Terveysjuttuja ja ulkoilua

Juuri ennen vappua ajelimme pitkästä aikaa osteopaatille. Aluksi kävimme läpi kuulumiset. Kerroin, ettei Kipi ole ontunut ja että se lenkkeilee edelleen suurella innolla. Se ei venyttele takaosaansa ollenkaan, mutta etuosaa kyllä toisinaan. Aina sen venyttely on ollut keskivertoa vähäisempää ja takaosaa se on venytellyt hyvin harvoin. Sellainen jäykkä tapaus on hän, vaikka usein muistuttaakin löysää makaronia.

Liikkumisessa olin pannut merkille, että toisinaan Kipi reipasta ravia mennessään teki takajaloilla vähän tanssahtelevaa askellusta. Näytin tästä videopätkänkin osteopaatille. Hän sanoi sen johtuvan todennäköisesti selästä kuten itsekin olin arvellut, eipä siihen paljon muitakaan selityksiä ole.

Kipi rauhoittui taas hyvin nauttimaan käsittelystä, mutta kun käsittely eteni alaselkään, niin siinä vaiheessa se vähän nosteli päätään ja kertoi, että nyt ei ole kauhean kivaa. Oikealla puolella SI-nivelessä oli lukko ja psoas-lihas oli kireä. Hyvä kun ne saatiin hoidettua ennen ongelman pitkittymistä. Muuta erityistä ei ollut, kroppa oli aika kivassa kunnossa. Ikä tietenkin on tehnyt temppujaan ja osteopaattikin totesi Kipin takapään käyneen pienemmäksi. Ei selkävikakaan varmaan syytön asiaan ole. Kyllä Kipiltä silti vielä lihaksiakin löytyy.

Osteopaattireissulla koukkasimme vielä pienelle nostalgiatripille Salon keskustaan. Ennen ajoimme aina keskustan ohi näillä reissuilla ja usein pysähdyimme siellä, mutta osteopaatin muutettua vastaanottonsa eri suunnalle olemme ohittaneet keskustan vähän kauempaa. Kävimme jaloittelemassa tutussa jokirannassa, ja kävin myös syömässä. Sitten jaksoimme taas hyvin kököttää autossa vielä kotimatkankin ajan.

Hain Salosta myös paikallisesta eläinkaupasta Kipille lisää kuivaruokaa, jonka etukäteen tilaamalla sain tarjoushintaan. Kyseinen ruoka on kallista ja harvoin missään tarjouksessa, joten hyödynsin tilaisuuden. Lisäksi ruokaa on saatavilla vain harvoissa paikoissa. Kotiinkaan en sitä viitsi tilata, kun siihen tulee toimituskulut päälle eikä koskaan voi tietää miten kauan toimitus kestää. Kilohinnaltaan edullisempi iso säkkikään ei ole vaihtoehto, koska sisältö ehtisi härskiintyä ennen kuin Kipi saisi sen syötyä. Niinpä kyseisen ruoan perässä saa lennellä tasaisin väliajoin sinne tänne.

Enemmän Kipi kotiruokaa syö kuin kuivaruokaa, ja joskus on käynyt mielessä luopua kuivaruoasta kokonaan. Ei ole vielä tullut niin tehtyä, ja tämä nykyinen eläinlääkärin ehdottama kuivaruoka on myös sopinut Kipille paremmin kuin edellinen, jonka aikana ulosteen laatu ei ollut hyvä. Kuivaruoka on myös kätevä vararuoka siltä varalta, etten vaikkapa kipeänä jaksaisi tai kiireen takia ehtisi joskus laittaa ruokaa tai olisimme reissussa. Nappuloita on myös kätevä heitellä lattialle etsittäväksi.

Osteopaattireissun jälkeen Kipiltä jäi melkein kokonaan pois takajalkojen tanssiva liike ravissa. Lenkit ja retket sujuivat hyvin. 

Kun ilma sitten taas alkoi lämmetä viileämmän kauden jälkeen, niin huomasin, että Kipi oli joissain tilanteissa rauhallisempi kuin yleensä ja se myös tuntui lepäävän enemmän. Lämpimään säähän totuttelu vähän verotti voimia, ja vanhemmiten voi lämmönsietokyky muutenkin heiketä. 

Sitten Kipi halusi kääntyä yhdeltä lenkiltä pian takaisin kotiin, mikä on ennenkuulumatonta, mutta päivä oli kevään siihen asti lämpimin. Parin päivän ajan Kipi myös sai muutamia läähätyskohtauksia kotona, vaikkei meillä ollut sisällä vielä sen lämpimämpää kuin aiemminkaan. Pari kertaa se kesken lenkin hetken hidasteli ja vilkuili minua jännästi. Aloin miettiä, ettei kaikki ehkä liittynyt vain sään lämpenemiseen, vaan esimerkiksi kipuun.

Tarkkailin myös Kipin lepohengitystä. Se pysyi ihan hyvällä tasolla, mutta kävi kerran hyväksyttävän asteikon ylärajalla. Lepohengitys on asia, jota sydänvikaisen koiran kohdalla pitää tarkkailla ja reagoida jos sen taso nousee liikaa. 

Mietin, että olisi joka tapauksessa hyvä tarkistuttaa Kipin sydämen nykykunto, koska lämpörasitus ja sydän vaikuttavat toisiinsa. Meidän oli joka tapauksessa määrä mennä sydänultraan heinäkuussa, mutta nyt päätin aikaistaa sitä hieman. Olisi tärkeää tietää kesän kynnyksellä, oliko sydänsairaus edennyt. Saisi sitten lääkityksen tarvittaessa kohdalleen ja tietäisi onko rasitusta syytä varoa enemmän kuin ennen. Ajankohta oli sikälikin nyt toukokuun loppupuolella hyvä, ettei ollut vielä helteitä, joiden aikana ei ultraan kannata mennä. Onnekkaasti sää muutenkin taas viileni ennen meidän ultra-aikaa. 

Meillähän on ollut ohjeena vain, että kovaa ja pitkäkestoista rasitusta pitää välttää, muuten saa liikkua vapaasti. Viimeksi kardiologi kysyi, harrastaako Kipi paimennusta, ja siitä olisi varmaan tullut sanomista jos näin olisi ollut. Koska mitään yltiöpäistä liikuntaa ei olla selkäviankaan takia harrastettu, niin siihen ei tarvinnut sydämen takia muutoksia tehdä.

Toissa viikon keskiviikkona sitten menimme ultraan. Paikka oli tällä kertaa ihan uusi, mutta kardiologi sama, joka tutki Kipin ensimmäisellä kerralla ja diagnosoi sen sydänsairauden. Hän jätti pian sen jälkeen kokonaan meidän vakiklinikan ja oli välillä kokonaan pois töistä erikoistumisen takia, mutta oli nyt töissä uudella klinikalla. Minua ilahdutti se, ettei kyseinen klinikka kuulu Evidensiaan. Ei kuulu Evidensiaan sekään klinikka, jossa olimme tällä välin käyneet kahdesti sydänultrassa, ja ammattitaitoinen ja paljon suositeltu on senkin klinikan kardiologi. Hänelle vain ei nyt ollut aikoja tarpeeksi nopeasti, ja muutenkin oli ihan kiva mennä tällä kertaa meidän alkuperäiselle kardiologille. Hän huomioi myös koiran ja on kokonaisvaltaisempi.

Ennen ultraa juttelimme Kipin oireilusta ja lääkäri tutki sen päällisin puolin. Huomioiksi tuli mm. että Kipi oli ikäisekseen virkeä ja reipas. Sydämen kuuntelussa kuului systolinen, melodinen sivuääni 2-3/6, syke oli rauhallinen ja rytmi normaali. Hengitysäänet ok. Silmissä oli samentumaa kuten on ollut jo jonkin aikaa, ja se voi vaikuttaa hämäränäköön. Hieman hoikaksi Kipi myös todettiin. Se olikin juuri laihtunut 200 grammaa siitä lukemasta, missä olin saanut sen painon pysymään jonkin aikaa. Kipi on aina ollut vähän haastava pitää hyvässä lihassa. Nykyään pitää myös varoa liikaa rasvaa ruoassa, eikä ihan hurjia ruoka-annoksiakaan uskaltaisi tuolle kerralla mättää.  

Ruokavaliostakin keskusteltiin ja eläinlääkäriä kiinnosti sen koostumus, että saako Kipi siitä kaiken tarvitsemansa. Totesi sitten, että pitäisi kyllä saada. Omegoita hän suositteli antamaan sekä nivelten että sydämen takia, ja onhan Kipi niitä saanutkin. Selän lääkäri myös tunnusteli ja kokeili asennonkorjausreaktiot takajaloista, ne olivat normaalit. 

Sitten Kipi kellautettiin kyljelleen ultrauspöydälle. Tapansa mukaan se makasi siinä rauhallisena ja hievahtamatta koko tutkimuksen ajan. Välillä se vain keikautettiin toiselle kyljelle. Olisivatpa kaikki näin helppoja, huokaisi kardiologi, ja antoi Kipille välillä nameja. 

Ultrassa selvisi, että vasemmalla eteiskammioläpässä oli pitkälle edenneet läppärappeumamuutokset. Tai olivathan ne jo tiedossa muutenkin, sitä vain en tiedä, ovatko ne nykyään entistä pahemmat. Lääkäri osoitti ne minullekin ruudulta, ja oli helppo havaita ne paksut ja röpelöiset vaaleat kohdat, joiden olisi kuulunut näyttää pelkältä valkoiselta viivalta. 

Arvostan sitä, että eläinlääkäri näytti ja selitti minulle asioita, toisin kuin toinen kardiologi, joka ei koskaan ultraamisen aikana puhu mitään. Jälkikäteen hän sitten lyhyesti toteaa löydöksistä jotain ja kirjaa asiat kotiutusohjeisiin. Erilaisia sydämen toimintaan liittyviä lukemia on liitteenä kaksi aanelosta, ja niitä taas tämä toinen kardiologi ei liitä ohjeisiin mukaan ollenkaan. Enhän minä niillä mitään sinänsä tee, mutta ne ovat siinä vaiheessa käteviä, jos menee seuraavaksi eri kardiologille ja hän haluaa nähdä tarkat tiedot edellisestä käynnistä ja verrata lukemia nykytilanteeseen.

Sydämen vasen puoli on juuri se, joka tekee suurimman osan työstä, ja siellä ne isommat muutokset Kipilläkin ovat. Läppävuoto oli kuitenkin edelleen vain kohtalainen, ja oikealla puolella vähäinen. Keuhkoverenpaine oli normaali. Vasen eteinen oli kohtalaisesti laajentunut, kammio normaalin ylärajalla. Sydänlihaksen toiminta oli normaalia eikä vajaatoimintaa edelleenkään ollut. Aortassa oli pieni fysiologinen läppävuoto. 

Koska sydämen tila oli stabiili, niin se ei selittänyt Kipin oireita. Lääkitys jäi ennalleen, eli Cardisure, Cardalis ja Furovet jatkuivat entisillä annoksilla, ainoana erona se, että Furovet jaetaan jatkossa kahteen annoskertaan, koska sen vaikutusaika on lyhyt.

Eläinlääkäri arveli, että Kipin oireilu voisi johtua kivusta. Hän määräsikin Kipille Rimadyl-kuurin, jotta voisimme kokeilla kipulääkityksen tehoa. Koska veriarvoja ei ollut katsottu sitten syyskuun, niin nekin otettiin. UREA oli edelleen hieman viiterajan yläpuolella kuten aiemminkin. Se on kuulemma läppärappeumassa tavallista. Kaikki muut arvot olivat viitteissä, mutta kalium alarajalla. 

Verinäyte otettiin tällä kertaa takajalasta, ja hauskasti ja huomaavaisesti hoitaja varoitti minua etukäteen, että lattia saattaa hetken päästä hieman muistuttaa teurastamoa (kuten sitten muistuttikin), jos minulle vaikka tulisi siitä huono olo. No eipä ole koskaan veren tai piikkien näkeminen tehnyt pahaa, ja kerroin hoitajalle ja eläinlääkärille, että kaikkea on tullut nähtyä, myös omille eläimille tehtyjä leikkauksia. Ei minua silloin taannoin niillä pienillä klinikoilla useimmiten lähetetty pois esimerkiksi sterkkojen ajaksi. Ja voihan nykyäänkin omistaja joutua jopa avustamaan leikkauksessa, jos ell on yksin, vaikka muuten eläinlääkintä on mennyt ihan huimasti eteenpäin ja on paljon huippuvarusteltuja klinikoita, joissa on aina myös hoitajia.

Toukokuussa vihreys lisääntyi ihan silmissä

Kipillä meni ell-käynnin jälkeen hyvin ja kävimme taas retkelläkin. Vakireitille lähtiessämme sitten kävikin niin, että alle puolen kilometrin jälkeen Kipi seisahtui ja muuttui epäröiväksi, ihan kuin ei olisi tiennyt mihin suuntaan siitä lähtisi, eteen vai taakse. Pysähdyin odottamaan, tekisikö Kipi selkeän päätöksen. Ei tehnyt, se vain odotti siinä ja vilkuili minua. Päätin sitten sen puolesta, että palaamme takaisin. 

Kipi on aina kulkenut tuon reitin alusta loppuun suurella innolla, joten jokin sitä nyt vaivasi. Lämpö tuskin oli syynä, koska sää ei kovin kuuma ollut ja edeltävien päivien lenkit Kipi oli jaksanut mainiosti. Olin ajomatkan aikana yhdessä vaiheessa pannut merkille, että Kipi hetken näytti närästävältä, joten vahva veikkaus oli, että tämäkin käytös johtui vatsavaivoista. Takaisin Kipi kulki ihan hyväntuulisena ja reippaana. Koska lenkki jäi melkein kokonaan tekemättä, niin tein sille vielä pienen jäljen ennen kotiinlähtöä. Sen se ajoi suurella innolla.

Siinä oli kulma

Olenkin nyt tilannetta pidempään tarkkailtuani tullut siihen tulokseen, että nimenomaan vatsavaivat ja osittain lämpenevän sään aiheuttamat oireet ovat olleet Kipin oireilun taustalla. Lämmönsietokyky ei kuitenkaan ole mitenkään romahtanut, ja ainakin osa läähätysoireista on johtunut vatsapuolen vaivoista. Viime viikolla läähätyksiä tuli taas lyhyesti kahtena päivänä, tällä viikolla ei ole tullut ollenkaan.

En heti yhdistänyt oireita vatsaan, koska Kipillä oli ollut närästelyn suhteen hiljainen kausi ja nuo muut oireet olisivat voineet olla muutakin kipua. Suostuin Rimadyl-kuuriinkin, vaikka se voi ärsyttää ruoansulatuselimistöä. Kipin viime aikoina lisääntynyt närästysoireilu saattaa johtua siitä. Mistä nuo muut, ennen kuuria alkaneet oireet sitten johtuvat, niin sitäpä en tiedä. Stressi on vahva veikkaus, ja lämpenevään säähän totuttelu on ollut elimistölle stressitekijä. 

Vanhalla koiralla voi myös olla kaikenlaisia kolotuksia, ja siksi Kipi sen Rimadyl-kuurinkin sai, ja itsekin aluksi pohdin nivelperäisten vaivojen mahdollisuutta. Olen kuitenkin nyt sitä mieltä, ettei Kipillä tällä hetkellä ole mitään isompia nivelperäisiä kipuja, kun en mistään sellaista vaikutelmaa saa. Osteopaattikäynnistäkin on vasta lyhyt aika, eikä Kipi osteopaatinkaan mielestä silloin ilmentänyt kipua.  

Kysyin ell-käynnillä, että voisiko kipulääkkeeksi antaa jotain muuta kuin tulehduskipulääkettä, kun Kipillä on vähän närästystaipumusta. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että nimenomaan tulehduskipulääke on tärkeä ja tehoaa nivelvaivoihin paremmin kuin esimerkiksi parasetamoli. Viimemainittua Kipi söi kuurin viime kesänä oman lääkärimme ehdotuksesta, nimenomaan vatsaongelmien välttämiseksi. On joskus hankalaa, kun koiraa hoitavat eri lääkärit ristiin. Kaikki katsovat asioita vähän eri vinkkelistä, eikä heillä ole täysin yhteneväistä ja kattavaa terveyshistoriaa käytössään. 

Kipillä on ollut ajoittaista närästystä jo viime vuoden puolelta lähtien. Useimmiten lievää ja sekunneissa ohimenevää. Välillä on mennyt pitkään niin, ettei oireita juurikaan ole ollut, ja sitten taas on ollut enemmän, erityisesti iltaisin levon aikana. Silloin Kipi äkkiä havahtuu, nostaa pään ja kaulan ylös ja jähmettyy siihen hetkeksi katse ja hengitys terävänä, vähän ehkä nieleskelee. Lopuksi se usein haukottelee ja saattaa nuolla hetken tassujaan. Joskus oireita on ollut kerran päivässä, joskus useamman kerran, joskus ei ollenkaan.

Nyt Kipi on saanut koko ajan vatsansuojaksi Kaoliinia ja/tai Siliceaa. Taannoin kokeiltiin närästykseen Pepcid-kuuria, mutta kuuri jäi kesken, kun lääke ei sopinut Kipille. Sillä on näitä herkkyyksiä muutamille lääkkeille. Tällä hetkellä närästelyä ei juurikaan ole ja Rimadyl-kuurin päättymisestä on jo aikaa. 

Närästyksen aiheuttaja on jäänyt epäselväksi. Mahdollisia syitä on useita. Ruokintaan on kiinnitetty huomiota, mutta siitä ei ole vielä löytynyt selittävää tekijää. Jokin lääkkeessä oleva makuainekin voisi aiheuttaa närästystä, eikä sydänlääkkeitä voi antamattakaan jättää. Sapessa näkyi sakkaa viime syyskuun ultrassa, muttei niin paljon, että sen pitäisi oireita aiheuttaa. Mahanportin sulkijalihas ei ultran aikana sulkeutunut, mutta se on ennemmin seuraus kuin syy. Stressi on pari kertaa laukaissut normaalia pahemman närästelyn, ja samoin se laukaisi joskus ripulin silloin, kun Kipillä sitä vielä säännöllisemmin oli. Ja kyseessä on näinä kertoina ollut jokin ihan kiva tapahtuma, josta Kipi on intoillut.

Tähystys ehkä antaisi vastauksia, mutta se ei ole ihan ensimmäinen vaihtoehto, koska Kipillä on jo ikää ja anestesiariski on hieman kohonnut sydänsairauden takia. Ja yleisimmin oireilu on myös ollut lievää, harvakseltaan tulevaa ja sekunneissa ohimenevää eikä ole haitannut arkea.

Tätä tämä koirien kanssa on, usein saa ihmetellä ja arvailla. Kaiken koetun jälkeen huomaan erilaiset oireet ja poikkeavan käytöksen herkästi, mutta en todellakaan aina tiedä mistä ne johtuvat. Eivät tiedä aina lääkäritkään. En sentään mitenkään sataprosenttisen varmasti aina oireitakaan huomaa. Jotkin niistä tulevat niin hiipimällä, ettei niitä heti tajua. Joitain voi luulla viattomiksi jutuiksi ja sitten taas oikeasti viattomia oireita merkiksi jostain ongelmasta.

Se vähän jänskättää, että päästäänkö koko ajan normaalisti lenkkeilemään ja retkeilemään kesän aikana. Kipi saa tietenkin itse aina määrittää sen, pystyykö ja haluaako tehdä pidempiä lenkkejä. Retkelle on sikäli aina helppo mennä, että rannalla voi meidän vakiretkipaikalla kyllä hengailla, vaikka pidemmät lenkit eivät onnistuisi. Rannalle on vain neljän minuutin kävelymatka parkkipaikalta. Siellä on kiva tarkkailla luontoa ja viettää aikaa. Hienosti on Kipi kuitenkin viime aikoina halunnut ja jaksanut mennä reitillekin ja on muutenkin lenkkeillyt reippaasti.

Reitillä

Suunnitteilla on retkeillä jatkossa taas välillä muuallakin, mutta vakiretkipaikka pysyy samana. Se on meille molemmille rakas, onhan se myös entinen pitkäaikainen kotipaikkamme, ja siellä toteutuu moni meille tärkeä asia. Siellä on rauhallisempaa kuin muilla ulkoilualueilla. On paljon taukopaikkoja, joissa voi syödä eväät mukavasti pöydän ääressä ja joissa Kipi saa hyvin levättyä. Löytyy reitti, joka on Kipille sopivan mittainen ja minulle sopivan ihmisvapaa. Viime retkillä ei ole ketään tullut vastaan, ja keskimääräinen saldo on 0-2 vastaantulijaa. Yleisin vastaantulija on entinen naapuri, jota on ihan kiva nähdä.

Tuolla on myös kiva ihan vaan hengailla ja maadoittua maalaismiljöössä ja puuhastella jotain pientä. Nurtseille voi tehdä jälkiä. Löytyy myös pieni kenttä, jossa voi vaikka tottistella, jos oikein villiksi heittäytyy. Lähimmässä järvessä ei nykyään viitsi koiraa uittaa, mutta vain parin kilometrin päässä on lemppariuimapaikkamme, jonne ei tule edes sinilevää. Siellä Kipi korkkasi uintikauden alkuviikosta. 

Uimajärven viereinen alue tunnetaan nimellä Paratiisi, ja tunnetusti paratiisissa on myös käärme. Järveltä oli kolmen hengen seurue juuri poistumassa hiekkarannalta, joten jäin uittamaan Kipiä siihen viereen vähän matkan päähän. Yksi seurueen jäsen sitten tuli varoittamaan minua, että järvessä oli ollut käärme uimassa. Todennäköisesti rantakäärme, mutta voivathan nekin purra. Uidessa vastaan tuleva käärme on jotenkin aika puistattava ajatus muutenkin. Pidin silmät auki, mutta käärme ei siihen meidän kohdalle tullut. En ole itse koskaan tuolla järvellä tai sen välittömässä läheisyydessä käärmeitä nähnyt, mutta muuten kyllä kyitä eri kohdissa meidän reittejä alueella. Ei niitäkään usein kyllä osu näkemään, mutta siellä ne jossain aina ovat, usein kasvillisuuden suojassa.

Viime viikolla rannalla ollessamme ja lintuja kuunnellessani latasin hetken mielijohteesta kännykkään sovelluksen, jonka avulla voi äänittää lintuja ja selvittää, että keitä he oikein ovat. En tunnista kuin murto-osan itse. Ja mielenkiintoinen maailma siitä aukenikin, kun selvisi, mitä kaikkia lajeja läsnä oli. Sen retken aikana sovellus tunnisti 23 lajia, joiden lisäksi itse havaitsin muutaman muun. Kaikki sovelluksen tunnistukset eivät toki ole satavarmoja. Hauska juttu tuossa on, että sovellusta käyttämällä voi samalla hyödyttää tiedettä. 

Seuraavilla käynneillä löytyi joitain uusiakin lajeja entisten jatkoksi. On ollut lehtokerttu ja muita kerttuja, kuusitiainen, nummikirvinen, huuhkaja, kurki, peippo, viherpeippo, sinitiainen, laulujoutsen, lehtopöllö, kuhankeittäjä, useampi kyyhkylaji ja vaikka mitä.

Kanadanhanhia tuolla myös on, ja nyt niillä on kaksi poikuetta. Toisen poikueen varttumista olen saanut seurata jo jonkin aikaa, mutta toinen poikue ilmaantui rannalle vasta vähän aikaa sitten ja poikaset ovat ihan pieniä untuvikkoja vielä. Emot ovat kovin varuillaan, joten pysymme sellaisella etäisyydellä, ettemme hätyytä lintuja karkuun.

Viime reissulla reittimme ristesi aikuisten hanhien kanssa, jotka sitten peräkanaa marssivat siitä rantaan päin meidät havaittuaan. Kipi suhtautuu yleensä lintuihin ja muihin eläimiin täysin välinpitämättömästi, mutta nyt hänen sisäinen paimenkoiransa heräsi sen verran, että hän jäi katsomaan hanhien marssia.

Samalla reissulla seurasin, miten sinitiaiset lentelivät puunkoloon ruokkimaan poikasia, ja kävi yksi poikasista roikkumassa siinä suuaukollakin. Järvellä oli vähän kahakkaa lintujen kesken ja läheisellä pellolla juoksi kaksi peuraa kuin henkensä edestä pakoon, vaikkei niitä ajanut kukaan takaa. Mitä lie säikähtäneet, myöhemmin ne jatkoivat laukkaa vielä kaukaisemmallakin pellolla.

Haluaisin tosi paljon mennä välillä pitkille reiteille tai jonnekin metsään samoilemaan oikein pitkän lenkin, mutta Kipin kanssa ei ihan uskalla. Harmi kun mistään ei saa vuokrata koiraa retkiseuraksi! Ilman koiraa on tylsää lähteä. Ei tietenkään olisi kiva myöskään jättää Kipiä yksin kotiin.

Kun Vinski vielä eli eikä sen kanssa enää voinut tehdä pitkiä lenkkejä, niin lähdin joskus yksin pitkälle lenkille jonnekin luontoon. Kipi sai myös jäädä kotiin Vinskin seuraksi. Ihan tyhmältä ja orvoltahan se tuntui ilman koiria ulkoilla. Se oli luonnotonta, jotain hyvin oleellista tuntui koko ajan puuttuvan ja kokemus jäi vajaaksi.

Omille reissuille silloin taannoin en koskaan ottanut eväitä mukaan, vain pelkän vesipullon. Koirat olisivat heti huomanneet, että alan tehdä eväitä, ja olisivat hinkuneet vimmaisesti mukaan. Jos jatkossa joskus päätän lähteä ilman Kipiä retkelle, niin täytyy kyllä tarkkaan miettiä miten eväät saa mukaan Kipin huomaamatta. Luultavasti ne joutuu hakemaan matkan varrelta kaupasta.😀 Viimeksikin Kipi huomasi retkivalmistelut heti siinä vaiheessa, kun tyyliin vasta kävelin kahvinkeittimen luokse ja avasin jääkaapin oven. Sitten se taas sieppasi pehmolelun suuhunsa ja juoksi sitä vimmaisesti riepottaen ja viskellen ympäri kämppää ja välillä hyppeli, silmät loistaen ja täynnä odotusta. Ja jatkoi intoilua siihen asti, kunnes viimein lähdettiin.

On tosi sääli, ettei Kipin kanssa voi enää lähteä oikeasti pitkiä lenkkejä kiertämään. Mutta samalla saa olla kiitollinen siitä, että se on näin pitkään pärjännyt ja saanut elää täyttä elämää. Kipin tausta huomioiden voisi olla paljon huonomminkin.

Terveysjuttuja ja muita kuulumisia

Uimavedet ensin lähtivät kylmenemään jo elokuussa, mutta sitten ne alkoivat lämmetä uudestaan ilmojen myötä. Syyskuun 9. päivänä olimme Kipin kanssa uintireissulla ja minulla oli mittari mukana. Vaikka osasin odottaa, ettei vesi ole kovin kylmää, niin yllätyksenä tuli rantaveden hieman yli 20 asteen lämpötila kyllä. Uimme molemmat.

Kaksi päivää myöhemmin vesi oli vielä yhtä lämmintä ja taaskin uimme molemmat. 17. päivänä vesi oli jo lähtenyt jäähtymään, mutta oli vielä lähes 18-asteista tuossa meidän uimapaikassa, johon aurinko paistaa koko päivän. Olisin hyvin voinut vielä itsekin uida, mutta ei ollut uimapukua edes mukana, joten tällä kertaa vain Kipi ui. Kun uinnin jälkeen ajelimme parin kilometrin matkan meidän eväs- ja lenkkipaikalle, niin Kipi oli koko sen matkan tosi levoton ja vinkui koko ajan. Ihmettelin tätä, kun se ei ollut millään lailla normaalia käytöstä Kipille, eikä sillä pitänyt olla hätäkään, kun se oli juuri kävellyt puoli kilometriä rannasta autolle ja toimittanut tarpeensa. Evästauolla se melko hyvin rauhoittui, mutta lenkin aikana se pisteli kovaa vauhtia rauhattoman oloisena menemään, nosti koipeaan vähän väliä ja pissasi vain vähän kerrallaan.

Mieleen tuli tietenkin virtsatietulehdus, mutta ihmettelin, miksi se välittömästi uinnin jälkeen olisi alkanut. Jospa syy olikin jossain muussa ja uinti oli sen laukaissut. Soitin meidän klinikalle, eikä meidän omalle eläinlääkärille tietenkään ollut aikoja. Jäin seuraamaan tilannetta, että pitääkö meidän lähteä jonnekin eri klinikalle. Pissaaminen kuitenkin rauhoittui, joten emme lähteneet minnekään vaan soitin uudestaan meidän klinikalle ja pyysin välittämään tiedon oireista meidän lääkärille.

Seuraavana aamuna oma lääkärimme soitti minulle. Hän arveli, että oireet olivat liittyneet uintiin ja johtuivat joko eturauhasen tai virtsaputken kramppaamisesta ja totesi, että vedet ovat jo aika viileitä. Kerroin ettei meidän uimapaikalla ollut. Jännä, että Kipi reagoi noinkin lämpimään veteen. Se uinti jäi kauden viimeiseksi. Eläinlääkäri sanoi, että meidän pitää nähdä ja antoi ajan seuraavaksi päiväksi. Joka tapauksessa olisimme lähiaikoina menneet tutkimuksiin, koska Kipi oli myös jonkin aikaa juonut tavallista enemmän. Sehän on aina ollut hyvä juomaan, mutta nyt määrä oli entisestään selvästi lisääntynyt.

Niinpä Kipi pääsi seuraavana päivänä tutkimuksiin. Rakko ultrattiin ja virtsanäyte otettiin samalla suoraan rakosta. Rakossa ei mitään ihmeempää näkynyt, hieman sakkaa vain, mutta eturauhanen oli kovasti suurentunut ja ympäröi virtsarakon kaulaosaa. Sepä sitten oli syyllinen uinnin jälkeiseen oireiluun. 

Vatsaonteloon kurkattiin myös pikaisesti ultralla. Kaikki siellä suht ok, sapessa sakkaa, muttei vielä huolestuttavan paljon. Mahanportin sulkijalihas oli koko ajan auki, ja on Kipillä aivan lievää närästystä kyllä harvakseltaan ollutkin.

Veriarvot katsottiin uudestaan, vaikka ne oli vasta heinäkuussa katsottu edellisen kerran. Ei isoja muutoksia niissä, UREA oli vähän noussut. Se oli jo heinäkuussa täpärästi yli viitteiden, mikä minulta silloin aluksi meni ohi, kun kaikki muuten oli viitteissä ja tuokin niin vähän yli. CREA oli yhä viitteissä, muttei kaukana ylärajasta.

Sydänkuuntelussa eläinlääkäri meni vähän vakavan näköiseksi, koska sydän kuulosti nyt hakkaavammalta ja kumisevammalta kuin heinäkuussa. Se säikäytti, ja pelkona oli, että läppärappeuma oli mennyt näin nopeasti pahempaan suuntaan, vaikkei se ole ihan tyypillistä että niin käy eikä Kipi ollut oireillut. Pelkän kuuntelun perusteella ei kuitenkaan voinut mitään varmaa sanoa, joten uutta sydänultraa oli syytä aikaistaa.

Hoidon suhteen oltiin sitten vähän pattitilanteessa. Eturauhasen takia Ypozane olisi ollut tarpeellinen, mutta haastavan sydän- ja lihaskunnon takia siinä oli riskinsä. Kipin lihakset ovat nyt vanhemmiten surkastuneet kohtalaisen paljon, ja lisäksi se oli kesästä lähtien menettänyt painoa ja oli turhan hoikka. Taaskin ilman selvää syytä, koska ruokintaa ei ollut vähennetty. Aiemmin antitestosteronihoitona käytettiin Tardakia, jonka Kipikin kerran nuorempana sai. Enää se ei ole markkinoilla, vaikka olisi kätevämpikin kuin tablettikuurina annettava Ypozane. Kastraatio tai implantti ei Kipillä ole ihan ensimmäinen hoitovaihtoehto, ja eläinlääkäri kertoi Ypozanen vaikutusten olevan näitä pienemmät.

Ypozanen kanssa päätettiin vielä odottaa, mutta jossain vaiheessa se varmasti täytyy tuolle antaa. Meillä oli syyskuussa naapurustossa kaksi juoksuista mäyräkoiraa ja Kipi vouhotti sen takia hajujen perässä, joten siinäpä se eturauhanenkin pään lisäksi sitten sekosi. Ihme kun ei jo tätä aiemmin. 

Kipi sai kotiin Cerenia-kuurin tilannetta rauhoittamaan. Virtsanäyte jäi viljelyyn, eikä siinä kasvanut mitään, hitusen valkuaista siinä oli ja se oli turhan laihaa. Juominen jatkui käynnin jälkeenkin liiallisena, mutta viime aikoina se on hieman laantunut, joskaan ei se ihan pientä ole vieläkään. Nyt vain seurataan oireita päivä kerrallaan ja mietitään, milloin on tarve Ypozanelle tai muulle lääkitykselle. Hajujen perässä vouhottaminen on jo laantunut normaalille tasolle.

Syyskuun alkupuolella Kipi kävi osteopaatilla. Ajomatka sinne on pitkä, mutta en ole halunnut meidän pitkäaikaisesta osteopaatista luopua. Harvakseltaan vain käydään, ja tarvittaessa käydään väliaikoina kraniohoitajilla lähempänä. Kipi ei ollut erityisen pahassa kunnossa, jotain paikallista kireyttä oli esimerkiksi niskassa. Juttelimme osteopaatin kanssa liikkumisesta ja kimppalenkeistä, ja käynnin jälkeen päätin, ettei Kipi enää lenkkeile hyvin fyysisten ja varomattomien koirien kanssa törmäysvaaran takia edes varovaisuusperiaatteella. Eivät tällaiset koirat välttämättä tarkoituksella töni, ne vain eivät vauhdin hurmassa malta keskittyä sivuseikkoihin. Olin pitänyt Kipiä kimppalenkeillä tarvittaessa kytkettynä ja koko ajan tarkkaillut tilannetta, mutta olin itsekin tullut siihen tulokseen, ettei tönimistilanteita pysty satavarmasti silti estämään. Osteopaatti sanoi vaarana olevan, että yksi ainoa tönäisy voi aiheuttaa uuden välilevytyrän ja Kipin taru oli sitten siinä.

Kesän jälkeen emme ole kimppalenkeillä olleet, ja kesän aikanakin vain harvoin. Harmi kun ei oikein ole sopivaa lenkkiseuraa. Ennen kun käytiin silloisen lauman kanssa kimppalenkeillä, niin huomasin, miten tärkeää se koirille oli. Vaikka niillä oli kotona koiraseuraa, niin ne rakastivat kimppalenkkejä ja saivat niistä itselleen jotain sellaista mitä eivät muuten saaneet. Lenkit saattoivat jopa olla pääosin remmilenkkejä ainakin osalle laumaa, ja silti ne olivat koirien mielestä ihan parasta. 

Meillä oli yksi tietty lenkkipaikka, jossa ennen kävimme kimppalenkeillä usein, mutta pelkästään oman lauman kesken emme juuri koskaan. Koirat olivat ihan pitelemättömissä paikalle saavuttaessa ja alkoivat heti rynniä ja tähyillä, että missä ne lenkkikaverit odottivat, ja riemastuivat valtavasti bongattuaan ne. Sittemmin aloimme käydä kyseisessä paikassa lenkillä keskenämme, ja samalla tavalla koirat aina riemastuivat ja lähtivät intopinkeinä ja toiveikkaina etsimään, että missä ne lenkkikaverit ovat. Tuli vähän paha mielikin katsoa niiden odotusta ja sitten sen tajuamista, että ei täällä ketään olekaan.  Sittemmin käytös sammui, kun tarpeeksi monta kertaa oli saanut pettyä. 

Kovin reipas Kipi vielä on lenkeillä ja muutenkin. Kotona se on jatkanut ruokaillessa käytöstä, joka alkoi Vinskin poismenon jälkeen. Se syö paljon hitaammin kuin ennen, nostelee välillä päätä kupilta ja tarkkailee minua. Jos liikun jonnekin, niin se saattaa lopettaa syömisen hetkeksi kokonaan ja jää tarkkailemaan. Sillä on aiemmin aina ollut lauma ympärillä, joten se varmaan kokee tilanteen nyt oudoksi. Ihan kuin se pelkäisi, että minäkin häippäisen sillä aikaa kun se syö. Olisi kiva päästä sen pään sisään, että mitä se tarkalleen ottaen tuntee.

Viime viikolla sitten mentiin sinne sydänultraan. Koska Kipillä ei ollut mitään uusia oireita sydämeen liittyen paitsi nuo sydänkuunteluäänet, niin olin jo rauhoittunut ja mietin, ettei tilanne välttämättä täysi katastrofi ole. Eikä se ollutkaan, rappeumamuutokset tietenkin olivat aika ennallaan, mutta jotkut arvot olivat jopa parantuneet viime käynnin jälkeen, jolloin aloitettiin tehostettu lääkitys. Se, että sydän kuulosti erilaiselta, johtui todennäköisesti Kipin laihtumisesta. Oli se kuukaudessa saanut peräti 200 grammaa lisää painoa. Tämä sydänultrakäynti oli Kipille antoisampi kuin edellinen, koska hoitaja huomioi sen ja antoi paljon rapsutuksia.

Jossain vaiheessa pitäisi kerätä rohkeutta viedä Kipi hammashoitoon. Anestesiassa pitää huomioida sekä sydänsairaus että munuaiset, joten ei se ihan läpihuutojuttu ole. Terveysasioita saa miettiä koko ajan ja eläinlääkärissä on käyty niin paljon, että vakuutuskatto on lähellä täyttyä. Jonkunhan täytyy pitää perinteitä yllä, pääsisi muuten emäntäkin liian helpolla. En varmaan enää edes osaisi olla terveen koiran kanssa.

Tässä asuinpaikassa harmillista on se, ettei kävelymatkan päässä ole mitään tarpeeksi isoa metsää, jossa saisi kunnollisen lenkin tehtyä. Niinpä metsälenkeille ja retkille pitää lähteä erikseen autolla, vaikka muuten meillä on kivat lenkkimaastot kotonakin. Yksi meidän lenkkimetsä on entinen treenimetsäni, jossa olen usein treenannut jälkeä ja esineitä, vetänyt monet jälkitreenit muille, ja myös hakuryhmän treenejä siellä pidettiin. Siellä on vieläkin umpipiilo, jossa olen maalimiehenä itsekin kökkinyt kauan kauan sitten. Kipin mielestä se ei ole kovin kiinnostava, eikä se muutenkaan hakuhommista mitään tiedä. Jälkeä kyllä olemme tuolla joskus vieläkin tehneet, joten ei se tavallaan pelkästään entinen treenimetsä ole, mutta on sitten kuitenkin, koska ei meidän satunnainen höntsäily minusta treenaamista ole.

Lähipuistossa käymme usein parikin kertaa päivässä, ja se kuuluu selvästi Kipin lempipaikkoihin, kuten kuului myös Vinskin ja Draaman. 

Meillä on toinenkin puisto melko lähellä, siellä käydään ihan satunnaisesti. Sieltä löytyi näin hieno penkki.

Retket harvenevat näin talvea kohti mentäessä, mutta vielä ollaan päästy retkeilemään. Retket ovat sellainen arjen kohokohta ja tarpeellinen hengähdyshetki välillä. Harmaa, sateinen ja kolea sää vaan ei inspiroi samalla tavalla kuin parempi sää ja valoisampi ja lämpimämpi vuodenaika, ja tauot ovat kylmällä ilmalla vähän haastavia.

Ihana sammalmetsä vakireitillä

Sepä

 

Huomenna on pyhäinpäivä ja aika sytyttää kynttilä edesmenneiden muistoksi. Tänä vuonna muisteltavia on tullut kaksi lisää, yksi neli- ja yksi kaksijalkainen. Joskus näissä alla olevissa portaissakin käytiin kuvaamassa kolmen koiran laumaa, sitten kahta koiraa, ja nyt näkymä on tämä. Ikävä on 💓 Jonain päivänä portaat jäävät tyhjiksi, mutta sitä näkyä en aio kuvata. Laitetaan vielä Kipin porraskuvan alle kuva triosta päivälleen seitsemän vuotta aikaisemmin samoissa portaissa. Molemmissa kuvissa on lokakuun 10. päivä, vuosiluvut ovat 2018 ja 2025. Molempina päivinä oli aurinkoinen ja lämmin sää. Kuvauspaikka on lähellä entistä asuinpaikkaamme, jossa vielä vanhemman kuvan aikaan asuimme. Paljon on sen jälkeen muuttunut.

Kevät pikakelauksena

Meidän elämä on keväänkin aikana pyörinyt paljon terveysasioiden ympärillä. Maaliskuussa Vinskillä oli välillä huonoja lenkkejä, ja ihmetystä oli jo aiemmin herättänyt se, ettei se vastannut huoltoon enää niin hyvin kuin ennen. Talven ja alkukevään aikana se kävi kraniohoidossa, laserissa ja ultrakylmähoidossa ja samat jumit tuntuivat aina vain pysyvän. Tilanne vaati mielestäni osteopaattia, mutta meillä oli aika omalle osteopaatille vasta huhtikuun loppupuolella. Kyselin peruutusaikaa, mutta sellaista emme koskaan saaneet, osteopaattimme on hyvin kysytty ja on myös vähentänyt työtunteja.

Niinpä sitten kiikutin Vinskin maaliskuun loppupuolella uudelle osteopaatille, jolle ei ollut pitkä matkakaan. Tämän käynnin jälkeen sen tilanne parani merkittävästi, joten nuo muut hoitomuodot eivät kaikissa tilanteissa ole sille yhtä tehokkaita. Kuukauden päästä sitten jo olimme omalla osteopaatilla, jolla tykkään käydä pitkästä matkasta huolimatta, koska hän tuntee koirat pitkältä ajalta ja on taitava. Tenttasin häneltä tarkat tiedot Vinskin kropasta ja kokonaisuudesta. Ei tilanne hänestä kovin kehno ollut, Vinskin kroppa oli kuulemma ollut huonommassakin jamassa aiemmin, silloin kun spondyloosi oli akuutissa vaiheessa. Kipi sai oman käsittelyn osteopaatilla ja sen kroppa oli melko hyvässä kunnossa.

Maaliskuun alussa Vinski käväisi myös eläinlääkärissä kontrollissa. Veriarvot otettiin ja maksa-arvo oli vähän taas noussut. Niskassa oli jäykkyyttä, reiden kasvain oli isompi muttei aristava eikä liikkumista haittaava. Eläinlääkäri lähetti meidät vielä kotiin jatkamaan tassuttelua.

Kipi puolestaan kävi eläinlääkärissä sydänkontrollissa tämän kuun alussa. Vakiklinikkamme kardiologi oli lopettanut työt, joten menimme toiseen paikkaan. Ultrassa selvisi, että sydänsairaus oli edennyt, mikä oli pettymys, kun edellinen kardiologi oli ollut positiivinen ja sanonut että eteneminen voi lääkityksen ansiosta pysähtyä. Etenevä tuo läppärappeuma joka tapauksessa on, joten olihan se odotettavissa että se jossain vaiheessa etenee, harmi vain että näin pian. Läppävuotoa on nyt vähän enemmän ja sivuääni on luokkaa 4/6.

Kipille tuli entisen sydänlääkkeen rinnalle toinenkin sydänlääke ja lyhytvaikutteinen nesteenpoistolääke. Eläinlääkäri hetken mietti aloitetaanko nesteenpoisto jo nyt, kun on kuulemma vähän rajatapaus, mutta päätti aloittaa. Ei kokonaistilanne mitenkään huolestuttava vielä ole eikä Kipi oireile näkyvästi.

Kipi yritti käynnin aikana kovasti kertoa, että hän toivoisi saavansa huomiota ja nameja. Edellisen sydänultran aikana se sai paljon rapsutuksia, kehuja ja nameja ja suorastaan pahastuin itsekin, kun nyt hoitaja ja eläinlääkäri eivät sitä paljon edes huomioineet eivätkä antaneet yhtään namia. Itse sitten annoin. Kyllä koiraa vähän voisi huomioida henkilökunnan taholtakin, jotta käynti olisi mukava asia. Ja kun toinen sitä niin kovasti odottaa.

Kipin lääkitys ei ole mikään helpoin nakki. Toinen sydänlääke pitää antaa tyhjään mahaan, yli kolme tuntia aterian jälkeen tai 0,5-1 tuntia ennen ateriaa. Aamulla pitää lääkkeen jälkeen odottaa ennen kuin voi antaa ruoan ja illalla pitää ehtiä antaa iltaruoka ajoissa ja muistaa, ettei sen jälkeen anna mitään. Nesteenpoistolääkkeen kanssa saa miettiä sitä, että sen jälkeen on kohtuullisessa ajassa päästävä pissalle. 

Vinskiä olen ollut hautaamassa matkan varrella jo monta kertaa, kun on tullut huonompi hetki tai uusi diagnoosi, mutta aina se on vaan porskuttanut eteenpäin ja tilanne on muuttunut parempaan. Osteopaatilta olen aina varannut ajan kuukausia etukäteen ja joka kerta sanonut, että varataan nyt vielä kahden koiran aika, vaikka ei minulla käynnin aikaan ehkä kahta koiraa enää ole, muutan sen sitten tarvittaessa yhden koiran ajaksi. Kun olen ostanut koirille ison pullon effeöljyä, niin olen jo muutamankin kerran ajatellut, että tämä on nyt ehkä viimeinen iso pullo, jonka ostan. Kipille yksin ei voi ostaa isoa pulloa, kun säilyvyys tulee vastaan. Jne. Mutta tällä hetkellä on lähtölaskenta oikeasti alkanut. Kiitollinen olen saatuani kulkea Vinskin kanssa yli 15 vuotta siitäkin huolimatta, että sillä on ollut selkävikakin pennusta asti.

Asuntoja en ole enää aktiivisesti etsinyt. Ei kuitenkaan kannata muuttaa minnekään jos kokonaisuus ei ole selvästi parempi, ja pelkkä maan tasalla asuminen ei siihen riitä. Muuttorumbakaan ei houkuttele. Olen miettinyt, kannattaako minun edes muuttaa tämän kaupungin sisällä enää. En halua jäädä tänne pysyvästi, niin miksen sitten kerralla muuttaisi kokonaan täältä pois. Nyt vielä jotkut asiat sitovat minua tänne, mutta joskus vielä haluan takaisin vähän pienemmälle paikkakunnalle. Entiselle tai ihan uudelle.

Sitä en sitten tiedä, miten muuttohaluihin vaikuttaa se, jos viimeinenkin koira ehtii kuolla ennen kuin muutto olisi ajankohtainen. Onko sitten enää mitään väliä sillä, miten ja missä asuu. Ei missään ole sitten enää mitään itua. Autiolle saarellekin ottaisin mieluummin mukaan koiran tai useamman kuin ihmisen,  jos valita pitäisi. Elämässä kuuluu olla koira. Piste. En ole minä ilman koiria. 

Kevään mittaan koirat ovat joutuneet pienimuotoisten terrierihyökkäysten kohteiksi. Kipi oli lenkillä ilman Vinskiä, kun sen luokse juoksi ulkoiluttajalta irti päässyt pieni valkoinen terrieri, vähän parsonin näköinen. Se tuli suoraan rähisemään ja hampaitaan esittelemään, Kipikään ei jäänyt sanattomaksi ja koirat pyörivät väkkäränä ympyrää rähjäten. Koska terrierin omistaja vain katsoi tilannetta sivusta, niin yritin itse häätää terrierin pois, jolloin se kävi kiinni hihaan. Varo se puree, sanoi omistaja siinä vaiheessa. No älä. Sattui olemaan kylmä päivä ja minulla toppatokki päällä, joten vain takkiin jäivät hampaankuvat muistoksi mutta iho säilyi ehjänä. Lopulta omistaja sai otettua terrierinsä kiinni, ja ilmeisesti sen hyökkäyksessä oli enemmän ääntä ja uhoa kuin todellista hampaiden käyttöä, koska en ainakaan löytänyt Kipistä vammoja. Hyvä niin, että osumaa otti vain hihani. 

Kipi palautui välikohtauksesta välittömästi ja jatkoi lenkkiä hyväntuulisena. Menimme puistoon, jossa tuli muita koiria vastaan, eikä Kipi reagoinut niihin eikä ole sen jälkeenkään suhtautunut muihin koiriin eri tavalla. Uroksille se joskus muutenkin voi jotain sanoa, mutta ei aina niillekään. Viime aikoina on lenkkireiteillä ollut niin paljon huumaavia narttutuoksuja, että Kipi äskettäin lenkillä vikisi haikeana jopa kahden russelipojan perään. Niiden omistaja kertoi, että sekaisin ovat russelitkin, olivat ensimmäisen kerran sinä päivänä jättäneet jopa syömättä.

Puistossa on taas näyttely

Kaksi russelipoikaa asuu myös meidän rapussa, ja viime viikolla ne olivat tulossa ulkoa rappuun, kun me taas olimme menossa ulos. Omistaja ei huomannut meitä ulko-ovelta ja päästi koirat pitkällä hihnalla hissin ovelle. Olin juuri lähtenyt väistämään kellarin ovelle (ja ehdin liian myöhään hihkaista että täällä muuten on koiria) ja pojat olivat siinä nokka kellarin ovelle ja takapuolet hissin suuntaan. Mitään rähinää ei tullut, mutta toinen russeli tarttui muina koirina Vinskin häntään ja jäi siihen roikkumaan. Reikiä en jälkeenpäin hännästä löytänyt, mutta eihän niitä aina karvan seasta löydäkään. Vinski-raasu, hännästä vetäminen ei tee mitenkään hyvää selkävaivaiselle koiralle tai ole muutenkaan kovin mukavaa. Vinski ei reagoinut millään lailla hännässä roikkuvaan terrieriin, odotti vain rauhassa että avaan kellarin oven ja matka jatkuu.

Viime viikolla kävimme pienimuotoisella retkellä meidän entisillä kulmilla, sillä pitihän Vinskin vielä päästä siellä käymään. Retki tehtiin Vinskin ehdoilla, joten kävelimme ensin lyhyen matkan rantaan ja pidimme evästauon, minkä jälkeen hengailimme nurtsilla, katselimme lintuja ja nautimme auringosta ja tuulesta. Sitten kävelimme autolle ja pidimme siellä pienen lepotauon, minkä jälkeen ajoimme ulkoilureitin varteen ja teimme siellä ihan pienimuotoisen lenkin. Kävelymatka parkkipaikalta sinne olisi ollut Vinskille turhan pitkä, mutta näin se pääsi fiilistelemään tuttua reittiä, jossa ennen kuljimme joka päivä. Kotimatkalla pysähdyimme vielä jaloittelemaan metsään. Kotona oli retken jälkeen väsyneitä ja onnellisia koiria. 

Loppuvuoden kuulumisia ja identiteettikriiseilyä

Vinski kävi vaihteeksi eläinlääkärissä heti marraskuun alussa. Ei ollut sen isommasta asiasta kyse kuin että sen kannuskynsi oli murtunut, ja samalla kontrolloitiin entiset vaivat. Kannuskynsi oli tällä kertaa murtunut poikittain eikä ollut ollenkaan niin kipeä kuin aiemmat pitkittäin murtuneet ja revenneet kynnet. Se ehti myös löystyä ennen eläinlääkäriaikaa ja irtosi lopulta ihan vain nyppäämällä, tai siis se murtunut osa irtosi, ei koko kynsi.

Olin ollut huolissani siitä, että kynsi joudutaan taas kuorimaan ja Vinski joudutaan rauhoittamaan. Eläinlääkäri oli samaa mieltä siitä, ettei rauhoitus olisi Vinskille hyvä juttu, mutta kertoi, että näitä voidaan hoitaa puudutuksessa ja kuorimista kannattaa joka tapauksessa välttää, koska se vain hidastaa paranemisprosessia. Vinskiltä on kahdesti aiemmin mennyt kannuskynsi, ja molemmilla kerroilla kynsi on kuorittu ja Vinski rauhoitettu toimenpiteen ajaksi. Tällä kertaa ei edes puudutusta tarvittu. Kipiltäkin on kannuskynsi murtunut kerran, mutta muilta koiriltani ei koskaan.

Vinskiltä otettiin myös veriarvot. Munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat hieman nousseet huhtikuusta, kaikki muut arvot olivat viitteissä. Sydämestä kuului lievä systolinen sivuääni vasemmalta puolelta rintakehää, 2/6 voimakkuudeltaan. Meibomin rauhaskasvain oli taas kasvanut hieman, samoin yksi vatsassa oleva patti. Reiden infiltroiva lipooma oli muuttanut muotoaan ja on nyt vähän kookkaampi, minkä olin toki huomannut itsekin. Ei se vielä ollenkaan haittaa liikkumista eikä Vinski arista sitä. Eläinlääkäri totesi Vinskin olevan hauraampi kuin ennen, lihaksia oli hävinnyt, mutta hän kehotti meitä lähtemään vielä elämään normaalia arkea.

Oli hyvä taas kontrolloida vanhuskoiran vaivat, koska itse voi joillekin jutuille sokeutua kun näkee koiran joka päivä. Voi jäädä huomaamatta, että koiran tilanne on huonontunut merkittävästi, kun se ei aina tapahdu hetkessä vaan vähitellen. Ja voi käydä niinkin, että huonompana hetkenä kuvittelee että nyt se oli tässä, koiran tilanne on niin huono, että kohta on alettava katsoa aikaa viimeiselle piikille. Ja kuitenkin kyse voi olla vain hetkellisestä notkahduksesta eikä mitään isompaa muutosta ole tapahtunut, näitä voi välillä vanhuskoiran kanssa tulla. Hyvä oli kuulla se, ettei minulta ollut jäänyt mitään ihmeempää huomaamatta, ja ettei mitään radikaalia ja kauheaa löytynyt. 

Kipi oli mukana lääkärissä, koska en halunnut jättää sitä yksin kotiin keräämään energiaa tuntien ajaksi. Perillä en viitsinyt jättää sitä autoonkaan, koska ilma oli kolea ja klinikalla menee aina aikaa ja ympäristö siellä on aika levoton. Jouduin sitten kyllä huokailemaan, että olisi tuo pikku pirulainen pitänyt kotiin tai autoon jättää, kun se oli tavallistakin rasittavampi huomionhakuisuudessaan. Aina se on siinä suhteessa rasittava, että eipä siinä mitään uutta ole, mutta se alkaa ilmeisesti olla liiankin kotonaan klinikalla nykyään. Joskus aiemmin sitä sentään turistinakin jännitti sen verran, ettei se vaatinut huomiota yhtä sinnikkäästi kaiken aikaa. Koska eihän se voinut olla varma, jos joutuisi itse johonkin toimenpiteeseen. Nykyään sitä ei tunnu haittaavan toimenpiteetkään.

Kipi yritti siis koko ajan tunkea itseään eläinlääkärin luokse ja malttoi noudattaa paikallaolokehotuksia vain pari sekuntia kerrallaan. Onnistuin välillä parkkeeraamaan sen pöydän alle ja astumaan sen hihnan päälle, niin ettei se yltänyt siitä fyysisesti häiritsemään eläinlääkäriä, mutta silloinkin se loikki innoissaan koko ajan. Yhtä Kipi-show'ta koko käynti. Ymmärrän kyllä, että tuo on paha paikka ihmisrakkaalle koiralle, joka saa mielestään aivan liian vähän seurustella muiden ihmisten kuin emäntänsä kanssa, mutta saisi sillä vähän enemmän itsehillintää olla...

Jokin aika sitten lenkillä eräs mies kysyi, saako hänen koiransa tervehtiä koiriani. Koska kyseessä oli narttu, niin suostuin. Pojat tervehtivät tyttökoiran pikaisesti, ja sitten ne menivät yksissä tuumin kerjäämään huomiota mieheltä ja olisivat halunneet jäädä siihen pidemmäksikin aikaa. Lopulta niille oli tärkeämpää saada seurustella ihmisen kanssa, eivätkä koirat puolin ja toisin riehaantuneet toisistaan kohteliaita tervehdyksiä enempää. Kyllä se niin on, että koirani ovat ihmiskoiria ja minä taas olen koiraihminen.

Marraskuun puolivälissä sitten oli vuorossa reissu osteopaatille. Hän oli muuttanut vastaanottonsa vanhasta tutusta paikasta autotalliinsa, mutta pojat pitkäaikaisina asiakkaina tietenkin ymmärsivät jutun juonen heti. Kipi asettui välittömästi hoitoalustalle kyljelleen ja pysyi siinä hievahtamatta tyytyväisenä käsittelyn ajan, vain niskan käsittelyn aikana se nosteli päätään ja vastusteli lievästi. Niskassa olivat isoimmat ongelmat ja kireydet nyt, erityisesti jänne oli reagoinut. 

Vinski makasi käsittelyn ajan mahallaan. Ennen sekin on käsitelty kyljellään, mutta nyt se ei ollut halukas menemään kyljelleen. Puolenvaihtoa se on kyljellään jännittänyt, sen on pitänyt antaa ensin nousta seisomaan ja sitten pyytää asettumaan toiselle kyljelleen, kun taas Kipin on aina voinut kiepauttaa suoraan kylkimakuulta toiselle kyljelle vaivattomasti. Se on niin rento ja luottavainen. Vinskin annetaan itse valita, pakottamaan ei ruveta. Kraniohoidossa se yleensä istuu tai seisoo.

Osteopaatin uusi vastaanottotila oli aiempaa pienempi, eikä siellä voinut kytkeä Kipiä minnekään kiinni. Niinpä Kipi hillui tilassa vapaana Vinskin käsittelyn aikana ja tuli välillä hoitomatolle hyppimään tai yritti tunkea itseään osteopaatin syliin. Osteopaatti oli luottavainen, että se vähitellen rauhoittuu, mutta minä koirani tuntien en uskonut sen rauhoittuvan kuin aikaisintaan Vinskin hoidon lopussa. Eikä se mitään rauhoittumisen merkkejä osoittanutkaan, kävi melkein hyppäämässä Vinskin päällekin. Ei minullakaan ollut keinoja pitää sitä aisoissa, kun tarvitsin käteni Vinskin avustamiseen, jotta se pysyisi rauhassa aloillaan matolla. Niinpä kävin viemässä Kipin autoon. Onneksi auto oli lämmennyt hyvin matkan aikana eikä ollut ehtinyt jäähtyä, mutta puin varuiksi vielä Kipille takin.

Kipi on välillä uuvuttavan itsepintainen. Minulla ei ole ollut toista noin itsepäistä koiraa. 

Muistan hyvin, kun vuosia sitten opetin koko laumalle parempaa uloslähtökäytöstä. Muut pääsivät äkkiä jyvälle ja alkoivat käyttäytyä hillitysti, ja Kipikin ihan varmasti ymmärsi yskän, mutta ei luovuttanut, ei sitten millään. Kasvattaja taannoin sanoi siitä, että se oli kyllä pentueen pienin, mutta sinnikäs. Ja sellainen se todellakin on, sekä hyvässä että pahassa. 

Olisin kyllä saanut Kipin sekä eläinlääkärin että osteopaatin vastaanotolla ruotuun, jos olisin ärähtänyt sille kunnolla. Mutta paikka ei ollut oikea sellaiseen, enkä muutenkaan sellaista yleensä harrasta. Joskus olen silti tiukan paikan tullen niin tehnyt ja siitä tiedän, että siinä vaiheessa Kipikin uskoo. Mutta ei ärähtely opeta koiralle mitään ainakaan kovin pitkäkestoisesti, katkaisee vain käytöksen hetkeksi. Tilanteet pitäisi ratkoa ihan muita reittejä, mutta minä en ole riittävän ovela ja sinnikäs tuolle koiralle... 

Kyllä Kipi osaa tottelevainenkin olla. Vapaana ollessaan se noudattaa hyvin pysähtymis- ja luoksetulokäskyjä. Sillä on vain tietyt asiat, joiden kohdalla se on itsepäinen ja kovakorvainen. Se on ollut koiristani haastavin opettaa pois hihnassa vetämisestä, ja vieläkin tulee tilanteita joissa se ei malta olla vetämättä. Pari koiristani on ollut luonnostaan sellaisia, etteivät ne koskaan vetäneet hihnassa, jotkut on ollut helppo opettaa siitä pois ja joidenkin kanssa on saanut tehdä ihan kunnolla työtä. Ja sitten on Kipi. Onhan koiran toki myös helpompi oppia miten jokin asia tehdään kuin oppia olemaan tekemättä jotain, mikä kaiken lisäksi saattaa olla sille hyvinkin palkitsevaa.

Vinskillä oli jotain pieniä tiukkuuksia kropassaan, mutta lapojen väli oli nyt aiempaa parempi. Yleisvointi näytti osteopaatinkin mielestä ikäisekseen hyvältä. Hyvä juttu, kun on useampia ammattilaisia tukena ja silminä näissä asioissa.

Kun osteopaattikäynnin jälkeen kävimme ensimmäistä kertaa metsässä, niin sain ällistyä. Kipi laukkasi riemuissaan useampaankin otteeseen, vaikkei se aikoihin enää ole juurikaan laukannut. Vinskikin laukkasi hetken ja oli hyvin energinen. Olin ihan monttu auki, että mitähän taikapölyä osteopaatti niihin oli ripotellut. Harvoin näkee koirissa noin isoa eroa käsittelyn jälkeen. Samalla reissulla kävimme meidän entisillä kulmilla, söimme eväät rannassa ja koirat saivat jäljestää nurtsilla. Se olikin oletettavasti viimeinen kerta, kun tänä vuonna ajettiin jälkeä tai syötiin eväitä ulkona.

Osteopaattikäynnin jälkeen menin myös valjasostoksille siltä varalta, että Kipin käyttämillä valjailla oli osuutta sen niskaongelmiin. Se oli viime ajat käyttänyt entisiä nuorena poikana saamiaan valjaita, kun annoin sen käytössä aiemmin olleet Draaman perintövaljaat pysyvästi Vinskille. Halusin siirtää Vinskin kokonaan pois pannasta, jotta voisin tarvittaessa tukea sitä valjaista esimerkiksi liukkailla alustoilla. 

Kipin omat valjaat olivat periaatteessa ihan asialliset y-valjaat, mutta ne olivat hankalammat pukea päälle, ja jos Kipi joskus hetken veti niissä, niin näppituntuma omaan käteen oli huonompi kuin Draaman valjaissa. Osteopaattikin totesi Draaman perintövaljaat paremmiksi jo siksikin, että niissä oli leveämpi rintaosa. Mielessä oli jo aiemmin ollut hankkia toiset samanlaiset, jotta molemmilla olisi kätevät ja kunnolliset valjaat. Mutta Vinski kuitenkin kuolisi heti uusien valjaiden hankkimisen jälkeen, valjaat jäisivät turhiksi ja rahaa olisi mennyt hukkaan. Hylkäsin siis ajatuksen, mutta osteopaattikäynti käänsi pääni. Ja minä kun luulin, että ne Draamankin valjaat jäisivät turhiksi sen poismenon jälkeen, ja nyt hankin jo toiset samanlaiset!

Juttelimme taas osteopaattikäynnin aikana myös koirattomuudesta. Se on teema, joka sattuneesta syystä mietityttää ja josta joskus puhun niille, jotka jaksavat kuunnella (tai eivät pääse karkuun😁). Mitenköhän paljon olen jutuillani piinannut osteopaattia ja kraniohoitajia vuosien mittaan... Syyskuisella käynnillä juttelimme osteopaatin kanssa siitä, että on paljon muitakin kuin minä, jotka eivät enää jatkossa voi eläimiä ottaa. Ja että se on väärin. Sellaiseksi maailma nyt vain on mennyt.

Hirvittää kyllä miettiä, että mitenköhän paljon nytkin on lemmikkejä, jotka eivät pääse tarvittaessa lääkäriin tai joiden sinne viemistä viivytetään kalliiden hintojen takia. Ja kuinka paljon menetetään hyviä potentiaalisia koteja tämän vuoksi, vaikka kodittomia eläimiä on muutenkin maailma surullisen pullollaan. No toki vain pieni osa ihmisistä muutenkaan ottaa nimenomaan kodittoman eläimen.

Kuulemma täällä meilläkin on viime aikoina selvästi kasvanut eläinsuojeluyhdistyksille luovutettujen eläinten määrä, ja niillä on usein kalliiksi tulevia hoitamattomia vaivoja. Surullinen tilanne, joka ei ainakaan helpottumassa ole.

Itse olen siinä kohtaa elämää, että voisin hyvin ottaa myös kodinvaihtajia tai rescue-eläimiä, jos muuten voisin eläimiä vielä ottaa. Mitään tarvetta tavoitteelliseen harrastamiseen ja koiran valitsemiseen sen perusteella ei enää ole. Ja kuten olen itsekin saanut konkreettisesti huomata, niin ei edes valitsemalla ole mitään takeita saada harrastuskoiraa. Yllätyksiä voi aina tulla terveyden ja muiden asioiden kanssa. Ihan yhtä lailla kasvattajalta otetun pennun kuin rescuenkin kanssa.

Koiraharrastuksista luopuminen oli joka tapauksessa pitkä ja raastava prosessi ja aiheutti ison identiteettikriisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna mitä koirista luopuminen tulee olemaan. Minun pitää sen jälkeen löytää itseni kokonaan uudestaan ja miettiä kuka olen. Todennäköisesti kadotan itseni kokonaan ja huomaan, ettei elämää koirien jälkeen ole. Tai sitten lähden jonnekin vaikkapa pelastamaan kilpikonnia. 

Identiteettini on hieman elänyt jo koirallisena aikanakin. Huomaan sen pelkästään lukemalla joitain vanhempia blogipäivityksiä. Minulla oli aiemmin vahva harrastavan koiraihmisen identiteetti ja tarkastelin asioita pitkälti siitä näkökulmasta. Sittemmin se näkökulma on jäänyt taka-alalle. Jotkut luopumisprosessin aikaiset päivitykset tuntuvat vähän vierailtakin, mutta silloin oli vaikea hyväksyä sitä, että koko ajan vedettiin matto jalkojen alta. Draaman aikana sitten omaksuin sairaan koiran omistajan identiteetin, eikä se mihinkään ole hävinnyt nyt kun elän kahden vanhan ja vaivaisen koiran kanssa. 

Oikein pysähdyin taas miettimään, miten paljon koirat ovat elämääni vaikuttaneet. Olisin aivan toinen ihminen ilman niitä ja koko elämä olisi mennyt toisin, en toki tiedä miten. Asuinpaikkani olisivat olleet aivan toisia. En olisi tuntenut samoja ihmisiä.

Ilman koiria hyllyssä ei olisi samoja kirjoja eikä seinillä samoja kuvia. Some näyttäisi ihan erilaiselta. Kotona ei olisi ketään läsnä eikä tulisi välillä laskemaan päätään polvelleni ja pyytämään hellyyttä. Koirankarvoja ei olisi joka paikassa. Kukaan ei veisi minua säännöllisesti ulos. Joskus kun olen lenkille lähtiessä ollut väsynyt ja miettinyt, että tällä kertaa tehdään tavallista lyhyempi lenkki, niin lähes poikkeuksetta mieli on muuttunut pian ulos päästyämme ja olemme tehneet ihan normaalin lenkin. Ulkona piristyy aina, mutta kynnys lähteä lenkille varmasti kasvaa huimasti koirien mentyä. Koiralenkit ovat ihan parhautta.

Ilman koiria elämässä olisi ollut vähemmän myös huolta ja rahanmenoa, mutta puuttumaan olisi jäänyt mittaamaton määrä kokemuksia, iloa ja kumppanuutta. Lopulta elämä olisi ollut paljon köyhempää ja tylsempää ilman. Ja varmasti olisi jo järki mennyt ilman koiria tässä maailmassa, joka niin monessa suhteessa on ihmisen toimesta kova, kylmä ja mielipuolinen. No okei, meinasi se järki joskus lähteä esimerkiksi Draaman sairastelun aikanakin.

Aiemmin syksyllä olisin päässyt muuttamaan rivariin ja vieläpä lähelle hyviä lenkkimaastoja meidän entiseen asuinkuntaan, mutta se jäi toteutumatta, kun jäin kiinni pariin yksityiskohtaan. Nyt ottaa tosissaan päähän, koska Kipille tuli heti päätöksen jälkeen taas ongelmia rappukäytävässä liikkumisen kanssa. Ehkä ne riskit vain olisi pitänyt ottaa ja muuttaa. Entä jos toista tilaisuutta ei tule ja Kipikään ei enää pääse missään muualla asumaan. Siitä tuskin koskaan tulee täysin varmaa rappukäytävässä kulkijaa, se on herkkä pienille vastoinkäymisille, vaikka on välillä ollut varman ja huolettomankin oloinen.

Soisin Kipille pääsyn ulos ilman rappukäytävässä ja hississä kulkemista. Vinskille myös, mutta sillä ei ole asian kanssa samoja ongelmia. Toisaalta aina me sinne ulos olemme selvinneet. Eikä sinne kestä kauan päästä, äkkiä tuon yhden kerrosvälin hurauttaa hissillä ja sitten jo pääseekin astelemaan metsäpolulle. Voisi olla huonomminkin. 

Piha ei ole meille mikään pakollinen asia, tärkeämpää olisi tuo suora ulospääsy ilman rappukäytävässä kulkemista. Koirat eivät pihalla edes viihtyisi ilman minua. Näin oli jo silloin, kun asuimme omakotitalossa maalla. Etenkään kylmänä vuodenaikana ei tulisi paljon pihalla oltua, mutta olisihan piha tosi kiva olla olemassa tietenkin. Ulos pojat kyllä pääsevät nytkin tarpeeksi, kun käymme siellä yleensä viisi kertaa päivässä.

Kipille tosiaan tuli rappukäytävässä kulkemisessa aiemmin syksyllä taas takapakkia, kun olimme lähdössä ulos ja hissin vieressä oli naapurin ovi auki. Kipi ei pystynyt kiertämään ovea, koska se haluaa kulkea seinänviertä pitkin. Lopulta sain sen jotenkin kannustettua tulemaan oven ohi, mutta oviaukon kohdalla se päätti mennä naapurin eteiseen turvaan. Sain sen sieltä pois, tilasin hissin, se saapui ja ovi aukesi. Vinski astui normaalisti hissiin sisälle, mutta Kipi kyhjötti aloillaan, vieläkin järkyttyneenä siitä, että häneltä oli turvallinen seinänvierusta riistetty, ja päättikin äkkiä pyrkiä takaisin turvaan naapurin eteiseen. Nopeasti nappasin kiinni sen valjaista ja lennätin sen hissiin, ennen kuin olisi käynyt jotain peruuttamatonta. 

Jälkiviisaana tiedostan, että minun olisi tietenkin pitänyt joko laittaa se naapurin ovi itse kiinni tai odottaa niin kauan, että naapuri itse tulee sen sulkemaan. En vain osannut varautua tuollaisiin seurauksiin. Tapahtuman jälkeen Kipi kulki entistä tiukemmin pitkin seinänviertä, empi joskus uloslähtöä ja heittäytyi kerran hissin ovella melkein bambi liukkaalla jäällä -asentoon, kun hissin tulo oli kestänyt tavallista pidempään ja hissin edessä tuli turvaton olo. 

Viime aikoina tilanne oli jo aika lailla normalisoitunut, mutta viime viikolla taas sattui ja tapahtui. Juttelin naapurin kanssa ovenraossa, ja Vinski sieltä eteisestä päättäväisesti tunki selkäni takaa rappuun ja nautiskeli sitten tyytyväisenä naapurin rapsutuksista. Kipi halusi myös kovasti tulla, mutta sillä ei rohkeus riittänyt. Ei, vaikka lenkille lähdöt jo onnistuivat hyvin. Se tiedosti itsekin, että tilanne oli ihan eri. Ehdotin, että naapuri olisi siirtynyt meille sisälle juttelemaan, mutta ei mokoma suostunut, ettei unohdu sinne. 

Aikaa kului (juu, unohtui sitten rappukäytävään naapuri 😁), juttua riitti ja Vinski nautti edelleen rapsutuksista. Sitten lopulta Kipi rohkaisi mielensä ja astui myös varovasti seinää pitkin käytävälle tervehtimään naapuria. Paljon hillitymmin kuin mitä se yleensä tekisi. Se joutui uudestaan ongelmiin, kun päätti haluta takaisin sisälle. Sen oli pakko joko luopua sienänvierustasta ja kääntyä ympäri tai peruuttaa koko matka seinänviertä pitkin, mitkä molemmat ovat sille rappukäytävässä haastavia asioita. Lopulta se peruutti varovasti pari askelta ja lähti sitten pyörähtämään ympäri - ja lakosi käytävälle ihan bambiksi.

Pelkäsin, miten meidän uloslähtöjen kanssa tällä kertaa käy, mutta toistaiseksi Kipi on lähtenyt lenkeille ihan hyvin. Minä opin tällä kertaa sen, etten päästä sitä jatkossa tuolla tavalla tervehtimään ketään rappuun. Eipä sellaisia tilanteita yleensä tulekaan. Korvien välissähän tuo ongelma eniten on, vaikka on se käytävä liukaskin. Mutta Vinski pystyy ihan hyvin kulkemaan käytävällä muuallakin kuin seinän vieressä, ja myös peruuttamaan tai kääntymään menettämättä tasapainoaan, vaikka sen kroppa on Kipiä huterampi. Ja Kipikin kulkee ulkona arastelematta kaikilla pinnoilla, peilijäälläkin. Ei se ole mitään sisäpintojakaan arastellut muualla kuin täällä.

Olen aina valinnut asuinpaikat koirien ehdoilla, vaikka kompromissejakin on pitänyt tehdä. Nykyisen asunnon suhteen etenkin, ja seurauksista maksetaan vieläkin. Enimmäkseen olen koirien kanssa asunut maan tasolla. 

Olenkin miettinyt, miten haluan asua ilman koiria. Kuka olen sitten. Jos olisin muuttanut siihen rivariin, niin olisinko esimerkiksi halunnut jäädä siihen koirien jälkeen, kun asunto olisi muistuttanut siitä, että sinne muutettiin etupäässä koirien takia. Että ne olivat siellä eivätkä ole enää. 

Tilanne on hankala juuri siksi, ettei minulla enää kovin montaa vuotta koiria ole. Jos vielä muutamme, niin pitäisikö asunto valita pelkästään koirien ehdoilla vai miten paljon pitäisi miettiä pelkästään omia tarpeita. Ja miten ne erottaa toisistaan, kun ne menevät limittäin. Helppo ulospääsy on tällä hetkellä vähintään yhtä paljon oma etuni kuin koirienkin. Minulla on muutenkin vielä niin vahva koiraihmisen identiteetti, etten osaa ajatella koirattoman itseni asumistoiveita.

Vai jäädäänkö vain suosiolla tähän asumaan ja kiroan sitten koirien loppuelämän ajan rappukäytävää ja muita epäkohtia. No en hitto tiedä.

Kerrostaloista en ole koskaan erityisemmin tykännyt, joten se asia ei liity pelkästään koiriin, mutta asumiseen liittyy niin paljon yksityiskohtia, etten ehdoton ole siinäkään. Ei sympaattinen mummonmökkikään mikään paratiisi ole, jos siellä esimerkiksi on hullu naapuri, jonka iso ja holtiton koira välillä sukkana hyökkää omalle pihalle koirien kimppuun, jopa antautuvan vanhuskoiran päälle. Nimim. kokemusta on.

Ennen joulua Vinski kävi taas kraniohoidossakin. Sen liikkuminen oli pysynyt hyvällä tasolla osteopaatin jälkeen, mutta kävimme huollossa, koska sen kroppa on viime aikoina vaatinut aika tiheää huoltoa, ja joulun takia väli olisi muuten voinut venyä turhan pitkäksi. Laitettavaa oli nyt rintarangassa, mutta muuten kroppa oli pysynyt aika hyvänä. 

Kipi oli myös mukana kraniossa turistina, koska vastaanotolla on vaaka ja minulla on tapana punnita se aina siellä käydessä, ja tällä kertaa myös tiesin, ettei ongelmia pitäisi tulla. Eikä tullutkaan, kraniohoitaja piti Vinskin itse tiukasti hyppysissään käsittelyn ajan ja omat käteni jäivät vapaiksi Kipin pitelemiseen. 

Koska aikaa jäi, niin Kipikin pääsi pikaiseen käsittelyyn. Se asettui heti pyytämättä kyljelleen, ja kun kraniohoitaja olisi halunnut sen hetkeksi nousevan, niin se ei hievahtanutkaan! Se on niin ehdollistunut kyljellä makaamiseen ja nauttii käsittelystä. Hoitaja muistutti minua Kipin väkivaltaisista alkuajoista ja siitä, miten pitkän matkan se on tähän tilanteeseen kulkenut. Kipi aloitti huollossa käymisen alle vuoden iässä ja oli pitkään niin jumissa, ettei käsittely tuntunut hyvältä ja sitä piti välillä vastustella. Silloin se ei todellakaan suostunut asettumaan kyljelleen.

Draaman syntymäpäivä oli kaksi viikkoa sitten. Se syntyi maagisella päivämäärällä 12.12.12 ja olisi nyt täyttänyt 12 vuotta. Tämä oli jo kolmas syntymäpäivä, kun se ei enää ollut täällä. Se on vieläkin haikeaa, iän puolesta se voisi olla täällä vielä monta vuotta. Sen emä porskuttaa yhä, ja emänemäkin eli hyvin vanhaksi. Draaman aika lähteä tuli aiemmin, mutta vaiheikkaan elämän se ehti elää.

Kynttilä paloi Draaman muistolle ja syntymäpäivän kunniaksi.

Vanha vihollisemme liukkaus on taas täällä, joten saa nähdä millaiset vaikutukset sillä kumpaisenkin koiran kroppaan on. Molemmat ovat jo lievästi liukastelleet. Olosuhteet ovat olleet niin kammottavat, ettei ole tiennyt minne jalkansa asettaisi, ja ulkona tekisi joskus mieli vain itkeä. Tätä sitten pahimmillaan vielä seuraavat neljä kuukautta. Vaatii luovuutta ja erikoisia ratkaisuja, että saa pahimmilla keleillä jonkinlaiset lenkit tehtyä.

Onneksi tällä hetkellä kävelytiet alkavat olla melko sulia, vaikkakin ärsyttävästi sepeliä täynnä, ja metsässä on paljaita laikkuja. Hiekkatiet ja metsäpolut ovat olleet tähän asti umpijäässä, emmekä ole päiväkausiin päässeet meidän normaaleille lenkkireiteille edes kääntymään. Nyt ne alkavat sulaa, mutta ihan vielä ei kokonaista lenkkiä pysty tekemään. Ja sitten kun reitit sulavat kokonaan, niin mistä vetoa, että heti tulee uutta lunta ja heti perään plusasteita ja vesisadetta ja sitten ehkä pakkasta ja kaikki alkaa alusta. Sellaisia talvet ovat täällä olleet.

Alla olevan kuvan ottamishetkellä muutama päivä sitten tuon hiekkatien jääpinta oli vielä jollain lailla kulkukelpoinen, mutta muuttui jo samana päivänä mahdottomaksi kulkea.

Vinski on aina ollut vähän hajamielinen professori tai Hessu Hopo. Nyt vanhana tämä puoli korostuu. Vinskillä on välillä tapana  mennä oven saranapuolelle odottamaan oven aukeamista ja uloslähtöä. Siinä se tuijottaa nurkkaa eikä tajua olevansa väärällä puolella. Joskus kun se kotona havahtuu levosta eikä heti näe missä olen, lähtee se etsimään. Sitten se saattaa jäädä tuijottamaan odottavasti valitsemaansa kohteeseen, esimerkiksi kylppärin ovelle, vaikken ole siellä, ja olen itse asiassa yleensä ihan lähellä, mutta en Vinskin näkökentässä. Kovasti se ilahtuu kun lopulta bongaa minut. Sillä on myös taipumus olla usein tielläni ja yrittäessään väistää se on entistä pahemmin tielläni ja saan taiteilla etten kompastuisi siihen. Rakas hömppä.

Vinski on jo nyt vanhimmaksi elänyt koirani. Tämä titteli oli aiemmin Nastalla, mutta nyt Vinski on ylittänyt sen eliniän yli kahdella kuukaudella. Ei elämä mikään pituuskilpailu ole, mutta olen kiitollinen ettei Vinski lähtenyt liian pian Draaman jälkeen ja että olen saanut vielä tämän ajan elää kahden koiran kanssa.  Siinä onkin taas yksi identiteettikriisin paikka, kun koiramäärä hupenee yhteen.