Kipi on saanut ajaa muutaman jäljen, sekä metsässä että nurmipohjalla. Viikon takainen metsäjälki Nummelassa oli ylivoimaisesti vaikein tähänastisista. Metsässä oli varmasti talsinut porukkaa pitkin päivää, ja jäljen tehtyäni näin sinne painelevan lisää ihmisiä ja koiria. Todella paljon haasteita nuorelle, melko kokemattomalle jälkikoiralle. Itse jälki oli noin 400-500 metriä pitkä, kulmia ja polunylityksiä kolme, keppejä neljä. Kipi lähti hyvällä motivaatiolla jäljestämään ja ilmaisi ensimmäisen kepin hyvin. Sen jälkeen tuli ensimmäinen sotkettu kohta jäljellä. Annoin Kipin käydä aluetta läpi liinanmitan säteellä, enkä millään lailla neuvonut sitä. Löytyihän se oma jälki sieltä sitten. Vielä tuli kaksi muuta sotkettua kohtaa ja toinen oli erityisen hankala, Kipi oli jo lyömässä hanskoja tiskiin, mutta lähetin sen uudestaan tulosuuntaan etsimään jälkeä ja se löysi sen. Välikeppejä se ei ilmaissut kunnolla, polut ylitti varmasti, vaikka niillä oli varmasti liikuttu paljon. Tuo olisi ollut tosi vaikea jälki Snoopylle tai Vinskillekin, koska emme ole treenanneet harhajälkiä mitenkään systemaattisesti.
Tuon jälkeen ollaankin sitten ajettu helpompia palauttavia jälkiä. Helpoilla jäljillä nyt myös jatketaan, että saataisiin onnistumisia eikä Kipi menettäisi itseluottamusta jäljestäessään. Pahiten sotkettuja metsiä yritetään vältellä, mutta eipä sitä aina voi ennakoida, miten ihmiset ovat metsissä poukkoilleet. Syksy on aina sen suhteen hankalaa aikaa. Onneksi voi aina mennä pellolle tai nurmelle, niin välttää ainakin sienestäjät.
Kaikki pojat ovat päässeet treenaamaan tokoa/tottista. Kipillä alkoi taas ryhmätreenitkin viime viikolla Puolarmaarissa. Aluksi kokoonnuimme nurtsille rinkiin juttelemaan koirat mukanamme. Kipi oli rento, makoili siinä vieressäni tai sylissäni rauhassa, välillä vaan hieman ihmeissään vilkaisi vieressään olevaa haukkuvaa ja levotonta koiraa. Treeneissä ensin ilmoittauduttiin parin kanssa tuomarille, mikä meni Kipiltä hyvin. Sitten pieniä seuruupätkiä ja henkilöryhmää. Kontakti oli ajoittain hakusessa ja Kipi vilkuili ympäristöä, mutta teki kelvollisesti sitten kun kontakti löytyi. Häiriötä oli todella paljon, aukealla alueella oli paljon kulkijoita, muita koiria ja jalkapallon pelaajia muutaman metrin päässä. Lopuksi Kipi otti viiden minuutin paikkamakuun, jossa ei ollut ongelmia.
Tämän treenin jälkeen Kipin seuruu meni kotitreeneissä huonompaan suuntaan, mutta alkaa nyt palautua. Tiedä sitten johtuiko liiasta häiriöstä vai olisiko notkahdus tullut muutenkin. Joka tapauksessa jätimme suosiolla tämänviikkoiset ryhmätreenit väliin. Liian isossa häiriössä ei pidä vaatia koiralta liikkeitä, jos se ei ole siihen valmis. Silloin otetaan mieluummin vaikka vaan kontaktia ja leikkimistä. Rakennan mieluummin perustat ensin kuntoon ja vasta sitten etenen treeneissä pidemmälle, vaikka siihen menisi miten kauan aikaa tahansa. Kipi on kuitenkin aika pentu vielä. Tai sellainen hieman ailahtelevainen murkku, vaikkei sille mitään pahaa murkkuikää ole tullutkaan.
Ulkona olemme tietenkin viihtyneet paljon muutenkin. Yhtenä päivänä katsoin hajamielisenä lenkkipolulla, että mikä narunpätkä siinä Snoopyn tassun vieressä oli. Sitten tarkensin katsettani ja huomasin, että sehän olikin pieni ruskea kyynpoikanen. Ja sen vieressä oli toinen samanlainen. En ole ennen nähnyt niin pieniä eläviä kyynpoikasia, mutten kuitenkaan jäänyt kaivamaan kameraa esiin tai katselemaan oliko poikasia vielä enemmänkin, mentiin siitä sitten silleen aika rivakasti ohi...Lähiseudun kyykanta voi ilmeisen hyvin, glups.
Tällä viikolla oltiin menossa autolla lenkille ja uimaan, kun vastaan tuli kummallisesti hidasteleva ja mutkitteleva auto. Hidastin itsekin vauhtia reilusti ja huomasin syyn autoilijan käytökseen, siinä tien keskiviivalla seisoi pieni mäyräkoira. Eihän sitä siihen voinut jättää. Pysäytin heti auton, hyppäsin ulos ja menin tienreunaan kutsumaan koiraa iloisesti, mutta koira vain tuijotti jäyhästi eteensä. Kaivoin taskujani, joista ei harmikseni löytynyt nameja, mutta vinkuva tennispallo löytyi. Vingutin sitä ja jatkoin kutsumista, ja nyt mäyris tulikin pois tieltä. Nappasin sen kainalooni, ettei se enää karkaisi tielle. Siitä ei mäyris pitänyt, vaan nappasi kiinni käteen.
Tässä vaiheessa olin havainnut metsänreunassa jyrkän penkereen alla vanhemman naishenkilön ja huikkasin oliko koira hänen, oli kuulemma. Hän ei ollut päässyt itse sen perään, koska ei päässyt kiipeämään pengertä ylös. Hän ei myöskään osannut houkutella koiraa luokseen, oli ehkä tilanteesta lamaantunut tai ei ollut ollenkaan koiraihminen, koira kuului hänen tyttärelleen. Kannoin koiran hänelle ja pitelin sitä kiinni, kunnes hän sai sen vihdoin kytkettyä. Epäkiitollinen pelastettava näykki minua sillä välin vielä vähän lisää. Ei se kovaa purrut, loppujen lopuksi vain pikkurilliin tuli reikä. Ajelin sitten sormi verta vuotaen lenkkimaastoomme, mutta hyvin tyytyväisenä, että sain pikkukoiran pois Vanhalta Porintieltä. Ei ollut ensimmäinen koira, jonka kyseiseltä tieltä pyydystin. Tie on kapea, mutkainen ja vilkas ja siitä menee paljon rekkoja, jotka eivät takuulla koiria väistele.
Ja meidän koirat eivät suinkaan aina pönötä lenkillä paikoillaan, mutta liikekuvat eivät tällä kameralla tahdo onnistua koskaan, eikä sillä muutenkaan mitään loistotason kuvia saa, mutta näillä mennään sitten siis ;)
Tässä pojat siristelevät silmiään syysauringossa Salmen lenkillä. Tuossa järvessä ne eivät päässeet uimaan, koska rehevöitynyt järvi on yhä sinilevän vallassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti