Loppuvuoden kuulumisia ja identiteettikriiseilyä

Vinski kävi vaihteeksi eläinlääkärissä heti marraskuun alussa. Ei ollut sen isommasta asiasta kyse kuin että sen kannuskynsi oli murtunut, ja samalla kontrolloitiin entiset vaivat. Kannuskynsi oli tällä kertaa murtunut poikittain eikä ollut ollenkaan niin kipeä kuin aiemmat pitkittäin murtuneet ja revenneet kynnet. Se ehti myös löystyä ennen eläinlääkäriaikaa ja irtosi lopulta ihan vain nyppäämällä, tai siis se murtunut osa irtosi, ei koko kynsi.

Olin ollut huolissani siitä, että kynsi joudutaan taas kuorimaan ja Vinski joudutaan rauhoittamaan. Eläinlääkäri oli samaa mieltä siitä, ettei rauhoitus olisi Vinskille hyvä juttu, mutta kertoi, että näitä voidaan hoitaa puudutuksessa ja kuorimista kannattaa joka tapauksessa välttää, koska se vain hidastaa paranemisprosessia. Vinskiltä on kahdesti aiemmin mennyt kannuskynsi, ja molemmilla kerroilla kynsi on kuorittu ja Vinski rauhoitettu toimenpiteen ajaksi. Tällä kertaa ei edes puudutusta tarvittu. Kipiltäkin on kannuskynsi murtunut kerran, mutta muilta koiriltani ei koskaan.

Vinskiltä otettiin myös veriarvot. Munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat hieman nousseet huhtikuusta, kaikki muut arvot olivat viitteissä. Sydämestä kuului lievä systolinen sivuääni vasemmalta puolelta rintakehää, 2/6 voimakkuudeltaan. Meibomin rauhaskasvain oli taas kasvanut hieman, samoin yksi vatsassa oleva patti. Reiden infiltroiva lipooma oli muuttanut muotoaan ja on nyt vähän kookkaampi, minkä olin toki huomannut itsekin. Ei se vielä ollenkaan haittaa liikkumista eikä Vinski arista sitä. Eläinlääkäri totesi Vinskin olevan hauraampi kuin ennen, lihaksia oli hävinnyt, mutta hän kehotti meitä lähtemään vielä elämään normaalia arkea.

Oli hyvä taas kontrolloida vanhuskoiran vaivat, koska itse voi joillekin jutuille sokeutua kun näkee koiran joka päivä. Voi jäädä huomaamatta, että koiran tilanne on huonontunut merkittävästi, kun se ei aina tapahdu hetkessä vaan vähitellen. Ja voi käydä niinkin, että huonompana hetkenä kuvittelee että nyt se oli tässä, koiran tilanne on niin huono, että kohta on alettava katsoa aikaa viimeiselle piikille. Ja kuitenkin kyse voi olla vain hetkellisestä notkahduksesta eikä mitään isompaa muutosta ole tapahtunut, näitä voi välillä vanhuskoiran kanssa tulla. Hyvä oli kuulla se, ettei minulta ollut jäänyt mitään ihmeempää huomaamatta, ja ettei mitään radikaalia ja kauheaa löytynyt. 

Kipi oli mukana lääkärissä, koska en halunnut jättää sitä yksin kotiin keräämään energiaa tuntien ajaksi. Perillä en viitsinyt jättää sitä autoonkaan, koska ilma oli kolea ja klinikalla menee aina aikaa ja ympäristö siellä on aika levoton. Jouduin sitten kyllä huokailemaan, että olisi tuo pikku pirulainen pitänyt kotiin tai autoon jättää, kun se oli tavallistakin rasittavampi huomionhakuisuudessaan. Aina se on siinä suhteessa rasittava, että eipä siinä mitään uutta ole, mutta se alkaa ilmeisesti olla liiankin kotonaan klinikalla nykyään. Joskus aiemmin sitä sentään turistinakin jännitti sen verran, ettei se vaatinut huomiota yhtä sinnikkäästi kaiken aikaa. Koska eihän se voinut olla varma, jos joutuisi itse johonkin toimenpiteeseen. Nykyään sitä ei tunnu haittaavan toimenpiteetkään.

Kipi yritti siis koko ajan tunkea itseään eläinlääkärin luokse ja malttoi noudattaa paikallaolokehotuksia vain pari sekuntia kerrallaan. Onnistuin välillä parkkeeraamaan sen pöydän alle ja astumaan sen hihnan päälle, niin ettei se yltänyt siitä fyysisesti häiritsemään eläinlääkäriä, mutta silloinkin se loikki innoissaan koko ajan. Yhtä Kipi-show'ta koko käynti. Ymmärrän kyllä, että tuo on paha paikka ihmisrakkaalle koiralle, joka saa mielestään aivan liian vähän seurustella muiden ihmisten kuin emäntänsä kanssa, mutta saisi sillä vähän enemmän itsehillintää olla...

Jokin aika sitten lenkillä eräs mies kysyi, saako hänen koiransa tervehtiä koiriani. Koska kyseessä oli narttu, niin suostuin. Pojat tervehtivät tyttökoiran pikaisesti, ja sitten ne menivät yksissä tuumin kerjäämään huomiota mieheltä ja olisivat halunneet jäädä siihen pidemmäksikin aikaa. Lopulta niille oli tärkeämpää saada seurustella ihmisen kanssa, eivätkä koirat puolin ja toisin riehaantuneet toisistaan kohteliaita tervehdyksiä enempää. Kyllä se niin on, että koirani ovat ihmiskoiria ja minä taas olen koiraihminen.

Marraskuun puolivälissä sitten oli vuorossa reissu osteopaatille. Hän oli muuttanut vastaanottonsa vanhasta tutusta paikasta autotalliinsa, mutta pojat pitkäaikaisina asiakkaina tietenkin ymmärsivät jutun juonen heti. Kipi asettui välittömästi hoitoalustalle kyljelleen ja pysyi siinä hievahtamatta tyytyväisenä käsittelyn ajan, vain niskan käsittelyn aikana se nosteli päätään ja vastusteli lievästi. Niskassa olivat isoimmat ongelmat ja kireydet nyt, erityisesti jänne oli reagoinut. 

Vinski makasi käsittelyn ajan mahallaan. Ennen sekin on käsitelty kyljellään, mutta nyt se ei ollut halukas menemään kyljelleen. Puolenvaihtoa se on kyljellään jännittänyt, sen on pitänyt antaa ensin nousta seisomaan ja sitten pyytää asettumaan toiselle kyljelleen, kun taas Kipin on aina voinut kiepauttaa suoraan kylkimakuulta toiselle kyljelle vaivattomasti. Se on niin rento ja luottavainen. Vinskin annetaan itse valita, pakottamaan ei ruveta. Kraniohoidossa se yleensä istuu tai seisoo.

Osteopaatin uusi vastaanottotila oli aiempaa pienempi, eikä siellä voinut kytkeä Kipiä minnekään kiinni. Niinpä Kipi hillui tilassa vapaana Vinskin käsittelyn aikana ja tuli välillä hoitomatolle hyppimään tai yritti tunkea itseään osteopaatin syliin. Osteopaatti oli luottavainen, että se vähitellen rauhoittuu, mutta minä koirani tuntien en uskonut sen rauhoittuvan kuin aikaisintaan Vinskin hoidon lopussa. Eikä se mitään rauhoittumisen merkkejä osoittanutkaan, kävi melkein hyppäämässä Vinskin päällekin. Ei minullakaan ollut keinoja pitää sitä aisoissa, kun tarvitsin käteni Vinskin avustamiseen, jotta se pysyisi rauhassa aloillaan matolla. Niinpä kävin viemässä Kipin autoon. Onneksi auto oli lämmennyt hyvin matkan aikana eikä ollut ehtinyt jäähtyä, mutta puin varuiksi vielä Kipille takin.

Kipi on välillä uuvuttavan itsepintainen. Minulla ei ole ollut toista noin itsepäistä koiraa. 

Muistan hyvin, kun vuosia sitten opetin koko laumalle parempaa uloslähtökäytöstä. Muut pääsivät äkkiä jyvälle ja alkoivat käyttäytyä hillitysti, ja Kipikin ihan varmasti ymmärsi yskän, mutta ei luovuttanut, ei sitten millään. Kasvattaja taannoin sanoi siitä, että se oli kyllä pentueen pienin, mutta sinnikäs. Ja sellainen se todellakin on, sekä hyvässä että pahassa. 

Olisin kyllä saanut Kipin sekä eläinlääkärin että osteopaatin vastaanotolla ruotuun, jos olisin ärähtänyt sille kunnolla. Mutta paikka ei ollut oikea sellaiseen, enkä muutenkaan sellaista yleensä harrasta. Joskus olen silti tiukan paikan tullen niin tehnyt ja siitä tiedän, että siinä vaiheessa Kipikin uskoo. Mutta ei ärähtely opeta koiralle mitään ainakaan kovin pitkäkestoisesti, katkaisee vain käytöksen hetkeksi. Tilanteet pitäisi ratkoa ihan muita reittejä, mutta minä en ole riittävän ovela ja sinnikäs tuolle koiralle... 

Kyllä Kipi osaa tottelevainenkin olla. Vapaana ollessaan se noudattaa hyvin pysähtymis- ja luoksetulokäskyjä. Sillä on vain tietyt asiat, joiden kohdalla se on itsepäinen ja kovakorvainen. Se on ollut koiristani haastavin opettaa pois hihnassa vetämisestä, ja vieläkin tulee tilanteita joissa se ei malta olla vetämättä. Pari koiristani on ollut luonnostaan sellaisia, etteivät ne koskaan vetäneet hihnassa, jotkut on ollut helppo opettaa siitä pois ja joidenkin kanssa on saanut tehdä ihan kunnolla työtä. Ja sitten on Kipi. Onhan koiran toki myös helpompi oppia miten jokin asia tehdään kuin oppia olemaan tekemättä jotain, mikä kaiken lisäksi saattaa olla sille hyvinkin palkitsevaa.

Vinskillä oli jotain pieniä tiukkuuksia kropassaan, mutta lapojen väli oli nyt aiempaa parempi. Yleisvointi näytti osteopaatinkin mielestä ikäisekseen hyvältä. Hyvä juttu, kun on useampia ammattilaisia tukena ja silminä näissä asioissa.

Kun osteopaattikäynnin jälkeen kävimme ensimmäistä kertaa metsässä, niin sain ällistyä. Kipi laukkasi riemuissaan useampaankin otteeseen, vaikkei se aikoihin enää ole juurikaan laukannut. Vinskikin laukkasi hetken ja oli hyvin energinen. Olin ihan monttu auki, että mitähän taikapölyä osteopaatti niihin oli ripotellut. Harvoin näkee koirissa noin isoa eroa käsittelyn jälkeen. Samalla reissulla kävimme meidän entisillä kulmilla, söimme eväät rannassa ja koirat saivat jäljestää nurtsilla. Se olikin oletettavasti viimeinen kerta, kun tänä vuonna ajettiin jälkeä tai syötiin eväitä ulkona.

Osteopaattikäynnin jälkeen menin myös valjasostoksille siltä varalta, että Kipin käyttämillä valjailla oli osuutta sen niskaongelmiin. Se oli viime ajat käyttänyt entisiä nuorena poikana saamiaan valjaita, kun annoin sen käytössä aiemmin olleet Draaman perintövaljaat pysyvästi Vinskille. Halusin siirtää Vinskin kokonaan pois pannasta, jotta voisin tarvittaessa tukea sitä valjaista esimerkiksi liukkailla alustoilla. 

Kipin omat valjaat olivat periaatteessa ihan asialliset y-valjaat, mutta ne olivat hankalammat pukea päälle, ja jos Kipi joskus hetken veti niissä, niin näppituntuma omaan käteen oli huonompi kuin Draaman valjaissa. Osteopaattikin totesi Draaman perintövaljaat paremmiksi jo siksikin, että niissä oli leveämpi rintaosa. Mielessä oli jo aiemmin ollut hankkia toiset samanlaiset, jotta molemmilla olisi kätevät ja kunnolliset valjaat. Mutta Vinski kuitenkin kuolisi heti uusien valjaiden hankkimisen jälkeen, valjaat jäisivät turhiksi ja rahaa olisi mennyt hukkaan. Hylkäsin siis ajatuksen, mutta osteopaattikäynti käänsi pääni. Ja minä kun luulin, että ne Draamankin valjaat jäisivät turhiksi sen poismenon jälkeen, ja nyt hankin jo toiset samanlaiset!

Juttelimme taas osteopaattikäynnin aikana myös koirattomuudesta. Se on teema, joka sattuneesta syystä mietityttää ja josta joskus puhun niille, jotka jaksavat kuunnella (tai eivät pääse karkuun😁). Mitenköhän paljon olen jutuillani piinannut osteopaattia ja kraniohoitajia vuosien mittaan... Syyskuisella käynnillä juttelimme osteopaatin kanssa siitä, että on paljon muitakin kuin minä, jotka eivät enää jatkossa voi eläimiä ottaa. Ja että se on väärin. Sellaiseksi maailma nyt vain on mennyt.

Hirvittää kyllä miettiä, että mitenköhän paljon nytkin on lemmikkejä, jotka eivät pääse tarvittaessa lääkäriin tai joiden sinne viemistä viivytetään kalliiden hintojen takia. Ja kuinka paljon menetetään hyviä potentiaalisia koteja tämän vuoksi, vaikka kodittomia eläimiä on muutenkin maailma surullisen pullollaan. No toki vain pieni osa ihmisistä muutenkaan ottaa nimenomaan kodittoman eläimen.

Kuulemma täällä meilläkin on viime aikoina selvästi kasvanut eläinsuojeluyhdistyksille luovutettujen eläinten määrä, ja niillä on usein kalliiksi tulevia hoitamattomia vaivoja. Surullinen tilanne, joka ei ainakaan helpottumassa ole.

Itse olen siinä kohtaa elämää, että voisin hyvin ottaa myös kodinvaihtajia tai rescue-eläimiä, jos muuten voisin eläimiä vielä ottaa. Mitään tarvetta tavoitteelliseen harrastamiseen ja koiran valitsemiseen sen perusteella ei enää ole. Ja kuten olen itsekin saanut konkreettisesti huomata, niin ei edes valitsemalla ole mitään takeita saada harrastuskoiraa. Yllätyksiä voi aina tulla terveyden ja muiden asioiden kanssa. Ihan yhtä lailla kasvattajalta otetun pennun kuin rescuenkin kanssa.

Koiraharrastuksista luopuminen oli joka tapauksessa pitkä ja raastava prosessi ja aiheutti ison identiteettikriisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna mitä koirista luopuminen tulee olemaan. Minun pitää sen jälkeen löytää itseni kokonaan uudestaan ja miettiä kuka olen. Todennäköisesti kadotan itseni kokonaan ja huomaan, ettei elämää koirien jälkeen ole. Tai sitten lähden jonnekin vaikkapa pelastamaan kilpikonnia. 

Identiteettini on hieman elänyt jo koirallisena aikanakin. Huomaan sen pelkästään lukemalla joitain vanhempia blogipäivityksiä. Minulla oli aiemmin vahva harrastavan koiraihmisen identiteetti ja tarkastelin asioita pitkälti siitä näkökulmasta. Sittemmin se näkökulma on jäänyt taka-alalle. Jotkut luopumisprosessin aikaiset päivitykset tuntuvat vähän vierailtakin, mutta silloin oli vaikea hyväksyä sitä, että koko ajan vedettiin matto jalkojen alta. Draaman aikana sitten omaksuin sairaan koiran omistajan identiteetin, eikä se mihinkään ole hävinnyt nyt kun elän kahden vanhan ja vaivaisen koiran kanssa. 

Oikein pysähdyin taas miettimään, miten paljon koirat ovat elämääni vaikuttaneet. Olisin aivan toinen ihminen ilman niitä ja koko elämä olisi mennyt toisin, en toki tiedä miten. Asuinpaikkani olisivat olleet aivan toisia. En olisi tuntenut samoja ihmisiä.

Ilman koiria hyllyssä ei olisi samoja kirjoja eikä seinillä samoja kuvia. Some näyttäisi ihan erilaiselta. Kotona ei olisi ketään läsnä eikä tulisi välillä laskemaan päätään polvelleni ja pyytämään hellyyttä. Koirankarvoja ei olisi joka paikassa. Kukaan ei veisi minua säännöllisesti ulos. Joskus kun olen lenkille lähtiessä ollut väsynyt ja miettinyt, että tällä kertaa tehdään tavallista lyhyempi lenkki, niin lähes poikkeuksetta mieli on muuttunut pian ulos päästyämme ja olemme tehneet ihan normaalin lenkin. Ulkona piristyy aina, mutta kynnys lähteä lenkille varmasti kasvaa huimasti koirien mentyä. Koiralenkit ovat ihan parhautta.

Ilman koiria elämässä olisi ollut vähemmän myös huolta ja rahanmenoa, mutta puuttumaan olisi jäänyt mittaamaton määrä kokemuksia, iloa ja kumppanuutta. Lopulta elämä olisi ollut paljon köyhempää ja tylsempää ilman. Ja varmasti olisi jo järki mennyt ilman koiria tässä maailmassa, joka niin monessa suhteessa on ihmisen toimesta kova, kylmä ja mielipuolinen. No okei, meinasi se järki joskus lähteä esimerkiksi Draaman sairastelun aikanakin.

Aiemmin syksyllä olisin päässyt muuttamaan rivariin ja vieläpä lähelle hyviä lenkkimaastoja meidän entiseen asuinkuntaan, mutta se jäi toteutumatta, kun jäin kiinni pariin yksityiskohtaan. Nyt ottaa tosissaan päähän, koska Kipille tuli heti päätöksen jälkeen taas ongelmia rappukäytävässä liikkumisen kanssa. Ehkä ne riskit vain olisi pitänyt ottaa ja muuttaa. Entä jos toista tilaisuutta ei tule ja Kipikään ei enää pääse missään muualla asumaan. Siitä tuskin koskaan tulee täysin varmaa rappukäytävässä kulkijaa, se on herkkä pienille vastoinkäymisille, vaikka on välillä ollut varman ja huolettomankin oloinen.

Soisin Kipille pääsyn ulos ilman rappukäytävässä ja hississä kulkemista. Vinskille myös, mutta sillä ei ole asian kanssa samoja ongelmia. Toisaalta aina me sinne ulos olemme selvinneet. Eikä sinne kestä kauan päästä, äkkiä tuon yhden kerrosvälin hurauttaa hissillä ja sitten jo pääseekin astelemaan metsäpolulle. Voisi olla huonomminkin. 

Piha ei ole meille mikään pakollinen asia, tärkeämpää olisi tuo suora ulospääsy ilman rappukäytävässä kulkemista. Koirat eivät pihalla edes viihtyisi ilman minua. Näin oli jo silloin, kun asuimme omakotitalossa maalla. Etenkään kylmänä vuodenaikana ei tulisi paljon pihalla oltua, mutta olisihan piha tosi kiva olla olemassa tietenkin. Ulos pojat kyllä pääsevät nytkin tarpeeksi, kun käymme siellä yleensä viisi kertaa päivässä.

Kipille tosiaan tuli rappukäytävässä kulkemisessa aiemmin syksyllä taas takapakkia, kun olimme lähdössä ulos ja hissin vieressä oli naapurin ovi auki. Kipi ei pystynyt kiertämään ovea, koska se haluaa kulkea seinänviertä pitkin. Lopulta sain sen jotenkin kannustettua tulemaan oven ohi, mutta oviaukon kohdalla se päätti mennä naapurin eteiseen turvaan. Sain sen sieltä pois, tilasin hissin, se saapui ja ovi aukesi. Vinski astui normaalisti hissiin sisälle, mutta Kipi kyhjötti aloillaan, vieläkin järkyttyneenä siitä, että häneltä oli turvallinen seinänvierusta riistetty, ja päättikin äkkiä pyrkiä takaisin turvaan naapurin eteiseen. Nopeasti nappasin kiinni sen valjaista ja lennätin sen hissiin, ennen kuin olisi käynyt jotain peruuttamatonta. 

Jälkiviisaana tiedostan, että minun olisi tietenkin pitänyt joko laittaa se naapurin ovi itse kiinni tai odottaa niin kauan, että naapuri itse tulee sen sulkemaan. En vain osannut varautua tuollaisiin seurauksiin. Tapahtuman jälkeen Kipi kulki entistä tiukemmin pitkin seinänviertä, empi joskus uloslähtöä ja heittäytyi kerran hissin ovella melkein bambi liukkaalla jäällä -asentoon, kun hissin tulo oli kestänyt tavallista pidempään ja hissin edessä tuli turvaton olo. 

Viime aikoina tilanne oli jo aika lailla normalisoitunut, mutta viime viikolla taas sattui ja tapahtui. Juttelin naapurin kanssa ovenraossa, ja Vinski sieltä eteisestä päättäväisesti tunki selkäni takaa rappuun ja nautiskeli sitten tyytyväisenä naapurin rapsutuksista. Kipi halusi myös kovasti tulla, mutta sillä ei rohkeus riittänyt. Ei, vaikka lenkille lähdöt jo onnistuivat hyvin. Se tiedosti itsekin, että tilanne oli ihan eri. Ehdotin, että naapuri olisi siirtynyt meille sisälle juttelemaan, mutta ei mokoma suostunut, ettei unohdu sinne. 

Aikaa kului (juu, unohtui sitten rappukäytävään naapuri 😁), juttua riitti ja Vinski nautti edelleen rapsutuksista. Sitten lopulta Kipi rohkaisi mielensä ja astui myös varovasti seinää pitkin käytävälle tervehtimään naapuria. Paljon hillitymmin kuin mitä se yleensä tekisi. Se joutui uudestaan ongelmiin, kun päätti haluta takaisin sisälle. Sen oli pakko joko luopua sienänvierustasta ja kääntyä ympäri tai peruuttaa koko matka seinänviertä pitkin, mitkä molemmat ovat sille rappukäytävässä haastavia asioita. Lopulta se peruutti varovasti pari askelta ja lähti sitten pyörähtämään ympäri - ja lakosi käytävälle ihan bambiksi.

Pelkäsin, miten meidän uloslähtöjen kanssa tällä kertaa käy, mutta toistaiseksi Kipi on lähtenyt lenkeille ihan hyvin. Minä opin tällä kertaa sen, etten päästä sitä jatkossa tuolla tavalla tervehtimään ketään rappuun. Eipä sellaisia tilanteita yleensä tulekaan. Korvien välissähän tuo ongelma eniten on, vaikka on se käytävä liukaskin. Mutta Vinski pystyy ihan hyvin kulkemaan käytävällä muuallakin kuin seinän vieressä, ja myös peruuttamaan tai kääntymään menettämättä tasapainoaan, vaikka sen kroppa on Kipiä huterampi. Ja Kipikin kulkee ulkona arastelematta kaikilla pinnoilla, peilijäälläkin. Ei se ole mitään sisäpintojakaan arastellut muualla kuin täällä.

Olen aina valinnut asuinpaikat koirien ehdoilla, vaikka kompromissejakin on pitänyt tehdä. Nykyisen asunnon suhteen etenkin, ja seurauksista maksetaan vieläkin. Enimmäkseen olen koirien kanssa asunut maan tasolla. 

Olenkin miettinyt, miten haluan asua ilman koiria. Kuka olen sitten. Jos olisin muuttanut siihen rivariin, niin olisinko esimerkiksi halunnut jäädä siihen koirien jälkeen, kun asunto olisi muistuttanut siitä, että sinne muutettiin etupäässä koirien takia. Että ne olivat siellä eivätkä ole enää. 

Tilanne on hankala juuri siksi, ettei minulla enää kovin montaa vuotta koiria ole. Jos vielä muutamme, niin pitäisikö asunto valita pelkästään koirien ehdoilla vai miten paljon pitäisi miettiä pelkästään omia tarpeita. Ja miten ne erottaa toisistaan, kun ne menevät limittäin. Helppo ulospääsy on tällä hetkellä vähintään yhtä paljon oma etuni kuin koirienkin. Minulla on muutenkin vielä niin vahva koiraihmisen identiteetti, etten osaa ajatella koirattoman itseni asumistoiveita.

Vai jäädäänkö vain suosiolla tähän asumaan ja kiroan sitten koirien loppuelämän ajan rappukäytävää ja muita epäkohtia. No en hitto tiedä.

Kerrostaloista en ole koskaan erityisemmin tykännyt, joten se asia ei liity pelkästään koiriin, mutta asumiseen liittyy niin paljon yksityiskohtia, etten ehdoton ole siinäkään. Ei sympaattinen mummonmökkikään mikään paratiisi ole, jos siellä esimerkiksi on hullu naapuri, jonka iso ja holtiton koira välillä sukkana hyökkää omalle pihalle koirien kimppuun, jopa antautuvan vanhuskoiran päälle. Nimim. kokemusta on.

Ennen joulua Vinski kävi taas kraniohoidossakin. Sen liikkuminen oli pysynyt hyvällä tasolla osteopaatin jälkeen, mutta kävimme huollossa, koska sen kroppa on viime aikoina vaatinut aika tiheää huoltoa, ja joulun takia väli olisi muuten voinut venyä turhan pitkäksi. Laitettavaa oli nyt rintarangassa, mutta muuten kroppa oli pysynyt aika hyvänä. 

Kipi oli myös mukana kraniossa turistina, koska vastaanotolla on vaaka ja minulla on tapana punnita se aina siellä käydessä, ja tällä kertaa myös tiesin, ettei ongelmia pitäisi tulla. Eikä tullutkaan, kraniohoitaja piti Vinskin itse tiukasti hyppysissään käsittelyn ajan ja omat käteni jäivät vapaiksi Kipin pitelemiseen. 

Koska aikaa jäi, niin Kipikin pääsi pikaiseen käsittelyyn. Se asettui heti pyytämättä kyljelleen, ja kun kraniohoitaja olisi halunnut sen hetkeksi nousevan, niin se ei hievahtanutkaan! Se on niin ehdollistunut kyljellä makaamiseen ja nauttii käsittelystä. Hoitaja muistutti minua Kipin väkivaltaisista alkuajoista ja siitä, miten pitkän matkan se on tähän tilanteeseen kulkenut. Kipi aloitti huollossa käymisen alle vuoden iässä ja oli pitkään niin jumissa, ettei käsittely tuntunut hyvältä ja sitä piti välillä vastustella. Silloin se ei todellakaan suostunut asettumaan kyljelleen.

Draaman syntymäpäivä oli kaksi viikkoa sitten. Se syntyi maagisella päivämäärällä 12.12.12 ja olisi nyt täyttänyt 12 vuotta. Tämä oli jo kolmas syntymäpäivä, kun se ei enää ollut täällä. Se on vieläkin haikeaa, iän puolesta se voisi olla täällä vielä monta vuotta. Sen emä porskuttaa yhä, ja emänemäkin eli hyvin vanhaksi. Draaman aika lähteä tuli aiemmin, mutta vaiheikkaan elämän se ehti elää.

Kynttilä paloi Draaman muistolle ja syntymäpäivän kunniaksi.

Vanha vihollisemme liukkaus on taas täällä, joten saa nähdä millaiset vaikutukset sillä kumpaisenkin koiran kroppaan on. Molemmat ovat jo lievästi liukastelleet. Olosuhteet ovat olleet niin kammottavat, ettei ole tiennyt minne jalkansa asettaisi, ja ulkona tekisi joskus mieli vain itkeä. Tätä sitten pahimmillaan vielä seuraavat neljä kuukautta. Vaatii luovuutta ja erikoisia ratkaisuja, että saa pahimmilla keleillä jonkinlaiset lenkit tehtyä.

Onneksi tällä hetkellä kävelytiet alkavat olla melko sulia, vaikkakin ärsyttävästi sepeliä täynnä, ja metsässä on paljaita laikkuja. Hiekkatiet ja metsäpolut ovat olleet tähän asti umpijäässä, emmekä ole päiväkausiin päässeet meidän normaaleille lenkkireiteille edes kääntymään. Nyt ne alkavat sulaa, mutta ihan vielä ei kokonaista lenkkiä pysty tekemään. Ja sitten kun reitit sulavat kokonaan, niin mistä vetoa, että heti tulee uutta lunta ja heti perään plusasteita ja vesisadetta ja sitten ehkä pakkasta ja kaikki alkaa alusta. Sellaisia talvet ovat täällä olleet.

Alla olevan kuvan ottamishetkellä muutama päivä sitten tuon hiekkatien jääpinta oli vielä jollain lailla kulkukelpoinen, mutta muuttui jo samana päivänä mahdottomaksi kulkea.

Vinski on aina ollut vähän hajamielinen professori tai Hessu Hopo. Nyt vanhana tämä puoli korostuu. Vinskillä on välillä tapana  mennä oven saranapuolelle odottamaan oven aukeamista ja uloslähtöä. Siinä se tuijottaa nurkkaa eikä tajua olevansa väärällä puolella. Joskus kun se kotona havahtuu levosta eikä heti näe missä olen, lähtee se etsimään. Sitten se saattaa jäädä tuijottamaan odottavasti valitsemaansa kohteeseen, esimerkiksi kylppärin ovelle, vaikken ole siellä, ja olen itse asiassa yleensä ihan lähellä, mutta en Vinskin näkökentässä. Kovasti se ilahtuu kun lopulta bongaa minut. Sillä on myös taipumus olla usein tielläni ja yrittäessään väistää se on entistä pahemmin tielläni ja saan taiteilla etten kompastuisi siihen. Rakas hömppä.

Vinski on jo nyt vanhimmaksi elänyt koirani. Tämä titteli oli aiemmin Nastalla, mutta nyt Vinski on ylittänyt sen eliniän yli kahdella kuukaudella. Ei elämä mikään pituuskilpailu ole, mutta olen kiitollinen ettei Vinski lähtenyt liian pian Draaman jälkeen ja että olen saanut vielä tämän ajan elää kahden koiran kanssa.  Siinä onkin taas yksi identiteettikriisin paikka, kun koiramäärä hupenee yhteen.