaihtui nykyiseen.  On aina ollut vähän huono karma autojen kanssa. Nykyinen on aina ennen tuota akkuvarkautta lähtenyt kyllä luotettavasti liikkeelle, mutta viime viikolla kävi niin, ettei se jostain syystä startannut kun olin lähdössä fyssarille (ilman koiraa, ajatella!). Jouduin kutsumaan taksin, mutta sen tulo kesti paljon luvattua kauemmin ja sitten se vielä kääntyi viereiselle kiinteistölle ja sain kävellä sinne sen perään. Onneksi olin jättänyt aikatauluun paljon väljää siltä varalta, ettei esim. parkkipaikkaa löydy, joten ehdin täpärästi fyssarille. Seuraavana aamuna auto taas starttasi, mutta jätti epäluulon, että milloinkohan jotain taas tapahtuu.

Olenkin nyt miettinyt, että seuraavaksi kun jotain isompaa tulee, niin luovun autosta kokonaan. Mokomakin riesa. Saa nähdä, mihin sen rajan sitten asetan tosipaikan tullen... Ilman autoakin kyllä saa elämäänsä paljon riesaa, kun monien asioiden hoitaminen vaikeutuu ja jotkin ovet sulkeutuvat kokonaan. Vaikkemme enää asu maalla ilman julkisia, niin kuitenkin meidän asuinpaikka on vähän syrjässä, useimpiin palveluihin on matkaa ja bussilla matkustaminen on usein hidasta ja mutkikasta.

Erityisesti Kipin kanssa olisi hankalaa olla ilman autoa. Olen miettinyt esimerkiksi sitä, miten eläinlääkärireissut sitten hoituisivat. Ilman autoa emme pääsisi kaikille niistä klinikoista, joita olemme käyttäneet. Meidän vakiklinikalle taas on todella haastava ja aikaa vievä matka julkisilla. Aina voi vaihtaa klinikan sijainniltaan parempaan, mutta akuuttitilanteessa pitää mennä sinne minne ajan saa. Eikä se välttämättä ole bussimatkan päässä.

Osteopaatille pääsee vain omalla autolla. Kraniohoitajat ovat seitsemän kilometrin päässä samassa kaupungissa, mutta sinne pitää mennä joko kahdella bussilla ja kävellä kilometri tai yhdellä bussilla ja kävellä kaksi kilometriä. Tuollainen kävelymatka ei ole vaihtoehto etenkään hoidon jälkeen, kun koiran pitää olla levossa. Sieltä kyllä joku tekee kotikäyntejäkin, joten se jäisi sitten meidän vaihtoehdoksi. Osteopaatista vain olisi hyvin ikävää luopua, hän on meille vielä tärkeämpi, ja osteopatia on hoitomuotona vähän syväluotaavampi.

Sitten on se, ettemme pääsisi retkille tai metsälenkeille ilman autoa. Täällä ei kävelymatkan päässä ole metsää, jossa saisi kokonaisen lenkin tehtyä, on vain pikkumetsiä jotka on hetkessä kävelty läpi. Kivoja lenkkejä luonnon keskellä saa kyllä muuten tehtyä, mutta oma pääni hajoaa, jos en välillä pääse myös retkelle tai kunnolliselle metsälenkille. Yhtä lailla ne ovat Kipille tosi tärkeitä. Meidän tärkeimpiin metsälenkki- ja retkikohteisiin ei täältä julkisilla pääse. Emme pääsisi meidän entisen asuinpaikan reiteille ja järvillekään, mikä olisi kaikkein kamalinta. Kahdelle ihan kivalle ulkoilualueelle pääsee kahdella bussilla, mutta ne ovat ruuhkaisempia kuin muut paikat enkä siksi niin välitä niistä. Aika työläs reissu sellainen myös olisi vanhalle koiralle.

En tiedä, onko bussissa matkustaminen muutenkaan hyvä idea vanhan ja selkävaivaisen koiran kanssa.  Bussikyyti on melkoisen kiikkerää, eikä Kipi ole tottunut busseihin. Bussit lähtevät yleensä liikkeelle ennen kuin matkustaja on päässyt paikalleen, ja siinä on itselläkin taiteilemista tasapainon kanssa. Joskus saa istuessakin pitää penkistä kiinni. 

Viimeksi kun auton hakureissulla matkasin bussilla, niin kyytiin nousi mies suksien kanssa. Bussi lähti heti liikkeelle ja mies horjahteli ja melkein kaatuikin, suksista hän ei saanut pidettyä kiinni ja ne lipesivät viereiselle penkille yhden matkustajan syliin. Että pistää se miettimään. Koiristani Netta kyllä pentuna ja joskus aikuisenakin matkusti julkisilla, samoin Jessi satunnaisesti, eikä niiden kanssa ollut ongelmia. Kyllähän nyt koirat muutenkin bussilla matkustavat. Meillä sentään on nykyään edes jonkinlaiset bussiyhteydet, toisin kuin maalla asuessa. Tykkäisin kyllä toisaalta asua hyvinkin syrjässä, mutta en halua enää olla täydellisen riippuvainen autosta - vaikka tuntuu, että nytkin olen, ja Kipin kanssa etenkin.

Olen myös haaveillut polkupyörästä ja koiraperäkärrystä, jolla voisimme auton sijasta tehdä reissuja lähialueilla. Se vaan ei tunnu järkevältä sijoitukselta, kun en tiedä miten kauan minulla enää on koira, enkä tiedä missä kärryä edes säilyttäisi. Toivottavasti auto vielä pysyisi ilman valtavan suuria remontteja kulkukelpoisena sen aikaa, kun Kipi on olemassa, mutta jos ei, niin on jotenkin pärjättävä ilman. Ja varmaan pärjäämmekin, vaikka joistain asioista joutuu luopumaan. Pitää sitten vain tehdä asiat eri tavalla. 

Marras- ja joulukuussa oli vielä niin lumetonta ja lauhaa, että pääsimme usein retkille ja metsälenkeille.  Tammikuussa tuli pakkaset ja lunta, mutta pääsimme yhä metsälenkeille. Kerran kävimme eväsretkelläkin, kun kova pakkanen hetkeksi vähän lauhtui. Tämä talvi on ollut yllättävän kylmä. 

Sää oli eiliseen asti siitä kiva, ettei se sahannut koko ajan edestakaisin kuten yleensä talvisin. Ei ollut kammottavia jäisiä pääkallokelejä tai loskassa kahlaamista, kun lämpötila pysyi koko ajan pakkasella.Eilen kaikki muuttui kertalaakista, kun ensin satoi lunta ja sitten vettä ja keli muuttui aivan kammottavaksi. Myöhäislenkillä osa reitistä oli niin järkyttävää peilijäätä, että sai tosissaan pelätä miten selvitään kotiin. Kipillä kerran askel vähän lipsuikin, itselläni oli nastat alla. Tänään ei ollut ihan niin pahoja paikkoja, mutta jonkin verran liukkautta ja sohjoa kyllä, ja pehmennyt polku petti metsässä välillä alta. Tästä se ärsyttävä välikausi taas lähtee, mutta kestettävä on, kunnes pääsee taas kävelemään sulassa maassa.

Ja kyllä tätä ennenkin on välillä ollut liukkautta, kun lumiset tiet ja polut kuluivat pinnasta sileiksi. Minulle kävikin vajaat kolme viikkoa sitten niin, että liukastuin ja kaaduin juuri tällaisella vähän liukaspintaisella polulla alamäessä ollessani Kipin kanssa lenkillä. En ehtinyt tajuta mitään, ennen kuin löysin itseni maasta, polvi vääntyi ja siitä kuului napsahdus. Kipukin tuli, ja varovasti kokeilin, että pääsenkö vielä ylös. Pääsin sentään, ja klenkkasin siitä sitten hitaasti kotiin, jonne oli onneksi vain lyhyt matka. Kipi vähän ihmetteli.

Polvesta oli revennyt nivelside. Vaikka pystyin jotenkin varaamaan jalalle, niin kävely oli silti hankalaa ja polvi vaikutti moneen asiaan arjessa. Sain ihmetellä, että miten saan puettua itselleni housut, sukat ja kengät. Entä miten puen tossut Kipille jos ja kun pakkanen taas kiristyy? (Tuolilla istuen ja siitä kumartumalla se sitten sujui.) Jos lattialta piti nostaa jotain, niin se piti tehdä epäergonomisesti selällä, kun toista jalkaa ei voinut koukistaa. Nukkuessa en pystynyt kääntymään kyljelle ollenkaan, kun polvi ei kestänyt vähäistäkään kiertoliikettä. Kun ensimmäisen kerran lähdin autolla liikenteeseen tapaturman jälkeen, niin tajusin, ettei sekään niin yksinkertaista ollut. En meinannut saada kipeää jalkaa edes autoon sisälle, ja seuraavaksi ihmettelin miten kytkimen käyttö onnistuu. 

Lenkit Kipin kanssa tietenkin vaikeutuivat myös. Oma liikkuminen oli hidasta ja hankalaa, ja se oli meille molemmille tosi turhauttavaa. Ei ole koiran hommaa kulkea hiiren askelilla. Kipi kyllä jotenkin sopeutui tilanteeseen, mutta pelkäsin polven takia hetkiä, kun se saattoi äkkiä rynnätä jonkin hajun perään tai yriti hetkittäin päästä vähän nopeammin eteenpäin. Aloinkin sitten valita lenkkireitit sen mukaan, että pystyin pitämään Kipiä irti mahdollisimman paljon, ja pidin sitä irti myös paikoissa, joissa en muuten välttämättä pitäisi. Alamäissä todellakin aina päästin sen irti. Pitkiä lenkkejä ei tietenkään tehty.

Koska huushollista löytyi myös vain pari kertaa käytetty flexi, niin päätin kokeilla sitä, silloinhan Kipi saisi enemmän liikkumasädettä myös kytkettynä. Koin sen silti jotenkin kömpelönä ja hallitsemattomana enkä kokeillut toiste. Jos minulla vielä olisi potkukelkka, niin sen avulla lenkit olisivat luonnistuneet mukavasti, sen kun olisi vain potkinut terveellä jalalla menemään.

Sain ohjeeksi jumpata ja käyttää polvea vaikka väkisin kipuakin vastaan, tarvittaessa särkylääkkeen voimalla - neuvo, jota koiran kohdalla ei ihan sellaisena annettaisi. Muuten vaarana oli se, että jalan varominen ja väärällä tavalla liikkuminen jäisivät pysyvämmäksi ilmiöksi eikä jalka pääsisi kuntoutumaan kunnolla. Vamman arpeutuminen kun mutkistaa asioita vielä enemmän, ellei jalkaa käytä ja kuntouta.

Koirien kanssa nuo kuntoutushommat ovatkin vielä haastavampia, kun niitä ei voi neuvoa, miten niiden pitäisi kroppaansa käyttää, eivätkä ne osaa kertoa tuntemuksistaan. Itsestä huomasin sen, ettei särkylääke juurikaan auttanut polvikipuun ja että polvi tuntui välillä paremmalta ja välillä huonommalta. Koirien kanssa saa paljon arvailla tai yrittää jotenkin päätellä näitä juttuja. Liike on lääke vähän kaikkeen, mutta koirat silti laitetaan usein lepoon tilanteissa, joissa ihminen patistettaisiin jo liikkeelle, kun niiden ei voi luottaa noudattavan riittävää varovaisuutta.

Nyt polvi on jo parempi ja pystyn kävelemään huomattavasti paremmin ja nopeammin, vaikken aivan normaalisti vielä. Saan polven jo koukkuunkin, mutta vielä se kipeytyy ja jäykistyy herkästi. Hirveän iso vaikutus on yhdellä polvella moneen asiaan. Mutta jos toisen meistä piti liukastua ja loukata polvensa, niin on miljoona kertaa parempi, että se olin minä eikä Kipi.

Ja onni onnettomuudessa, ettei käynyt pahemmin ja pystyin yhä huolehtimaan arjesta ja Kipistä. Kipsi jalassa olisin joutunut etsimään Kipille hoitopaikan. Olisikohan kukaan sitä huolinut tai pystynyt sovittamaan sen osaksi omaa arkeaan. Kipin lääkitys- ja ruokintarytmi on aika sitova. Lääkkeet ja ruoka-ajat pitää sovittaa keskenään oikein, makupalojakaan ei voi väärään aikaan antaa. Nesteenpoistolääkkeen jälkeen on oltava lähitunteina pääsy kunnolla ulos. 

Draaman kohdalla aina mietin, että sitä ei kukaan taatusti edes suostuisi ottamaan hoitoon työlään ja tarkkuutta vaativan hoidon takia, mutta en olisi antanutkaan kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa samasta syystä, enkä etenkään ilmiselvien riskien ja ylimääräisen stressin takia. Kipin kanssa ei nyt sentään ole ihan sama tilanne, mutta kuitenkin omalla tavalla haastava. 

Vähän loukkaantumiseni jälkeen kertoi naapuri nähneensä meidän rapussa hissikorjaajan ja pelänneensä, ettei hissi ole käytössä. Pelottava tieto hetkellä, jona en itse olisi pystynyt rappusissa kulkemaan saati Kipiä niissä kantamaan, mutta onneksi hissi pysyi käyttökuntoisena, mitä lie korjaaja siellä tehnyt. Nyt pystyn jo varovasti kulkemaan portaissa, mutta alaspäin meneminen sujuu vain tasa-askelin kaiteesta kiinni pitäen. Kipiä en vieläkään pystyisi portaissa kantamaan tai avustamaan.

Kipin kanssa kyllä taannoin harjoiteltiin portaissa kulkemista siltä varalta, ettei hissi joskus ole käytössä. Vähän yllätyinkin siitä, että se kulki portaat molempiin suuntiin, mutta portaiden loppupäässä sen kärsivällisyys hiipui. Alas mennessä se alkoi loppupäässä kiirehtiä vaarallisesti ja jouduin ottamaan tukevan otteen valjaista, ettei se loukkaisi itseään. Ylös mennessä siltä taas loppupäässä alkoi usko loppua ja nappasin sen viimeisten askelten ajaksi syliin. Mieluummin nappaan Kipin kainaloon, jos on tarve mennä portaita, koska ei portaiden meneminen välttämättä hyväksi sille ole. Toivottavasti tarvetta ei tule silloin, kun itse olen liikuntarajoitteinen.

Tuli heti mieleen reilun vuoden takainen hissidraama, jonka jälkeen ryhdyin vimmaisesti etsimään meille asuntoa maan tasalta. Täällä me silti vielä olemme, vaikka olisi ollut tilaisuuksia muuttaa sinne maan tasallekin. Huomasin vain sen prosessin aikana, että meillä on täällä moni sellainen asia hyvin, jota en halua vaihtaa pois. Prosessi oli kyllä hyödyllinen, koska se kirkasti sitä, mikä on tärkeää. Vaikka maan tasalla asuminenkin olisi, niin on muitakin tärkeitä asioita joita ei voi sivuuttaa. Maan tasalle pääseminen ei ole enää tuntunut niin vältämättömältä senkään takia, että Kipin kyllä saan tarvittaessa (terveenä ollessani) vietyä portaatkin, Vinskiä en olisi saanut. 

Asuntoja en ole enää pitkään aikaan katsellut ja olen vähän hukassa sen suhteen, mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä. Koirallinen aika kuitenkin käy vähiin, enkä tiedä mitä jatkossa haluan ja kuka sitten edes olen. Toki koirattomana monet entiset asiat ovat yhä tärkeitä, eikä minua saisi koskaan esimerkiksi muuttamaan mihinkään pahimpaan betoniviidakkoon. Moni asia on silti vähintäänkin epäselvä. Ehkä haluan jäädä tähän tai ehkä haluankin muuttaa jonnekin mahdollisimman kauas, ties vaikka ulkomaille asti. Ei voi tietää.

Jokainen edesmennyt koira on vienyt minusta ison palan mennessään, mutta viimeisen lähtö on siinä mielessä tietenkin järisyttävin, että sitten lakkaan olemasta koiranomistaja ja arki menee totaalisen uusiksi. Tyhjyys tulee olemaan järkyttävä, mutta kaikkea ei voi mitenkään kuvitella etukäteen. Ehkä sitten vain on pakko löytää jokin tapa olla vielä tekemisissä koirien kanssa, vaikka mikään ei koskaan korvaa omaa koiraa ja jatkuvaa arjen kumppanuutta sen kanssa.

SmartDOG-testin jälkeen olen miettinyt eri testien eroja ja Kipin ominaisuuksia. Minusta luonnetesti on vähän sellainen yleisluonteinen suurten linjojen testi, joka ei itselleni tarjoa mitään uusia eväitä arkeen tai kouluttamiseen. Mitä olen kahden oman ja muutaman tutun koiran testejä nähnyt, niin niissä ei ole juurikaan yllätyksiä tullut, olen osannut arvioida koirien ominaisuudet hyvin jo ennalta. Tuomareiden käytännöissä, osaamisessa ja tulkinnoissa sen sijaan on yllätyksiä ja kummallisuuksia ollut, mikä on itseltäni vienyt luottoa luonnetesteihin ja niiden vertailukelpoisuuteen koirien kesken.

Sen sijaan SmartDOG-testissä saa yksityiskohtaisempaa tietoa koulutettavuuteen vaikuttavista ominaisuuksista ja ymmärrystä siihen, miten tätä yksilöä kannattaa viedä eteenpäin. Vaikka nekin asiat on ehkä pitkälti tiennyt jo ennalta, niin uuttakin näkökulmaa yleensä tulee, en itsekään osannut kaikkea ennakoida oman vanhan koirani kanssa. Erityisesti pennun tai nuoren koiran haluaisin viedä testiin, jos minulla sellainen olisi. Parhaiten koiran oppii tuntemaan touhuamalla sen kanssa paljon, eikä mikään testi kerro kaikkea tai ole absoluuttinen totuus joka tilanteeseen. 

Kipin kohdalla en olisi yllättynyt, jos se olisi SmartDOG-testissä osoittanut enemmän itsenäistä ongelmanratkaisukäytöstä, mutta ohjaajalta neuvon kysyminen kuvastaa sitä myös hyvin. Testitilanteen tyyppinen hauska tekeminen, missä palkkaa tulee tiheästi, on sille hyvin motivoivaa ja silloin se helposti on yhteistyöhaluisimmillaan. Joissain muissa tilanteissa se on itsenäisempi ja omapäisempi. Olen kuitenkin aina peilannut sen itsenäisyyttä ja omaehtoisuutta nimenomaan muihin bordercollieihin, ei se missään nimessä ole koskaan ollut sillä tavalla itsenäinen kuin jonkun itsenäisen rodun edustaja on. Se vain on rotuisekseen vähän jännä tapaus, oman tiensä kulkija, ei mikään nöyrä koira, välillä hyvinkin rodunomaisesti yhteistyöhaluinen ja innokas, mutta toisinaan se on ollut EVVK-asenteella, jos kyseinen treeni ei ole sen mielestä ollut inspiroiva. Mielenkiintoinen koira, kuten testaajakin siitä sanoi.

Luin juuri kuvauksen SmartDOG-testissä käyneestä koirasta, joka hätkähdyttävästi muistutti Vinskiä. Kyseessä oli koira, jolla oli osaamista, mutta joka tunnollisen luonteen takia lakkasi virheen tehtyään yrittämästä, vaikkei sitä tietenkään millään lailla rangaistu, se vain ei saanut namia virheen jälkeen. (No joo, voihan senkin laskea negatiiviseksi rankaisuksi.) Se väisti passiivisuuteen, kuten Vinskikin joskus teki. Tällaista koiraa pitäisi testaajan mukaan palkita myös virheistä. Esimerkiksi tunnarissa muistan Vinskin kanssa näin tehneenikin, ja se myös tepsi. Aivan liian harvoin sitä silti tuli tehtyä. Jälkiviisaana osaisin kouluttaa kaikki koirani paremmin, jos saisin aloittaa alusta sillä tiedolla, mikä minulla nyt on. Mutta se ei ole mahdollista, ja uuden koiran kanssa tekee kuitenkin aina uusia virheitä.

Kipi ei ole saanut paljon päättää meidän lenkkireittejä sen jälkeen, kun loukkasin polveni. Tällä hetkellä joudun myös keliolosuhteiden takia päättämään reitit aika pitkälti, mutta Kipi saa taas päättää enemmän heti kun se on mahdollista. On ollut antoisaa antaa sen itse tehdä valintoja. Usein Kipi on viipottanut päättäväisesti minne haluaa koko lenkinkin, mutta joskus se on saattanut jossain risteyksessä nopeasti varmistaa minulta, että mennäänhän nyt tästä. Joskus se taas on pysähtynyt risteykseen kysymään minulta, minne tästä mentäisiin ja on jäänyt odottamaan päätöstäni. Ja joskus se on varmistellut, että onko ok lähteä vielä ylimääräiselle pikku lenkille vaikka ollaan jo lähestymässä kotia. Se on jotenkin hirveän liikuttavaa, enkä osannut ennalta odottaa, että päätäntävallan sille antamalla se alkaisi keskustella kanssani enemmän.

Joskus Kipi on johdattanut minut kotipihasta suoraan autolle ja katsonut minua odottavasti. Että kai me voidaan tällä kertaa lähteä kunnolla metsään? Sekin on ollut kiva nähdä, ettei se kuitenkaan tee tätä kovin usein, eli se nauttii tosi paljon myös lenkeistä kotimaisemissa.  Olen oppinut sen lempipaikat ja reitit. Aika huikeaa. 

Draamahan sai viimeisinä aikoina päättää lenkit koko lauman puolesta. En koskaan unohda, miten suuresti se nautti esimerkiksi puistosta ja joesta, miten se halusi yhä pysähtyä leikkimään pikkumetsässä ja miten iloisella mielellä se oli viimeisellä lenkillä ja millaisia ihan erityisiä ratkaisuja se silloin teki.

Pakkasten alettua Kipi alkoi hössöttää taas enemmän hajujen perässä ja tutkia niitä hartaammin, kylmä jotenkin säilöö hajut. Nyt vähän hirvittää, että miten hormonihuuruinen kevät Kipille on tulossa. Se sekoittaa päänsä viimeistään sitten, kun naapurirapun mäykyille taas tulee juoksut. Syksyllä kävi juuri niin ja sitten tulivat myös eturauhasongelmat. Ypozanea ei silti lopulta tarvinnut antaa, mutta keväällä se saattaa olla edessä, ja siinä on sitten omat riskinsä muun terveyden kanssa.

Vinski täyttäisi tänään 16 vuotta, jos vielä olisi täällä. Draama olisi täyttänyt joulukuussa 13, joten jos asiat olisivat menneet toisin, niin se hyvinkin olisi vielä täällä ja voisi olla vielä ainakin pari vuotta, jos eläisi yhtä kauan kuin Vinski, tai vielä paljon kauemmin, jos olisi emäänsä tullut. Mutta kaikilla on oma aikansa ja heidän elämänsä oli täysi juuri noin.

He kaksi 💕