Uudenvuodenaattona eli eilen kävimme pikaisesti ulkona vielä ennen kuutta illalla. No eikös silloinkin kuulunut jo yksittäinen pamahdus, kun olimme palaamassa kotiin. Kipi katsoi sen jälkeen pihan suuntaan kuin siellä olisi olisi ollut jotain erikoista ja haukotteli. Kotona se tuli hetkeksi sohvalle kainalooni vähän kuin turvaa hakemaan. Täysin poikkeuksellista käytöstä Kipille.
Loppuilta ja yö kotona kuitenkin sujuivat ihan normaalisti. En kyllä kaiken aikaa Kipiä tarkkaillut, joten en tiedä onko sillä jotain rauhoittavia eleitä vielä jossain välissä ollut, mutta ei mitään isompaa ainakaan. Laitoin sekä radion että television päälle taustamelua tuottamaan, mutta rakettien jysähdykset kuuluivat silti koko ajan. Ei tuollainen taustahäly peitä kuin jostain kauempaa tulevan paukkeen, lähistön tulitusta ei peitä mikään.
Treenasimme illalla nosea, ja iloisesti ja motivoituneina koirat etsivät hajuja. Oli kyllä helpotus, ettei Kipin alkuillan reaktiosta tullut tuon pahempaa tai pitkäkestoisempaa.
Puoli kolmelta yöllä kävimme seuraavan kerran ulkona. Sisällä oli silloin rauhallista, mutta ulkona kuului jatkuva pauke monesta suunnasta. Sen verran kaukaa, ettei ääni ollut hirveän kova, mutta voin vain kuvitella miten hirveä tilanne se olisi ollut koiralle, joka on jo koko illan ja yön pelännyt ilotulitusta. Tai miten hirveää se oli luonnonvaraisille eläimille, jotka eivät vieläkään saaneet rauhaa.
Surettaa miettiä niin luonnonvaraisten eläinten kuin lemmikkien ja kotieläintenkin hätää ilotulituksen aikana. Olen itse vierestä nähnyt, millaista se hätä on, ja se kyllä jätti itseenkin pysyvät jäljet ja pysyvän inhon ns. ilotulitusta kohtaan. Aina paukkeen aikana mieleen muistuu hyvin elävästi omien jo edesmenneiden koirien hätä ja tuska, ja suren sitä, miten lukematon määrä eläimiä juuri nyt kärsii vastaavalla tavalla. Joka vuosi ilotulitus vammauttaa ja tappaa kaikenlaisia eläimiä. Koiria jää pysyvästi kateisiin. Tänään face läväytti silmille melkein ensimmäisenä kuvan kuolleena löydetystä koirasta.
Vielä tunteja laillisen ilotulitusajan päättymisen jälkeen kuulin nukkumista yrittäessäni, miten joku ampui raketteja ihan sarjatulena. Pistää vihaksi, ettei laillinen kahdeksan tunnin tulitusaika kaikille riitä, ja pitää kylvää kauhua sen ulkopuolellakin ja tehdä tyhjäksi esimerkiksi monien koiranomistajien varotoimenpiteet. Aamulla oli uusi lumi peittänyt roskat, mutta yölenkillä tavalliseen tapaan oli reitti täynnä rakettiroskaa, maa oli mustunut monin paikoin ja ilmassa oli ruudinhaju.
Ihmiset eivät koskaan opi, joten raketit pitäisi ehdottomasti kieltää yksityisihmisiltä kokonaan. Olisi pitänyt kieltää jo ajat sitten, mutta kun ei. Viis myöskään saastumisesta, tulipaloista ja olosuhteista, joissa raketit valmistetaan. Netissä kaikki empatiakyvyttömät ja itsekeskeiset urpot kilpaa selittävät, ettei eläimillä ole mitään väliä syystä x, y ja z, ja juuri näiden urpojen pitää saada tehdä mitä vain, on kyse heidän perustavanlaatuisista ihmisoikeuksistaan. En itse lue tuollaisia keskusteluja tarkoituksella, mutta kuvakaappauksia on osunut silmiin, ja jopa koirapalstoilla joskus törmää outoihin asenteisiin. En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, ja näin somen aikakaudella ymmärrän aina vain vähemmän.
Onneksi Kipi lopulta selvisi vuoden vaihtumisesta hyvin. Onkohan sen kuuloaistissa tapahtumassa muutoksia, mikä sai aikaan tuon ensimmäisen pienen reaktion. Ei olisi ollenkaan omituista Kipin iässä. Koskaan ei voi luottaa siihen, etteikö raketteja aiemmin pelkäämätön koira alkaisi niitä pelätä, ja syitä voi olla monia. Joillain paukkuarkuus alkaa vasta myöhemmin, koiralla voi olla kipuja ja sairauksia, sillä voi olla korvatulehdus, sen kuuloaistissa voi tapahtua muutoksia, se voi pelästyä rakettia. Jotkut muuten paukkuvarmat koirat pelkäävät silti raketteja.
Omat koirani ovat kaikki olleet alkujaan rakettivarmoja, mutta kahdelle on myöhemmin tullut tilapäisiä pelkoja muista syistä johtuen. Jasonille niin kävi lähes satavarmasti kuuloaistissa tapahtuneiden muutosten takia, kun se eräänä uutenavuotena vain äkkiä oli ihan hermoraunio, vaikka oli aiemmin ollut täysin varma. Sen jälkeen uudetvuodet olivat sen kanssa ihan täyttä helvettiä. Se läähätti ja pyrki hädissään turvaan ahtaisiin paikkoihin, tunki välillä syliinkin paniikissa, muttei rauhoittunut siihenkään, kuten ei minnekään muuallekaan. Silloin ei ollut vielä esim. Sileota keksitty.
Jason alkoi samaan aikaan pelätä myös ukkosta, jota ei ollut aiemmin pelännyt. Kun se sitten kuuroutui lähes kokonaan, sai se viettää viimeiset vuodenvaihteet ja ukonilmat rauhassa. Oli aivan hirveää katsoa sen jatkuvaa kauhua ja tuskaa tuntien ja tuntien ajan.
Jippo oli ikänsä täysin paukkuvarma koira, mutta pari notkahdusta sillekin sattui. Kun se oli hirveän kipeä välilevytyrän takia, niin se pelkäsi kovia ääniä ja oli uutenavuotena samanlainen hermoraunio kuin Jasonkin. Loput uudetvuodet se taas oli täysin välinpitämätön ilotulitusta kohtaan. Kerran sen treenatessa tokoa kentällä tuli sinne muita treenaamaan ampumista, ja täysin yllättäen se paineistui ampumisesta. Epäilykseni heräsivät ja vein sen lääkäriin, ja lievä tulehdushan sieltä korvasta löytyi. Muita oireita ei ollut ollut.
Kerran pari alakouluikäistä lasta heitti papatteja melkein Netan ja Jessin jalkoihin rappukäytävän ovelta, kun olimme menossa siitä ohi, eikä silloin ollut edes laillinen ilotulitusaika. Kerran pellolla silloisten koirien perään lähetettiin raketti, taaskin alaikäisten toimesta, onneksi vain jokin heikkovoimainen, ja ehdimme välttää osuman. Koirat eivät noista hätkähtäneet, mutta monelle olisi tullut ikuinen trauma. Kerran ikkunaani lensi samassa asuinpaikassa raketti. Ja näin siellä myös, miten noin kolmekymppiset miehet avoimesti keskellä kirkasta päivää myöhemmin tammikuussa keskellä katua meidän asuintalon vieressä virittelivät raketteja. Juu, jatkakaa vain rakettien vapaata myyntiä, kyllä ihmiset niin vastuullisia ovat.😡
 |
| Tänään oli maailma taas valkoinen |
Viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä koirat pääsivät vihdoinkin tapaamaan siskon perheen koiran Jalon, joka on rescue Kreikasta. Itse olin sitä jo tavannut, mutta koirat olivat vain päässeet nuuhkimaan sen hajuja vaatteistani. Nyt tapasimme ensin metsässä. Vinski oli tietenkin hyvin ystävällinen heti, mutta Kipi murahteli muutaman kerran ja kertoi haluavansa enemmän etäisyyttä, vaikkei ihan vieressä oltu muutenkaan. Kaikki olivat alussa kytkettyinä.
Hetken päästä Kipi tuli tutummaksi tilanteen kanssa ja meni nuuhkimaan Jaloa. Sitten se jo innostuikin kovasti ja ryhtyi pyytämään sitä leikkiin. Jalo on leikattu uros, ja sellaiset ovat Kipin mielestä tosi ok, vaikka se Vinskin kanssa leikkimisen lopettikin sen jälkeen, kun Vinski kastroitiin. Ei Kipi aikoihin ole kenenkään kanssa leikkinyt, joten minulle tuli sen riehakkuus ja leikkipyynnöt yllätyksenä.
Päästin pojat irti, mutta Jaloa ei uskallettu päästää. Tilanne olikin kaikille vähän turhauttava. Niinpä siirryimme aidatulle pihalle, jotta kaikki koirat saattoivat olla vapaana. Siellä Jalo ja Kipi hetken ajoivat toisiaan takaa, mutta ei siellä ollut tilaa kunnon leikkiin, Kipi ainakin on melko suureellinen leikkiessään, ja koirilla oli myös muita mielenkiinnon kohteita, kuten vaikkapa ihmiset ja makupalat.
Alla olevat kuvat ovat siskontytön ottamia.
Viime vuoden loppu toi myös suru-uutisen Kipin veljen poismenosta. Jalostustietokannasta olin huomannut toisenkin veljen kuolleen jo aiemmin viime vuonna. Surullista ja pysäyttävää, että näitäkin jo lähtee. Kepeät mullat heille.
Olen laskenut sen varaan, että ainakin Kipi on täällä vielä jonkin aikaa, enkä ihan heti ole koirattomaksi jäämässä. Mutta ei oikeasti voi koskaan tietää. Ja nyt on tosiaan vielä se tilanne, että näiden jälkeen ei koiria enää jää yhtään, ja se tuntuu täysin käsittämättömältä ja hirvittää vielä astetta enemmän kuin koiran menettäminen tilanteessa, missä muita koiria jää vielä laumaan.
Vinskin kanssa olemme nyt viettäneet 15 uuttavuotta yhdessä. Ensimmäisen aikaan se oli kymmenkuinen, meillä oli silloin lapsivieraita aattona käymässä ja asuimme maalla. Ai että, siellä olivat vuodenvaihteet sentään rauhallisempia kuin täällä. Vinski ei kyllä ole koko elämänsä aikana reagoinut yhteenkään rakettiin.
Kävin vanhassa blogissa nostalgiamatkalla ja liitän sieltä tähän kuvan Vinskin ekasta uudestavuodesta, jolloin se ja suvun uusin vauva tutustuivat toisiinsa vähän paremminkin. Heillä on alle viisi kuukautta ikäeroa.
Ja sitten kuva uusimmasta vuodenvaihteesta, pari minuuttia puolenyön jälkeen. Ei jaksa vanha enää juhlia ja valvoa ❤️
