tiistai 31. maaliskuuta 2020

Poikkeustilassa

Maa on poikkeustilassa jo kolmatta viikkoa koronapandemian takia, ja viikonloppuna laitettiin Uudenmaan rajatkin kiinni, joten ei tarvitse täältä hetkeen poistua. Kuka olisi vielä kuun alkupuolella arvannut, miten muuttuneessa tilanteessa nyt elämme.

Koirilta jos kysyy, niin ne eivät varmaan ole mitään hirmu poikkeuksellista vielä huomanneet. Niiden arki rullaa hyvin samanlaisena kuin ennenkin. Mitään kisoja tai treenejäkään ei meiltä peruuntunut, kun sellaisia ei ollut suunnitteillakaan. Lenkit pyörivät kuten ennenkin. Tosin lenkeillä on välillä enemmän vastaantulijoita kuin ennen, vaikka joissain paikoissa kuulemma liikkujia on paljon vähemmän kuin ennen. No täällä ei, muihin kulkijoihin törmää usein niissäkin paikoissa, joissa heitä ennen oli vain hyvin harvoin. Se ei ole iloinen asia, kun laumassa on vieraista koirista ja yllättävistä tapahtumista kiihtyvä koira, jonka stressitaso on perussairauden takia syytä pitää mahdollisimman matalana.

Osa ihmisistä myös on aina joko tietämättömiä tai piittaamattomia minäminä-asenteella varustettuja ja törttöilevät itse tai antavat koiriensa tehdä mitä vaan. Kuten sekin joka äskettäin antoi koiransa mennä kadulle makaamaan ja vaania siinä ohikulkijoita. Siitä hermostui jo Kipikin, joka reagoi vain provosoiviin vieraisiin koiriin. Draaman otin seuraamaan sivulle ja ohitus alkoi hyvin, mutta sitten sillä meni kuppi ihan nurin maassa makaavan tuijottavan koiran takia. (Joo, oli vissiin bc...) Vinski ei piitannut mitään. Se on onnellinen, omassa laalaa-maassaan elävä hörhö, joka ei koskaan provosoidu edes hyökkäävistä koirista.

Yleisesti ottaen kierrän mieluummin vieraat koirat kaukaa jos voin, koska haluan ottaa varman päälle ja estää kiihtymiset (ja oman verenpaineen nousun), enkä luota narun toisessa päässä oleviin tyyppeihin. Nyt tekisi melkeinpä mieli muuttaa takaisin pöpelikköön, jossa ei ollut naapureita lähellä. Saattaa toki sikäläisilläkin ulkolureiteillä olla enemmän kulkijoita näinä aikoina, mutta kodin läheisyydessä saisi ainakin olla rauhassa. Onneksi täälläkin on polkuja ja maastoja sen verran paljon, että sinänsä mahtuu kulkemaan ja väistelemään ihan hyvin. Muutamia satoja metrejä joutuu kulkemaan katuja pitkin maastoon päästäkseen.


Kaduilla ja lenkkireiteillä on meno usein kuin villissä lännessä. Kuljetaan kaksi tai jopa useampi koko tien leveydeltä rinnakkain kuin Euroopan omistajat eikä väistetä. Ohitetaan kylkeä hipoen, vaikka voisi siksi aikaa jo kohteliaisuussyistä muutenkin siirtyä kulkemaan peräkkäin, puhumattakaan turvavälin jättämisestä näinä aikoina. Uusia lasinsirpaleitakin ilmestyy aina katujen varrelle kohtiin, joista olen niitä poiminut pois eläimiä vaarantamasta.

Eräs äiti valloitti lapsineen koko kävelytien itselleen. Äiti työnsi rattaita ja kaksi lasta ajeli pyörillä koko kadun leveydeltä milloin äidin edellä, takana tai rinnalla, ja koko letka eteni äärimmäisen hitaasti ja pysähdellen edellämme. Siinä vaiheessa en enää uskonut silmiäni, kun äiti nosti rattaista noin yksivuotiaan tenavan maahan ja antoi hänellekin oman pikkuisen menopelin. Siinä ei ollut  minkäänlaista mahdollisuutta päästä ollenkaan ohi, joten hyppäsin koirien kanssa autotien puolelle.

Ihmiset noin keskimäärin, asiassa kuin asiassa, ovat itsekkäitä, epärationaalisia, lyhytnäköisiä ja ahneita otuksia. Olisiko muuten edes korona koskaan hypännyt eläimestä ihmiseen ja sittemmin suistanut maailman kaaokseen, hmm...

Pitäisi varmaan ohitusten sujumiseksi laittaa jollekin koirista kuonokoppa ja/tai itselle maski, silloin saisi aivan varmasti psykologisten vaikutusten takia todella hyvin tilaa :D

Yksi hauska kohtaaminen sattui lenkkipolulla, kun meitä lähestyi seniorikansalainen. Suunnittelin itse juuri väistäväni metsän puolelle, koska polulla ei mahtunut kunnolla väistämään, mutta mies ehti vaihtaa sivupolulle ja huikkasi väistävänsä sinne. Huikkasin takaisin, että se on ihan järkevää näinä aikoina. Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, että eikun mä pelkään koiria :D


Toivottavasti ei tule ulkonaliikkumiskieltoa jossain vaiheessa, tai että koirien ulkoiluttaminen ainakin rajattaisiin kiellon ulkopuolelle. Ihan painajaista olisi, jos saisi ulkoiluttaa koiria vain sadan metrin säteellä tai vain kerran vuorokaudessa kuten joissain maissa on käynyt. Silloin kilahtaisin lopullisesti kaikkeen stressiin mitä elämässä on, ja kyllä kilkattaisi koirienkin päässä aika lujaa. Harkitsisin varmaan lainrikkojaksi ryhtymistä.

Omasta puolesta en ole kovin huolissani, tauti tulee jos on tullakseen, ja jos ennusteet paikkansa pitävät, niin ihan todennäköistä sen saaminen jossain vaiheessa on. Ja jos kuolo sattuisi korjaamaan, niin sittenpä päättyisivät maalliset huolet. Mutta pk-seudulla asuvien riskiryhmään kuuluvien läheisten puolesta kyllä hirvittää, kun he myös koko ajan altistuvat useille lähikontakteille.

Käytännön asiat myös huolettavat niin tämän kuin muiden terveysuhkien suhteen. Koirallisina vuosina en vielä koskaan ole ollut niin kipeä, etten olisi jotenkin selvinnyt koirien hoitamisesta. Ei ole harmainta hajua siitä kuka ulkoiluttaisi koirat, jos en itse pystyisi. Ja sen tyypin todella haluaisin nähdä, joka suostuu kokkaamaan Draaman sapuskat. Se on aikaa ja vaivaa vaativaa puuhaa, ja monta kertaa viikossa toistuvaa. Tiskiäkin tulee. Kun Draaman nykyinen ruokavalio alkoi, niin tiskikone täyttyi päivässä, kun sen täyttymiseen ennen meni kaksi tai kolme päivää. Nykyisessä asunnossa ei tiskikonetta olekaan.

Kovin kipeänä en Draaman ruokkimisrumbasta millään selviytyisi. Muuten olen siihen sopeutunut ja rutinoitunut, vaikka hetkittäin on vähän ärsyttänyt sen sitovuus, kun se on asia joka ei ikinä jousta, aika ja vaiva siihen on vaan otettava ja järjestättävä muu elämä sen mukaan.





Draaman oireetkin vaativat jatkuvaa kyttäämistä, tulkitsemista ja tarvittaessa toimenpiteitä. Jos Draama joutuisi hoitolaan tai mihin tahansa vieraaseen paikkaan, niin se varmasti sairastuisi jo pelkästä stressistä. Ja missään hoitolassahan ei suuritöisiä ruokia sille kokattaisi eikä sen oireita herkällä tutkalla seurattaisi tai osattaisi tulkita. Väärästä ruoasta sen oireet pahenisivat hallitsemattomasti eivätkä välttämättä olisi hoidettavissa, ainakin suoliston tila pahenisi hyvin pitkäksi aikaa. IBD on ihan todella pirullinen, kokonaisvaltainen ja stressaava sairaus. Täysin sen ymmärtää vain toinen saman kokenut.

Kaikkiaan Draaman elämä on hyvin riippuvaista monista pienistä yksityiskohdista. Se on erityiskoira, jolla on erityisiä tarpeita. On aika pysäyttävää tajuta, miten riippuvainen se myös on juuri minusta. Toisin on poikien kohdalla, niille voi tarvittaessa heittää kuppiin vaikka pelkkää kuivamuonaa tai melkeinpä mitä vain syötävää, eikä niiden hoito muutenkaan ole niin tarkkaa.

Onneksi Kennelrehun auto vielä kulkee, vaikka se maakuntarajan väärältä puolelta tuleekin. Kävin täydentämässä meidän lihavarastoja. Pandemia huomioitiin siten, että tilaus piti maksaa etukäteen ja auton ovella oli suojana pleksilasi ja kyltti turvavälin jättämisestä. Tärkein ostokseni oli lisää kalkkunaa Draamalle, vaikka entisiäkin oli vielä jäljellä. Suuri painajaiseni olisi, jos kalkkunaa ei enää saisi hankittua, koska Draama ei voi syödä mitään muuta lihaa. Tai jos kalkkunaa saisi vain jostain myymälästä pieniä määriä kerrallaan kaksinkertaisella kilohinnalla. Sellainen tilanne olisi pidemmän päälle täysin mahdoton, koska nykyiselläänkin Draaman ruokinta tulee hyvin kalliiksi.

Saa nähdä, miten kauan epävarmuus jatkuu ja millainen maailma aikanaan on pandemian jäljiltä. Tämä on monille hyvä muistutus siitä, ettei ihminen koskaan voi täysin hallita elämää. Ja siitä, miten hirveän tärkeää on terveys. Ja siitä, mitkä työt ovat niitä, joita ilman yhteiskunta ei pyörisi päivääkään. Se on ollut hienoa, kun ilmanlaatu on monilla saastuneilla alueilla rajoitusten ansiosta parantunut, mutta varmaan ihmiskunta ottaa vahingon korkojen kanssa takaisin heti kun mahdollista.



Viime kuun loppupuolella kävimme Piiralla, ja kaikki koirat pääsivät käsittelyyn. Ihan niin kuin olin jo arvannutkin, niin Kipi oli eniten jumissa ja Vinski vähiten. Ei Kipinkään tilanne ihan niin kaamea ollut kuin olisi voinut kuvitella, mutta pientä vinoutta oli ja kireyksiä tietenkin eri kohdissa. Kipi oli tohkeissaan päästessään ihmisten ilmoille ja kävi muiskauttamassa Piiralle pusunkin, ja oman vuoronsa jälkeen se riemuissaan hyppyytti etujalkojaan omalla tyylillään. Ihan niin kuin olin aina arvellutkin, niin Piirakin totesi, ettei sen hassu hyppytyyli todennäköisesti ole pelkästään persoonallinen ominaisuus vaan liittyy sen selkävikaan. Se ei kykene käyttämään takapäätään normaalisti.

Piira myös kysyi, piehtaroiko Kipi. Kyllä vaan, se piehtaroi toisinaan metsässä tai kotona maton päällä, ja usein se myös hieroo selkäänsä puiden alimpiin oksiin metsässä. Piira totesi, että näin se yrittää saada selkäänsä liikkuvuutta. Takajalkojaan se ei venyttele koskaan, etupäätä toisinaan. Draama on lauman tunnollisin venyttelijä, ja Vinski venyttelee joskus kuin vähän hajamielinen professori.

Kipin liikunnasta ja treeneistä juttelimme myös. Lenkkejä ei tarvitse muuten kauheasti rajoittaa, mutta rytmitys on tärkeää, eli pitkän lenkin jälkeen on syytä ottaa seuraavana päivänä kevyemmin. Juuri niin kuin olemme jo pitkään tehneetkin myös Draaman takia. Sikäli kuin juurikaan oikeasti pitkäksi luettavia lenkkejä teemme. Rallya voi Kipillä ottaa, kunhan pitää treenit lyhyinä, ja pitkiä istumisia on syytä välttää kaikessa tekemisessä. Hyppäämistä kehotti välttämään jo kuvannut eläinlääkäri.

Kipi on edelleen liikkunut mielellään. Kaksi viikkoa sitten se kahtena iltana ontui hetken levon jälkeen kotona illalla. Annoin sille Norocarpia, ja sen jälkeen ei ontumista ole ollut. Spondyloosista oletan tuon ontumisen johtuvan, kun vetolaatikkotesti kuitenkin oli negatiivinen, mutta tiedä sitten voisiko ristisiteessä silti jotain pientä häikkää olla kun löysyyttä oli aavistuksen verran.



Draamaltakin hoidettavaa taas löytyi, mutta sen kroppa oli edelleen pysynyt parempana kuin alkuaikoina. Mahavaivat tietenkin osaltaan myös voivat aiheuttaa jumeja. Vinski pääsi kymmenvuotishuoltoon päivää ennen synttäriä, ja oli tosiaan kropaltaan paras, vaikka siltäkin hoidettavaa löytyi. Piira kehui sen olevan hyvässä kunnossa, kun se ei ole edes yhtään pulskassa kunnossa kuten jotkut kastraatit.

Kuun alkupuolella olimme kimppalenkillä Pirjon lauman kanssa, ja koirat saivat seurakseen Miion lisäksi ihan uuden tuttavuuden, valloittavan Nasta-kelpiepentusen. Saa nähdä, milloin näissä oloissa menemme uudelle kimppalenkille.




Draamalle ehti helmikuussa tulla vielä toinenkin kohtaus, vajaat neljä viikkoa edellisestä. Kohtaus jäi lievemmäksi kuin edellinen ja toipuminen tapahtui helpommin, mutta se aiheutti silti taas oireilua pitkin päivää. Periaatteessa edessä olisi siis ollut Apoquelin aloitus, mutta se viivästyi taas, koska kohtaus osui niin lähelle rokotuksia.

Rokottamistakin pohdin tovin, koska joillain IBD-koirilla on oireilu pahentunut rokotusten jälkeen tai on puhjennut jopa uusia ongelmia. Lisäksi tutkimustiedon mukaan Draaman ikäisellä, rokotusohjelman mukaan rokotetulla koiralla saattaa hyvinkin olla vasta-aineita koko loppuiäksi, mutta yksilön tilannetta ei tietenkään voi varmasti tietää tutkimatta. Eläinlääkärimme ei nähnyt mitään esteitä rokottamiselle, ja ilmeisesti valtaosa IBD-koirista kuitenkin selviää rokotuksista ongelmitta, joten päädyin vielä rokotuttamaan Draaman.

Kävimme rokotuksilla meidän sisätautilääkärillä, jolloin hän samalla sai tutkittua päällisin puolin myös mahan ja suoliston tilanteen. Ja sehän oli paljon parempi kuin lähtötilanteessa, kun viime keväänä ensimmäisen kerran kävimme vastaanotolla. Suolet eivät lotisseet eikä Draama nyt edes jännittänyt mahan painelua, suolenseinämä kyllä edelleen tuntui paksuuntuneelta. Sydämen lievä sivuääni oli ennallaan, ja eläinlääkäri suositteli, että ennen mahdollista narkoosia sydän ultrattaisiin. Mutta edelleen sivuääni saattaa johtua ihan vaan rintakehän rakenteesta.

Draama tietenkin kävi myös klinikan vaa'alla, ja se painoi 18 kg, eli enemmän kuin ikinä ennen. Se syö nykyään kolmesti päivässä, ja ruoka myös imeytyy hyvin. Parempi näin kuin olla alipainoinen, kuten Draamakin on ollut, ja yhtään liikaa sillä ei nytkään lihaa luidensa päällä ole.

Rokotusten yhteydessä Draaman ulostenäyte lähetettiin saksalaiseen labraan tutkittavaksi loisten varalta. Turhia matokuureja kun ei sille todellakaan kannata antaa. Madonmunia ei löytynyt, mutta sivulöydöksenä löytyi jäniseläinten suolistossa eläviä Eimerioita. Niitä oli jo viime keväänkin näytteessä, ja ihmekös tuo, Draama kyllä vetelee lenkillä pupun papanoita. Koirille ei Eimerioista harmia ole, ne vain kulkevat suolen läpi. Toisena sivulöydöksenä olikin jotain vähän erikoisempaa, eli jotain ympäristöstä tulleita punkkeja, varastopunkkeja tai jotain muita. Se onkin sitten arvoitus, että mistä ne ovat tulleet, mutta oireita ei niidenkään pitäisi aiheuttaa.

Apoquelin suhteen olemme edelleen odottavalla kannalla. Jos seuraavakin kohtaus hoituu täsmälääkityksellä eikä ole ihan hirmuisen raju, niin aloitusta voi lykätä siitäkin. Mutta hankalat tai tihentyvät kohtaukset tai yleistilan huononeminen ovat syitä aloittaa lääkitys. Eläinlääkäri myös huomasi, että edellisistä verikokeista on sen verran aikaa, että ennen lääkityksen aloittamista olisi hyvä tarkistaa tulehdussolut ja maksa-arvot. Niitä arvoja sitten verrataan kuukausi lääkityksen aloittamisen jälkeen otettaviin arvoihin. Joillain lääkitys nostaa arvoja. Lääkityksen ensimmäinen kuukausi siis maksaa maltaita, kun pitää ottaa kahdet verikokeet eikä itse lääkekään halpa ole, ja lopputuloksena voi pahimmillaan olla uusia oireita, joita sitten taas kalliisti lääkitään. Mutta tilanteen niin vaatiessa on Apoquel-kortti katsottava, koska parhaimmillaan se saattaa olla juuri Draamalle sopiva lääke.

Draama on voinut viime aikoina aika hyvin ja pystynyt useimmiten lenkkeilemään kunnolla, mutta aina joskus on tullut niitäkin hetkiä, kun se on lenkillä hetken hidastellut tai pysähtynyt hetkeksi luimimaan tai pälyillyt minua ahdistuneen näköisenä. Parina kolmena päivänä se on enemmän puhahdellut tai saanut reverse sneezing-kohtauksia, mikä kertoo närästyksestä. Ne tilanteet ovat onneksi menneet pian ohi. Mutta varpaillaan saa aina olla ja mitä vain voi tapahtua, sellainen tämä sairaus on. Kun oireilua on ollut enemmän, on Draama saanut Kaoliinia.


Iloinen ilme lenkillä on ihan parasta

Pitkään aikaan emme ole treenanneet mitään. Olen henkisesti jo luopunut lajitreeneistä. Ovat koirat sentään saaneet joka päivä ansaita jälkiruokansa (pojat luunsa ja Draama kongin) tekemällä vähän rally- tai muita temppuja. Lenkeillä olen välillä piilottanut metsään lelua tai käpyä etsittäväksi. Mutta siinäpä se.

Vähän luulen, että kaikki koirat ovat nyt eläkeläisiä ja niiden koeura on taputeltu, paitsi ettei Kipi koskaan päässyt edes aloittamaan. Draaman kanssa jää harmittamaan, että kohtalo teki siitä tuollaisen henkeen ja vereen työkoiran, mutta ei suonut terveyttä. Olisimme olleet sen kanssa ihan hyvä harrastuspari, jos asiat olisivat menneet toisin. Meillä olisi ollut hauskaa yhdessä treenien parissa. Ja olihan meillä nytkin hauskaa silloin kun pystyimme treenaamaan, mutta tiellemme osui ihan liikaa huolia ja rajoituksia. Nyt luulen, että on aika panna stoppi epävarmalle pätkätreenaamiselle ja olla enää palaamatta välitilaan. Terveeksi ei Draama ikinä tule. Teoriassa sille toki voi tulla hyvä ja lääkkeetön jakso, mutta välttämättä ei tule, tai ei ainakaan niin pitkää, että siinä ehtisi ihmeitä tehdä.

Toko myös kaatuu ihan omaan mahdottomuuteensa, koska liikkeisiin tulee taas kohta muutoksia. Nämä ovat Draaman elämän kolmannet tokosäännöt, mikä on mielestäni kohtuullisen typerää, kun ne liikemuutokset eivät mitään ihan pientä viilausta ole olleet. Vaikka tällä kertaa muutokset eivät ole ihan yhtä isoja kuin edellisellä kerralla, niin kuitenkin muutokset ovat meidän kannalta hankalia. Meillä on nykyistenkin liikkeiden treenaaminen kesken sattuneesta syystä johtuen, emmekä jatkossakaan voisi treenata täysipainoisesti, koska kroppa ei tykkää. Ja koska stressaaminen ja kiihtyminen on myös pidettävä aisoissa IBD:n takia, niin se rajaa treenaamista ihan yhtä lailla.

Ehkä vielä joskus otamme tokoakin ihan pienimuotoisesti ja höntsäillen ja meillä on hauskaa niin tehdessämme, mutta juuri nyt aika ei ole kypsä siihen, oma motivaatio on ihan täysi nolla. Jälkiä voisi myös joskus ajaa. Tänä vuonna olisi jälkikauden voinut aloittaa vaikka tammikuussa, mutta ei tullut niin tehtyä, se entinen palo on kadonnut jonnekin ikuisten terveyshuolien ja pettymysten viidakkoon.

Jotain iloistakin sentään, Vinski täytti viime kuussa kymmenen vuotta. Meidän hömppä Hessu Hopo on vielä tällä hetkellä myös lauman tervein koira, kun selkävika ei ole alkanut oireilla sen enempää kuin ennenkään. Tässä synttärisankarin poseerausta synttäripäivänä:





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti