sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kyläilyä ja huoltoa

Viime aikoina ollaan oltu aika paljon liikkeellä, niin lähistöllä kuin kauempanakin. Viime viikonloppuna kävimme Keuruulla Kipin kasvattajan luona ja tapasimme Kipin sukulaisia. Siitä reissusta tulee oma päivityksensä lähiaikoina, kunhan saan kuvat siirrettyä blogiin alati takkuilevalla nettiyhteydelläni.

Mustikoita olemme poimineet jonkun verran lähes joka päivä, minä astiaan ja koirat suoraan suuhun. Kantarellejakin on löytynyt.

Siskon ja siskonlasten luona on tullut vierailtua muutaman kerran, ja koirat ovat olleet lasten parissa erittäin suosittuja vieraita, joista on kuulemma riittänyt paljon juttua vielä jälkeenpäinkin. On kyllä kiva, kun koirat suhtautuvat niin luontevasti myös lapsiin.





Keskiviikkona ajelimme Halikkoon, kun Kipillä ja Vinskillä oli treffit Piiran kanssa. Olisin mielelläni Snoopynkin vienyt käsiteltäväksi, mutta oli vain kahden koiran aika varattuna, ja noiden kahden kuitenkin arvelin nyt enemmän käsittelyä tarvitsevan.

Päivitin ensin Piiralle Kipin tilannetta ja näytin röntgenkuvankin. Kipin lantio oli nyt suora, se istui hyvässä asennossa, eikä lukkoja ollut, mutta lantiossa ja kaularangassa oli jäykkyyttä. Kipi makasi käsittelyn aikana autuaana puoliunessa, mutta hankalampaa kohtaa käsiteltäessä se havahtui.

Selkälihasten kuntoa ajatellen Kipin olisi hyvä liikkua paljon pehmeällä alustalla (=metsässä) eri liikelajeissa. Uinti on myös hyväksi. Saapa nähdä, loppuuko uintikausi tänä vuonna normaalia aiemmin, kun vedet eivät ole lämmenneet normilukemiin asti tänä kesänä. Tulisi nyt edes lämmin loppukesä ja syksy... Ylämäkikävely on myös hyvää jumppaa, dobopallollakin voisi jumpata. Koska meillä ei vielä dobopalloa ole, niin Kipi on saanut jumpata vanhan runkopatjan päällä. Kipin kanssa pitäisi myös katsoa, että se käyttää oikeaa puoltaan mahdollisimman paljon, koska se on vähän vasenta heikompi.

Harrastuksistakin tuli puhe ja osasin odottaakin, ettei Piira hirveästi liputtanut pk-hypyn puolesta, on se sen verran korkea ja vaativa este. Oman säkäkorkeutensa verran Kipi kyllä voi hyvin hypätä. Sen sijaan Piira ei muiden tapaan ollut niinkään varma, että spondyloosi välttämättä leviää, ellei tapaturmia satu. Paitsi ehkä vanhemmalla iällä. Kun taas aiemmin olen ymmärtänyt asian niin, että kun yksi nikamaväli on jo luutunut yhteen, niin se jossain vaiheessa vääjäämättä aiheuttaa muutoksia muihinkin nikamiin. No, se asia menee niin kuin on mennäkseen, turha on liikoja stressata tai murehtia etukäteen. Pumpuliin ei Kipiä kääritä, mutta mitään yltiöpäisiä riskejä ei tietenkään oteta.

Piira varmisti, että syöhän Kipi nivelravinteita, ja jep, kyllä vaan. Se on pennusta asti saanut niitä kuuriluonteisesti ja spondyloosidiagnoosin jälkeen aloin taas heti antaa niitä. Pidempien lenkkien jälkeen on tärkeää katsoa, että Kipi palautuu eikä ole jäykkä. Lenkkien jälkeen Kipi (ja Vinski ja Snoopy myös) usein saakin ylleen Back on Track-loimen. Ennen se käytti välillä samaa loimea Vinskin kanssa, mutta pääsiäisenä shoppailin sille alennusmyynnistä ihan oman hienon fleeceloimen. Mitkään monen tunnin vaellukset eivät välttämättä tee hyvää Kipille, mutta toistaiseksi en kyllä ole huomannut sen mitenkään kipeytyvän vähän pidemmistäkään lenkeistä. On kyllä surullista, kun joutuu nuoren koiran kanssa tällaisia edes miettimään :(

Harmittelin Piirallekin sitä, kun on niin vaikea tietää, milloin voisi olla kipulääkityksen paikka, kun Kipi ei välttämättä hirmu selkeästi kivun astetta näytä. Piira kysyi, eikö kuvannut eläinlääkäri jutellut mahdollisesta tulevasta lääkityksestä ja muusta. No ei todellakaan, tämä on yksi monista seikoista, joka minua kuvaustilanteesta jäi ihmetyttämään. Tulevaisuuden varalta ei ohjeistettu puolella sanallakaan, vaikka koira oli juuri saanut diagnoosin...

Mainitsin, ettei Kipiä paljon käsitellyt Marikaan osannut odottaa sillä mitään isompaa vikaa selässä olevan. Piira totesi, että Kipi on kropaltaan hyvin elastinen. Sitähän se on, ja erityisesti tämä seikka on hämännyt monia uskomaan, että se olisi vähintäänkin melko terve.

Vinski oli myös lantiosta jäykkä, mutta muuta isompaa ei ollut. Vinski myös makasi rauhallisena käsittelyn ajan, mutta kun piti kääntyä toiselle kyljelle, sitä jännitti hirveästi, ja jouduimme kiepauttamaan sen ympäri suorilta jaloilta. Vinskin kanssa olisi hyvä jatkossa treenata tikapuukävelyä, että se joutuu miettimään, miten asettelee jalkansa. Hoituu, tontilta löytyy vanhat hylätyt tikapuut.

Myös Vinskin selkäongelmista ja harrastuksista tuli puhe. Piira muistutti, että jo yksin LS-liitoksessa oleva yliliikkuvuus aiheuttaa erinäistä harmia Vinskille. Ja hän oli samaa mieltä kuin Mari taannoin, että selkäongelmat todellakin voivat vaikuttaa sen luonteeseen myös. Tämä juttelu oli taas hyvä muistutus siitä, ettei Vinskinkään selkäongelma mikään ihan harmiton ole, vaikka se Kipin vikaan verrattuna tuntuu vähäisemmältä. Ja hoitavat tahot ovat aina antaneet Vinskille luvan harrastaa ja hyppiä ilman rajoituksia, koska se ei mene siitä rikki. Se vain ei itse ole koskaan pk-esteitä rakastanut ja olen kunnioittanut sen mielipidettä, en koskaan ole yrittänyt sitä esteille painostaa, ja tuossa oli suunnilleen kolmen vuoden tauko, ettei edes käyty esteillä. Tuskinpa paljon käydään jatkossakaan. Enemmän ne esteet näyttävät olevan Vinskille henkinen peikko, samalla tavalla kuin jotkut fyysisesti ihan harmittomat tokoliikkeet, mutta enhän voi satavarmasti sitäkään tietää, jos se kuitenkin kokee esteillä jotain fyysistä epämukavuutta myös. Toisaalta se suorastaan rakastaa agilityn A-estettä ja loivaa pk-A:ta.

Voi näitä selkävaivaisia koiriani :( Varsinainen trio Selkävaivaiset ry.! Vian aste vain pahenee koira koiralta, Snoopyn lievä ongelma saatiin aikanaan hoidettua oireettomaksi. Vinski on oireillut kasvuiästä asti, eikä sitä ole koskaan saatu täysin oireettomaksi, mutta vähän paremmaksi kuitenkin. Sen takapää kulkee joka päivä muutamia askelia tasajalkalaukkaa ravivauhdissa, mutta suurimmaksi osaksi se liikkuu hyvin, eikä ole ontunut ollenkaan pitkiin aikoihin (kop kop puuta...).

Pk-harrastus näiden kanssa näyttää aina vaan epätodennäköisemmältä, ainakin tavoitteellinen sellainen. Siitä on jo muutama vuosi, kun viimeksi olin pk-kokeessa, silloin Jipon kanssa. Outoa kerrassaan. Siihen asti oli pk-harrastus katkeamatonta, jokaisen uuden koiran kanssa aloitettiin pk-treenit ja päästiin kokeisiin asti. Snoopyn selkä oli harrastuksia ajatellen terve, samoin muiden sitä edeltävien koirien. Ei niiltä tosin selkiä kuvattu, että sikäli en tiedä olisiko joltain jotain löytynytkin, mutta oireettomia ja vanhaksi asti hyvin liikkuvia ne kyllä olivat. Jipolta taasen kuvattiin vatsaontelo sen viimeisenä päivänä ja myöhemmin pyysin kuvannutta lääkäriä, joka on myös ortopedi, katsomaan kuvasta selän tilanteen. Selkä näkyi kuvassa melkein kokonaan ja oli täysin puhdas vielä siinä iässä. Niskaa ei kuvassa näkynyt ja siinähän ne ongelmat olivat, mutta tavallisessa röntgenissä ne ongelmat eivät välttämättä olisi edes näkyneet.

Omat fiilikset harrastusten suhteen vaihtelevat kovasti. Välillä on ihan plääh-fiilis, kun veri vetäisi nimenomaan sinne pk-jäljelle. Välillä tuntuu, että jotkut muutkin lajit voisivat olla kivoja ja niistä voisi hyvinkin innostua. Sitten taas vähän masentaa, kun törmää realiteetteihin. Ei täällä päin välttämättä pääse harrastamaan haluamiaan lajeja, koska tunkua seurojen treeneihin lähes lajissa kuin lajissa on enemmän kuin vapautuvia paikkoja. Kaikkia lajeja ei voi harrastaa ilman ryhmätreenipaikkaa. Sitten on lajeja, joita kyllä voi treenata yksin, mutta koepaikat ovat todella kiven alla. No, tuli se pk-jäljelläkin tutuksi, että koepaikkaa etenkin kolmosluokkaan oli pirun vaikea saada, mutta siellä sentään oli mahdollisuus mennä myös kokeisiin, joissa karsittiin tottiksen perusteella maastoon pääsijät, ja niitä me Jipon kanssa paljon harrastimmekin.

Ei me periksi anneta, tokotreenit jatkuvat ja pk:ta treenataan myös vähintään omaksi iloksi, ja muiden lajien osalta kartoitetaan tilannetta. Jos ei tänä vuonna päästä enää aloittamaan mitään uutta lajia, niin ehkä ensi vuonna?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti