Siitä reitistä sitten tuli vähän lisäpituutta ja paljon lisäriesaa motarin jälkeiseen loppumatkaan, joka normaalisti on sellaiset neljä kilometriä ja silti tosi hidas ja takkuinen pätkä. Punaisiin valoihin sai pysähtyä muutaman metrin välein, tuntui ettei matka edennyt minnekään ja välillä piti vaihtaa kaistaa kesken kaiken, kun sielläkin oli kaistasulku tietöiden takia.
Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen tultiin Mannerheimintielle, jota pitkin emme normaalisti tuonne koskaan mene enkä olisi nytkään välittänyt mennä. Kello oli siinä vaiheessa niin paljon, että mutisin Kipille, että ihan varmasti myöhästytään. Vielä piti luovia tie klinikalle vastakkaisesta suunnasta kuin yleensä sinne saavumme, eikä se totisesti tuolla ole suorapiirteistä ja nopeaa hommaa. Tiesin mihin suuntaan piti mennä, mutta joka paikkaan risteilevistä lukuisista kaduista piti vielä löytää ne oikeat ja katsoa minne saa kääntyä ja ei kai vaan tule ratikka päälle ja löytyvätkö tutut kulmat sieltä jostain.
Onneksi olin varannut taas matkaan tunnin kuten yleensäkin, vaikka normaalisti tuonne ajaa alle puolessa tunnissa ja sitten saa perillä tappaa aikaa. Pari kertaa sekin aika on kyllä mennyt parkkipaikkaa jonottaessa. Riskit tietäen lähden mieluiten etuajassa, ja nyt se todella tuli tarpeeseen, kun aika meinasi silti loppua kesken. Ehdimme kuitenkin täpärästi ajoissa. Jos joutuisin säännöllisesti ajamaan Helsingin keskustaan ja takaisin ruuhka-aikana (tai oikeastaan muutenkaan), niin joutuisin aivan varmasti lataamoon. Eikä se yhtään leppoisampaa ja sujuvampaa olisi julkisillakaan vaihtoineen kaikkineen.
Kipi pääsi ensin yleistutkimukseen ja juttelimme sen voinnista. Närästystä sillä on yhä ollut. Yleensä vain vähän ja harvakseltaan, mutta pari kertaa pitkäkestoisemmin jonkin stressaavamman päivän jäljiltä. Enteromicron antaminen jätettiin elokuussa kesken, kun Kipi kerran sai sen antamisen jälkeen pahoja oireita. Uloste on ollut enimmäkseen kiinteää, löysyyttä on ollut vain harvoin ja hetkellisesti, mutta limaa muutaman kerran.
Kerroin ihmetykseni siitä, että Kipi on nykyään kaljumpi kuin koskaan ennen ja turkki on muuttunut melko mattapintaiseksi. Aina ennen Kipi on ollut hyvin tuuheaturkkinen ja turkki on kiiltänyt. Kesällä sillä alkoi kuukausia kestänyt pohjavillan irtoaminen, ja tällä hetkellä siltä yhä irtoaa päällyskarvaa. Vastaanotollakin sitä leijaili joka paikkaan. Ei sitä oikein tiedä, miksi noin, mutta ehkä Kipillä on vieläkin imeytymisongelmia ravinnon suhteen. Ell mietti hetken kilpirauhasongelmia, mutta muita oireita ei ole eikä Kipi edelleenkään edes kerrytä painoa mitenkään helposti vaan on hoikka, kun vajaatoiminnassa sen kai pitäisi lihoa ihan itsestään. Viime kerralla ajellut mahakarvatkin olivat alkaneet kasvaa takaisin, mikä myös puhuu vajaatoimintaa vastaan.
Juomisesta juteltiin myös, ja sehän on nykyään normaalilla tasolla. Viime syksynä alkanut liiallinen juominen kesti kuukausia, mutta vähitellen se sitten hiipui ja on nyt ollut jo usean kuukauden ajan normaalia. Varmaa syytä ei siihenkään voi tietää, ehkä eturauhasongelmat aiheuttivat sen tai sitten jokin muu seikka.
Sydän oli kuunneltaessa samanlainen kuin ennenkin, sivuääni ennallaan, mutta sydän löi napakassa rytmissä. Tällä kertaa Kipiltä mitattiin myös verenpaine hännästä. Se oli hieman ylärajoilla, 167/94. Iho oli siisti, silmien linssisamentuma ei ollut pahentunut, pienet patit siellä täällä aika ennallaan.
Hampaiden kuntoa ell kehui, mutta yhdessä yläetuhampaassa on pieni murtuma. Pulpayhteyttä siinä ei näy, mutta sitä on pidettävä silmällä. Mielelläni en enää Kipiä hammashoitoon vie ja jos pakkotilanne tulee, niin asiaa pitää sitten harkita tarkoin. Anestesia kuitenkin on sille riski sekä sydämen että munuaisten takia, ja myös suolisto voi tykätä siitä kyttyrää. Ei voi tietää, saisiko se operaatiosta vain lisää terveysongelmia tai peräti menettäisi henkensä. Ja jos kaikki menisikin hyvin, niin saisiko se paljonkaan lisäaikaa. Vaikeita juttuja.
Koska suun limakalvot olivat Kipillä hieman vaaleat, niin ell halusi varuiksi tutkia verikokeesta punasolut. Hän kyllä sanoi huomanneensa, että ruskeilla koirilla voi joskus olla tavallista vaaleammat limakalvot. Ei niissä punasoluissa tai valkosoluissakaan sitten mitään vikaa ollutkaan.
Vatsan painelussa takavatsa oli rauhallinen ja pehmeä mutta etuvatsa hieman jännittynyt. Niska oli vähän kireä ja selkä jäykkä kuten arvata saattaa. Takajalat Kipi antoi taivuttaa hyvin ja ell myös sanoi, että nivelet tuntuivat hyviltä. Kropan tilanne ei mikään kovin huono ollut.
Sitten mentiinkin ultraan, koska erityisesti sappirakko piti kontrolloida, ja samalla katsottiin vähän kaikkea muutenkin. Hienosti ja kärsivällisesti Kipi taas makasi selällään ultran ajan, vaikka aikaa siihen meni tällä kertaa kauemmin kuin viimeksi. Hoitaja tarjoutui ennen ultraa auttamaan, mutta eihän Kipi mitään ylimääräistä pitelijää tarvitse, ja ell lähetti hänet pois. Ei tarvitse minunkaan paljon kiinni pidellä, kevyesti vain pidän kättä etujalkojen välissä ja rapsuttelen.
Eturauhanen oli kohtalaisen normaalin kokoinen ja vain hieman laikukas. Oikeastaan olen yllättynyt, että Kipi on näinkin pitkään pärjännyt eturauhasensa kanssa ilman toimenpiteitä. Viime syksynä jo näytti siltä, että on kohta hoidettava asiaa jotenkin, mutta eturauhanen rauhoittui lopulta itsestään.
Perna oli muuten normaali ja kudokseltaan tasainen, mutta muutama heikkokaikuinen 5 mm seuraamista vaativa muutos siellä oli kuten jo aiemmin, ja uutena löydöksenä 12 mm kudosmuutos keskipernassa. Seurattava, ettei ole kyse alkavasta kasvainsairaudesta. Munuaisissa oli normaalia vaaleampi ja paksu kuorikerros kuten jo aiemminkin oli todettu. Oikea munuainen oli hieman pallomaisempi ja muuttuneempi. Vasemman munuaisen kuorikerroksessa oli muutama kysta. Veriarvoissahan ei vielä ole näkynyt munuaisten osalta muuta kuin koholla oleva UREA, joka todennäköisesti johtuu sydänsairaudesta ja voi osin johtua myös ruokavaliosta. Mutta munuaisten toimintatehostahan onkin jo paljon menetetty siinä vaiheessa, kun asia näkyy veriarvoissa.
Suolisto oli takaosaltaan normaali, siisti ja paksuudeltaan melko tavanomainen, pientä supistavaa liikettä siellä näkyi. Keski- ja etuvatsassa ohutsuolen seinämä oli paksuhko, 3,8-4,8 mm, paikoin pilkullinen, mutta muutoksia oli aika lyhyin matkoin. Ell totesi, että jos sieltä otettaisiin koepalat, niin todennäköisesti tulehdusmuutoksia löytyisi. Eli siis Kipillä todellakin vaikuttaa olevan suolistosairaus kuten Draamallakin, aika paljon lievemmin muutoksin ja oirein vain. Toisaalta Draamalla ei koskaan ollut sappivaivoja. Mahalaukussa oli hieman kaasua ja ruokatorvi oli vielä vähän viiruinen. Refluksia ohutsuolesta mahalaukkuun ei näkynyt, mutta sulkijalihas oli paljon auki. Haima oli siisti, maksa kudokseltaan tasainen ja voimakaskaikuinen.
Ja sitten se sappirakko. Sappisakkaa oli noin 30% geelimäisesti sappirakon keskellä ja takaseinämään limaisesti kiinnittyneenä ja roikkuvana kaulaosassa. Nyt siihen aloitetaan lääkitys eli Ursochol, kunhan saamme ensi viikolla ensin pienen matkan tehtyä. Ennen sitä ei viitsi aloittaa, kun on sitten ikävää, jos jotain sivuvaikutuksia tulee ja niitä saa parannella juuri matkan aikana.
Piti sitten Kipinkin vanhemmiten saada ruoansulatuselimistön vaivat riesakseen. Olen miettinyt, mikä sen mahdollisesti on altistanut, mutta varmuuttahan siihen ei koskaan voi saada. Sen taannoin potema giardia on hyvinkin voinut vaikuttaa asiaan. Närästysoireilu Kipillä alkoi jossain vaiheessa Vinskin poismenon jälkeen, joten myös stressillä voisi olla osuutta asiaan. Onhan se iso muutos jäädä ainoaksi koiraksi, kun on ikänsä elänyt laumassa, vaikka ulkoisesti Kipi sopeutui tilanteeseen hyvin.
Saimme tulevaa minimatkaa varten myös Cereniaa ja Kaoliinia mukaan, että voimme yrittää ehkäistä ja hoitaa stressin mahdollisesti aiheuttamia oireita. Sappirakon kontrolli pitäisi tehdä taas neljän kuukauden päästä. Huoh. Miten tästä tällaista tuli, että Kipin kanssa saa ravata koko ajan ultrassa joko sydämen tai sapen ja suoliston takia ja senkin piti saada itselleen suolisto-ongelmia?
Yritin kotimatkalla suunnistaa alkumatkasta tuttua reittiä, mutta tietöiden muuttamat ajoreitit eksyttivät minut jo alle kahden kilometrin jälkeen, jolloin käännyin takaisin ja ajoin toiselle motarille kuin mitä normaalisti käytämme ja sieltä sitten eri reittejä kotiin.
Mielessä on viime syksystä asti aina välillä ollut vaihtaa kokonaan klinikkaa, koska haluaisin monesta syystä johtuen eroon Evidensiasta enkä myöskään tykkää asioida sijainniltaan noin hankalassa paikassa. Eläinlääkäristä en haluaisi luopua, mutta ikävä fakta on, että hän on aina vain ylityöllistetympi, mikä ei voi olla näkymättä eri tavoin. Kuten nyt vaikka siinä, että ajat menevät nykyään kuukausien päähän. Ironisesti Kipi sitten kehitti itselleen uusia eläinlääkärimme erikoisalaan kuuluvia vaivoja, joten vaihto ei niin vain onnistukaan. Tavalliselle eläinlääkärille ei kannata mennä ja sisätautieläinlääkäreitä on vain muutama ja hekin useimmiten töissä juuri Evidensiassa. Kaikki eivät myöskään ole yhtä taitavia esimerkiksi tulkitsemaan ultraa kuin meidän ell. Hän on muutenkin tarkka ja tuntee Kipin ja sen vaivat ennestään.
Kävimme kotona vain pikaisesti kääntymässä ja suuntasimme sitten retkelle, koska sää oli häikäisevän kaunis sateisten päivien jälkeen. Tällä kertaa päätin vihdoinkin lähteä Nuuksioon juuri sinne, missä kaikkein suosituimmat reitit ovat. Pitkään olin sitä vältellyt. Toivoin, ettei siellä arkena olisi muita kulkijoita ihan tungokseksi asti. Arvasin kyllä, että kaunis sää varmaan silti oli saanut porukkaa liikkeelle. Valitsin meille aika lyhyen reitin, kun Kipin kanssa ei niitä pisimpiä oikein uskalla valita.
Reitin alkupuolella muita kulkijoita oli turhan paljon. Ei juuri voinut omassa kuplassa olla ja keskittyä vain luontoon. Ensimmäinen lampi tuli vastaan pian ja olisin halunnut mennä ihan rantaan pitämään katselutaukoa, mutta sopivat paikat olivat varattuja. Melkein teki mieli kääntyä kannoillaan ja lähteä meidän tuttuun retkipaikkaan, mutta kun sinne kerran oltiin menty niin jatkettiin sitten vaikka hammasta purren. No Kipi ei hammasta purrut, hän viipotti ihan tyytyväisenä menemään.
Seuraavalla lammella oli tulipaikka ja pöytiä ja penkkejä niin lammen vieressä kuin tulipaikallakin. Pidimme minitauon yhden pöydän ääressä, mutten sittenkään halunnut jäädä sinne syömään eväitä, koska viereisissä pöydissä oli äänekkäästi juttelevat seurueet ja halusin olla rauhassa. Erikoista lampea olisi pidempäänkin katsellut jos siellä vain olisi ollut rauhallisempaa.
Sillä taukopaikalla eikä muutenkaan koko alueella ollut ensimmäistäkään roskista, mitä ällistelin. Ei ole iso juttu kuljettaa omat roskat pois repussa, mutta kun Kipi tekaisi myös kakan juuri taukopaikan kohdalle, niin en olisi välittänyt säilöä haisevaa kakkapussia treeniliivin takataskussa koko loppumatkaa. (Ja joo, treeniliivi on edelleen vakioasusteeni, on se niin kätevä. Ei siitä varmaan osaa luopua sittenkään kun jään koirattomaksi?!?)
Sen toisen lammen jälkeen meno rauhoittui ja näimme muita kulkijoita enää harvakseltaan. Reitti oli välillä kallioinen ja nousuja sisältävä, välillä oli metsäpolkua ja pätkä pitkospuita. Vastaan tuli myös kolmas ja reitin viimeinen lampi, jonka varrelta etsiskelin meille eväspaikkaa. Lopulta asetuimme aivan lammen viereen tasaiselle maalle. Siitä olisi ollut kiva vaikka uittaa varpaita vedessä, mutten sitten tehnyt niin. Kipi sai osan eväistä ja osasi myös odottaa sitä. Se ei ollut lääkärikäynnin takia saanut aamiaista, joten nälkä sillä todella olikin. Ihan vatsan täydeltä vain ei voinut kesken retken syödä. Reitin polku meni ihan siitä läheltä, mutta saimme enimmäkseen olla aivan rauhassa ja vihdoinkin keskittyä olennaiseen. Viivyimme aika pitkään, ja ohi meni vain pari kertaa joku, eikä heistä ollut meille häiriötä.
Kipi tietenkin nautti ihan täysillä retkestä ja tutki innoissaan uusia paikkoja ja hajuja. Sen kyllä huomasi, että se uudessa paikassa oli myös hieman kuulostelevalla fiiliksellä eikä ihan tiennyt mitä odottaa. Se ei paikalle saavuttaessa ihan samalla tavalla revennyt riemusta kuin vakiretkipaikalle saavuttaessa, jolloin se tietää tarkkaan minne ollaan tultu ja mitä on odotettavissa.
Reitin loppuosa pelasti omankin retkeni. Kuitenkin paikasta jäi vähän levoton fiilis ja harmittaa, kun ei voinut keskittyä kaikkeen niin kuin olisi halunnut. Tuskin tulee mentyä uudestaan. Ei voi mitään, mutta minua häiritsee tosi paljon, jos muita kulkijoita on ihan vähäistä määrää enemmän. Ehkä tuollakin löytäisi rauhallisempia paikkoja, kun poikkeaisi reitiltä, mutta pitäisi ensin vähän tietää minne kannattaa suunnata. Ei minulla ole tarvetta perehtyä asiaan, kun meillä jo on meille paras retkipaikka olemassa. Meidän vakipaikka on Kipillekin mielekkäämpi, kun se saa siellä olla myös irti reitillä ja siellä voi muutenkin touhuta kaikenlaista. Meidän vakireitillä kun ei paljon muita kulkijoita ole eikä se myöskään ole kansallispuiston aluetta, vaikkei kansallispuiston rajalle siitä kauhean pitkä matka ole. Kansallispuisto on laaja alue.
Sellainen päivä sitten. Ruuhkaa eläinlääkärireissulla ja retkellä. Jatkossa käymme taas mieluummin ruuhkattomilla retkillä. Vakipaikassa osaan paikallistuntemuksen ansiosta muutenkin tarvittaessa valita rauhallisimmat paikat, mutta se on muutenkin rauhallinen alue. Voisiko vaan teleportata itsensä ja koiransa jonnekin ihan böndelle ja jäädä sinne?








Ei kommentteja:
Lähetä kommentti