Huoltoa ja pohdintoja

Viime viikolla kävimme taas Iso-Valkeella. Jes, Vinski ei taaskaan kutissut uinnin jälkeen, vaikkei turkkia ole edelleenkään leikelty ja vaikken tällä kertaa edes pessyt sitä reissun jälkeen. Iso-Valkeen reissu oli helteinen, mutta nyt on taas ollut vähän viileämpää. Minä ja koirat tykkäämme. 

Alkuviikosta Vinski kävi kraniohoidossa. Olin pähkäillyt, että veisinkö sen seuraavaksi ultrakylmähoitoon vai laseriin, mutta päätin aloittaa kraniohoidosta ja jutella löydösten perusteella kraniohoitajan kanssa siitä, mitä täsmähoitoa seuraavaksi kannattaisi mieluiten käyttää.

Hoidettavaa löytyi jonkin verran, ja Vinskin vakituiset liikkumiseen vaikuttavat ongelmakohdat ovat tietenkin selkä ja kyynärät. Selässä oli jäykkä kohta, kyynäristä oikeanpuoleinen oli huonompi kuten ennenkin. Kraniohoitaja oli sitä mieltä, että ultrakylmähoito olisi Vinskille laseria tehokkaampi ja suositteli sitä annettavaksi kyynäriin pienemmät suihkaukset kuin viimeksi, ja lisäksi käsittelemään myös selän ongelmakohdan kylmähoidolla.

Onnekkaasti paikalla oli samaan aikaan myös ultrakylmähoitoja tekevä hoitaja, ja hän ehti käsitellä Vinskin heti kraniohoidon jälkeen. Eihän se ollut kuin parin minuutin juttu. Vinski selvästi muisti sopen, jossa kylmähoito viimeksi tehtiin, ja yritti aluksi maastoutua pöydän alle. Yllätyin, kun se silti otti suihkaukset reippaana ja tyynenä vastaan. 

Kipi oli mukana ihan jo senkin takia, että sen painoa pitää tarkkailla, ja tuolla sattuu olemaan vaaka. Painoa oli tullut lisää 400 grammaa edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, joten suunta on oikea. Ja sai Kipi lyhyen kraniokäsittelynkin Vinskin jälkeen, kun se kuulemma oli sitä heti meidän saapuessa pyytänyt 😀 Siltä löytyi niskasta laitettavaa. Vinski istui oman käsittelynsä ajan, mutta Kipi makoili välillä sen käsittelyn aikana kyljellään hoitomaton reunalla, ehkä toiveikkaana odottamassa omaa vuoroaan. Siinä on kyllä hoitomyönteinen koira, jonka hoitosuhde juuri tähän kraniohoitajaan alkoi jo alle vuoden iässä. Ei se silloin alkuaikoina aina ollut niin hoitomyönteinen, mutta sillä oli isot jumit silloin nuorella iällä.

Vinski sai kylmähoitoa kyynäriin vähän varovaisemmin siksi, että sille viimeksi tuli niin selkeä pahenemisreaktio. Reaktio loiveni päivien mittaan vähitellen kuin huomaamatta, kunnes tajusin, että sehän liikkuu jo hyvin. Tällä kertaa ei mitään pahenemisreaktiota näkynyt ensimmäisenä päivänä, toisena välillä näkyi jotain, sen jälkeen vain ajoittain jotain. Joutuuhan siinä kroppa kuitenkin käymään läpi oman prosessinsa joka kerta ja se ottaa aikaa.

Hieno juttu, jos tämä on sopiva tukihoito Vinskille, kun lääkkeitä sille voi antaa vain rajallisesti. Neurontin menee koko ajan, mutta tulehduskipulääkkeitä ei voi antaa. Librelaa Vinski ei myöskään ole tänä vuonna enää saanut, kun siitä ei näyttänyt olevan ensimmäisen kerran jälkeen enää hyötyä. 

Virtsankarkailuun Vinskille kokeiltiin taas lääkitystä keväällä. Ensin annoin sille varastosta löytyneet Rinexinin loput. Enää kyseinen lääke ei ole markkinoilla. Hämmästyin, kun virtsankarkailu sen jälkeen loppui melkein kokonaan. Kun Rinexin loppui, niin oli pakko vaihtaa Propaliniin. Sen teho oli huonompi, mutta sekin näytti aluksi auttavan jonkin verran, myöhemmin ei ehkä niinkään. Suunnitelmissa on jättää se nyt kokeeksi pois ja katsoa, muuttuuko tilanne. Aina voi jatkaa lääkkeen antamista, jos tilanne huononee.

Eläinlääkäri arveli virtsankarkailun edelleen johtuvan selästä, joten se on vähän jännä, että virtsankarkailulääkitys näytti aluksi auttavan. Virtsankarkailua sinänsä en jaksa stressata, kun ei Vinski mitään lammikoita sisälle kuitenkaan tee eikä edelleenkään itse edes huomaa koko asiaa. Välillä pissaa ei valu juuri ollenkaan, välillä sitten pieniä määriä.

Aina joskus ulos lähtiessämme on tullut mieleen, että olisihan se mukavampaa astua suoraan ulos omasta ovesta ja säästää vanhat koirat kulkemasta rappukäytävässä ja hississä, ja että pitäisikö asialle tehdä jotain muuta kuin laiskasti ja harvakseltaan selata asuntoilmoituksia. Päätinkin käydä fiilistelemässä kahden tarjolla olevan asunnon ympäristöä ja miettiä, että voisiko niistä vakavammin kiinnostua vai ei. Tiesin, että mitään täydellisiä matcheja ne eivät olisi, mutta toinen oli rivari ja toinen luhtitalon alakerta, joten suora ulospääsy omasta ovesta toteutui kyllä.

Kummankaan asunnon lähiympäristö ei kuitenkaan ollut kovin miellyttävä. Ei jatkoon. Meidän nykyinen lähiympäristö on mukavampi, kun suoraan pihalta pääsee metsäpolulle ja koko lenkin voi halutessaan tehdä luonnon keskellä asfalttikaduille poikkeamatta. Lähipuistosta tykkää koko meidän jengi. Naapuruston koiranomistajat antavat hyvin tilaa toisilleen, eikä meidän rapussa asu montaa koiraa, joten yllättäviä kohtaamisia hississä tai rapussa ei juuri tule.

Asumme toisessa kerroksessa, ja kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa asuu oranssi kissa, joka välillä oleskelee oman ovensa edustalla rapussa. Siinä se tyynenä ja tyytyväisenä makoilee. Ilmeisesti se saa hupia tarkkaillessaan siinä tapahtumia, ja siksi sille välillä jätetään ovi auki rappuun. Ei se koskaan minnekään siitä lähde, ja usein omistaja sulkee oven siinä vaiheessa, kun kuulee jonkun liikkuvan rapussa. Joskus pimeällä ulos lähtiessä erottaa vain kiiluvat silmät yläkerrassa, johon meidän ovelta on suora näköyhteys. 

Lenkillä tulee tuttuja naamoja vastaan. Entinen pietarilainen katukoira on Kipin inhokki, kun se aina haukkuu aggressiivisesti, eikä Kipikään silloin hiljaiseksi jää. Sen sijaan usein vastaan tulevaa käppänäkaksikkoa Kipi kovasti rakastaa. Se heiluttaa iloisesti häntäänsä ja vikisee haikeasti ja innokkaasti kaksikon perään ihan joka kerta, ja mikä hauskinta, niin käppänät aloittavat myös vikinän jo nähdessään meidän lähestyvän. Kohtaamiset hymyilyttävät aina meitä hihnojen toisiakin päitä. Kaikki nartut eivät mitään vastakaikua Kipille suo, se yksikin bichon frise vain tuiskahtaa Kipin kaihoisalle vikinälle.

Kyllä minä tätäkin paikkaa jään joiltain osin kaipaamaan, jos joskus pois muutan. Ja sen todellakin totesin, etten mihin tahansa kämppään muuta vain siksi, että se on maan tasalla. Huomattavasti kauemmas jos muuttaisi, niin löytäisi paljon helpommin kämpän, joka täyttää useimmat kriteerit. Mutta tällä hetkellä sijaintikin on tärkeä kriteeri. Esimerkiksi koirien huoltojoukkojen ja vakieläinlääkärin haluan pysyvän jollain lailla kohtuullisen matkan päässä. Sekin on kiva, että entiset asuinpaikat ovat kohtuullisen lähellä. 

Sitten kun koirista aika jättää, niin en tiedä, haluanko edes enää muuttaa jonnekin kauas metsän reunaan ilman niitä. Mitä itua siinä olisi, kun miettisin vain koko ajan, että sellainen paikka pitäisi ehdottomasti saada jakaa koirien kanssa? Jotain tuntuisi koko ajan puuttuvan. 

Puistossa meillä oli hiljattain mieleenpainuva kohtaaminen erään vanhemman naisen kanssa. Hän lähestyi meitä joenvarren metsäpolulla, ja ohjasin koirat ohittamaan mahdollisimman reunaan. Nainen sanoi, että anna tulla tänne vaan. Hän halusi tervehtiä koiria ja kertoi oman 16-vuotiaan koiransa kuolleen juuri edellisenä päivänä. Hän oli tullut ulos, koska ei pystynyt olemaan kotona, ja oli miettinyt, että pitää varmaan ryhtyä puita halaamaan. Sitten tulimme me ja hän pääsi seurustelemaan innokkaiden ja iloisten koirien kanssa. Me kuulemma pelastimme hänen päivänsä.

Voi miten hyvin tunnistin tuon tarpeen lähteä ulos, ja kerroinkin sen naiselle. Samaa tein itse kun Draama kuoli. Enkä voinut olla ajattelematta, että näinkö tässä naisessa samalla oman tulevaisuuteni. Sen, missä kuljen ulkona yksin ilman yhtäkään koiraa ja mietin, että pitäisikö ehkä halata puuta.

Taannoisen hyvin hetkelliseksi jääneen harmituksen jälkeen eivät koiraharrastukset ole taaskaan herättäneet minussa harmitusta tai erityistä kiinnostusta. Ei minulla ole mitään hinkua päästä tällä hetkellä harrastamaan mitään lajia, ei sitä B-tottistakaan. Olisin silti toivonut, että B-tottis olisi tullut jo viimeisten kolmen koirani aikana, koska pk-jutut olisivat sopineet niille niin hyvin, ja olisi ollut mielekästä kun olisi ollut pienimuotoisia tavoitteita. 

Jos nyt pystyisin ottamaan uuden koiran, niin en valitsisi sitä sillä perusteella, että siitä voisi tulla hyvä harrastuskoira. Katsoisin, mitä vastaan tulee. Kodinvaihtaja tai rescue olisivat vahvoja vaihtoehtoja. 

Ennen Kipin tuloa olin jo aika hyvin sopeutunut elämään ilman tavoitteellista harrastamista. Sitten tuli Kipi ja myöhemmin Draama, ja Vinskinkin kaivoin vielä telakalta, nuorihan se vielä silloin oli. Luopumisprosessia vaikeutti juuri se, että siitä tuli niin pitkä ja polveileva. Välillä toivoa oli, sitten taas kaikki romahti. Yksikään koira ei lopulta voinut pk:ta yhtään tavoitteellisesti harrastaa, kun ei sitä B-tottista vielä silloin ollut. Tokosta taas ei koskaan tullut poikien juttua. Draaman kyllä, mutta sen kohdalla terveystilanne pitkälti romutti tokouran.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi kannattanut nopeammin jättää toko poikien kohdalla ihan vaan höntsäilylajiksi. Olisi pitänyt myöntää itselleen, että ei toko tavoitteellisessa muodossa nyt vaan ollut niiden pala kakkua. Kipillä ei ollenkaan, Vinskillä ei enää alempien luokkien jälkeen. Kyllä meillä hauskaa oli, eikä koiria koskaan painostettu sellaiseen muottiin, johon niistä ei ollut. Mutta itse olisin päässyt helpommalla, kun olisin aiemmin suuntautunut tokossa pelkkään höntsäilyyn tai olisin etsinyt meille jonkin muun lajin. Tai päättänyt olla ihan vaan ilman mitään tavoitteellisempaa lajiharrastamista. Ei olisi tarvinnut analysoida kaikkea puhki ja lyödä päätänsä seinään niin paljon huomatessaan, etteivät hommat useinkaan edistyneet kuten olisin luullut ja toivonut. Kaiken sen ajan ja tarmon olisi voinut suunnata toisin. 

Kipi oli tokossa vähän ADHD-tyyppinen persoona. Jos ympäristössä oli liikaa ärsykkeitä, niin se ei pystynyt keskittymään hyvin. Samoin kun se seurustelee ihmisten kanssa, niin sen on vaikea keskittyä rauhassa ottamaan rapsutuksia pitkäkestoisesti vastaan vaan se höseltää ja häseltää, ja joskus menee hetkeksi sivuunkin ilmeisesti rauhoittelemaan itseään. Vinski sen sijaan on rauhassa aloillaan vaikka miten kauan rapsutuksista ja silityksistä nauttimassa. Kipikin joskus, mutta sen yleisolemus on silti usein levoton näissä tilanteissa, 

Ylivilkas Kipi ei silti kokonaisuutena missään nimessä ole, vaikka voi joskus siltä vaikuttaa, enemmänkin sen vain on joskus vaikea keskittyä. Vinski sen sijaan on erittäin keskittymiskykyinen lähes kaikessa. Uloslähdöistä Kipi menee kierroksille (niin kyllä Vinskikin, mutta paljon lievemmin), ja purkaa itseään silloin retuuttamalla pehmoleluja ja puremalla niitä raivoisasti. Se onkin ainoa tilanne, missä se pehmoleluja käyttää ja ainoa syy, miksi meillä niitä lattioilla yhä on, vaikka se varsinainen pehmoleluilla leikkijä onkin ollut poissa jo lähes kaksi vuotta.

Jälkeen Kipi on aina osannut keskittyä paljon paremmin, ja jälki olisi sopinut sille tavoitteelliseksi lajiksi niin paljon paremmin kuin toko. Nenänkäyttölajeissa se saa olla tärkeimmän ja luontaisimman aistinsa varassa, eikä ympäristössäkään silloin välttämättä ole niin paljon ärsykkeitä. Sen motivaatiokin tällaiseen työskentelyyn on parempi. 

Kipistä on aina ollut todella vaikeaa ottaa kuviakaan. Monelle bortsulle tyypilliseen tapaan se vetää korvat heti linttaan kun kamera ilmestyy näkyviin, mutta sen lisäksi se myös pälyilee koko ajan oikealle ja vasemmalle ja sitä on tosi vaikea saada katsomaan sekuntiakaan kameraan päin. Samaa pälyilyä se pahimmillaan harrasti tokossakin, joskin lievemmessä muodossa.

Kyllä Kipi osasi olla ihan hieno tokokoira välillä; iloinen, motivoitunut ja oppivainen. Siksi jaksoin pitkään uskoa, että lajiin kannatti panostaa, ja ehkä ailahtelu joskus loppuisi. No ei se loppunut. Kipin vahvuudet ovat muualla kuin tokossa. Eivät kaikki bortsutkaan mene tokomuottiin, eihän Vinskikään mennyt. Enää en taida mennä itsekään! Jos koskaan olen täysin mennytkään. Kivoja muistoja meille kyllä tokoilustakin poikien kanssa jäi, että ei sitä nyt katua tarvitse kuitenkaan.

Kipin piilevät selkäongelmatkin varmaan osaltaan vaikuttivat sen tokoiluihin nuoruudessa, mutta toisaalta ne eivät näkyneet nenänkäyttölajeissa tai arjen käytöksessä, mikä ehkä kertoo jotain kuitenkin. Siinä missä Vinski jaksaa seurata minua vaikka miten pitkään ihastuneesti tuijottaen, niin Kipi ei. Sen mieli alkaa vaeltaa, se alkaa jossain vaiheessa todennäköisesti jätättää tai pälyillä. Ja aika joutavaa puuhaahan pitkä seuruu kaikkine pilkuntarkkoine sääntöineen onkin.😁 Onnistuessaan toki hienon näköistä yhteistyötä.

Loppuun vielä pari kuvaa siitä, mitä kaikkea voi puistossa tulla vastaan.