Terveysjuttuja, osa 372

Kävimme vaihteeksi eläinlääkärissä. Kipi ei ollut aikoihin ripuloinut muuten kuin yhden yksittäisen kerran, mutta eikös se nyt sitten kehittänyt itselleen sitkeämpää sorttia olevan ripulin, joka ei kunnolla vastannut tukihoitoihin. Hetkeksi uloste saattoi kiinteytyä, mutta sitten samana päivänä tai viimeistään seuraavana aamuna jo saattoi tulla löysää ulostetta tai ihan vesiripulia kuin paloruiskusta. Ulostustarve ei kuitenkaan ollut mitenkään tihentynyt, joten vatsataudilta tilanne ei vaikuttanut. Ja huhheijaa, miten kalliita nuo käsikauppavalmisteet niin vatsaongelmiin kuin muihinkin vaivoihin ovat, ihan heittämällä saa kolminumeroisenkin summan menemään jos tarvitsee enemmän kuin yhtä valmistetta.

Mielessä oli muutenkin ollut, että olisi hyvä käydä eläinlääkärissä katsastamassa missä nykyään mennään vatsan tilanteen kanssa. Lisäksi Kipille oli vajaat kolme viikkoa aiemmin ilmaantunut patti kintereeseen ihan tyhjästä. Aamulla se ei (ainakaan kovin näkyvästi) ollut siinä ja illalla oli. Patti oli pehmeä ja aristamaton, joten jäimme seuraamaan tilannetta. Nyt sitten tuli sopiva sauma tarkistaa pattikin samalla.

Viime torstaina siis suuntasimme pitkästä aikaa meidän omalle lääkärille. Ripulia oli siinä vaiheessa takana viisi päivää. Yleistutkimuksessa todettiin, että takavatsa oli rauhallinen ja pehmeä, ohutsuoli normaalin tuntuinen, mutta sisältö löysää ja kaasuakin hieman. Etuvatsa oli jännittynyt mutta ei kamalan kivulias.

Kintereen patti todettiin bursiitiksi, mitä itsekin olin välillä syyksi epäillyt. Kipillä on muutenkin useampi pieni patti siellä täällä kuten vanhoilla koirilla usein on, ja ne ovat Kipin tapauksessa talirauhasadenoomaa. Bursiitin takia sain kehotuksen kannustaa Kipiä käyttämään enemmän petejä, ettei se lepää liian kovalla alustalla. Tuo kyllä lepää missä haluaa. Ei sitä kannustamalla saa kauan pedillä pysymään. Joskus se nukkuu pitkään pedillä, mutta paljon se viettää aikaa pelkkien mattojen päällä tai jopa paljaalla lattialla, vaikkei meillä paljon paljasta lattiapinta-alaa edes ole. Ja pehmeitä nukkumispaikkoja on useampi valittavana.

Perusveriarvoja ei nyt tarvinnut tarkistaa, kun ne oli juuri kardiologin toimesta katsottu, mutta suolistoparametrit otettiin. Eli siis B12 ja folaatti, joista tulee tulokset myöhemmin. Kipi jostain syystä hermostui verikokeen ottamisesta, mitä se ei koskaan ennen ole tehnyt. Nyt se murisi ja hieman vastusteli, mutta kun rauhallisesti pidin siitä kiinni niin homma saatiin hyvin tehtyä. Jo sitä ennen Kipi oli hermostunut korvien katsomisesta siinä vaiheessa. kun ell nuuhkaisi korvia. Sitäkään se ei koskaan ennen ole tehnyt, joten tuo käytös kyllä herättää kysymyksiä. Oliko Kipillä nyt normaalia selvästi hankalampi olo? Miksi reaktiot tulivat juuri noissa tilanteissa? 

Anaalit olivat aivan täynnä ja ell tyhjensi ne, mutta sen Kipi antoi ihan rauhassa tehdä. Rauhassa se antoi myös muut kopeloinnit ja nostelut tehdä kuten yleensäkin antaa ja oli muuten koko käynnin ajan oma iloinen ja seurallinen itsensä. Kyllä se joskus minullekin ärähtää, kun esimerkiksi harjaan siltä pohjavillaa irti kohdasta joka sen mielestä tuntuu ikävältä. Yritän aina ottaa sellaisen kohdan hyvin hellävaraisesti, ja joskus Kipin mielestä onnistun ja joskus en. Omien rajojen kertominen ei ole Kipille mitenkään outoa toimintaa, mutta aiemmin sitä ei vain ole tapahtunut samoissa tilanteissa kuin nyt.

Vatsaontelon ultraus päätettiin myös tehdä siltä varalta, että jotain erikoista sattuisi löytymään. Ensimmäinen löydös tapahtui heti karvojen ajelun jälkeen, kun rintalastan vierestä mahan alta löytyi 2 cm kokoinen massa, todennäköisesti rasvamassa. Ell sanoi etukäteen, ettei suolistosta välttämättä saa oikeaa käsitystä, kun se voi olla ripulin takia suttuinen ja paksuuntumaa voi myös sen takia olla. Suolisto oli kuitenkin yllättävän siisti eikä paksuuntumaa ollut, pientä supistavaa liikettä ja kaasua näkyi ja ohutsuolen seinä oli paikoin pilkullinen. Mahalaukun seinämä sen sijaan oli ruokatorven puolella normaalia paksumpi ja vähän viiruinen, ja se on asia, jota täytyy hoitaa. Refluksia ohutsuolesta mahalaukkuun ei havaittu.

Sappirakossa oli 30% sappisakkaa eli enemmän kuin edellisessä ultrassa, ja sakka oli nyt enimmäkseen geelimäistä. Siihen ei vielä aloitettu lääkitystä, mutta uusi ultraus tehdään 2-3 kuukauden päästä, niin nähdään onko närästyksen ja suoliston hoito muuttanut tilannetta. Muuten ei merkittäviä löydöksiä ultrassa ollut, joitain pieniä seurattavia juttuja kyllä. Eturauhanen ei ollut kovin suuri eikä tulehtunut, mutta hieman laikukas, hyvä tilanne siis tällä hetkellä. 

Lääkkeiksi Kipi sai närästykseen ja suolen liikuttamiseen kolmen viikon Zitac-kuurin, ripuliin viiden päivän Tylosin-kuurin ja lisäksi Kaoliinia, jota se on paljon muutenkin vatsaongelmiin käyttänyt.

Nykyään kai useimmat eläinlääkärit ovat tosi nihkeitä antamaan ripuliin Tylosinia antibioottiresistenssin takia, vaikka asiakkaat miten itkisivät ja anelisivat. Onhan se ollut monille tuttu ja tehokas luottotuote, mutta eläinlääkäreiden hoitovaihtoehdoissa se nykyään usein on aivan vihoviimeinen keino. Kipi sai sitä pitkälti sydänsairautensa ja vallitsevan sään takia. Sydänsairaus jo sinänsä voi aiheuttaa laihtumista, eikä Kipillä ole varaa laihtua lisää ripulin pitkittymisen takia. Lisäksi jatkuva ripuli tietenkin vaikuttaa sairauden hoitoon, kun sydänlääkkeet imeytyvät silloin huonommin. Kosteanlämmin sää voi ylläpitää ripulia, eikä välttämättä ole sattumaa sekään, että ripuli alkoi juuri sellaisen sään aikana.

Olimme lähteneet ajamaan klinikalle tosi etuajassa, koska olin suunnitellut, että kävisimme kävelyllä jossain merenrannassa ennen käyntiä. Sitten kävi niin, että heti alkumatkasta alkoi rankkasade, joka ei ottanut loppuakseen. Niin kovaa sadetta ei ennusteissa ollut näkynyt. Sittenpä kökötimme perillä autossa odottamassa ja aikaa tappamassa sateen huuhdellessa autoa, kun en niin paljon etuajassa viitsinyt klinikalle sisälle mennä. Käynnin aikana säässä tapahtui huima parannus, ja kun Kipi lisäksi anaalirauhasten tyhjennyksen jäljiltä tuoksahti anaalieritteeltä, niin ajattelin käydä heittämässä sen mereen. Pääsisimme samalla vihdoinkin myös kävelylle.

Rajasaari ei ollut kaukana, joten menimme ensin sinne. Mutta voihan pettymys, aitauksen ulkopuolella ei ollut paikkaa, josta olisi voinut päästää koiran uimaan. Ei ollut ihan lähistöllä muutenkaan. Joka paikassa vain jyrkät ja louhikkoiset penkereet alas mereen. Tunsin suurta houkutusta mennä portista sisään aidatulle alueelle ja päästää Kipi siellä uimaan. Eihän sillä mitään tarttuvaa sairautta ollut, vaikkei sitä toki koskaan voi täysin terveenäkään koirana pitää. Ei sitten kuitenkaan sinne muiden koirien sekaan menty. 

Ei Kipiä ihan noin vain kannata heittää tuollaiseen tilanteeseen. Ei se ole koskaan käynyt koirapuistoissa ja tilanne olisi sille uusi ja stressaava. Toisaalta hyvällä tuurilla tuolla saisi olla rauhassakin, kun tilaa riittää. Ihan todennäköistä on silti sekin, että joku tai jotkut muista koirista tulevat ottamaan kontaktia. Kipi suhtautuu yleensä hyvin suopeasti narttuihin ja leikattuihin uroksiin, mutta leikkaamattomista tuntemattomista uroksista se ei useinkaan hirveästi välitä. Turha ottaa riskiä epämieluisista kohtaamisista puolin ja toisin. Tuolla muutenkin näytti olevan isokokoisia koiria, jolloin on olemassa tönityksi tulemisen vaarakin.

Rajasaaresta on ihania muistoja menneiltä ajoilta. Kävin siellä erityisesti ensimmäisen koirani Netan kanssa välillä. Hauskin muisto on se, kun eräänä lämpimänä kesäpäivänä menin itsekin siellä uimaan. Sitten kävi niin, että rannalla ollut nöffi tuli veteen ja lähti määrätietoisesti uimaan minua kohti. Sen emäntä huusi rannalta, että ota siitä kiinni kun se tulee, se tuo sinut rantaan. Tein työtä käskettyä ja palasin rantaan nöffikyydillä. En siis missään hädässä ollut, mutta mainio nöffi toimi tavalla joka oli sen perimään koodattu.

Tällä kertaa ei auttanut kuin mennä etsimään uimapaikkaa jostain muualta eli tässä tapauksessa Seurasaaresta. Hyvä uimapaikka löytyikin heti sillan tältä puolen. Kipi ei koskaan ennen ollut uinut meressä. Uinnin jälkeen käppäilimme hetken uimapaikan lähistöllä, mutta pitihän meidän sitten siltaa pitkin sinne saareenkin lenkille mennä. Kello oli jo yli 21, mutta oli valoisa ja kaunis ilta. Tunsin itseni siinä vaiheessa lomaturistiksi, ja Kipi tietenkin myös nautti uusista paikoista ja hajuista ja vähän haikaili menevänsä mereenkin uudestaan. Kotimatkalla takapenkillä sitten nukkui reissusta väsynyt mereltä tuoksuva koira. 

Pääsin ehkä turhankin hyvin irti arjesta, kun vasta lenkin loppuvaiheessa tajusin, että Kipin yksi sydänlääke myöhästyy reippaasti, kun me vain täällä leikimme turisteja ja kello tulee jo kymmenen. Kyseinen lääke annetaan kahdesti päivässä ja se olisi hyvä antaa tasaisin välein. Muut kaksi sydänlääkettä olivat vielä reippaammin myöhässä, mistä kyllä olin tietoinen. Toinen niistä on annettava ruoan kanssa, mutta Kipi ei paaston takia saanut ennen lähtöä syödä mitään, joten lääke myöhästyi sinä päivänä yhtä paljon kuin iltaruokakin. Se on kerran päivässä annettava lääke, eikä yhden kerran iso heitto aikataulussa ehkä maata kaada. Toinen oli nesteenpoistolääke, josta sinä päivänä sitten vain jäi toinen puolikas antamatta, kun yötä vasten sitä ei ollut järkevää enää antaa eikä oikein ennen reissuakaan. Ensin mainittu lääke myöhästyi lähes kahdella tunnilla, mutta satunnainen tunnin parin heitto nyt vielä menettelee.

Tuommoista se lääkkeiden kanssa on. Muutokset päivärytmissä herkästi sekoittavat pakkaa. Sen yhden kanssa joutuu vielä huomioimaan senkin, että se pitäisi antaa tyhjään mahaan, joten ruokinta-aikatauluja saa miettiä. Ja nyt on nämä kaikki muutkin lääkkeet. Kaoliinin kanssa pitää huomioida, että se annetaan aina vähintään kahden tunnin erolla muihin lääkkeisiin. Zitacissa ja Tylosinissa ei onneksi rajoituksia ole. 

Tällä viikolla emme ole käyneet retkillä Kipin oireilun ja alkuviikon helteiden takia, mutta kävihän tuo eläinlääkärireissu kyllä ihan retkestä. Ja kun pelkkä eläinlääkärireissu jo aiheuttaa stressiä, niin arvelin, ettei pieni uintireissu ja lenkki siihen päälle enää tilannetta kauheasti pahenna. Eikä mitään lisääntynyttä oireilua ole nyt näkynytkään. Aikamoista, että nykyään saa Kipinkin kanssa miettiä näitä asioita, aivan kuten Draaman kanssa aikoinaan. Niin vain on Kipilläkin nykyään kroonisia mahasuolikanavan ongelmia.

Menneillä viikoilla kyllä olemme tehneet tosi kivoja retkiä. Kävimme myöskin paikallisella koirarannalla kahden kilometrin päässä. Löysin tämän vähän piilossa olevan rannan viime kesänä, mutta kävimme siellä silloin vain kerran. Se on tosi pieni ranta, mikä tuottaa omat ongelmansa. Viime kesänä samaan aikaan uimassa oli vain yksi hihnassa ollut labbis, mutta paikalta oli juuri poistunut pari koiraa ja joku uusi oli jo tulossa metsäpolkua pitkin. Uitin Kipin vain tosi pikaisesti, että se sai helpotusta hellepäivään ja sitten lähdettiin alta pois. Tällä kertaa siellä ei ollut muita ja Kipi sai uida rauhassa. Vakipaikaksi tuosta ei meille ole, mutta kiva että se on olemassa hellepäivän helpotukseksi, kun silloin ei välttämättä viitsi minnekään kauemmas lähteä ajamaan.

Retkillä olemme saaneet olla rauhassa niin reitillä kuin rannassakin. Reitillä ei ole muita näkynyt ja rannassa vain pari kertaa ohimennen. Kohtasimme siellä viime viikolla aussien omistajineen ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Juttelimme mm. aussien ja bortsun eroista ja harrastuksista. Aussie oli tyttö, ja koirat kaveerasivat myös jutustelun ajan. Aussien omistaja kysyi, onko Kipi jo kovinkin vanha koira, ja ihan hätkähdin kysymystä. Kukaan ei koskaan ole sellaista kysynyt. Siitä ei ole kauan, kun joku vastaantulija taas kerran totesi Kipistä, että se on varmaan ihan nuori koira vielä. Aussien omistaja huomasi harmaan värin Kipin naamassa, muut ovat huomanneet vain riehakkaan käytöksen. 

Tajusin taas, miten olen kaivannut tällaisia hetkiä, kun saa jutella toisen koiraihmisen kanssa ja molemmat tietävät mistä puhutaan. Se on nykyään hirvittävän harvinaista, kun en enää liiku missään koirapiireissä. Kaikki koiranomistajat eivät varsinaisesti ole koiraihmisiä.

Monet retket menivät ongelmitta ja oireitta, mutta sitten viime viikolla viimeisimmän retken jälkeen Kipin närästysoireilu voimistui. Voihan se olla sattumaakin, mutta kyllä stressin osuus on hyvin todennäköinen. Toivottavasti tilanne tasaantuu ja voimme vielä retkiäkin tehdä. Tämä viikko on otettu eläinlääkärireissua lukuun otamatta rauhallisesti. Antaa nyt lääkkeidenkin purra hetken ja katsotaan sitten. Turhan laaja kirjo Kipillä kyllä on erilaisia vaivoja. Niiden ehdoilla elellään. Jos pitää oireiden takia tyytyä lenkkeilemään vain lähistöllä, niin sitten tehdään juuri niin. 

Liian kuumalla säällä emme ole retkillä käyneet, ja kohtuullisen lämmön Kipi on kestänyt hyvin. Jos sää on ollut aurinkoinen ja lämmin, niin Kipi on menomatkan varrella päässyt pulahtamaan tien vieressä olevaan lampeen. Siellä koirat ennen kävivät usein uimassa, kun asuimme vain viiden kilometrin päässä. 

Ripuli on nyt rauhoittunut, mutta saa nähdä, miten jatkossa. Nämä terveysasiat kyllä alati pitävät varpaillaan.

Terveysjuttuja ja ulkoilua

Juuri ennen vappua ajelimme pitkästä aikaa osteopaatille. Aluksi kävimme läpi kuulumiset. Kerroin, ettei Kipi ole ontunut ja että se lenkkeilee edelleen suurella innolla. Se ei venyttele takaosaansa ollenkaan, mutta etuosaa kyllä toisinaan. Aina sen venyttely on ollut keskivertoa vähäisempää ja takaosaa se on venytellyt hyvin harvoin. Sellainen jäykkä tapaus on hän, vaikka usein muistuttaakin löysää makaronia.

Liikkumisessa olin pannut merkille, että toisinaan Kipi reipasta ravia mennessään teki takajaloilla vähän tanssahtelevaa askellusta. Näytin tästä videopätkänkin osteopaatille. Hän sanoi sen johtuvan todennäköisesti selästä kuten itsekin olin arvellut, eipä siihen paljon muitakaan selityksiä ole.

Kipi rauhoittui taas hyvin nauttimaan käsittelystä, mutta kun käsittely eteni alaselkään, niin siinä vaiheessa se vähän nosteli päätään ja kertoi, että nyt ei ole kauhean kivaa. Oikealla puolella SI-nivelessä oli lukko ja psoas-lihas oli kireä. Hyvä kun ne saatiin hoidettua ennen ongelman pitkittymistä. Muuta erityistä ei ollut, kroppa oli aika kivassa kunnossa. Ikä tietenkin on tehnyt temppujaan ja osteopaattikin totesi Kipin takapään käyneen pienemmäksi. Ei selkävikakaan varmaan syytön asiaan ole. Kyllä Kipiltä silti vielä lihaksiakin löytyy.

Osteopaattireissulla koukkasimme vielä pienelle nostalgiatripille Salon keskustaan. Ennen ajoimme aina keskustan ohi näillä reissuilla ja usein pysähdyimme siellä, mutta osteopaatin muutettua vastaanottonsa eri suunnalle olemme ohittaneet keskustan vähän kauempaa. Kävimme jaloittelemassa tutussa jokirannassa, ja kävin myös syömässä. Sitten jaksoimme taas hyvin kököttää autossa vielä kotimatkankin ajan.

Hain Salosta myös paikallisesta eläinkaupasta Kipille lisää kuivaruokaa, jonka etukäteen tilaamalla sain tarjoushintaan. Kyseinen ruoka on kallista ja harvoin missään tarjouksessa, joten hyödynsin tilaisuuden. Lisäksi ruokaa on saatavilla vain harvoissa paikoissa. Kotiinkaan en sitä viitsi tilata, kun siihen tulee toimituskulut päälle eikä koskaan voi tietää miten kauan toimitus kestää. Kilohinnaltaan edullisempi iso säkkikään ei ole vaihtoehto, koska sisältö ehtisi härskiintyä ennen kuin Kipi saisi sen syötyä. Niinpä kyseisen ruoan perässä saa lennellä tasaisin väliajoin sinne tänne.

Enemmän Kipi kotiruokaa syö kuin kuivaruokaa, ja joskus on käynyt mielessä luopua kuivaruoasta kokonaan. Ei ole vielä tullut niin tehtyä, ja tämä nykyinen eläinlääkärin ehdottama kuivaruoka on myös sopinut Kipille paremmin kuin edellinen, jonka aikana ulosteen laatu ei ollut hyvä. Kuivaruoka on myös kätevä vararuoka siltä varalta, etten vaikkapa kipeänä jaksaisi tai kiireen takia ehtisi joskus laittaa ruokaa tai olisimme reissussa. Nappuloita on myös kätevä heitellä lattialle etsittäväksi.

Osteopaattireissun jälkeen Kipiltä jäi melkein kokonaan pois takajalkojen tanssiva liike ravissa. Lenkit ja retket sujuivat hyvin. 

Kun ilma sitten taas alkoi lämmetä viileämmän kauden jälkeen, niin huomasin, että Kipi oli joissain tilanteissa rauhallisempi kuin yleensä ja se myös tuntui lepäävän enemmän. Lämpimään säähän totuttelu vähän verotti voimia, ja vanhemmiten voi lämmönsietokyky muutenkin heiketä. 

Sitten Kipi halusi kääntyä yhdeltä lenkiltä pian takaisin kotiin, mikä on ennenkuulumatonta, mutta päivä oli kevään siihen asti lämpimin. Parin päivän ajan Kipi myös sai muutamia läähätyskohtauksia kotona, vaikkei meillä ollut sisällä vielä sen lämpimämpää kuin aiemminkaan. Pari kertaa se kesken lenkin hetken hidasteli ja vilkuili minua jännästi. Aloin miettiä, ettei kaikki ehkä liittynyt vain sään lämpenemiseen, vaan esimerkiksi kipuun.

Tarkkailin myös Kipin lepohengitystä. Se pysyi ihan hyvällä tasolla, mutta kävi kerran hyväksyttävän asteikon ylärajalla. Lepohengitys on asia, jota sydänvikaisen koiran kohdalla pitää tarkkailla ja reagoida jos sen taso nousee liikaa. 

Mietin, että olisi joka tapauksessa hyvä tarkistuttaa Kipin sydämen nykykunto, koska lämpörasitus ja sydän vaikuttavat toisiinsa. Meidän oli joka tapauksessa määrä mennä sydänultraan heinäkuussa, mutta nyt päätin aikaistaa sitä hieman. Olisi tärkeää tietää kesän kynnyksellä, oliko sydänsairaus edennyt. Saisi sitten lääkityksen tarvittaessa kohdalleen ja tietäisi onko rasitusta syytä varoa enemmän kuin ennen. Ajankohta oli sikälikin nyt toukokuun loppupuolella hyvä, ettei ollut vielä helteitä, joiden aikana ei ultraan kannata mennä. Onnekkaasti sää muutenkin taas viileni ennen meidän ultra-aikaa. 

Meillähän on ollut ohjeena vain, että kovaa ja pitkäkestoista rasitusta pitää välttää, muuten saa liikkua vapaasti. Viimeksi kardiologi kysyi, harrastaako Kipi paimennusta, ja siitä olisi varmaan tullut sanomista jos näin olisi ollut. Koska mitään yltiöpäistä liikuntaa ei olla selkäviankaan takia harrastettu, niin siihen ei tarvinnut sydämen takia muutoksia tehdä.

Toissa viikon keskiviikkona sitten menimme ultraan. Paikka oli tällä kertaa ihan uusi, mutta kardiologi sama, joka tutki Kipin ensimmäisellä kerralla ja diagnosoi sen sydänsairauden. Hän jätti pian sen jälkeen kokonaan meidän vakiklinikan ja oli välillä kokonaan pois töistä erikoistumisen takia, mutta oli nyt töissä uudella klinikalla. Minua ilahdutti se, ettei kyseinen klinikka kuulu Evidensiaan. Ei kuulu Evidensiaan sekään klinikka, jossa olimme tällä välin käyneet kahdesti sydänultrassa, ja ammattitaitoinen ja paljon suositeltu on senkin klinikan kardiologi. Hänelle vain ei nyt ollut aikoja tarpeeksi nopeasti, ja muutenkin oli ihan kiva mennä tällä kertaa meidän alkuperäiselle kardiologille. Hän huomioi myös koiran ja on kokonaisvaltaisempi.

Ennen ultraa juttelimme Kipin oireilusta ja lääkäri tutki sen päällisin puolin. Huomioiksi tuli mm. että Kipi oli ikäisekseen virkeä ja reipas. Sydämen kuuntelussa kuului systolinen, melodinen sivuääni 2-3/6, syke oli rauhallinen ja rytmi normaali. Hengitysäänet ok. Silmissä oli samentumaa kuten on ollut jo jonkin aikaa, ja se voi vaikuttaa hämäränäköön. Hieman hoikaksi Kipi myös todettiin. Se olikin juuri laihtunut 200 grammaa siitä lukemasta, missä olin saanut sen painon pysymään jonkin aikaa. Kipi on aina ollut vähän haastava pitää hyvässä lihassa. Nykyään pitää myös varoa liikaa rasvaa ruoassa, eikä ihan hurjia ruoka-annoksiakaan uskaltaisi tuolle kerralla mättää.  

Ruokavaliostakin keskusteltiin ja eläinlääkäriä kiinnosti sen koostumus, että saako Kipi siitä kaiken tarvitsemansa. Totesi sitten, että pitäisi kyllä saada. Omegoita hän suositteli antamaan sekä nivelten että sydämen takia, ja onhan Kipi niitä saanutkin. Selän lääkäri myös tunnusteli ja kokeili asennonkorjausreaktiot takajaloista, ne olivat normaalit. 

Sitten Kipi kellautettiin kyljelleen ultrauspöydälle. Tapansa mukaan se makasi siinä rauhallisena ja hievahtamatta koko tutkimuksen ajan. Välillä se vain keikautettiin toiselle kyljelle. Olisivatpa kaikki näin helppoja, huokaisi kardiologi, ja antoi Kipille välillä nameja. 

Ultrassa selvisi, että vasemmalla eteiskammioläpässä oli pitkälle edenneet läppärappeumamuutokset. Tai olivathan ne jo tiedossa muutenkin, sitä vain en tiedä, ovatko ne nykyään entistä pahemmat. Lääkäri osoitti ne minullekin ruudulta, ja oli helppo havaita ne paksut ja röpelöiset vaaleat kohdat, joiden olisi kuulunut näyttää pelkältä valkoiselta viivalta. 

Arvostan sitä, että eläinlääkäri näytti ja selitti minulle asioita, toisin kuin toinen kardiologi, joka ei koskaan ultraamisen aikana puhu mitään. Jälkikäteen hän sitten lyhyesti toteaa löydöksistä jotain ja kirjaa asiat kotiutusohjeisiin. Erilaisia sydämen toimintaan liittyviä lukemia on liitteenä kaksi aanelosta, ja niitä taas tämä toinen kardiologi ei liitä ohjeisiin mukaan ollenkaan. Enhän minä niillä mitään sinänsä tee, mutta ne ovat siinä vaiheessa käteviä, jos menee seuraavaksi eri kardiologille ja hän haluaa nähdä tarkat tiedot edellisestä käynnistä ja verrata lukemia nykytilanteeseen.

Sydämen vasen puoli on juuri se, joka tekee suurimman osan työstä, ja siellä ne isommat muutokset Kipilläkin ovat. Läppävuoto oli kuitenkin edelleen vain kohtalainen, ja oikealla puolella vähäinen. Keuhkoverenpaine oli normaali. Vasen eteinen oli kohtalaisesti laajentunut, kammio normaalin ylärajalla. Sydänlihaksen toiminta oli normaalia eikä vajaatoimintaa edelleenkään ollut. Aortassa oli pieni fysiologinen läppävuoto. 

Koska sydämen tila oli stabiili, niin se ei selittänyt Kipin oireita. Lääkitys jäi ennalleen, eli Cardisure, Cardalis ja Furovet jatkuivat entisillä annoksilla, ainoana erona se, että Furovet jaetaan jatkossa kahteen annoskertaan, koska sen vaikutusaika on lyhyt.

Eläinlääkäri arveli, että Kipin oireilu voisi johtua kivusta. Hän määräsikin Kipille Rimadyl-kuurin, jotta voisimme kokeilla kipulääkityksen tehoa. Koska veriarvoja ei ollut katsottu sitten syyskuun, niin nekin otettiin. UREA oli edelleen hieman viiterajan yläpuolella kuten aiemminkin. Se on kuulemma läppärappeumassa tavallista. Kaikki muut arvot olivat viitteissä, mutta kalium alarajalla. 

Verinäyte otettiin tällä kertaa takajalasta, ja hauskasti ja huomaavaisesti hoitaja varoitti minua etukäteen, että lattia saattaa hetken päästä hieman muistuttaa teurastamoa (kuten sitten muistuttikin), jos minulle vaikka tulisi siitä huono olo. No eipä ole koskaan veren tai piikkien näkeminen tehnyt pahaa, ja kerroin hoitajalle ja eläinlääkärille, että kaikkea on tullut nähtyä, myös omille eläimille tehtyjä leikkauksia. Ei minua silloin taannoin niillä pienillä klinikoilla useimmiten lähetetty pois esimerkiksi sterkkojen ajaksi. Ja voihan nykyäänkin omistaja joutua jopa avustamaan leikkauksessa, jos ell on yksin, vaikka muuten eläinlääkintä on mennyt ihan huimasti eteenpäin ja on paljon huippuvarusteltuja klinikoita, joissa on aina myös hoitajia.

Toukokuussa vihreys lisääntyi ihan silmissä

Kipillä meni ell-käynnin jälkeen hyvin ja kävimme taas retkelläkin. Vakireitille lähtiessämme sitten kävikin niin, että alle puolen kilometrin jälkeen Kipi seisahtui ja muuttui epäröiväksi, ihan kuin ei olisi tiennyt mihin suuntaan siitä lähtisi, eteen vai taakse. Pysähdyin odottamaan, tekisikö Kipi selkeän päätöksen. Ei tehnyt, se vain odotti siinä ja vilkuili minua. Päätin sitten sen puolesta, että palaamme takaisin. 

Kipi on aina kulkenut tuon reitin alusta loppuun suurella innolla, joten jokin sitä nyt vaivasi. Lämpö tuskin oli syynä, koska sää ei kovin kuuma ollut ja edeltävien päivien lenkit Kipi oli jaksanut mainiosti. Olin ajomatkan aikana yhdessä vaiheessa pannut merkille, että Kipi hetken näytti närästävältä, joten vahva veikkaus oli, että tämäkin käytös johtui vatsavaivoista. Takaisin Kipi kulki ihan hyväntuulisena ja reippaana. Koska lenkki jäi melkein kokonaan tekemättä, niin tein sille vielä pienen jäljen ennen kotiinlähtöä. Sen se ajoi suurella innolla.

Siinä oli kulma

Olenkin nyt tilannetta pidempään tarkkailtuani tullut siihen tulokseen, että nimenomaan vatsavaivat ja osittain lämpenevän sään aiheuttamat oireet ovat olleet Kipin oireilun taustalla. Lämmönsietokyky ei kuitenkaan ole mitenkään romahtanut, ja ainakin osa läähätysoireista on johtunut vatsapuolen vaivoista. Viime viikolla läähätyksiä tuli taas lyhyesti kahtena päivänä, tällä viikolla ei ole tullut ollenkaan.

En heti yhdistänyt oireita vatsaan, koska Kipillä oli ollut närästelyn suhteen hiljainen kausi ja nuo muut oireet olisivat voineet olla muutakin kipua. Suostuin Rimadyl-kuuriinkin, vaikka se voi ärsyttää ruoansulatuselimistöä. Kipin viime aikoina lisääntynyt närästysoireilu saattaa johtua siitä. Mistä nuo muut, ennen kuuria alkaneet oireet sitten johtuvat, niin sitäpä en tiedä. Stressi on vahva veikkaus, ja lämpenevään säähän totuttelu on ollut elimistölle stressitekijä. 

Vanhalla koiralla voi myös olla kaikenlaisia kolotuksia, ja siksi Kipi sen Rimadyl-kuurinkin sai, ja itsekin aluksi pohdin nivelperäisten vaivojen mahdollisuutta. Olen kuitenkin nyt sitä mieltä, ettei Kipillä tällä hetkellä ole mitään isompia nivelperäisiä kipuja, kun en mistään sellaista vaikutelmaa saa. Osteopaattikäynnistäkin on vasta lyhyt aika, eikä Kipi osteopaatinkaan mielestä silloin ilmentänyt kipua.  

Kysyin ell-käynnillä, että voisiko kipulääkkeeksi antaa jotain muuta kuin tulehduskipulääkettä, kun Kipillä on vähän närästystaipumusta. Eläinlääkäri kuitenkin sanoi, että nimenomaan tulehduskipulääke on tärkeä ja tehoaa nivelvaivoihin paremmin kuin esimerkiksi parasetamoli. Viimemainittua Kipi söi kuurin viime kesänä oman lääkärimme ehdotuksesta, nimenomaan vatsaongelmien välttämiseksi. On joskus hankalaa, kun koiraa hoitavat eri lääkärit ristiin. Kaikki katsovat asioita vähän eri vinkkelistä, eikä heillä ole täysin yhteneväistä ja kattavaa terveyshistoriaa käytössään. 

Kipillä on ollut ajoittaista närästystä jo viime vuoden puolelta lähtien. Useimmiten lievää ja sekunneissa ohimenevää. Välillä on mennyt pitkään niin, ettei oireita juurikaan ole ollut, ja sitten taas on ollut enemmän, erityisesti iltaisin levon aikana. Silloin Kipi äkkiä havahtuu, nostaa pään ja kaulan ylös ja jähmettyy siihen hetkeksi katse ja hengitys terävänä, vähän ehkä nieleskelee. Lopuksi se usein haukottelee ja saattaa nuolla hetken tassujaan. Joskus oireita on ollut kerran päivässä, joskus useamman kerran, joskus ei ollenkaan.

Nyt Kipi on saanut koko ajan vatsansuojaksi Kaoliinia ja/tai Siliceaa. Taannoin kokeiltiin närästykseen Pepcid-kuuria, mutta kuuri jäi kesken, kun lääke ei sopinut Kipille. Sillä on näitä herkkyyksiä muutamille lääkkeille. Tällä hetkellä närästelyä ei juurikaan ole ja Rimadyl-kuurin päättymisestä on jo aikaa. 

Närästyksen aiheuttaja on jäänyt epäselväksi. Mahdollisia syitä on useita. Ruokintaan on kiinnitetty huomiota, mutta siitä ei ole vielä löytynyt selittävää tekijää. Jokin lääkkeessä oleva makuainekin voisi aiheuttaa närästystä, eikä sydänlääkkeitä voi antamattakaan jättää. Sapessa näkyi sakkaa viime syyskuun ultrassa, muttei niin paljon, että sen pitäisi oireita aiheuttaa. Mahanportin sulkijalihas ei ultran aikana sulkeutunut, mutta se on ennemmin seuraus kuin syy. Stressi on pari kertaa laukaissut normaalia pahemman närästelyn, ja samoin se laukaisi joskus ripulin silloin, kun Kipillä sitä vielä säännöllisemmin oli. Ja kyseessä on näinä kertoina ollut jokin ihan kiva tapahtuma, josta Kipi on intoillut.

Tähystys ehkä antaisi vastauksia, mutta se ei ole ihan ensimmäinen vaihtoehto, koska Kipillä on jo ikää ja anestesiariski on hieman kohonnut sydänsairauden takia. Ja yleisimmin oireilu on myös ollut lievää, harvakseltaan tulevaa ja sekunneissa ohimenevää eikä ole haitannut arkea.

Tätä tämä koirien kanssa on, usein saa ihmetellä ja arvailla. Kaiken koetun jälkeen huomaan erilaiset oireet ja poikkeavan käytöksen herkästi, mutta en todellakaan aina tiedä mistä ne johtuvat. Eivät tiedä aina lääkäritkään. En sentään mitenkään sataprosenttisen varmasti aina oireitakaan huomaa. Jotkin niistä tulevat niin hiipimällä, ettei niitä heti tajua. Joitain voi luulla viattomiksi jutuiksi ja sitten taas oikeasti viattomia oireita merkiksi jostain ongelmasta.

Se vähän jänskättää, että päästäänkö koko ajan normaalisti lenkkeilemään ja retkeilemään kesän aikana. Kipi saa tietenkin itse aina määrittää sen, pystyykö ja haluaako tehdä pidempiä lenkkejä. Retkelle on sikäli aina helppo mennä, että rannalla voi meidän vakiretkipaikalla kyllä hengailla, vaikka pidemmät lenkit eivät onnistuisi. Rannalle on vain neljän minuutin kävelymatka parkkipaikalta. Siellä on kiva tarkkailla luontoa ja viettää aikaa. Hienosti on Kipi kuitenkin viime aikoina halunnut ja jaksanut mennä reitillekin ja on muutenkin lenkkeillyt reippaasti.

Reitillä

Suunnitteilla on retkeillä jatkossa taas välillä muuallakin, mutta vakiretkipaikka pysyy samana. Se on meille molemmille rakas, onhan se myös entinen pitkäaikainen kotipaikkamme, ja siellä toteutuu moni meille tärkeä asia. Siellä on rauhallisempaa kuin muilla ulkoilualueilla. On paljon taukopaikkoja, joissa voi syödä eväät mukavasti pöydän ääressä ja joissa Kipi saa hyvin levättyä. Löytyy reitti, joka on Kipille sopivan mittainen ja minulle sopivan ihmisvapaa. Viime retkillä ei ole ketään tullut vastaan, ja keskimääräinen saldo on 0-2 vastaantulijaa. Yleisin vastaantulija on entinen naapuri, jota on ihan kiva nähdä.

Tuolla on myös kiva ihan vaan hengailla ja maadoittua maalaismiljöössä ja puuhastella jotain pientä. Nurtseille voi tehdä jälkiä. Löytyy myös pieni kenttä, jossa voi vaikka tottistella, jos oikein villiksi heittäytyy. Lähimmässä järvessä ei nykyään viitsi koiraa uittaa, mutta vain parin kilometrin päässä on lemppariuimapaikkamme, jonne ei tule edes sinilevää. Siellä Kipi korkkasi uintikauden alkuviikosta. 

Uimajärven viereinen alue tunnetaan nimellä Paratiisi, ja tunnetusti paratiisissa on myös käärme. Järveltä oli kolmen hengen seurue juuri poistumassa hiekkarannalta, joten jäin uittamaan Kipiä siihen viereen vähän matkan päähän. Yksi seurueen jäsen sitten tuli varoittamaan minua, että järvessä oli ollut käärme uimassa. Todennäköisesti rantakäärme, mutta voivathan nekin purra. Uidessa vastaan tuleva käärme on jotenkin aika puistattava ajatus muutenkin. Pidin silmät auki, mutta käärme ei siihen meidän kohdalle tullut. En ole itse koskaan tuolla järvellä tai sen välittömässä läheisyydessä käärmeitä nähnyt, mutta muuten kyllä kyitä eri kohdissa meidän reittejä alueella. Ei niitäkään usein kyllä osu näkemään, mutta siellä ne jossain aina ovat, usein kasvillisuuden suojassa.

Viime viikolla rannalla ollessamme ja lintuja kuunnellessani latasin hetken mielijohteesta kännykkään sovelluksen, jonka avulla voi äänittää lintuja ja selvittää, että keitä he oikein ovat. En tunnista kuin murto-osan itse. Ja mielenkiintoinen maailma siitä aukenikin, kun selvisi, mitä kaikkia lajeja läsnä oli. Sen retken aikana sovellus tunnisti 23 lajia, joiden lisäksi itse havaitsin muutaman muun. Kaikki sovelluksen tunnistukset eivät toki ole satavarmoja. Hauska juttu tuossa on, että sovellusta käyttämällä voi samalla hyödyttää tiedettä. 

Seuraavilla käynneillä löytyi joitain uusiakin lajeja entisten jatkoksi. On ollut lehtokerttu ja muita kerttuja, kuusitiainen, nummikirvinen, huuhkaja, kurki, peippo, viherpeippo, sinitiainen, laulujoutsen, lehtopöllö, kuhankeittäjä, useampi kyyhkylaji ja vaikka mitä.

Kanadanhanhia tuolla myös on, ja nyt niillä on kaksi poikuetta. Toisen poikueen varttumista olen saanut seurata jo jonkin aikaa, mutta toinen poikue ilmaantui rannalle vasta vähän aikaa sitten ja poikaset ovat ihan pieniä untuvikkoja vielä. Emot ovat kovin varuillaan, joten pysymme sellaisella etäisyydellä, ettemme hätyytä lintuja karkuun.

Viime reissulla reittimme ristesi aikuisten hanhien kanssa, jotka sitten peräkanaa marssivat siitä rantaan päin meidät havaittuaan. Kipi suhtautuu yleensä lintuihin ja muihin eläimiin täysin välinpitämättömästi, mutta nyt hänen sisäinen paimenkoiransa heräsi sen verran, että hän jäi katsomaan hanhien marssia.

Samalla reissulla seurasin, miten sinitiaiset lentelivät puunkoloon ruokkimaan poikasia, ja kävi yksi poikasista roikkumassa siinä suuaukollakin. Järvellä oli vähän kahakkaa lintujen kesken ja läheisellä pellolla juoksi kaksi peuraa kuin henkensä edestä pakoon, vaikkei niitä ajanut kukaan takaa. Mitä lie säikähtäneet, myöhemmin ne jatkoivat laukkaa vielä kaukaisemmallakin pellolla.

Haluaisin tosi paljon mennä välillä pitkille reiteille tai jonnekin metsään samoilemaan oikein pitkän lenkin, mutta Kipin kanssa ei ihan uskalla. Harmi kun mistään ei saa vuokrata koiraa retkiseuraksi! Ilman koiraa on tylsää lähteä. Ei tietenkään olisi kiva myöskään jättää Kipiä yksin kotiin.

Kun Vinski vielä eli eikä sen kanssa enää voinut tehdä pitkiä lenkkejä, niin lähdin joskus yksin pitkälle lenkille jonnekin luontoon. Kipi sai myös jäädä kotiin Vinskin seuraksi. Ihan tyhmältä ja orvoltahan se tuntui ilman koiria ulkoilla. Se oli luonnotonta, jotain hyvin oleellista tuntui koko ajan puuttuvan ja kokemus jäi vajaaksi.

Omille reissuille silloin taannoin en koskaan ottanut eväitä mukaan, vain pelkän vesipullon. Koirat olisivat heti huomanneet, että alan tehdä eväitä, ja olisivat hinkuneet vimmaisesti mukaan. Jos jatkossa joskus päätän lähteä ilman Kipiä retkelle, niin täytyy kyllä tarkkaan miettiä miten eväät saa mukaan Kipin huomaamatta. Luultavasti ne joutuu hakemaan matkan varrelta kaupasta.😀 Viimeksikin Kipi huomasi retkivalmistelut heti siinä vaiheessa, kun tyyliin vasta kävelin kahvinkeittimen luokse ja avasin jääkaapin oven. Sitten se taas sieppasi pehmolelun suuhunsa ja juoksi sitä vimmaisesti riepottaen ja viskellen ympäri kämppää ja välillä hyppeli, silmät loistaen ja täynnä odotusta. Ja jatkoi intoilua siihen asti, kunnes viimein lähdettiin.

On tosi sääli, ettei Kipin kanssa voi enää lähteä oikeasti pitkiä lenkkejä kiertämään. Mutta samalla saa olla kiitollinen siitä, että se on näin pitkään pärjännyt ja saanut elää täyttä elämää. Kipin tausta huomioiden voisi olla paljon huonomminkin.

Laumattomuudesta ja monimuotoisuudesta

Facebook muistutti minua aiemmin tässä kuussa viiden vuoden takaisesta päivityksestä. Sinä päivänä oli kolea ja sateinen sää, joten koirilla oli talvipalttoot päällä lenkillä. Otin niistä pellolla kuvia, ja ihan tyypillisesti ne pönöttivät vakavina rivissä. Mutta sitten Vinski lipesi ruodusta ja vaihtoi ilmettä, myös itselleen aika tyypillisesti. Voi rakas hömppä. 💓

Selasin sen jälkeen koko kyseisen vuoden kuvia koneelta ja tuntui haikealta nähdä, mitä kaikkea trio silloin teki yhdessä ja miten lämmin yhteys erityisesti Kipillä ja Draamalla oli. 

Jos Facebookin näyttämää muistoa vielä katsoinkin hymyssä suin vain pientä haikeutta tuntien, niin koko vuoden arkiston silmäily nosti mielen päälle enemmän surun ja kaipauksen. Kaikki ne hetket ovat enää historiaa eivätkä palaa. Silloisista koirista on jo kaksi poissa. Ei ole enää laumaa.

                     

Ensi kuun lopussa tulee vuosi Vinskin poismenosta. Niin kauan olemme Kipin kanssa olleet kaksistaan. Ilman Draamaa olemme olleet paljon kauemmin, ja hänen lähtönsä oli hyvin ravisuttava kokemus. Elämä on ollut hiljaisempaa ja paljon tyhjempää ilman laumaa, vaikka koiralliset rutiinit onneksi ovat vielä säilyneet. Yhden koiran kanssa on toki jossain mielessä helpompaa, mutta en välttämättä kaipaa sen kaltaista helppoutta elämääni. Minusta tuollainen kolmen koiran toimiva lauma oli myös helppo, ja joissain tilanteissa on jopa helpompaa ja mielekkäämpää kun on useampi koira eikä vain yksi.

Trioa edeltäviä koiria on myös ikävä, mutta on luonnollista, etteivät ne ole niin paljon mielen päällä kuin viimeksi edesmenneet. Silti jos niidenkin vanhoja kuvia ja muistoja ryhtyisin kunnolla läpikäymään, niin varmasti sama haikeus nousisi enemmän pintaan. Että niin hienoja koiria ja hetkiä on silloinkin ollut, mutta kaikesta täytyy lopulta päästää irti.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki koirani ovat olleet elämäni koiria, enkä ole halunnut korottaa yhtä tiettyä koiraa elämäni koiraksi. Se on silti selvää, että jotkut koirat ovat olleet minulle vielä vähän läheisempiä kuin muut, enemmän sielunpuolikkaita. Sekin on luonnollista, että koirissa on eroja tässä mielessä, ja joidenkin kanssa kemiat natsaavat melkein maagisesti ja sama aaltopituus löytyy vaivattomasti. Muidenkin kanssa voi silti löytää yhteisen sävelen ja vahvan yhteyden. Viimeisestä triosta Draama oli minulle se sielunpuolikas, ja sitä ennen on ollut muita. Yleensä ne ovat olleet narttuja. 

Uroksista Snoopy oli minulle tietyllä tavalla kaikkein läheisin, vaikken aluksi tiennyt oliko se lintu vai kala, ja se on ollut koiristani kaikkein itsenäisin. Ajan myötä silti ymmärsin sitä aina vain paremmin ja tunsin vahvaa yhteyttä tähän suureen persoonaan.

Kaikki koirat ovat täyttäneet oman paikkansa ja olleet tärkeitä, kaikki omalla tavallaan hyvin läheisiä ja ainutkertaisia. Kaikissa on ollut jotain sellaista persoonallista ja kiehtovaa, jota ei ole ollut muissa. 

Nyt kun olemme olleet Kipin kanssa kahdestaan, niin siitä on tullut entistä läheisempi ja olen oppinut siitä uutta. Aivan samaa sielunyhteyttä en sen kanssa silti saavuta kuin sielunpuolikkaideni, eikä tarvitsekaan. Meillä on meidän omannäköinen suhde ja se on hyvä niin, oletettavasti myös Kipin mielestä. 

Kipi on sopeutunut ainoaksi koiraksi hyvin, mutta joitain muutoksia olen sen käytöksessä huomannut. Se syö edelleen hitaammin kuin ennen, nostelee päätä kupilta, seuraa tekemisiäni ja saattaa jopa muutamaksi sekunniksi keskeyttää syömisen, mitä se ei todellakaan tehnyt lauman aikana. Se myös tietääkseni hengailee yksinolot pääosin eteisessä nykyään, mitä se ei myöskään ennen tehnyt. Rauhallisesti se kuitenkin kotiin jää ja rauhallinen on palatessani, vaikka toiveikkaana se aina aluksi katsoo josko pääsisi mukaan. Ymmärtää sitten, että tällä kertaa ei pääse, vaikka useimmiten pääsee. Vesikupille se menee vasta kun palaan, eikä yksin ollessaan käy juomassa. Onneksi sen ei ole tarvinnut olla paljonkaan yksin toistaiseksi. Tuo on kyllä yksi tilanne, missä koirakaveri olisi korvaamaton. Kyllä me molemmat muutenkin hyötyisimme kokonaisvaltaisesti, kun koiria olisi enemmän kuin vain yksi.

Vaikka Draama oli Kipille läheisempi kuin Vinski, niin kyllä Vinski myös oli sille tärkeä ja toisinpäin. Yhdessä pojat välillä intoilivat asioista ja komppasivat toisiaan, olivat toistensa seurana ja taustatukena. Vinski jotenkin myös tasasi Kipin käytöstä ja pojat täydensivät toisiaan. 

Olen välillä pohtinut, että pitäisikö Kipille hankkia edes tilapäinen koirakaveri. Jos vaikka ryhtyisi rescuekoirien kotihoitajaksi. Omat ongelmansa siinä voisi olla, kun rescuekoirien taustalla voi olla mitä vain. Sellaisen koiran kanssa ei myöskään ihan ensimmäiseksi lähdettäisi minnekään retkelle. Isoksi kynnyskysymykseksi paljastui se, että vasta maahan tulleita rescueita pitää madottaa useamman kerran tietyillä valmisteilla, ja talouden muita eläimiä samalla myös. Ei huvittaisi madottaa Kipiä tuollaisesta syystä eikä moneen kertaan, se kuormittaa elimistöä ja lääkkeistä voi muutenkin tulla ongelmia. Axiluria Kipi ei siedä ollenkaan. 

Kai niitä kotimaisiakin kotihoitokoiria voisi löytyä. Joka tapauksessa olisi tärkeää, että koirat sopisivat yhteen eikä seniorikoiran elämä järkkyisi liikaa. Ehkä mietin tuota kotihoitoasiaa sitten kun Kipistä aika jättää. Siinä on kyllä sekin vaara, että kiinnyn kotihoitokoiraan niin paljon etten enää halua luopua siitä... 

Ei Kipi mikään läheisriippuvainen koira tai kyljessä nysvääjä ole vieläkään. Ei silti, vaikka joku voisi niin luulla sen erittäin ihmissosiaalisen luonteen ja toisinaan hyvin huomiohakuisen ja lähelle tunkevan käytöksen perusteella. Sillä kuitenkin on myös itsenäinen ja itseriittoinen puolensa.

Kun eläinlääkäri viime toukokuun lopussa kävi meillä lopettamassa Vinskin, niin Vinski ei nukahtanut heti rauhoituspiikin jälkeen, kuten normaalia onkin. Muistikuvissani Draama sen sijaan lakosi rauhoituspiikin saatuaan saman tien suorilta jaloilta makuulle ja nukahti välittömästi. Mainitsin eläinlääkärillekin Vinskin nukahtamista seuratessani, että Draama meni niin äkkiä, etten edes kerennyt tajuta. Hän sanoi, että Draama oli henkisesti hyvin vahva koira ja meni viimeiset ajat varmaan ihan tahdonvoimalla. Tahdonvoima kyllä varmasti siivitti Draaman viimeisiä päiviä. Se ehdottomasti halusi vielä kokea ja nähdä asioita eikä halunnut antaa vielä kasvaimelle periksi. Myös siitä olen samaa mieltä, että se oli henkisesti vahva koira. Paljon sitä kyllä koeteltiinkin. Rauhoituspiikki oli sille lupa viimein hellittää, ja se varmaankin viimeisinä aikoina jollain tasolla tiesi nukkuvansa pian pois. 

En ollut tullut ajatelleeksi, että eläinlääkäri oli mielessään tehnyt omia osuvia analyyseja Draaman luonteesta. Yhdellä lääkärikäynnillä tokaisin hänelle Kipin toilailuja seuratessani, ettei se ole ihan tyypillisin bordercollie. Hän totesi itsestäänselvästi, että ei olekaan. Hän siis tuntee koirani hyvin, ja hänelle on myös työssään muodostunut hyvä kuva eri rotujen ominaisuuksista.

Vinskin lähtö oli niin erilainen, koska hän sai elää vanhaksi asti ja luopuminen tapahtui vähitellen. Molempien lähtö kyllä tapahtui nätisti ja rauhassa kotona. Olen ikuisesti kiitollinen meidän eläinlääkärille siitä, että hän Draaman kohdalla otti puheeksi kotieutanasian mahdollisuuden. En silloin edes tiennyt, että hän tekee kotikäyntejä, ja ketään vierasta eläinlääkäriä en ehkä siinä lamaannuksessa olisi ryhtynyt paikalle järjestämään. Tuskin olisin kotilopetusta vakavasti pohtinut vaihtoehtona muutenkaan. Joskus aiemmin olin miettinyt, että kotona tapahtuva lopetus voisi olla itselleni jopa vaikeampi, en ehkä saisi pidettyä itseäni samalla tavalla kasassa kuin klinikalla. Ei se ollut vaikeampaa, vaan päinvastoin oli helpottavaa, kun ei tarvinnut hetkeäkään odottaa vuoroaan klinikalla, kohdata vieraita ihmisiä eikä matkustaa minnekään. 

Draamalle kotieutanasia oli siinä tilanteessa ihan ehdottomasti paras ratkaisu kaikin tavoin. Vinskin kohdalla oli jo itsestään selvää, että eläinlääkäri tulee meille kotiin päästämään sen pois. Eläinlääkärikin piti sitä niin selvänä juttuna, että hän eutanasiasta juteltaessa kertoi minulle miten pääsee tulemaan meille eikä maininnut klinikkaa edes vaihtoehtona.

***

Osallistuin sitten rotuyhdistyksen jalostusluennolle monimuotoisuudesta. Olen sillä(kin) tavalla outo, että olen kiinnostunut jalostusasioista, vaikken aikoihin ole yhtään pentuetta teettänyt eikä ole mahdollisuutta teettääkään. Roikun yhä myös IBD-koirien ryhmässä, vaikka Draaman poismenosta on jo aikaa. Moni muukin koiratietous kiinnostaa kovasti, vain harrastuslajeja lakkasin aktiivisesti seuraamasta jo vuosia sitten. Saa nähdä, mitä sitten kun jään koirattomaksi. Jatkanko näitä kuten ennenkin, haluanko lopettaa vai onko minun pakko lopettaa.

Keskeinen asia monimuotoisuudessa on, että mahdollisimman monta tervettä ja hyväluonteista koiraa pitäisi saada jalostukseen, käyttää tasaisesti eri koiria ja myös harvinaisempia sukuja ja linjoja ja välttää yksilöiden liikakäyttöä. Ja jatkaa samaa taas seuraavissa sukupolvissa. Nyt liian monet pentueet jäävät ilman jatkokäyttöä, kun niin ei saisi olla. Näin kävi myös omalla kohdallani. Toinen ja kolmas pentueeni olivat vähän harvinaisempia geeniyhdistelmiä, mutta niiden linjalle ei koskaan tullut jatkoa, mitä olen joskus harmitellut. Ensimmäisen pentueen Jamilla sen sijaan on vieläkin jälkikasvua ties miten monennessa polvessa jo, tosin ei minun toimestani. Jännä ajatus sinänsä, että niitä koiria ei täsmälleen sellaisina olisi olemassa ilman Jamia.

Myös uskallukseni jalostusasioissa heikkeni sitä mukaa, kun koin omakohtaisesti aina vaan enemmän terveysongelmia. Tiedän tuskallisen selvästi, ettei tervettä sukua ole olemassakaan ja että kaikki yksilöt kantavat geeneissään myös jotain perinnöllistä sairautta. Mitä vain voi sattua, eivätkä monet sairaudet periydy suoraviivaisesti. Kaikki eivät koskaan putkahda esiin, ja siinä juuri monimuotoisuus on yksi tekijä. Matadorjalostus lisää huomattavasti riskejä piilevien sairauksien ilmaantumiseen ja isoksi ongelmaksi muodostumiseen myöhemmin. Briteissä joillain bc-uroksilla on ihan järkyttävä määrä jälkeläisiä. Bordercolliella monimuotoisuus ja tehollinen populaatio ei ole sillä tasolla kuin suuren populaatiokoon perusteella pitäisi olla.

Jos minulla nyt olisi jalostuskelpoinen narttu, niin ehkä kuitenkin kävisin itseni kanssa vakavan keskustelun, että pitäisikö sitä kaikesta huolimatta käyttää jalostukseen. En kadu niitä pentueita, jotka aikoinaan teetin. Jotkin vaivat myös ovat koiralle itselleen melko harmittomia, mutta niiden pahempien kanssa ei pitäisi tietoisia ja liian isoja riskejä ottaa. Esimerkiksi suolistosairauksiin jotkut suhtautuvat hyvinkin vähättelevästi ja käyttävät sairaita koiria tai niiden vanhempia surutta jalostukseen, vaikka suolistosairaudet ovat todella inhottavia ja elämänlaatua heikentäviä. 

Joskus näkee netissä keskusteluja, joissa puolustellaan sitä, että monimuotoisuuden nimissä jalostusta ei pitäisi rajoittaa esimerkiksi PEVISA-määräyksillä, vaan pitäisi olla sallittua jopa yhdistää kaksi samaa vikaa tai sairautta kantavaa koiraa keskenään. En voisi olla enempää eri mieltä, eikä monimuotoisuuden idea ole parittaa sairaita koiria keskenään. Jos rodusta ei löydy riittävästi terveitä jalostusyksilöitä, niin eiköhän se rotu silloin ole tullut tiensä päähän. Roturisteytyksillä sitä voi yrittää pelastaa, jos rotu katsotaan arvokkaaksi säilyttää. Useimmat kai ajattelevat niin omasta rodusta, mutta vähän voisi avartaa näkemyksiä siinä suhteessa. Maailmasta eivät koirat lopu kesken. Ihmisillä on velvollisuus huomioida myös koirien hyvinvointi, kun kerran päättävät niiden lisääntymisestäkin.

Oikeastihan rotuja voisi olla vähemmänkin, kun aika paljon löytyy keskenään samantyyppisiä rotuja. Ei niiden kaikkien tarvitsisi olla oma suljettu rotunsa etenkään siinä tapauksessa, jos monimuotoisuus on huonolla tolalla tai terveystilanne huono. Sekarotuinenkin koira on ihan yhtä paljon koira kuin puhdasrotuinen. Ei nyt sentään pidä mukamas monimuotoisuuden nimissä yhdistää esimerkiksi kahta luustosairasta koiraa keskenään tai ummistaa silmiä allergioille, hengitysvaikeuksille tai sille, etteivät aivot mahdu päähän. Mitä näitä nyt on.

Rotuunotot ovat myös tilaisuus lisätä monimuotoisuutta roduilla, joilla on vielä avoin rotukirja, kuten bordercollieilla on. Olen itse kerran ollut paikalla, kun eräs bc otettiin rotuun, ja sitä yksilöä myös käytettiin myöhemmin jalostukseen. Heti tapahtumaa muisteltuani luin somesta tiedon, että kyseisen koiran omistaja oli juuri menehtynyt. En häntä kummemmin tuntenut, mutta joskus olimme samassa treeniryhmässä, ja hän jäi persoonana hyvin mieleeni sieltäkin, ja oli tuttu nimi oman lajinsa tuloslistoilta vuosien ajan. Olipa pysäyttävä uutinen, ja taas yksi turhan varhainen poismeno. 

Tällä viikolla sitten kahden päivän aikana kuoli kolme sellaista koiraa, jotka olivat minulle jollain lailla tuttuja. Kodeista kaksi jäi kokonaan koirattomaksi. Surullisia uutisia, joihin osaan eläytyä turhankin hyvin. 

***

Polveni on vieläkin kipeä nyt, kun 11 viikkoa on kulunut. Ei pahasti, ja melkein kaikki toimintarajoitteet ovat poissa. Pystyn tekemään miten pitkiä lenkkejä vain ja kävelemään normaalisti, pystyn juoksemaan ja menemään portaat alas normaalisti. Viimeisin saavutus oli se, että pääsin pitkästä aikaa myös syväkyykkyyn, mutta lievää hankaluutta siinä vieläkin joskus on. Kyljellä on vielä vähän haastavaa nukkua, kun sivusiteessä tuntuu silloin kipua, mutta pääsen sentään jo vaivattomasti kääntymään kyljelle. Ei ihan vähäinen ollut tuo nivelsidevamma, mutta tilanne on jo niin hyvä arjen ja Kipin kanssa lenkkeilyn kannalta, että olen kovin tyytyväinen.

Ja lenkeillä ollaan todella oltukin, ja retkillä myös. Kipillä tuntuu olevan loputtomasti energiaa liikkumiseen, menoa varmaankin siivittävät sulotuoksut ja hormonihuurut. Vähän varpaillani olen, että milloin hänen eturauhasensa poksahtaa... 

Kevään etenemistä on kiva seurata, ja entisillä kulmilla on aina ollut isojakin muutoksia edellisen käynnin jälkeen, kun siellä ei joka päivä käydä. Perjantaina kävimme taas koiranpäivän kunniaksi retkellä. Sää oli viileämpi kuin aiemmin, mutta hyvin tarkeni tauolla, kun laittoi vähän enemmän päälle. Kipilläkin oli tauolla bäkkäri yllä. Ei lopulta ollut hirmu kylmäkään, mutta tuuli oli hyvin navakka. No, tänään se on ollut vielä navakampi ja puistossakin oli rysähtänyt vaahterasta yksi haara suoraan kulkureitille. Onneksi kukaan ei tainnut jäädä alle.

Puistossa tänään

Perjantaina retkellä

Rannalla eväitä syödessämme hanhet uiskentelivat siinä vieressä ja juttelivat toisella puolella järveä oleville lajitovereilleen. Kun sitten lähdimme kävelemään pois taukopaikalta, niin viereisestä pusikosta kuului iso kahahdus, ja sitten näkyi vaalea peräpeili kun peura siinä loikkasi vähän kauemmas meistä.  Kipi suhtautui peuraan taaskin aivan välinpitämättömästi. Vähän myöhemmin sitten hätkähdin äkisti, kun havaitsin pientareella ihan vieressäni kyyn. Se olikin sitten vuoden ensimmäinen kyybongaus. Kipi oli onneksi toisella puolella minua kuin kyy, ja ohjasin meidät molemmat kiertämään kyyn kauempaa. Sen jälkeen sidoin Kipin kiinni tolppaan ja kävin vielä nappaamassa kyystä kuvan. Kipi ei kyytäkään tuntunut edes huomaavan, ei se koskaan ole noihin luikeroihin millään lailla reagoinut.

Eläimellistä oli meno, mutta ihmisiltä saimme olla rauhassa, mitä nyt vanhaan tuttuumme taas reitillä törmäsimme. Hänet Kipi todellakin aina huomaa! Ulotimme tällä kertaa retkemme vähän laajemmalle kuin edellisillä kerroilla, kun Kipillä taaskin oli kovasti tarmoa. Viimeksi hän oli hyvin pettynyt, kun en jatkanut retkeä pääreitin kiertämisen jälkeen enää luontopolulle, vaikka hän kovasti yritti minua sinne viedä. Tällä kertaa jatkoimme retkeä vielä sinnekin. Tauotin liikkumisen niin, ettei yhtäjaksoista liikkumista tullut liikaa. Vanhan ja selkä- ja sydänvaivaisen koiran kanssa joutuu miettimään lenkkeilyn rajoja. Aina ei voi luottaa siihenkään, että koira itse tietää rajansa, ja myös osteopaatin ohjeet kaikuvat  korvissa. 

Aiemmin keväällä metsäkin tulvi

Koiramaisia oppeja

Eihän ne puiston reitit sitten sulaneet niin vauhdilla kuin kuvittelin ja sääkin muuttui ennustuksia kylmemmäksi. Vain rajallisesti pystyimme puiston ja viereisen metsän reittejä käyttämään, koska liukkauden kanssa ei huvittanut pelleillä.

Sitten taas lämpeni reilusti, ja viime viikon perjantaina lähdimme retkelle katsomaan mitä meidän entisille kulmille nyt kuuluu, kaksi viikkoa ja päivä edellisen käynnin jälkeen. Hyvää kuului. Parkkipaikat olivat sulaneet ja myös ranta ja meidän lenkkireitti olivat täysin sulia. Tulva oli poissa. Järvi oli alkanut sulaa reunoilta. Paljon edistyksellisempää kuin meidän nykyisessä asuinpaikassa. 

Pidimme rannassa pitkän evästauon. Kun lähdimme pois ja lähestyimme viereistä koirarantaa ja tulipaikkaa, niin huomasin äkkiä, miten rinnettä alas juoksi vapaana oleva koira, jolle oli juuri heitetty klapi noudettavaksi. Piti tehdä salamannopea tilannearvio. Klapin lentosuunta oli suoraan meitä kohti, ei kai se osuisi Kipiä päähän? Ei osunut, kunhan pysähdyimme välittömästi niille sijoille. Entä koira, oliko siitä vaaraa ja pitäisikö meidän poistua äkkiä takavasemmalle tai valmistautua puolustautumaan? Omistajapariskunta kutsui meidät äkättyään koiraa luokse selkeästi tyttökoiran nimellä, joten tuumin, ettei vaaraa ole. Koira näytti aika pentumaiselta pieneltä aussielta, joten eihän sitä muutenkaan pelätä osannut, vaikka se tuli vauhdilla kohti ja kiinnitti nyt huomionsa enemmän meihin kuin siihen klapiin.

Koira ehti parin metrin päähän meistä, mutta sitten se totteli luoksetulokutsua ja palasi omistajien luokse. He pyysivät vuolaasti anteeksi ja sanoivat, etteivät odottaneet siellä olevan ketään. Kovin rauhallistahan alueella tuppaa erityisesti arkipäivisin olemaankin, emme mekään olleet kehenkään sitä ennen törmänneet. Hekin kertoivat juuri siksi mieluiten käyvänsä siellä arkisin, mistä nyökyttelin olevani samaa mieltä. Siinä sitten toistemme rauhaa häiritsimme. 😀 

Vähän varovasti tyypit kysyivät minulta, että pidänkö koiraani irti, kun joillain on asiasta niin vahvoja mielipiteitä. Kipi oli tapahtumahetkellä kiinni, kuten se rannassa yleensä muutenkin on, paitsi jos joskus hetkeksi kuvan ottamista varten irrotan hihnan. Kerroin heille, että totta mooses pidän sitä sopivissa paikoissa irti, ei ole koiran elämää kulkea koko elämänsä ajan vain hihnanjatkeena. Minusta olisi absurdia pitää pelkästään hihnassa vanhaa ja selkävaivaista koiraa, joka jättää muut eläimet rauhaan ja on välittömästi kytkettävissä. Jos Kipi ei olisi irtipidettävää sorttia, niin sitten se saisi ulkoilla pitkässä liinassa. Ei tullut mieleenkään läksyttää pariskuntaa koiransa irtipidosta, kun se ei ollut mikään aggressiivinen ja palasi kutsusta luokse, toki olisivat voineet nakata klapin siihen suuntaan minne on parempi näkyvyys eikä yllättäviä kulkijoita ehdi ilmestyä. 😅

Pariskunnan koira ei ollut keskenkasvuinen aussie vaan aikuinen pampai ja kuulemma isokokoinen rotuisekseen. Sillä oli juuri ollut valtava karvanlähtö, joten se näytti siksi siltä kuin olisi pentukarvassa. Kipi tietenkin innostui ihanasta tyttökoirasta kovasti, ja hetken koirat tapailivat leikkiäkin. Pari kertaa narttu vähän komensi Kipiä, mistä pariskunta hiukan huolestui. Sanoin heille, että se vähän niin kuin kuuluu asiaan, että nartut pitävät uroksille jöötä eikä Kipi sellaista hätkähdä. He olivat tästä vähän hämmentyneitä. Hämmentyneitä he olivat myös iloisesti poukkoilevan Kipin iästä ja kysyivät, että onko se oikeasti jo 12-vuotias.

Pampai oli kodinvaihtaja ja ollut pariskunnalla vasta hetken, mistä pääsimmekin puhumaan kodinvaihtajien ihanuudesta ja entisistä koiristamme. Yksi antoisa kohtaaminen siis jälleen. Koska en enää tapaa koiraihmisiä treeneissä tai melkein missään, niin on aina virkistävää päästä edes hetki juttelemaan koirista.

Reitillä kohtasimme taas tutun vanhan miehen, mitä osasin odottaakin ajankohdan ansiosta. Ketään muita emme koko aikana läheltä kohdanneet, vaikka viivyimme alueella melko pitkään, ja kaunis ilma kyllä oli houkutellut sinne kourallisen ihmisiä. Oli todella lämmintä ja aurinkoista eikä huvittanut palata kotiinkaan turhan pian ja hautautua sisälle. Maaliskuussa ei tietenkään vielä pitäisi niin lämmintä edes olla, mutta se on toinen juttu. 

Välitauko

Retkipäivän aamuna poistin Kipistä ensimmäisen punkin. Taas alkoi punkkisuojaus olla ajankohtainen. Kaksi kesää käytetty Seresto alkoi olla tiensä päässä, joten oli suunnattava apteekkiin hakemaan uusi.

Viime viikolla vihdoinkin myös hankin Kipille kauan mielessä olleen oman harjaspään sähköhammasharjaan ja ajattelin totuttaa sen sähköhammasharjan käyttöön pienissä erissä. Onhan se erilainen kuin tavallinen harja ja vielä suriseekin. Mutta Kipi suhtautui siihen heti niin luontevasti, että saatoin suoraan harjata sen hampaat sillä. No ei kai siinä sitten. 

Hävisin taas taistelun itseäni vastaan. Edelliseen postaukseen viitaten olin jo päättänyt erota rotuyhdistyksestä, mutta yksi fb-postaus sai mielen muuttumaan. Huomasin, että yhdistys järjestää luennon monimuotoisuudesta jalostuksessa, koska myös bc alkaa olla rotuna geneettistä pullonkaulaa vastaavassa tilanteessa. Tämä aihe on oikeasti tärkeä ja kiinnostaa minuakin, vaikken enää aikoihin ole kasvattanut. Niinpä päätin vielä jatkaa yhden vuoden jäsenenä - siitä huolimatta, että luennolle saa pientä maksua vastaan osallistua vaikkei olisi jäsen. Tapahtuu siellä jotain positiivistakin, minusta on vain ehkä tullut liiankin kyyninen ja intressini ovat hieman muuttuneet.

Ne rotulehden näyttelysivut ja muut epäkiinnostavat jutut voi hypätä yli kuten ennenkin. Ei se minua kaivele, että ihmiset käyvät näyttelyissä, kunhan tekevät sen koirien ehdoilla. Minua kaivelee se, mitä näyttelyt ja niiden nostaminen jalustalle ovat tehneet koirille. 

Joskus muinoin kävin itsekin muutamassa näyttelyssä, aluksi kasvattajien toiveesta. Minusta se oli välillä ihan kivaakin, vaikka suhtauduin näyttelyihin jo silloin kriittisesti. Näyttelyt olivat mielestäni melko pimeää touhua lieveilmiöineen ja ulkomuotoon keskittyvä jalostus typerää. Jo kasvattajan peruskurssilla opetettiin, että jalostuksessa tärkeintä on terveys ja luonne, mutta käytännössä se ei useinkaan mennyt niin. Minun taas on aina ollut vaikea ymmärtää näyttelyiden hypetystä ja koirien arvottamista näyttelymenestyksen mukaan.

Jo silloin joidenkin showlinjaisten bordercollieiden ulkomuodossa näkyi liioiteltuja piirteitä, ja nykyään sellaisia koiria on entistä enemmän. Koiria, joilla on matalat raajat, raskas rakenne, pallopää, mikkihiirikorvat, jyrkkä otsapenger, lyhyt kuono ja turhan paljon turkkia tai osa mainituista piirteistä. Eivät kaikki showlinjaiset sellaisia ole, mutta ei tuollaiseen suuntaan olisi koskaan edes pitänyt mennä, esimerkiksi jalat ovat paimenkoiralle varsin tärkeät kapineet. Näyttelyiden yksi tarkoitus väitetysti on vaalia tervettä rakennetta ja myös kunnioittaa rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta, mutta se on usein pelkkää sanahelinää ja räikeimmillään tulos on juuri päinvastainen. Ulkomuotopainotteisen jalostuksen myötä käyttöominaisuudetkin lähtevät muuttumaan. Huolestuin jo kauan sitten näyttelyjalostuksen vaikutuksesta myös omaan rotuuni.

Työ- ja sekalinjaisissa on hyvin monenkirjavaa ulkomuotoa, ja se on mielestäni rikkaus, en ymmärrä miksi koirien pitäisi näyttää kuin samasta kumileimasimesta tulleilta. Omaa silmääni miellyttää enemmän vaikka rakin näköinen koira kuin liian sliipattu. Showlinjaisia teoriassa jalostetaan nimenomaan hyvää rakennetta silmällä pitäen ja kunnioittaen rotumääritelmää, joka on laadittu rodun (luonnollisesti) paimenlinjaisen kantaisän mukaan, mutta todellisuus ja lopputulos on jotain ihan muuta. Ja kun sanotaan, että näyttelyissä korkeasti palkittu rakenne olisi myös tae kestävästä työkoiran rakenteesta, niin ei se ole, se asia selviää oikeasti vasta työkäytössä. Toki showlinjan kasvattajiin mahtuu niitäkin, jotka painottavat vahvasti muitakin asioita kuin vain ulkomuotoa. 

Nettikeskustelut, joissa sivutaan showlinjan ongelmia, menevät aina saman kaavan mukaan. Keskustelijat kaivautuvat heti poteroihinsa ja puhuvat enimmäkseen asian vierestä. Showlinjaisten omistajat puolustavat kiivaasti omaa linjaansa, eivät myönnä ongelmia ja osa nimittelee työlinjaisia katkaravuiksi tai ravunsyöteiksi. Kipi usein liikkuu innostuessaan sivuttain ja takaperin, joten hän kyllä saattaa olla jonkin sortin rapu.  Työlinjaa hänessä toki on vain vähän yli puolet. 

Olisi kiva joskus nähdä rakentava ja ratkaisukeskeinen keskustelu, joka pysyy itse asiassa ja myöntää ongelmat. Ihmisillä vain heti herää siilipuolustus, vaikkei kukaan ole heidän omaa koiraansa edes kritisoinut. Tietenkin myös työlinjaisten omistajat puolustavat omiaan. Erilaisia ongelmia on kaikissa linjoissa. Kivoja koiria on kaikissa linjoissa. Lopulta minkä vain linjan ongelmat ovat rodun ongelmia, ja monimuotoisuuden takia linjoja myös on hyvä sekoittaa keskenään.

Omat kokemukset opettavat eniten, ja minulle ratkaiseva sysäys vaatimattoman näyttelykiinnostuksen lopulliseen hiipumiseen tapahtui hauskalla tavalla. Olin tapahtumahetkellä Jasonin kanssa näyttelykehässä, kun parasta urosta valittiin. Jason sijoittui viidenneksi ja serti meni neljänneksi sijoittuneelle, koska kolme ensimmäistä eivät saaneet ottaa sertiä vastaan. Mutta mitä tekikään kyseisen koiran omistaja. Hän kysyi harmissaan, voiko lahjoittaa sertin seuraavalle, koska hän tuli hakemaan vain kakkosta. No eihän siitä sertistä luopua saanut, joten hän tunki häpeällisen ruusukkeen vähin äänin taskuunsa piiloon. Kyseessä oli työlinjainen uros, eikä hän halunnut, että sitä esimerkiksi kysellään jalostukseen sertin takia, joten hän ei olisi mokomaa koiralleen halunnut.

Minua ei jäänyt yhtään harmittamaan, että serti olisi tullut meille jos siitä olisi saanut luopua, en olisi sitä tuolla tavalla edes halunnut. Heräsin myös miettimään, että noinkin voi ajatella ja tajusin entistä selkeämmin, etteivät sertit lopulta tärkeitä ole minullekaan henkilökohtaisesti. Käyttötuloksia olin aina muutenkin arvostanut paljon enemmän ja näyttelytuloksia en niinkään, en aina pentuemainoksiinkaan edes kirjannut emokoiran näyttelytitteliä. Aloin miettiä, että mihin minä itsekään niitä vähäisiäkään näyttelytuloksia muka tarvitsin.

Jipon tultua taloon hain vielä sille muissa lajeissa valioitumiseen tarvittavan näyttelytuloksen ja siihen päättyi oma näyttelyurani 20 vuotta sitten. Aika hauskaa muuten, että työlinjainen Jippo sai ensimmäisestä ja ainoasta näyttelykäynnistä paremman tuloksen kuin vaikkapa showlinjainen Jessi ensimmäisestään. No edellä mainittu sertin saanut uros toki oli Jipon eno.😀 Jos vielä koiraa ja rotusellaista olisin hankkimassa, niin skippaisin näyttelykäyntejä vaativat kasvattajat. Ei ole oma juttuni se, enkä kyllä näyttelyorientoituneilta kasvattajilta koiraa edes katselisi, eikä koiran olisi pakko edes olla rotukoira.

Sittemmin olen oppinut olemaan kriittinen myös käyttöpuolta kohtaan, paljon on sielläkin epäkohtia ja lieveilmiöitä koirien hyvinvointia ajatellen. Ei myöskään ole tervettä, jos lähdetään näyttävien koesuoritusten toivossa esimerkiksi jalostamaan malimaista sähäkkyyttä rotuun, jonka ei kuulu olla niin nopeasti reagoiva ja sähäkkä, silloin voi tuloksena olla melkoinen pommi. Tai jos jalostetaan valmiiksi sähäkkään rotuun lisää tätä ominaisuutta ja saadaan aikaiseksi kaiken aikaa sähläävä hermokimppu, niin se ei palvele kenenkään etua, kaikkein viimeiseksi sen koiran. Terveys ei ole kaikille ykkösprioriteetti käyttöpuolellakaan. Missä ihminen, siellä ongelma... 

Ei jalostus tietenkään helppoa ole, kompromisseja joutuu tekemään ja riskejä ottamaan ja yllätyksiä tulee ihan varmasti eteen vaikka kaikkensa tekisi. Nykyään ihmettelen rohkeuttani joskus teettää muutama pentue, enää en uskaltaisi. Tietous sairauksista ja uhkakuvista on koko ajan lisääntynyt, vaikka terveysjutut kyllä mietityttivät minua jo pentueiden aikana.

Näyttelyjuttuja muisteltuani aloin myös miettiä, miten paljon kaikki koirani ovat minulle uutta opettaneet, avanneet uusia näkökulmia ja joskus ravistaneet entisiä näkemyksiä ihan huolella. Ensimmäiset koirat opettivat minulle mitä on jakaa elämä koirien kanssa, monia siihen liittyviä asioita ei voi kirjoista oppia tai ennalta kuvitella. Silloin myös menetin uskoni joihinkin sen aikaisiin edottomana totuutena esitettyihin väittämiin koirista, koska niillä ei näyttänyt aina olevan yhteyttä todellisuuteen. Kuten siihen, että kaikki ongelmat johtuvat aina hihnan toisesta päästä ja ovat ehkäistävissä pelkällä peruskoulutuksella. Olin aika varma, etten ollut itse saanut aikaan Netan joitain puskista ilmaantuneita hankalia käytöspiirteitä, ja ettei toisaalta ollut omaa ansiotani että Jessi oli niin itsevarma, tasapainoinen, helppo ja sosiaalinen koira.

Koska Jessi oli niin mainio koira, niin kuvittelin aikani, että juuri sen edustama linja oli paras. Se oli myös kohtuullisen kova koira, ja ajattelin, että ominaisuudesta oli paljon hyötyä. Sitten sain kokemuksia pehmeämmistä ja nöyremmistä koirista ja huomasin, että itse asiassa juuri sen tyyppinen koira sopi tosi hyvin omaan käteeni. Ei pehmeys tai herkkyys ollutkaan mikään mörkö, kun se ei mennyt liian pitkälle. Aloin paremmin ymmärtää, miksi pehmeyttä esiintyy rodussa paljon. Sen tyyppinen koira reagoi nopeasti ja herkästi ohjaajan vihjeisiin etäältäkin esimerkiksi paimennustilanteissa ja sillä on herkkyyttä myös lukea tilanteita itse. 

Jessi, liioittelematon showlinjainen

Jippo, huikea työlinjainen

Sittemmin sain taas kokemusta ihan erilaisista koirista. Snoopy esimerkiksi oli hyvin voimakasluonteinen, mutta niin vain senkin kanssa löytyi yhteinen sävel ja se oli mahtava tyyppi. Opin sen, että ratkaisevaa on myös kokonaisuus, ei aina jokin yksittäinen piirre. Sain myös huomata, että yksilövaihtelu rodun sisällä on suurta ja että toisinaan koira voi olla tosi erilainen kuin kumpikaan vanhempansa. Geenilotto on mielenkiintoinen asia. 

Koiria kouluttaessani opin paljon myös itsestäni ja omista heikkouksista ja vahvuuksista. Huomasin, että agilityssa ja tokossa olin mallia räpeltäjä, ja pk-jälki taas oli minulle alusta asti luontevampaa ja muutenkin aina se kaikkein rakkain laji. 

Viimeisen trion kanssa sain kokemusta koirista, jotka eivät terveytensä puolesta käyneet pk-puolelle ja joista kaksi ei kovin paljon ollut tokoonkaan kallellaan ja yhden terveys teki siinä tenän. Moni mieltää, että toko kuuluu näillä perusasetuksiin, mutta olin siihen mennessä toki nähnyt useitakin bordercollieita, joilla ei välttämättä ollut tarvittavia ominaisuuksia tokoon tai johonkin muuhun lajiin. On kasvattavaa työskennellä sellaisen koiran kanssa itse.

Viimeinen trio on opettanut minulle hyvin paljon luopumisesta. Olen joutunut luopumaan niin koirien terveydestä, harrastuksista kuin jo trion kahdesta jäsenestäkin. Olen oppinut, mitä on elää hankalan kroonisen sairauden kanssa enkä ole sen jälkeen enää sama ihminen, mutta suolisto-ongelmista tiedän melkoisen paljon. Olen myös oppinut paljon kroppaongelmista selkävaivaisten koirien kanssa. 

Opin itsestäni myös sen, että olin valmis näkemään paljon vaivaa voidakseni edes jollain tasolla tokoilla, vaikkei se ollut minulle mikään ykköslaji. Mutta muuta ei ollut jäljellä. Opin myös sen, että lopulta oli aika luopua ja tunnustaa tosiasiat. Opin, että tärkeintä on lopulta aina koira itse, harrastuksilla tai ilman. Olin aina ollut sitä mieltä, mutta silti ajatusmaailmani oli ollut hyvin harrastuskeskeinen. Nyt voin sanoa, että pitkä luopumistyö harrastuksista on jo jonkin aikaa ollut tehtynä ja ajatusmaailma on muuttunut, mutta jotkin asiat saatan vielä ajatella myös harrastusten kautta.

Tämä koko matka on ollut mielenkiintoinen ja vaiheikas. Olen saanut jakaa elämäni monen hienon koiran kanssa. Olen saanut katsoa asioita monesta eri näkökulmasta ja välillä olen muuttanut mielipidettäni jostain asiasta. Olisi mielenkiintoista vielä kokeilla ihan uutta rotua tai sekarotuista koiraa, jos se olisi mahdollista. Olisi kiva tutustua uuteen yksilöön ilman mitään ennakko-odotuksia. Taas olisi tilaisuus oppia paljon uutta. Mutta hirveän paljon olen jo oppinut yhdeksältä koiraltani ja kiitollinen siitä, että sain heidät elämääni.

***

Eilen kävimme taas katsastamassa meidän entiset kulmat, viikko edellisen käynnin jälkeen. Taas oli lämmin ja aurinkoinen, mutta aika tuulinen päivä (tänään onkin sitten ollut melko hyistä). Järvi oli kokonaan sulanut. Näin perhosen ja ensimmäisen leskenlehden. Vanha mies tuli taas iloksemme reitillä vastaan ja Kipi sekosi.

Helou kevät

Kipi sai myös ajaa kauden ensimmäisen jäljen nurtsilla. Alusta oli aika muhkurainen ja vanhaa irtoruohoa oli maassa paljon. Kipi ajoi tuoreen jäljen tuulesta huolimatta hienosti ja otti kulmat kuin juna. Niin kiva reissu ja viivyttiin monta tuntia taas. Tuolla jotenkin tuntuu aina aika pysähtyneen, kun asiat pysyvät niin samanlaisina ja puuttuu hälinä ja kiire.