Tasan 13 vuotta sitten syntyi maailmaan yhdeksän bordercollien pentua, jotka nimettiin erilaisten luonnonilmiöiden, etupäässä myrskyjen, mukaan. Pennut lähtivät aikanaan maailmalle ja emäkin oli jo palannut omaan kotiinsa, mutta yksi pennuista ei kuitenkaan löytänyt kotia. Hän oli pentueen pienin, pikku Kirppu. En tiedä, eikö hän juuri sen takia kelvannut kenellekään vaan valinta osui aina johonkin toiseen pentuun. Kirppu eleli kasvattajan luona omassa tarhassaan vielä nelikuisena, jolloin paikalla vieraillut Saara päätti napata hänet matkaansa ja tuoda etelään etsimään omaa kotia. Siinä vaiheessa sain tietää tästä kotia vailla olevasta pennusta, ja niinhän siinä kävi, että aika äkkiä Kirppu muutti meille. Hän hurmasi minut jo kuvissa, kun näin hänessä samaa ilmettä kuin Jessissä ja Nastassa oli ollut ja huomasin, että takaa tuli osittain samaa sukuakin. Hyvin valloittava hän oli ensi tapaamisellakin. Reipas, avoin, rohkea, innokas ja iloinen.
Myrskyn tavoin ja vähän yllättäen Kirppu siis tuli osaksi elämääni ja silloista laumaa ja täytti talon touhulla, ilolla ja loputtomalla pentuenergialla. Pentu kotiutui helposti eikä ollut moksiskaan suuresta maailmasta, kun pääsi välillä käymään erilaisissa paikoissa, vaikka tärkein sosiaalistumisvaihe oli kulunut syrjäisellä maaseudulla. Koska hän tuli kotiin juuri joulun alla, niin joulupukkiakin hän pääsi tervehtimään.
Nimen päätin vaihtaa, vaikka pidin kyllä nimestä Kirppu. Siinä oli ehkä ripaus taikauskoa mukana, mutta en halunnut nimen olevan huono enne, sillä tiesin kaksi Kirppu-nimistä pentua, jotka olivat myös olleet pentueensa pienimpiä eivätkä koskaan saaneet kasvaa aikuisikään asti. Pennun nimeksi valikoitui lopulta Kipi, eräänlainen lyhennys Kirpusta. Viidennessä polvessa Kipillä myös oli sukutaulussa koira, joka oli Jessin lähisukulainen ja jonka olin kerran tavannutkin, ja joka myös oli ollut kutsumanimeltään Kipi.
Ei nyt välttämättä kuitenkaan ole juuri kutsumanimen ansiota, että Kipi on saanut elää jo 13 vuoden ikään asti. Hän oli ehkä pentueen pienin, mutta jonkun on aina oltava, eikä Kipi minulle tullessaan enää ollut laisinkaan mikään rääpäle. Kasvattajakin sanoi siitä, että se oli kyllä pikkupentuna pieni mutta sinnikäs.
Niin paljon ollaan yhdessä kaikkea koettu ja yhteen hitsauduttu. Kipi on ollut näkemässä, miten laumasta yksi kerrallaan poistuivat muut koirat ja kissatkin tuonpuoleiseen. Hän on maalla asumisen jälkeen solahtanut hienosti kaupunkikoiran rooliin. Hänen mielestään kaupungissa ei ole mitään ihmeellistä ja on kivaa, kun ihmisiä näkee useammin. Sitä hän vain ei ihan ymmärtänyt, että kuka muutti sen itsestäänselvän säännön, että omasta ovesta ulos astuessa kuuluu vastassa olla tukeva maankamara, sillä pitäähän pienen bordercollien saada vapaasti rallatella riemuaan uloslähdöstä eikä joutua asettelemaan askeliaan typerän ja oudon alustan mukaisiksi. Ei ole maalaiskoiran hommaa se.
Kipi on yhä sama maailmaa syleilevä, avoin, reipas ja sosiaalinen koira, joka ei pieniä murehdi.
Tänään syntymäpäivän kunniaksi kävimme retkellä. Kipi pääsi myös uimaan, otti pikatottiksen ja sai herkkuja. Oheiset kuvat päivän retkeltä.
