Osteopaatilla ja pk-mietteitä

Tiistaina pojat pääsivät osteopaatille. Innokkaita asiakkaita olivat taas he. Ja varsin hyvä oli molempien tilanne, ei ollut vinoutta tai lukkoja tai isoja ongelmia, vaikka vähän laittoa molemmilla olikin. Kipillä oli erityisesti rintarangassa jumia, Vinskillä keskemmällä. Aika kiva juttu liukkaan talven jälkeen, ja kertoo myös siitä, että molempien spondyloosi on rauhallisessa vaiheessa.

Osteopaatti kysyi, miten meidän vanhus Vinski nykyään pärjää, onko se ontunut ja miten siltä onnistuvat asennonvaihdot. Kerroin, että hyvin pärjäilee, ei ole kertaakaan ontunut ja vaihtaa sujuvasti asentoja, vaikka lievää huteruutta voi takapäässä huomatakin. Näytin käytännössä, miten Vinski tekee maahan-istu-seiso-vaihdot, ja osteopaattikin totesi, että hyvinhän se meni, vain seisomaan nousussa näkyi vähän huteruutta takajaloissa. 

Jatkoimme myös osteopaatin kanssa keskustelua Draamasta ja kuolemaan ja terveyteen liittyvistä asioista siitä mihin viimeksi jäimme. Se tahtoo olla niin, että aina kun olen jutellut osteopaatin, eläinlääkärin tai kraniohoitajan kanssa näistä asioista, niin mieleen tulee jälkeenpäin lisäkysymyksiä aiheesta. Sitten saakin kärsivällisesti odottaa mahdollisesti useita kuukausia, että pääsee jatkamaan juttua. Joka kerta olen oivaltanut jotain uutta tai saanut uutta tietoa tai näkökulmaa asiohin tai vahvistusta joillekin mietteilleni. Asian prosessointi on pitkä tie, vaikka en sentään alkutekijöissä enää olekaan. Draama eli hieman erikoisen elämän, jossa oli monenlaisia käänteitä, joten prosessointikin on monipolvisempaa kuin useimpien muiden kohdalla. Sitä kovasti harmittelen, että jotkin sivujuonteet varmaan jäävätkin prosessoimatta loppuun, kun kaikkien asianosaisten kanssa ei taida olla mahdollista keskustella. 

Osteopaatin lähellä oli vähän toisenlainen joki

Ja juu, niin kävi, että pk-jutut ovat myös olleet nyt mielessä, vaikken enää edes ole pk-harrastaja. Siis siitähän tulee ensi kuussa jo 11 vuotta, kun olin viimeisen kerran pk-kokeessa viimeiseksi jääneen pk-koirani Snoopyn kanssa! Toisaalta olin kyllä Vinskin kanssa BH-kokeessa "vain" kahdeksan vuotta sitten, jos sen laskee pk-kokeeksi, onhan siitä sentään alle kymmenen vuotta.😁 Kamalaa tuo ajan kuluminen joka tapauksessa.

Olen tietenkin menneinä vuosina yrittänyt viritellä pk-harrastusta uudelleen näiden viimeisten kolmen koiran kanssa, vaikka kokeisiin asti en niiden kanssa koskaan päässyt tuota Vinskin BH:ta lukuun ottamatta, joten en noin montaa vuotta sentään ole ollut kokonaan tekemättä pk-juttuja.

En ole nyt muutamaan vuoteen kuitenkaan seurannut pk-maailmaa oikeastaan ollenkaan, mitä nyt jotain satunnaisia tuulahduksia siitä on tullut vastaan esimerkiksi kavereiden somepäivityksistä. Minulta oli mennyt ohi sekin, että Palveluskoiraliiton kevätkokoukseen oli tulossa käsiteltäväksi sääntömuutosehdotus, mutta vähän ennen kokousta satuin huomaamaan asiaa koskevan tiedon facesta. Kokouksen jälkeen sain tietää, että pk-tottis päätettiin pitää edelleen FCI-sääntöjen mukaisena, mutta oheen tulee valittavaksi B-tottis, josta jää pois hyppyeste ja ampuminen, ja vähän muutakin. Tämä asia onkin nyt herättänyt paljon mietteitä, vaikkei se enää itseäni koskekaan.

Sääntömuutos tulee omille koirilleni aivan liian myöhään. Jos se olisi tullut muutama vuosi sitten, niin olisin varmasti tarttunut tilaisuuteen ja jatkanut pk-harrastusta B-kokeiden merkeissä. Pk on (tai siis oli...) minulle niin paljon mielekkäämpää kuin muut lajit. Ja koska maastot olivat aina minulle se tärkein asia pk:ssa, niin voisin hyvin elää sen seikan kanssa, että tottis muuttuu vähän tylsemmäksi. 

Kuitenkin suhtaudun tähän muutokseen vähän ristiriitaisesti. Jaetaanko pk-harrastajat nyt sitten jatkossa A- ja B-luokan harrastajiin, niihin parempiin ja huonompiin? Samalla tapaa kuin jotkut ovat aiemmin tehneet jakoa suojelun ja kansallisten lajien välille, missä edellinen on ainoa vakavasti otettava ja koirien ominaisuuksia mittaava laji, jälkimmäinen pelkkää puuhastelua. No, sellaisen ei toki pidä antaa liikaa häiritä.

On harmi, ettei esteasiaa saatu vieläkään muuten ratkottua kuin tällä tavalla. Miksi pitää pitää kiinni FCI-säännöistä, onhan muissakin Pohjoismaissa oma kansallinen tottis. Miksei esteturvallisuusasiaa voi ratkoa muulla tavalla kuin jättämällä esteen kokonaan pois B-luokasta ja jättämällä sen yhä sellaisenaan A-luokkaan. Jää sinne A-luokkaan yhä myös jyrkkä A-este, jota siellä ei entisinä aikoina vielä ykkösluokassa ollut. B-tottiksessakin on A-este, mutta vasta kolmosluokassa ja silloinkin loivana. Tavoitteellisimmat kuitenkin sinne A-luokkaan jäänevät, koska arvokisat käydään siellä.

Minusta yksi hyvä malli olisi sellainen, että este olisi säädettävä kuten tokossakin, ja hyppykorkeus määräytyisi järkevässä suhteessa koiran säkäkorkeuteen. Eihän se nyt kovin tasapuolista ole, että sama metrin hyppykorkeus on sekä 40 cm kelpienartulla että 70 cm hoffiuroksella. Vaikka joskus se pieni koira saattaakin hypätä sen esteen jopa paremmin kuin se iso koira. Olen myös kuullut kerrottavan perinteisistä pk-rotuisista koirista, jotka ovat jääneet jopa roikkumaan mahastaan esteeseen, joten ei se aina niin turvallinen niillekään ole. 

Metrin hyppyähän usein on perusteltu sillä, että sen merkitys on jalostuksellisesti tärkeä. Mutta jos koira selviää kaikista pk-kokeen osioista ja metriä matalammasta hypystä, niin en kokisi sitä yhtään vähäpätöiseksi asiaksi. Sikäli jalostukseen vetoaminen myös on tosi hassua, että pk on aika marginaalinen laji, eikä useimmilla jalostukseen käytettävillä koirilla pk-tuloksia ole. Viimeksi kun etsin itselleni uutta koiraa ja kävin läpi pentueita, niin ei yhdenkään pentueen vanhemmilla pk-tuloksia ollut. Ja bortsujen lisäksi kävin silloin läpi muitakin pk-oikeudet omaavia rotuja, osittain ihan uteliaisuudesta, mutta osittain ihan avoimin mielin mahdollista rodunvaihtoa kohtaan.  

Kyllä minuakin yksi jalostuksellinen seikka B-luokassa harmittaa, eli se, ettei siellä tule ampumista. Taas poistuu yksi mahdollisuus jättää mustaa valkoisella siitä, että koira kestää paukkuja. BH:sta se jo aiemmin poistui, vaikka oli ennen siellä. Ääniarkuus on kuitenkin todella tärkeä jalostuksessa huomioitava asia. Tässä on jo muutenkin se ongelma, että koirilta testataan äänikestävyyttä turhan vähän, valtaosalla jalostukseen käytettävistä bortsuistakaan ei mitään näyttöä asiasta ole. Eipä sinänsä B-luokan tottiskaan sitä ongelmaa poistaisi, vaikka siellä ammuttaisiin, ellei sinne olisi huomattavasti enemmän menijöitä kuin pk-kokeisiin muuten on ollut.

Se nyt tietty on kiva, että jos omistaa hyvän mutta vähän ääniherkän pk-koiran, niin sen kanssa voi jatkossa mennä kokeisiin - ainakin jos B-luokan kokeita järjestetään erikseen, jolloin koealueella ei kuule samaan aikaan olevan A-tottiksen paukkuja. Ehkä jonain päivänä B-luokka voitaisiin avata kaikille roduille? Minusta se olisi hyvä juttu. Kumpikohan näistä luokista jatkossa on suositumpi?

Olen aina ollut eniten pk-ihminen, vaikka nyt olosuhteiden pakosta olen joutunut sen maailman jättämään. Kennelnimenkin valitsin viitaten jälkiharrastukseen ja vähän muuhunkin metsäilyyn. Olen tykännyt kovasti niin viestistä, hausta kuin jäljestäkin, mutta jälki on ollut se ykkönen, rakkain laji kaikista. Siinä vain on jotain niin hienoa, kun saa uppoutua koiran kanssa metsäjälkeen ja katsoa sen työskentelyä. Kaikki pk-lajit ovat koiraakin ajatellen hienoja, kun niissä pääsee käyttämään nenää ja on monipuolisia osioita. 

B-tottis olisi ehkä vähän ongelmallinen Kipille, vaikka pk muuten sopisikin sille paremmin kuin toko. Mutta B-tottiksessa on seuraamiskaavio kahteen kertaan, joten Kipillä olisi hyvin aikaa laamaantua. Ykkösluokan B-tottiksessa ei ole edes noutoliikettä, ja tuplaseuraaminen jää pois vasta kolmosluokassa. Vinskin kanssa ei niin tätä ongelmaa olisi, sille sopisi hyvin tällainen yksitoikkoinen pitkä seuraaminen, jos se noin muuten vielä voisi kokeissa käydä. Kauhean ergonomistahan tuollainen pitkä seuraaminen ei kyllä myöskään ole. Mutta kummankin kohdalla juna meni jo, joten sinänsä turhaa näitä on edes pohtia.

Poikkeuksellisesti heräsin näitä pohtimaan, kun pk kuitenkin on ollut tärkein lajini, ja se on nimenomaan esteisiin karahtanut viimeisten kolmen koiran kanssa. Olen tuskastuneena seurannut keskustelua esteturvallisuudesta jo vuosia sitten, kun asenteet ovat olleet niin änkyröitä, vaikka tietoa esteturvallisuudesta ja esteiden kuormittavuudesta on ollut saatavilla aiempaa enemmän. Ja monet muutkin kuin perinteiset pk-rodut ovat olleet mukana jo kymmeniä vuosia, ei pk-harrastus enää ole vain perinteisille roduille, että silläkään voisi perustella esteiden vaativuutta. 

Ehkä pk-kokeisiin nyt löytää tiensä moni sellainen, joka ennen ei ole esteiden takia lajia harrastanut, ja palaa takaisin sellaisia, jotka ovat lajin esteiden takia hylänneet. Saa nähdä. Tai itse en kyllä ole ehkä näkemässä, kun en aktiivisesti sitä maailmaa enää seuraa. Monilla on ollut korkea kynnys harrastaa pk:ta siksi, että he kokevat sen vaivalloiseksi erityisesti maastojen takia, joten kaikki varmaan eivät nytkään lajin pariin ryntää. Nykyään on niin paljon lajeja, joista valita. 

Ja hei, mekin tehtiin tänään vähän pk-juttuja! Vaikka harrastajaksi en todellakaan itseäni enää koe, kun tekeminen on niin hirveän vähäistä ja pelkkää höntsäilyä. Olimme siis pitkästä aikaa jäljestämässä. Tein molemmille simppelit jäljet kahdella kulmalla ja kolmella kepillä, jotka noukin maasta vasta lähtiessäni tallaamaan jälkiä.

Ei tarvinnut kuin valjaat pukea Vinskille, niin se heti tiesi, mitä ollaan menossa tekemään. Se ajoi jälkensä todella hyvin ja oli liikuttavan onnellinen koko ajan.😭 Ei jäänyt yksikään keppi huomaamatta, hyvin napakasti Vinski ilmaisi ne.

Kipi ajoi oman jälkensä yhtä hyvin ja motivoituneesti, mutta välikepin se jätti. Ei haittaa, tällaisista ei nykyään stressata ollenkaan. 

Niin hienot pojat! Oli niin kivaa pitkästä aikaa jäljestää. Ja niin oma lajini olisi tämä, miksi sääntömuutoksen piti tulla vasta nyt!😭

Jälkien jälkeen jatkoimme matkaa vähän eteenpäin ja teimme pienen metsäretken.

Vinski testasi taukopaikalla lepokiveä

Kevättä

Kesäaika alkoi, ja sitä seuraavana päivänä olikin sitten näin hehkeä sää. 

Olemme kyläilleet ja saaneet vastavuoroisesti vieraita. Eräät olivat hyvin onnellisia. Raukat joutuvat liikaa tuijottamaan vain emännän naamaa.

Kevään alkamisella oli minuun vähän yllättäviä vaikutuksia. Aloin miettiä, että pitäisikö vaikka treenata vähän rally-tokoa. Niinpä Kipi sitten sai rallatella pitkästä aikaa. Kovasti innoissaan se oli. Taannoin hylkäsin rallyn sen kanssa tavoitteellisena lajina, kun selvisi, että sen spondyloosi oli levinnyt. Laji kuitenkin vaatii hyvää takapään käyttöä ja siinä tulee tiukkoja käännöksiä ja pyörähdyksiä. Sinänsä Kipi voi tätä lajia tehdä, kunhan määrä pidetään kohtuullisena ja mietitään mitä tehdään. Ei sillä meidän pikku treeneissä ole ollut mitään ongelmia alo-liikkeissä, hyvin on kroppa taipunut niihin.

En enää edes muistanut, mitä kaikkia liikkeitä siellä alo-luokassa olikaan. Ihan piti netistä kurkata. Silti en muistanut kaikkea. Miten se 270 asteen käännös tehtiinkään? Tai spiraali? Tajusin, miten vieraantunut siitä maailmasta jo olin, vaikka vasta neljä vuotta sitten olin Draaman kanssa rallykokeissa. Kipin kanssa tuskin kokeisiin asti menen, ja asioista selvää ottamista se kyllä vaatisi, kun päänsisäinen kovalevy oli entiset tiedot hävittänyt. Pitiköhän rallykokeissa edustaa jotain seuraa vai riittikö rotuyhdistyksen jäsenyys vai tarvitsiko kuulua yhtään mihinkään? Ei aavistustakaan. Mihinkään seuraan en enää kuulu, enkä kyllä parin kokeen takia välittäisi liittyäkään. Ja ei kai Palveluskoiraliitolle tarvinnut maksaa muuta kuin se kirottu lisenssi? 

Oli vähän pysäyttävää tajuta, miten paljon ehtii unohtaa, kun ei ole hetkeen ollut missään tekemisissä tuon maailman kanssa. En ehkä edes haluaisi palata takaisin vain hetkeksi sekoittamaan päätäni, kun sitten taas joutuisin heti sen maailman jättämään. Ikänsä puolesta Kipi hyvin voisi kehässä käydä pyörähtämässä, Jippo oli samanikäinen korkatessaan tokossa EVL-luokan. 

Draamalla käytettyjä käskysanoja en vielä ollut unohtanut, vaan sujuvasti yritin saada Kipin seisahtamaan samalla käskyllä, mutta eihän sille sana "top" mitään merkinnyt. Vinskilläkin kokeilin rallya kerran ihan lyhyesti, mutta siihen se saa jäädäkin. Ei sen vanha ja selkävaivainen kroppa enää niin hyvin kaikkeen taivu, ja lisäksi se ei enää kuule käskyjä kunnolla. Ehkä tämä muutenkin oli minulle joku hetkellinen mielenhäiriö, ja jatkossa rally saa taas jäädä unholaan ja harrastamme vain satunnaista noseworkia, ja lisäksi yritämme muistaa mennä jäljestämäänkin joskus.

Kipi on nyt 11 päivää vanhempi kuin Draama oli kuollessaan, ja Vinski tietenkin on jo muutamalla vuodella ylittänyt sen iän. On haikeaa ajatella, että Draamalla olisi ikänsä puolesta vielä voinut olla tämäkin kevät ja monta sen jälkeenkin, vielä monen monta metsäretkeä, uintireissua, lumessa peuhaamista, leikkihetkeä, treenihetkeä, kaikkea mitä se rakasti tehdä. Mutta mikä tärkeintä, niin eläessään se sai tehdä juuri näitä asioita.

Draama on yhä mielessäni läsnä monissa tilanteissa, vaikkei ole enää fyysisesti täällä. Ohitamme sen lempipaikan joen varrella lähes joka päivä lenkeillämme, ja etsimättä se tulee silloin aina mieleen. Enää vain emme kaarra sen lempipaikalle ja pysähdy siihen katselemaan jokea, mistä se aina oli niin haltioissaan. Minäkin nautin sitä ja jokea katsellessani. Koirat ovat hyviä opettamaan pieniä mutta niin tärkeitä iloja. Pojilla on omat lempijuttunsa niilläkin.

Olimme poikien kanssa vuoden ensimmäisellä retkellä kaksi päivää sitten. Suuntasimme entisille kotikulmillemme. Pojat tietävät aina heti, ettemme ole lähdössä tavalliselle lenkille vaan retkelle, kun näkevät minun tekevän eväitä, eivätkä meinaa nahoissaan pysyä. Sitten kun pakkaan reppua, niin ne repeilevät lisää.

Sää oli lämmin ja aurinkoinen. Meidän vakilenkki oli jo melkein kokonaan sulanut, vain pienellä matkalla oli lunta ja jäätä. Järvi oli ihmeekseni jo sula, vaikka matkalla muut järvet olivat vielä jäässä. Ilma oli täynnä linnunlaulua, liikenteen melua ei kuulunut eikä ihmisiä tullut vastaan (pari hassua näimme ainoastaan taukopaikalla ja parkkipaikalla ohimennen). Ihan kuin olisi lomalla maailmasta ollut. Ihan parasta. 

Eilen oli retken jälkeinen lepopäivä ja kevyemmät lenkit, mutta tänään lähdimme metsään nauttimaan ihanasta kevätsäästä. Ei se varsinaisesti retki ollut, kun ei ollut eväitä mukana.😀 Päätin mennä paikkaan, jossa emme olleet metsää sen tarkemmin tutkineet aiemmin, mutta olimme kyllä treenanneet joskus siinä ihan vieressä. Vähänkö yllätyin, kun päädyimme hetken päästä lenkillämme tutun järven rannalle, mutta vastarannalle, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Miten siistiä oppia koko ajan uutta kotikaupungista ja löytää uusia paikkoja. Maasto oli paikoin vähän vaikeakulkuista ja korkeuserot olivat suuria, mutta tosi hyvää metsäjumppaa tuollainen hidas metsäkävely meille kaikille oli. Paikoin siellä oli vielä yllättävän paljon lunta.

Kuulumisia ja mietteitä

Talvi on jatkunut keleiltään alati vaihtelevana. Alla olevan kuvan otin helmikuisena vesisateisena päivänä. Sitä voi sitten katsella kesällä viilennykseksi, kun meinaa läkähtyä kuumuuteen ja lohduttautua samalla sillä, ettei sentään ole liukasta.

Liukkaiden kelien takia päätin, että Kipin voisi olla hyvä käydä välihuollossa ennen huhtikuista osteopaattiaikaa. Niinpä se pääsi kraniohoitoon helmikuun puolivälissä. Kipillä olikin ihan kunnolla kireyksiä, ja se yritti välillä luistaa käsittelystä, kun tuntemukset eivät olleet pelkästään kivoja. Ihan tarpeeseen tuli se käynti. Pitkästä aikaa Kipi nyt kranioon pääsi, ja samalle hoitajalle, joka sitä alle vuoden ikäisestä on hoitanut.

Nyt ollaankin sitten eletty harvinaisen pitkää pakkasjaksoa, ja luntakin on tullut lisää, mutta ensi viikolle näyttäisi olevan luvassa loskakelejä. Taitaa vielä hetki mennä parhaisiin retkeilykeleihin, että maastot ovat helpompia kulkea ja taukoja voi pitää noiden selkävaivaisten senioreiden kanssa ilman ylenpalttista pukemista. 

Jännä nähdä, vieläkö molemmat pojat ovat retkeilykuntoisia, kun maastot sulavat. Kun se tilanne voi muuttua äkkiäkin. Jos jompi kumpi ei enää retkiä pysty tekemään, niin tuskin haluan lähteä vain yhden kanssa. Ehkä voisi sitten muuttaa retket sellaisiksi, että kävelyä on entistä vähemmän, ja panostaa enemmän taukoihin ja eväisiin. On niin paljon oudompaa nykyään jättää yksi koira kotiin, kun sinne ei jää ketään sen kaveriksi, ei edes kissaa enää. Ja on kaikkiaan vieläkin vähän outoa, kun on vain kaksi koiraa, kun on niin pitkään elänyt isomman lauman kanssa.

Muistan, kun minulle tuli elämäni toinen koira, ja tuntui vähän oudolta käsitellä kahta koiraa ja kahta hihnaa lenkeillä. Kädet tuntuivat joskus loppuvan kesken. Äkkiä siihen silti rutinoitui. Sittemmin koirien määrä yhä kasvoi, ja lenkeillä oli parhaimmillaan mukana viisikin koiraa kerralla. Sekin sujui, mutta enemmän toki lenkkeilimme maastossa ja vähemmän tietä pitkin hihnassa. Ja etenkin pentuaikoina ulkoilutin koiria myös kahdessa erässä.

Nyt sitten on pitänyt tottua siihen, että koirat vain vähenevät ja vanhenevat koko ajan, eikä tilalle tule yhtään uutta. Paljon tylsempää näin päin, oli kivaa kun oli elämää ympärillä ja aina nuoriakin koiria laumassa. Ei minulla kyllä mitään tarvetta ole kovin isoa laumaa välttämättä pitää, en koskaan sitä viittä koiraakaan ennalta suunnitellut, mutta olisi kiva kun olisi edes yksi nuori koira laumassa. 

Paljon tulee yhä vaan mietittyä Draamaa. Joskus sen kuvien katsominen on lohdullista, koska muistot sentään ovat jäljellä. Joskus olen hymyillyt vähän haikeasti joillekin kuville, joissa se on oikein elementissään tai pilke silmäkulmassa. Mutta sitten tuli jokin aika sitten se kerta, kun sen kuvien näkeminen tuntui vain hirveän surulliselta ja herätti järjettömän ikävän. Suru ei käyttäydy suoraviivaisesti.

Joskus kauan sitten arvelin, että aikuisen koiran ottaminen on usein haastavampaa kuin pennun, kun se on omaksunut tietyt tavat entisessä kodissa ja saattaa olla pentua vaikeampi kouluttaa. Arvelin myös, että pentuna tulleen koiran kanssa on kasvanut niin yhteen, että siitä tulee läheisempi kuin aikuisena tulleesta. Katin kontit. Draamasta tuli minulle jopa läheisempi koira kuin pentuna tulleista pojista. Ei se ole iästä kiinni. Hyvin läheinen tuli myös siitä ainoasta kissasta, joka tuli minulle vasta aikuisena, vieläpä seniori-ikäisenä.

Meillä myös sujui arki Draaman kanssa heti vaivattomasti, ja treeneissä oli alusta asti hauskaa. Treenatessa en toki yksityiskohtaisesti tiennyt, mitä kaikkea Draama oikeasti osasi ja miten jotkut asiat oli sille rakennettu, mutta se oli kokonaisuutta ajatellen mitätön juttu. Draamalla oli elämänsä aikana kaksi kotia ja kaksi vähän erilaista elämää, ja vaikka tuntuu vähän haikealta, etten saanut tuntea sitä jo pentuna, niin oli myös hienoa voida tarjota sille uusi koti aikuisena, kun se sitä tarvitsi.

Voisin ehdottomasti uudestaankin tarjota kodin aikuiselle koiralle, jos muuten voisin vielä koiran ottaa. Nyt kuuluvat löytöeläintalot ihan pullistelevan kodittomia korona-ajan eläimiä. Turhauttavaa. Olisi kiva, kun olisi nuori koira, jonka kanssa voisi touhuta ja joka olisi lenkkiseurana vielä sittenkin kun pojat eivät enää ole. On hyvin outo ajatus, että pitäisi jonain päivänä lähteä lenkkeilemään tai retkeilemään ilman yhtäkään koiraa. Tuleekohan sitten edes lähdettyä. Koirien kanssa vain on niin paljon hauskempaa ja antoisampaa.

Ei toki pidä liikaa mennä asioiden edelle, nyt minulla vielä on nuo kaksi lenkkikaveria. Kiitollinen olen jokaisesta päivästä, kun ne vielä pystyvät kunnollisia lenkkejä tekemään. Vinskikin usein ihan höpsähtää ulkona, tanssahtelee innoissaan ja näykkii minua leikkisästi lenkin alussa. Jo eteisessä molemmat puhkuvat intoa tulevasta lenkistä, ja Kipi ihan erityisesti vetää omaa yltiöpäistä uloslähtöshow'taan kenguruhyppyineen. Se saa minut myös joka kerta vähän huokailemaan, mutta uloslähtöhaukkumisen olen sentään saanut noilta karsittua pois jo aikaa sitten, mikä on aika hyvä juttu, kun meillä nykyään on naapureitakin ja käymme viimeisen lenkin yleensä tosi myöhään.

Eivät nuo kai hirveästi ole muutenkaan häiriköineet, koska syksyllä kun vastapäätä asuva naapuri oli lähdössä samaan aikaan ulos, niin hän katsoi meitä silmät suurina ja sanoi, ettei tiennyt, että tässä asui kaksi koiraa. En tullut kertoneeksi, että oli juuri asunut kolmekin koiraa yli seitsemän kuukauden ajan. 

Hyvin nämä maalla syntyneet ja pitkään asuneet tosiaan ovat sopeutuneet kaupunkilaiskoiriksi, mutta ei tämä meidän alue toki mikään Helsingin keskusta ole, vaikka osaisivat nuo varmasti sielläkin asua. Mutta itse en viihtyisi, eikä se noillekaan niin kivaa olisi. Siitä olen iloinen, ettei meidän tarvinnut tälläkään kertaa muuttaa mihinkään pahimpaan betoniviidakkoon, tämä on melkeinpä syrjäkylä verrattuna joihinkin muihin alueisiin.

Melkein jo kotipihassa

Lenkkeily meillä on nyt asettunut uusiin uomiinsa. Draaman aikana väistimme ulkona muita koiria aina kun se oli mahdollista, ja sen kuoltua emme hetkeen väistäneet juuri ketään. Sitten huomasin, ettei sekään ollut meille paras vaihtoehto, joten nyt elämme eräänlaista kompromissia ja väistelemme osaa koirista. Joskus pystyy lukemaan jo kaukaa vastaantulevan koiran tai sen ulkoiluttajan eleistä ja käytöksestä, että kannattaa mieluummin väistää. Miksi turhaan aiheuttaisi ylimääräistä stressiä kenellekään. 

Rähisevät koirat on parempi kiertää kaukaa jos voi, samoin ne, joiden annetaan jäädä paikoilleen vaanimaan. Se on valitettavan yleistä. Myös Kipi haukkuu takaisin provosoiville koirille, ja joskus ihan vaan siksi, että toinen koira on uros. Nartuille se heiluttaa häntää ja vikisee perään. Ohitukset onnistuvat Kipin kanssa hyvin silloinkin kun se haukkuu, ei se kovin raivokas ole kuitenkaan. Vinski taas on aina ohitustilanteissa äärimmäisen helppo koira.

Joskus on ulkoillessa vaikea ymmärtää, mitä ihmisten päässä liikkuu. Kuten silläkin juoksijalla, jolla oli koira pitkässä narussa kiinni vetovyössä ja joka ohitti meidät takaapäin kapealla ulkoilutiellä melkein kylkeä hipoen. En huomannut parivaljakon tuloa ajoissa, joten en ehtinyt edes väistää koirien kanssa pusikkoon kuten muuten olisin tehnyt. Kipi hermostui yllättävästä tilanteesta ja antoi täysin ansaitusti palautetta haukkuen, jolloin juoksija vasta vähän yritti ottaa koiransa kanssa etäisyyttä. Miksi ihmeessä juoksija ei voinut varoittaa tulostaan tai edes ottaa koiraansa ohituksen ajaksi vaikkapa sivulleen? Olisiko hän toiminut samoin, jos minulla olisi ollut hihnassa kaksi rotikkaa? Entä jos Kipi olisikin oikeasti vihainen ja olisi purrut toista koiraa? Ei minulla olisi ollut tilaisuutta sitä estää, kun toinen koira niin äkkiarvaamatta siihen puremaetäisyydelle juoksi.

Eivät täällä kyllä yleensä pyöräilijätkään varoita tulostaan tai kiitä tien antamisesta, kuten he usein entisen asuinpaikkamme ulkoilureiteillä tekivät. Jänniä kulttuurieroja.

 

Vinski 13 vuotta!

Tänään viettää Vinski 13-vuotissynttäriä. Meidän energinen ja iloinen pappakoira.💓 

Synttäripäivä on kulunut ulkoilun, hyvän ruoan, herkkujen ja nosework-treenin merkeissä. 

Vinski on edelleen liikkuvainen ja jaksavainen koira. Kuulo on heikentynyt, mutta kun puhuu tarpeeksi kovalla äänellä, niin sen Vinski kyllä kuulee. Muut aistit pelittävät hyvin. Selän tilanne on tällä hetkellä hyvä. Saa olla kiitollinen, että Vinski on näin hyväkuntoisena näkemässä tämän syntymäpäivän vielä. 

Vinski on kulkenut pitkän matkan siitä, kun se tuli seitsenviikkoisena laumaan Nastan, Jipon ja Snoopyn kaveriksi. Se on nähnyt niiden kaikkien lähtevän ja Kipin ja Draaman tulevan, ja sitten myös Draaman lähtevän. Monta vuotta se on jo ollut lauman vanhin koira.

Vinski on saanut kokea eri asuinpaikkoja ja on sopeutunut mainiosti monien maalaisvuosien jälkeen kaupunkiasumiseen. Se ei vähästä hätkähdä. Se on vakaa ja kiltti luottokoirani, joka ei ikinä ole rähjännyt kenellekään tai millekään.

Ensimmäisenä kesänään Vinski sai kokea hyvin poikkeuksellisia helteitä, nähdä lampaita ja olla turistina mukana hyvin erikoisissa PK-SM-kisoissa, joihin Jippo osallistui. Alle kaksivuotiaana se koki Tapani-myrskyn, heilutti innokkaasti häntäänsä tuulessa heiluvalle kiehtovalle kaatuneen puun juurakolle, ja eli muun lauman kanssa muutaman päivän ilman sähköä hiljaisessa ja talviunta nukkuvassa talossa. Ja vaikka mitä muuta.

Uintireissuja Vinski on saanut tehdä pennusta asti, se löysi tämän intohimonsa jo hyvin nuorena. Retkeilystä ja kaikesta ulkoilusta se on aina nauttinut, oli sää tai vuodenaika mikä tahansa. Se on saanut harrastaa vepeä, tokoa, jälkeä, rallya ja nosea. Se on ilostuttanut arkeani kaikki nämä vuodet olemalla oma itsensä, se joskus vähän hömppä Hessu Hopo. 

Puoli vuotta myöhemmin

Tasan puoli vuotta on nyt mennyt Draaman poismenosta. Tässä ajassa asiaan on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta ikävä on edelleen. Draama kulkee yhä mukana ajatuksissa ihan joka päivä pitkin päivää.

Alkuaikoina Draaman poismenon jälkeen hoidin poikia aika robottimaisesti. Sitten aloin taas vähitellen nähdä ne yksilöllisemmin ja olla enemmän vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Arki on asettunut uomiinsa tällä porukalla, mutta jotain tuntuu silti koko ajan puuttuvan.

Ihan alussa tuo puuttuminen on tietenkin vielä konkreettisempaa, kun mieli ei meinaa heti taipua siihen, että yksi on poissa jokaisesta arjen tilanteesta. Ihan tavallista on, että olen siinä vaiheessa etsinyt katseellani, missä se yksi koira on, kun mieli laskee niitä olevan liian vähän joissain tilanteissa. Muistan myös, miten Snoopyn poismenon jälkeen ojensin illalla nojatuoliin istuessani automaattisesti käteni kohti viereistä sohvaa silitelläkseni sitä, eikä se ollutkaan siinä. Sillä oli tapana nukkua illat sohvalla ja usein silittelin ja rapsuttelin sitä samalla.

On tosi hyvä, että pojat sentään jäivät Draaman jälkeen ja ovat pitäneet yllä rutiineja ja koiramaista arkea. Vielä. Aina ennenkin yhden lähdettyä on laumaan jäänyt muita koiria, itse asiassa useampikin kuin kaksi tätä ennen. Ei se poista surua tai poismenneen jättämää aukkoa, mutta antaa muuta tekemistä kuin pelkkä suruun käpertyminen. Se merkitsee myös jatkuvuutta. 

Tällä historialla sydän on revitty jo monta kertaa palasiksi. Sen hinnan näistä joutuu maksamaan. Välillä se tuntuu aivan liian isolta hinnalta, mutta toisaalta on kuitenkin saanut elämäänsä niin paljon. Elämä on luopumista.

Olisin juossut kauas karkuun, jos minulle olisi kristallipallosta näytetty etukäteen, että Draaman myötä elämääni tulisi niin paljon sairautta, huolta ja surua, ja että sen tulosta olisi niin kauaskantoiset seuraukset loppuelämääni. Silloin ei olisi ollut ongelmaa tehdä niin, kun en vielä tuntenut Draamaa, se oli vain yksi tuntematon koira monien joukosta. Kun se sitten tuli meille, niin ei tullut koskaan mieleen juosta karkuun mitään ongelmia. Draama oli siinä vaiheessa konkreettinen olento ja persoona, joka kuului elämääni ja oli minulle tärkeä. Olin sen puolella iäksi ja vastuussa siitä.

On varmaan muutenkin parempi, ettei kristallipalloja oikeasti ole olemassa. Jokaisen koiran tai muun elävän olennon myötä tulee elämään kaikenlaista, niin surua kuin iloa, kaikenlaisia tapahtumia. Mitä itua olisi tietää etukäteen mitä tuleman pitää. Yhteistä matkaa tehdessä on parempi elää hetkessä ja nauttia matkasta aina kun voi, vaikka vastatuultakin olisi. Olisi kyllä sinänsä kätevää, jos kasvattajat voisivat etukäteen katsoa kristallipallosta, mitkä yhdistelmät tuottavat terveimmät koirat, mutta melkoisia lieveilmiöitä ennustamisesta monella tapaa muuten koituisi. Epäilemättä osa kasvattajistakin mieluummin katsoisi, että mistä yhdistelmästä saa jonkun superhypernäyttelytähden tai maailman nopeimman ratajuoksijan, terveydestä viis.

Draama tuntui tosi pian tulonsa jälkeen tutulta, meidän laumaan tarkoitetulta. Se toi tullessaan paljon iloa. Kuollessaan se opetti minulle uutta kuolemasta. Asioita, joita en ollut aiemmin pysähtynyt kunnolla miettimään. Muiden koirien kuolemat menivät juuri sen verran eri tavalla, etten joutunut niin nokakkain juuri näiden asioiden kanssa. Opettivat nekin kaikki silti jotain uutta myös kuolemasta - ja elämästä. Aina sitä huomaa itse oppivansa ja oivaltavansa uutta, ja samalla tajuaa, kuinka vähän on ennen tiennyt. Ja kuinka hirveän vähän edelleenkään tietää. On myös arvoituksia, joihin ei edes voi saada vastausta. 

Tänään laitoin ruoaksi myskikurpitsakeittoa, ja sekin muistutti Draamasta. Draaman ansiosta tutustuin tähän kasvikseen, ja sen keittäminen tuli tutuksi viimeisten reilun kolmen vuoden aikana, jolloin se Draaman ruokavalioon kuului. Eläinlääkäri sen Draamalle määräsi osana sairauden hoitoa.

Nyt on alkanut ensimmäinen sellainen kalenterivuosi, jossa Draama ei enää ole mukana ollenkaan. Muuten kuin muistoissa. Sydämestä edesmenneet eivät koskaan lähde.

Ihana Draama 💓💗

Draama viime maaliskuussa käpyleikeissä lähimetsässä ja kotona rentoutumassa

Höpinöitä

Ei hitsi, tämä päivitystahti näyttää vain kiihtyvän, vaikka olen ollut monta kertaa jo lopettamassa koko blogia. 😀  Aika harva enää nykyään muutenkaan pitää blogia. Itse taas en koe facea tai instaa itselleni luontevimmaksi alustaksi kirjata asioita ylös, ja harmittelen sitä, että blogeja on nykyään vähemmän myös luettavaksi. 

Aloitin tämän blogin, kun Kipi oli juuri tullut minulle, ajatuksena jakaa sen kasvua ja myös muun lauman touhuja muillekin. Sittemmin blogi on saanut erilaisia sävyjä, kun olen pohtinut paljon  sairauksia ja harrastuksista luopumista. En edes oleta näiden höpinöiden, jaaritteluiden ja aiheiden kiinnostavan suurta yleisöä. Etupäässä itseäni varten näitä juttuja tänne tallennan, koska ei kaikkia muutenkaan voi miellyttää. Jälkikäteen on sitten mielenkiintoista katsoa, mitä on mielen päällä milloinkin ollut, tai palauttaa mieleen tapahtumia ja faktoja. Nämä jutut ehkä säilyvät paremmin kuin muut muistiinpanot, ja kuvat auttavat myös palauttamaan mieleen tapahtumia ja tunnelmia kulloiseltakin hetkeltä. Luokattoman huonojahan nuo kuvat ovat, kun on viime vuosina ollut vähän muita, tärkeämpiä rahareikiä kuin kuvauskaluston uusiminen, mutta arvokkaita muistoja itselleni silti.

On vähän surkuhupaisaa, että ensimmäisten koirien aikana ei blogeja ollut, ja juuri silloin tapahtui kaikkein eniten kaikkea. Elämä oli aktiivista, oli usean lajin treenejä ja kokeita, koko ajan uuden oppimista, vaikka mitä seikkailuja, pentueiden syntymät. Nykyinen pienentynyt ja vanhentunut lauma elää aivan toisenlaista arkea. Se on silti meidän elämää, ja haluan siitäkin tallentaa itselleni muistoja. 

Ties vaikka ryhtyisin päivittämään blogia entistä tiheämmin, ehkä sitten päivitykset eivät olisi niin uuvuttavan pitkiä. En kyllä oikeasti yhtään tiedä, mitä blogille teen, elän sen kanssa ihan hetkessä. Niin kuin pitkälti kaiken muunkin kanssa. Ennen oli enemmän suunnitelmia tulevaa ajatellen, nyt ei. Minulla oli pitkään ajatuksissa kokeilla joskus uutta rotuakin, ja tietenkin jatkaa harrastamista muutenkin, mutta enää ei sattuneesta syystä ole.

Meidän elämä ei tosiaan ole hirveän aktiivista harrastusten hiivuttua, mutta jotain sentään joskus teemme,  yleensä noseworkia tai pieniä temppuja. Kevään tullen olisi kiva päästä pitkästä aikaa jäljestämään, jos olemme silloin vielä kaikki hengissä ja treenikunnossa. Olen aina pitänyt tärkeänä erityisesti sitä, että koirat saavat harrastaa jotain nenänkäyttölajia. Nykyään tämä kyllä ennemmin on pientä puuhastelua kuin harrastamista. Ei ole niin tarkkaa, tekevätkö koirat kaiken sääntöjen mukaan. Sen verran ne kyllä ovat ottaneet vapauksia noseworkin ilmaisussa viime aikoina, että ehkä siihen jo vähän voisi puuttua. 😀

Tokoa tai tottista ei olla tehty aikoihin. Minua ei vain kiinnosta enää yhtään, eivätkä pojatkaan niitä mihinkään erityisesti tarvitse. Draamalla tietenkin oli näihin intohimoinen suhde, kuten kaikkeen muuhunkin työhön. Oli minullakin joskus, mutta kohtalo tuli väliin. Nykyään kun mietinkin tokoa, tottista tai mitä vain tavoitteellista tekemistä, niin tulee vain lamaantunut, tyhjä ja ahdistunut olo. Olen vieraantunut siitä maailmasta täysin, mutta se on myös jättänyt valtavan aukon, jonka tilalle ei ole tullut mitään. Oikein pysähdyin miettimään, miten paljon muutakin elämään harrastusten myötä tuli kuin vain treenaamista, ja se lista oli hätkähdyttävän pitkä.

Lenkkeilyyn meidän laumassa panostetaan, enkä ole vielä ikinä siihen kyllästynyt. Huolehdin siitä, että lenkit ovat monipuolisia ja mielekkäitä. Tutkimiselle ja nuuskimiselle pitää olla aikaa, ja joka päivä pojat pääsevät ainakin hetkeksi irti. Välttelemme asfaltoituja katuja mahdollisimman paljon. Näin talvikaudella niitä voi joutua käyttämään enemmän silloin, kun ne ovat sulia ja muut lenkkireitit ovat peilijäässä. Onneksi ei ole tarvinnut kilometreittäin kuitenkaan niillä kulkea viime aikoinakaan, asfaltti ja sen päällä oleva sepeli ei ole mikään kiva yhdistelmä. Draamalla joutui sepelillä käyttämään tossuja, koska se aristi tassujaan, mutta pojilla ei tätä ongelmaa samalla tavalla ole, vaikka eihän se sepeli varmaan kivalta tassunpohjissa tunnu.

Eläimet tuovat myös jännitystä ja vaihtelua lenkkeihin, muutkin kuin vastaantulevat koirat. Meidän lähilenkkimaastossa elää kaurislauma ja hirmuisesti pupuja. Kettujakin on, vaikkei olla päästy niistä näköhavaintoja tekemään. Mutta viime talvena Kipi tuossa lähimetsässä kieri ketun ulosteessa ja oli aivan yltympäri sen peitossa, ja tietenkin löyhkäsi kammottavalta. Kotimatkalla pidin sen mahdollisimman loitolla itsestäni, mutta hissin seinät se onnistui sotkemaan. Saatoin olla hieman myrtsi, kun pesin hissin seiniä ja Kipiä. Ei ollut eka kerta, kun se tai joku muu piehtaroi ulosteessa, mutta ehdottomasti ällöimmästä päästä se kerta kyllä oli. Karmeimpia kokemuksia ovat ketun tai ihmisen ulosteet, jaiks.

Kipi erään vähäisemmän kakkaepisodin jälkeen

Oppiikohan se koskaan syy-seuraussuhdetta...

Tänään juuri juoksi rusakko metsässä melkein Kipin nenän ohi, ja se ehti valpastua ja melkein lähteä perään, mutta tuli heti kutsusta luokse. Hiljattain myös osuimme lenkillä muutaman metrin päähän kaurislaumasta. Pojat eivät kiihtyneet niistä ollenkaan, Vinski ei taaskaan tuntunut mitään edes huomaavan, ja Kipi katseli niitä vain lievästi kiinnostuneena. Molemmat olivat siloin hihnassa. Kauriitkaan eivät pienen alkusäikähdyksen jälkeen enää välittäneet meistä. Taitavat olla aika tottuneita kulkijoihin.

Kerran nuorena Kipi hävisi hetkeksi metsässä luultavasti riistan jäljille, mutta muuten se ei ole koskaan jahdannut riistaa muutamaa askelta enempää, vaikka on osoittanut mielenkiintoa sitä kohtaan. Vinskiä taas ei yhtään edes kiinnosta. Noiden kanssa on sen puolesta helppoa lenkkeillä, mutta kyllä saa silti itse olla valppaana, aina voi tulla eteen se yksi poikkeus. Vinskin kohdalla kyllä löisin vetoa, ettei niin käy ainakaan riistan suhteen, niin välinpitämätön se on aina ollut. Papanat sitä kyllä kiinnostavat. Joskus tuossa takapihan metsässä joku ulkoiluttaa kissaa, ja olen ollut ylpeä siitä, miten nätisti pojat ohittavat kisut. Se ei ole itsestäänselvyys edes kissoihin tottuneen koiran kohdalla, nimim. kokemusta on siitäkin.

Poikakoirien maailmaa en kyllä koskaan opi täysin tajuamaan. Miksi niiden mielestä on ok lenkillä kusaista kaverin naamalle, ja miksei niitä myöskään kiinnosta väistää, kun kaveri kusee niiden naamalle? Niin no, eiväthän ne tosiaan ulosteitakaan karta, joten niillä kai vain on luonteva suhde eritteisiin.

Lähimetsästä löytyy sulaa maatakin

Kipille ja Vinskille kuuluu edelleen hyvää. Ne elävät arkea täysillä, energisinä ja innokkaina. Vinskin öinen pissailukin loppui kokonaan vähän yllättävästä syystä johtuen.

Vinski nukkuu yöt yleensä sohvalla, ja koska se on kova petaamaan, niin sohvalla oleva peitto on usein löytynyt mytättynä ja mahdollinen pissavahinko sitten paljaalta sohvalta. Siksi Vinski on saanut pissavahinkojen alkaessa ylleen vaipan yöksi. Yleensä sitä ei ole tarvittu montaa yötä, koska vahinkojen alkaessa olemme käyneet hetikohta huollossa, ja vahingot ovat päättyneet siihen. Viimeksi niin ei sitten käynytkään, joten emme päässeet vaipasta eroon. 

Aloin kuitenkin miettiä vaihtoehtoa vaipalle, koska sen pitkäaikainen käyttö ei ole niin kovin mukavaa tai järkevää. Ei jokapäiväinen vaippapyykkikään kivaa ollut, mutta vielä vähemmän houkutti sohvan jokapäiväinen käsittely puhdistusaineella. Lopulta kuitenkin päätin luopua vaipasta ja pinosin sohvalle useamman peiton yöksi, josko Vinski sitten ei petaisi niitä kaikkia pois. Ei se petannutkaan, mutta ei se myöskään enää pissannut öisin. Joten tälläkin kertaa huolto oli oikeasti auttanut, ja pienten määrien pissailu johtui vain siitä, että vaippa oli painanut kriittistä kohtaa ja samalla aiheuttanut hermoärsytystä. Siitä huolimatta, että aina katsoin, ettei se ole liian tiukalla. Eikä noin ollut ennen käynyt. 

Jatkossa menemme  edelleen heti huoltoon, jos pissailua tulee, koska se on merkki huollon tarpeesta. Sohva suojataan multipeitoilla aina yöksi ja vaippa unohdetaan, vaikka pissailu taas joskus alkaisi. 

Seuraan yhä joitain koirien sairauksiin liittyviä fb-ryhmiä. Ne muistuttavat tuskallisesti siitä, millaista elämä esimerkiksi suolistosairaan koiran kanssa on. On vähän outoa olla nyt sivustakatsojana. Joskus tulen surulliseksi siitä, että ryhmissä kysellään asioita, joita pitäisi voida kysyä hoitavalta eläinlääkäriltä. Tai juostaan turhaan yhdellä tai useammalla lääkärillä eikä mikään silti muutu parempaan. Kaikilla ei hyvää luottolääkäriä ole. Kaikki eläinlääkärit eivät myöskään hallitse juuri vaikkapa suolistosairauksia hyvin, niiden hoidossa on spesialistilla todellakin paikkansa. Kaikkia eläinlääkäreitä ei myöskään ole helppoa tavoittaa käyntien välissä kun kysyttävää tulee. 

Osasin jo Draaman eläessä arvostaa sen luottolääkäriä. Hänellä oli kokonaisvaltainen ote Draaman hoitoon, ja häneltä sai aina selkeät vastaukset kysymyksiin. Tiivis hoitosuhde oli olemassa myös käyntien välissä. Opin koko ajan ymmärtämään Draaman sairautta paremmin, ja tiesin, että sen hoito oli pätevissä käsissä. Tiedostin, miten paljon hyvä hoitosuhde kannatteli meitä meidän arjessa ja auttoi pitämään pääni edes jotenkin kasassa huonoina aikoina, mutta Draaman kuoleman jälkeen näin asian vieläkin kirkkaammin. 

Olen jälkikäteen harmitellut vain sitä, etten vienyt Draamaa heti alussa tälle lääkärille. Olisimme säästyneet muutamalta töyssyltä meidän matkalla, jos olisin niin tehnyt, mutta en silloin vielä tiennyt tästä lääkäristä. En tiennyt sitäkään, että kyseessä oli loppuelämän krooninen sairaus, joka ei jättäisi meitä rauhaan. Ei minulla ollut pitkään aikaan edes nimeä sairaudelle. Eikä meidän saama hoito missään nimessä huonoa alussakaan ollut.

Meidät ohjattiin silloin ensimmäisten rajumpien oireiden jälkeen saman klinikan sisätautilääkärille, jossa olimme silloin asiakkaina. Hän oli pätevä ja tarkka työssään, mutta häntä ei ollut helppo tavoittaa, kun tuli ongelmia. Sähköpostia hänelle ei voinut lähettää ja soittopyyntöihin vastaaminen kesti useita päiviä. Hänellä oli hieman etäinen suhde potilaisiin, ja olisin myös siinä alkumyllerryksessä ja epätietoisuudessa halunnut saada enemmän tietoa kokonaisuudesta ja perusteluja eri asioille.

Eniten minua ärsytti se, että silloisen klinikan käytäntönä oli juoksuttaa asiakkaita turhilla kontrollikäynneillä tihein välein. B12-piikitysten alkaessa lääkäri käski varata itselleen ajan, mutta ei sillä käynnillä edes vilkaissut Draamaa, luetteli vain tietokoneen näytöltä samat asiat, jotka oli jo puhelimessa kertonut. Minkä jälkeen hän häipyi ja hoitaja tuli antamaan piikin. Kätevä tapa lypsää asiakasta vähän enemmän, vaikka koko käynti olisi mennyt hoitajakäyntinä, kuten joillain muilla klinikoilla toimitaan muutenkin. Se oli turhista kontrollikäynneistä turhin.

Muistissani on myös ikuisesti se, kun soitin klinikalle Draaman saatua hankalia oireita ensimmäisenä kokeillusta hyporuoasta. Hoitaja kävi kysymässä asiaa eläinlääkäriltä, joka käski vielä jatkaa ruoan antamista. Sanoin, etten niin aikonut tehdä, koska oireet olivat sen verran hankalia, eikä sellaisia  koskaan ennen ollut esiintynyt edes ruoan vaihtamisen yhteydessä. Että minusta se oli hyvinkin selvä merkki ruoan sopimattomuudesta. Siitä hoitaja hermostui ja hoki moneen kertaan, että minun on sitten tilattava kontrolliaika. Se tuntui olevan klinikan vastaus jokaiseen pulmaan: tilaa kontrolliaika! Ilmoitin, etten nyt sentään tuollaisesta syystä aio tulla kontrollikäynnille. Hoitaja hermostui tästä lisää, mutta kävi uudestaan eläinlääkärin luona, ja palasi kertomaan, että okei, eläinlääkäri sanoi, että voitte kokeilla jotain muuta hyporuokaa seuraavaksi. Seuraava hyporuoka olikin sopiva (kunnes myöhemmin lakkasi sopimasta), ja puistattaa ajatellakin, että tuosta olisi taas pitänyt heittää muutama satalappunen klinikalle turhan kontrollikäynnin takia. Kyllä se ruoka itsessään jo oli riittävän kallista.

Lopulta tuli sellainen helpompi jakso, jonka aikana meidän ei tarvinnut hetkeen ravata klinikalla. Kun oireet sitten taas alkoivat palailla, niin siirsin Draaman hoidon hetkeksi tutulle yleislääkärille, joka hoiti vaivaa varsin pätevästi. Lopulta häneltä kuitenkin alkoivat konstit loppua, ja ymmärsin meidän tarvitsevan lääkärin, joka olisi nimenomaan suolisto-ongelmiin perehtynyt.  Aloin siis selvittää, mille sisätautilääkärille seuraavaksi menisimme. 

Onneksi facesta löytyi kokemuksia lääkäreistä, ja niiden perusteella tein valintani. Ja mikä helpotus se oli, kun asiaan tuli ihan eri lailla järkeä, vaihtoehtoja ja kokonaisvaltaisuutta. Lääkitys meni ihan uusiksi. Pääsin koko ajan paremmin sisälle Draaman sairauteen, ja sain kysellä siitä lisää aina kun joku mietitytti. Oli joku, joka seurasi hoidon edistymistä ja koiran vointia säännöllisesti, mutta ei juoksuttanut meitä turhilla kontrollikäynneillä. Joku, joka osasi myös kuunnella ja joka välitti potilaistaan. 

Onneksi löysimme meille asiantuntevan luottolääkärin, joka hoiti Draamaa viimeiset reilut kolme vuotta, vähän yli puolet meidän yhteisestä taipaleesta. Tällaisessa haastavassa sairaudessa se on aivan ratkaisevan tärkeää. Draaman kohdalla onneksi jo ensimmäinen sisätautilääkäri osasi luovia sen läpi ensimmäisestä isommasta karikosta, mutta hän ei vain muuten ollut juuri meille se sopivin vaihtoehto loppuelämän lääkäriksi, ja etenkään se klinikka ei ollut meille sopiva. Monelle muulle voi hyvinkin olla.

Terveyshöpinöiksi meni taas tämä loppu, mutta terveys (tai sen puute...) on ollut niin keskeisessä asemassa meidän lauman elämässä jo pitkään, että paljon näitä tulee mietittyä vielä nytkin, kun suolistosairauden mörkö ei enää ole läsnä jokapäiväisessä arjessa. Ei se kuitenkaan jälkiä jättämättä ole poistunut.