perjantai 26. kesäkuuta 2020

Ei aina käy niin

Juhannuskin sitten vilahti ohi. Olisin niin halunnut perinteisen räntäsateisen juhannuksen, mutta ei, nyt on ollut jo ihan liian pitkään tosi lämmintä ja aurinkoista. Tällä viikolla meitä onkin sitten hellinyt rääkännyt vieläkin kovempi helle. Ja nyt on vasta kesäkuu, argh. Ulkona ei voi päivällä tehdä paljon mitään. Kotonakaan ei jaksaisi olla, kun sisälläkin on jo pitkään ollut helle. Monet yötkin ovat olleet turhan lämpimiä.


Kuuma, ei jaksa kuin raatona maata

Uimaankaan emme pitkään aikaan päässeet, koska Vinski alkoi taas kutista. Sillähän on kastraation jälkeen ollut tämä ongelma, että uiminen saa sen kutisemaan. Sen pohjavilla on niin runsasta ja tiivistä, että se kuivuu huonosti, ja sitä myös irtoaa runsain mitoin, mikä myös aiheuttaa kutinaa. Aloin jo keväällä harjata siltä pohjavillaa irti, ja vaikka turkki keveni silmissä, niin silti villaa irtosi aina vaan. Kutina alkoikin sitten uintikauden alettua. Vinski raapi ihoaan jopa ruville asti. Ajoin siltä turkin alas muualta paitsi selän päältä, panin sen uintikieltoon ja odotin kutinan loppumista ja ihon paranemista. Eilen sitten olimme pitkästä aikaa uimassa, ja hiisi vieköön, kutina alkoi taas. Pohjavillaakin näytti taas irtoavan ihan pieninä tukkoina, vaikka en tiedä miten se on mahdollista. Pesin, kuivasin ja harjasin Vinskin nyt, saa nähdä onko siitä hyötyä. Kai tuolta pitäisi ajaa turkki pois niin, että pelkkä nahka jää. Harmittaa älyttömästi Vinskin puolesta, kun uiminen on sille ihan ykkösjuttu.



Poikkeusolotkin lakkautettiin hiljattain, vaikka poikkeuksellisia aikoja yhä eletään. Uudenmaan rajat avattiin jo huhtikuun puolivälissä, ja kuun loppupuolella Draama pääsi Piiran käsittelyyn naapurimaakunnan puolelle. Hetken kyllä mietin, että pitäisikö minun perua meidän aika ja kököttää kiltisti arestissa Uudenmaan puolella, mutta päätin sitten olla perumatta. Osteopaatti on erityisesti Draamalle ja Kipille todella tärkeä, että ne pärjäävät mahdollisimman hyvin pysyvien kroppavikojensa kanssa. Koronakriisi saattaa ennustusten mukaan kestää jossain muodossa vielä pitkään, eikä koirien hoitoa voi koko siltä ajalta perua.

Eivät asiat aina muutenkaan niin yksiselitteisiä ole. Meidän kunnassa pahamaineisen Uudenmaan puolella oli (ja on vieläkin) tartuntoja hyvin vähän, osteopaatin vastaanoton paikkakunnalla kaksi kertaa enemmän, mutta ei paljon sielläkään.

Niinpä Draama pääsi Piiralle. Sen rintarangassa oli hieman vinoutta ja tyyppikohdissa taas vähän kireyksiä. Ei mitään katastrofaalista, mutta tärkeä hoitaa ennen kuin tilanne pahenee. Kiva ja tärkeä reissu, on aina virkistävää vaihtaa ajatuksia ammattilaisen kanssa.

Toukokuussa oli sitten Kipin vuoro päästä Piiralle. Laittamista löytyi, toinen puoli oli vähän toista huonompi, mutta kokonaistilanne ei ollut kauhean huono. Piira tunsi lannerangan spondyloosikohdan hyvin näppeihinsä, siinä kohdassa on myös jäykkyyttä, jota ei ennen spondarin etenemistä ollut. Spondyloosi kuitenkin oli rauhallisessa vaiheessa. Akuuttiin tilanteeseen liittyy aina tulehdus, jonka huomaa lämpötilaerona.



Saa nähdä, miten pitkään ja millä tavoin korona tulee koiraharrastuksiin vaikuttamaan. Ulkotreenit alkoivat kevään mittaan taas pyöriä, ja kokeetkin pyörähtivät taas joitain poikkeuksia lukuun ottamatta käyntiin. Meidän laumaa asia ei koske, koska luovuin meidän ryhmätreenipaikoista, ja kokeisiin nyt varsinkaan emme ole menossa. Muilta osin asia kyllä saattaa arkeen vaikuttaa. Meidän eläinlääkärilläkin on käytössä sellainen systeemi, ettei odotushuoneessa saa notkua, eivätkä eläimen omistajat pääse mukaan tutkimuksiin vaan joutuvat odottamaan ulkona tai autossa. Tuntuu varmasti oudolta ja orvolta, jos joutuu itse tuon kokemaan, kun on tottunut kommunikoimaan eläinlääkärin kanssa ja olemaan tilanteessa läsnä.

Treenaaminen on edelleen ollut melko olematonta, lähinnä pienimuotoista temppuilua ja etsimishommia lenkin lomassa. Lajitreenaamista ollaan tehty vain pari kertaa. Yksi päivä treenasimme pitkästä aikaa noseworkia. Laitoin kuusi piiloa pitkin kämppää, ja koirat vuorotellen etsivät ne. Tällä kertaa Kipi teki häikäisevän suorituksen, se löysi piilot todella nopeasti ja ilmaisi ne varmasti. Se on halutessaan todella taitava etenkin nenätyössä, mutta aina se vain ei viitsi panostaa täysillä. Muutkin löysivät kaikki piilot. Draama oli niin tohkeissaan saadessaan tehdä työtä, että vipelsi ensin iloisesti joidenkin hajujen ohi, ennen kuin malttoi keskittyä paikallistamaan ne kunnolla.

Alkukuusta olimme tokoilemassa monen kuukauden totaalitauon jälkeen. En muuten olisi nytkään lähtenyt, mutta kaveri kaipasi paikkamakuuseuraa koiralleen. Oli kiva treenata ja koirilla oli motivaatio korkealla. Kyllä me jatkossakin voimme satunnaisesti lähteä, jos joku seuraa tarvitsee, siinähän on sentään joku syy treenata. Yksin ei ainakaan tässä vaiheessa varmaan tule lähdettyä, motivaationi ei siihen riitä, eikä meillä ole mitään erityistä syytä treenata nimenomaan tokoa. Meillä ei kuitenkaan ole lajissa mitään päämäärää. Ei muidenkaan lajien treenaaminen tällä hetkellä tunnu mielekkäältä, treenimasis on vaivannut jo pitkään.

Jos laumassa olisi edes yksi tavoitteellinen koira, niin siinä ohessa treenaisin helposti muutkin pienimuotoisesti. Entisinä aikoinakin tein usein jäljen, esineruudun tai tottistreenin viidellekin koiralle, vaikka vain yhdellä olisi ollut tavoite. Muut toki yleensä treenasivat pienimuotoisemmin, mutta ilman treeniä en niitä halunnut jättää. Nyt olisikin oikea hetki ottaa pentu kasvamaan (tai olisi ollut jo aikaa sitten), että saisi hommaan taas jotain eloa ja rotia. Aika olisi hyvä siksikin, että lauman nuorin täyttää kohta jo seitsemän vuotta (uskomatonta!). Mutta nykyisten koirien ylläpito, erityisesti yhden niistä, on sen verran tyyris harrastus, ettei pentua ole meille vieläkään tulossa. Pahimmillaan voisin myös sitten olla neljän puolikuntoisen kotikoiran omistaja, jos pennustakaan ei harrastuskoiraa tulisi, missä ei olisi yhtään mitään järkeä.

Muutama vuosi sitten aloin haaveilla, mitkä asiat uuden tiedon valossa tekisin uuden pennun kanssa eri tavalla. Koska viimeisin koira tuli minulle aikuisena, niin siksikin tuntui kivalta ajatukselta, että seuraavan koiran saisi taas kasvattaa pennusta asti itse ja nähdä sen kaikki kehitysvaiheet. Aikuisella koiralla kuitenkin on jo oma historiansa, siitä ei tiedä kaikkea, eikä ole itse voinut vaikuttaa asioihin sen entisessä elämässä. Draaman kohdalla kaikki kyllä sujui sillä tavalla älyttömän hyvin, että se sujahti osaksi laumaa helposti ja tuntui tosi nopeasti omalta.

Aikuisessa koirassa on ainakin teoriassa se hyvä puoli, että tietää mitä saa paremmin kuin pennun kohdalla. Draaman tapauksessa tiesin, että sillä riittää moottoria harrastuksiin, ja sen piti myös olla täysin terve. Moottori todellakin löytyi, ja bonuksena Draama oli heti alusta asti valloittava koira muutenkin. Siihen oli helppo rakastua. Me sovimme toisillemmme.

Mutta terveys sitten, no joo, se ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Minulle tuli välillä jo alkuaikoina outo tunne siitä, ettei kaikki ehkä ollut ihan kohdallaan. Joinain satunnaisina ja ohikiitävinä hetkinä Draaman ilmeet tai jotkut käytösmallit toivat mieleen Jipon siltä ajalta, kun se poti vatsa- ja rankavaivoja. Toivoin kovasti, että nämä epämääräiset ja pienet jutut olisivat Draaman kohdalla olleet muista syistä johtuvaa, viatonta käytöstä. Enhän vielä edes tuntenut sitä kunnolla, eivätkä oireet vielä silloin antaneet syytä lähteä heti lääkäriin.

Jumeja kyllä kävimme ihan alusta asti huollossa säännöllisesti oikomassa, ja toivoinkin, ettei mitään jumeja kummempaa syytä oireiden takana olisi. Mutta niinhän sitten jo meidän ensimmäisenä syksynä paljastui, että jumien taustasyynä oli rankavika, ja myöhemmin paljastui vielä suolistosairaus IBD.  Draamalla oli sitten juuri ne vaivat, joita painajaisissani uumoilinkin. Tässä asiassa en olisi halunnut olla aavistusteni kanssa oikeassa. Pk-haaveet romuttuivat jo meidän taipaleen alkumetreillä, vaikka eniten olin odottanut nimenomaan yhteistä jälkiharrastusta. No, eihän se ollut vasta kuin kolmas kerta peräkkäin...



Nyt sitten olen tilanteessa, missä en tiedä tulevaisuudesta yhtään mitään, en edes sitä, tuleeko minulle enää ikinä uutta koiraa. En erityisen paljon luota siihen, että saisin enää tervettä koiraa. Sairasta koiraa en enää jaksaisi, en ainakaan mitään kroonista sairautta, johon liittyy jatkuvaa epävarmuutta ja huolta. Kaipa terveeseen koiraan jonkinlainen tilastollinen mahdollisuus on olemassa, mutta hirveän paljon näen sairautta myös ympärillä, enkä vain omissa koirissa. Saattaahan se osittain olla vahvistusharhaa, olen herkistynyt näkemään nimenomaan sairauksia, mutta minulla ei totisesti ole kovinkaan ruusuista kuvaa koirien terveydestä.

En kyllä osaa kuvitella elämää ilman koiriakaan. On myös pysäyttävää miettiä, että ehkä harrastukset on jo lopullisesti harrastettu. Koirien kanssa harrastaminen vaan on ollut niin se oma juttuni, ettei sitä mikään voi korvata. Toisaalta ajatus uudelleen aloittamisestakin on vähän pelottava kaiken koetun jälkeen. Sairaiden ja tavoitteettomien koirien kanssa eläminen vain tappaa harrastamisen ilon aika tehokkaasti, ja pelkkä arkikin saattaa muodostua haasteeksi.

Jollain lailla olen sopeutunut elämään hetkessä ja vieraantunut harrastuksista, mutta ajoittain silti haikeus valtaa mielen. Huonoina jaksoina erityisesti Draaman IBD:n suhteen toivon vain, että saisimme elää ihan tavallista tylsää arkea ja käydä lenkillä. Silloin minua eivät voisi vähempää kiinnostaa mitkään harrastusjutut. Parempina hetkinä sitten huomaan somessa muiden harrastuspäivityksiä seuratessani, että siellä se maailma vielä on olemassa, mutta minulla ei sinne enää ole pääsyä.

Olen huomannut, että hirveän moni asia elämässä nivoutuu koiraharrastuksiin. Some on vain yksi esimerkki. Senkin takia harrastusten päättyminen jättää valtavan tyhjiön.

Se oli hienoa aikaa, kun oli aina jotain kivaa odotettavaa. Jälkikauden korkkaaminen keväällä, ryhmätreenit, leirit, hallikauden alkaminen, kokeet, seminaarit, uuden oppiminen yhdessä.

On harmillista, että meidän trio on keskenään niin samanikäistä sakkia, sillä jos ne elävät vielä muutaman vuoden, niin sitten on kerralla monta vanhaa koiraa. En olisi ottanut koiria näin pienillä ikäeroilla, jos olisin saanut toivomani harrastuskoiran aiemmin. Mutta en saanut sitä vielä kolmannellakaan yrittämällä. Kaikkien kanssa on silti ollut kiva aloittaa yhteinen taival, opetella uutta ja odottaa mitä yhteiset harrastukset tuovat tullessaan. On ihan hyvä, ettei tulevaa voi siinä vaiheessa vielä tietää, vaikka usein sitä kristallipalloa olenkin uuden koiran valintaan toivonut. En siitä kaikkea silloinkaan haluaisi nähdä, mutta sen, ettei terveys olisi ihan pommi ja että luonne natsaisi omaan käteen.

Minulla on ollut monta mahtavaa koirapersoonaa, ja muistot sentään jäävät. Niin paljon olen saanut niiden kanssa kokea. Treeni- ja kisakentillä olen myös saanut tutustua moneen unohtumattomaan koira- ja ihmispersoonaan.

Bordercollieta olen saanut seurata rotuna Suomessa alkuajoista asti (jos puhtaasti tilakoiria ei lasketa, ne tulivat jo ennen harrastusbordercollieita). Otin ensimmäisen bordercollieni kovin erilaiseen tilanteeseen kuin mikä nykytilanne on. Rotu oli vielä melko harvinainen, eikä juuri kukaan tunnistanut sitä katukuvassa. Eräs nainen, joka tunnisti Jessin rodun autolla ohi ajaessaan, löi jarrut pohjaan siltä istumalta ja juoksi perään kyselemään mistä Jessi oli kotoisin. Hän tunsi Jessin sukua, mikä ei tietenkään ollut yllättävää. Ensimmäisten vuosien aikana tiesin itsekin suuren osan maan bordercollieista ja suvun niiden takana, mutta nykyään on hirveät määrät minulle aivan tuntemattomia sukuja. Rotu on paitsi runsastunut, niin myös käynyt linjoiltaan ja suvuiltaan monimuotoisemmaksi.

Olen saanut nähdä myös eri harrastuslajien kehittymisen ja uusien lajien tulemisen. Suomalaisista on tullut monien lajien kärkikastia, mitä he eivät ennen vielä olleet. Tietomäärä ja osaaminen on kasvanut valtavasti. Kaikki kehitys ei silti ole ollut vain hyväksi, ja kaikissa asioissa kehitys ei ole mennyt eteenpäin, olen melko kriittinen joitain ilmiöitä kohtaan nimenomaan koirien hyvinvointia ajatellen.

Blogin päivitystahti ei ole viime aikoina ollut huima, ja aika kuoleva blogihan tämä on. Jos siltä tuntuu, niin saatan tänne joskus jotain päivittää, mutta saa nähdä. Nämä meidän kuulumiset kuitenkin toistavat tätä samaa rataa, eikä mitään harrastuskuulumisia oikein kerrottavaksi asti ole. Tilannepohdintoja ja terveysjuttuja lähinnä, jotka eivät ainakaan IRL kovin usein ketään kiinnosta. Se taas on sillä tavalla ikävä asia, että oma pää hajoaa synkimpinä hetkinä, kun joutuu yksin märehtimään näitä juttuja. Itse kyllä luen mielelläni blogeista kaikenlaisia terveysjuttuja ja keskustelen niistä myös livenä, mutta olenkin monessa suhteessa vastarannan kiiski.

Meidän tärkein harrastus ja henkireikä nykyään on lenkkeily. On meillä sentään kivoja lenkkimaastoja, tämänkin maiseman ohi lenkkeillään usein.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti