Eläinlääkärikierteessä

Kirjaan nyt tähän ylös Draaman tähänastisen sairaskertomuksen mahavaivojen osalta. Tarina on pitkä ja seikkaperäinen, mutta sellaisena sen haluan itselleni  tallentaa.

Jälkikäteen ajateltuna luulen, että mahavaivat ovat saattaneet olla mukana meidän arjessa alusta asti, vaikken sitä silloin vielä tiennyt. Oireet olivat pitkään vähäisiä eikä ollut mitenkään ilmeistä, että ne olisivat viitaneet mahavaivoihin tai muuhunkaan pysyvään ongelmaan.

Kun Draama oli vasta tullut minulle, niin se kerran kakalla käytyään paineistui hetkeksi, mutta palautui pian. Paikalla ollut koiraihminen arveli, että ehkä se oli syönyt jotain, mikä oli saanut sen mahan kovalle ja paineistui siksi. Tapaus ei muistaakseni toistunut pitkään aikaan, mutta joskus tosi harvakseltaan vastaavaa on sittemminkin tapahtunut. Kun Draamalla diagnosoitiin rankavaiva toissa syksynä ja sillä oli ongelmia lumbosakraalialueella, niin arvelin, että satunnainen kakatessa paineistuminen on mahdollisesti johtunut siitä, että lumbosakraalialueella tuntuu silloin kipua. Mutta todennäköisempi selitys saattaakin olla, että sillä on ollut (ylimääräistä) kaasua suolistossa ja se on aiheuttanut kakatessa kipua.

Draama on myös aina maistellut mielellään ruohoa ulkona. Talvella se rouskuttaisi mielellään keppejä, mutta sen kiellän. Ruohoakaan en anna mielinmäärin syödä, mutta sitä se ei varsinaisesti edes tee. Sen ruohonsyönti ei ole koskaan ollut maanista, vaan rauhallista ja valikoivaa. Ja jotkut koirat nyt vaan syövät ruohoa ilman kummempaa syytä. Itselläkin on ollut muutama ruohoa syövä koira, joilla ei muuten ole ollut mitään mahavaivoihin tai närästykseen viittaavia oireita.

Näiden oireiden perusteella en siis osannut alussa mahavaivoja epäillä. Draamalla ei edes koskaan ollut maha löysällä. Edes kodin vaihtaminen ei sen mahaa saanut löysälle, mutta sen aiheuttama stressi on muuten voinut hyvinkin tilanteen kehittymiseen vaikuttaa. Vaikka Draama ulkoisesti sopeutui hirmu helposti meidän laumaan, niin ihan varmasti se on silti ollut pitkään stressaantunut.

Ensimmäisenä syksynä sitten tuli saikkua rankaongelmien takia, ja Draama söi kuurin Norocarpia ja Neurontinia. Sivuvaikutuksia ei lääkekuureista näkyvästi ilmennyt, mutta sitähän ei tiedä, onko maha kuitenkin mennyt huonompaan tulehduskipulääkkeen jälkeen.

Viime helmikuussa Draama välillä vähän nieleskeli ja roikotti päätä ja puhahteli. Joskus kun se haukkui, niin sitä rupesi yskittämään. Ulkona se joskus saattoi yhtäkkiä tulla luokseni paineistuneen näköisenä, mutta jatkoi sitten normaalisti ulkoilua. Epäilin vähän nielutulehdusta, koska osa oireista oli samoja kuin olin siinä taudissa joskus aiemmin nähnyt. Kävimme lääkärissä, ja nielu todettiin puhtaaksi, mutta sen sijaan Draama sai silloin närästysdiagnoosin. Syytä paineistumiselle eläinlääkäri ei osannut sanoa, mutta otti esille mahdolliset henkiset ongelmat, joihin taas en itse lainkaan uskonut.

Tämän jälkeen sitten tarkastelin Draaman ruokavaliota kriittisesti ja tein siihen joitain muutoksia. Olin tarkka siitä, että ruoan oli oltava hyvin sulavaa ja laadukasta. Oireilua oli yhä ajoittain, mutta se oli lievää ja sitä kesti kerrallaan vain muutaman sekunnin ajan. Muuten Draama oli aivan normaali reipas itsensä.

Eniten ihmetytti tuo Draaman ajoittainen paineistuminen ulkoillessa, joka sekin kesti vain muutaman sekunnin ajan, mutta oli kuitenkin poikkeavaa käytöstä Draamalle, eikä yleensä liittynyt kakkaamiseen. Selkävaivojen aikana se oli vastaavaa tehnyt ihan jokusen kerran, joten mietin tietenkin, että voisiko sillä taas olla ajoittain tuntemuksia selässä, esim. hetkellistä hermokipua. Maaliskuussa rokotusten yhteydessä se tutkittiinkin taas lämpökameralla. Kroppa oli kuitenkin selkeästi parempi kuin se syksyllä oli ollut, joten paineistuminen ei selittynyt tällä kertaa rankaongelmilla. Alkoi näyttää todennäköiseltä, että se kuitenkin jotenkin liittyi närästykseen.

Myöhemmin keväällä Draama alkoi lenkillä välillä ravistella korvia ja kulkea hetken pää vinossa. Kurkkasin korviin, enkä nähnyt niissä mitään, mutta toki suuntasimme taas eläinlääkäriin. Jospa paineistuminenkin johtui korvakivusta? Mutta korvat olivat täysin terveet eläinlääkärinkin tutkimuksessa. Juttelin eläinlääkärin kanssa närästyksestä ja ajoittaisesta paineistumisesta ja kysyin, josko kannattaisi tutkia Draamaa vähän tarkemmin vaikkapa verikokeilla. Eläinlääkärin mielestä tämä ei ollut tarpeen, koska Draama vaikutti niin hyvinvoivalta koiralta. Yleistutkimuksessa se ei myöskään aristanut mitään paikkaa.

Tein erilaisia ruokakokeiluja sen testaamiseksi, vaikuttiko joku yksittäinen osanen ruokavaliossa oireisiin. Kun oireita oli ollut, niin jätin ruokavaliosta pois jonkun ainesosan, jota se hiljattain oli saanut. Joskus oireilu lakkasikin, mutta saattoi yllättäen palata, vaikka kyseinen aine pidettiin edelleen pois ruokavaliosta. Ja kun joku mahdollinen oireiden aiheuttaja taas palautettiin ruokavalioon, ei siitä välttämättä seurannut ollenkaan oireilua. Mitään logiikkaa ei missään näyttänyt olevan, joten en saanut kiinni siitä, mikä ruoassa mahdollisesti oireet provosoi.

Kesä ja alkusyksy sitten olivat Draamalle kaikin puolin hyvää aikaa, ja melkein unohdin koko närästyksenkin. Kunnes sitten lokakuussa mahaoireet räjähtivät yllättäen kertalaakista käsiin ja kävimme päivystyksessä toteamassa, että närästykseltähän se taas vaikuttaa. Tällä kertaa vain erittäin paljon pahemmalta. Verikokeista tarkistettiin mm. sisäelinten toiminta ja verenkuva, ja kaikki arvot olivat normaaleja.

Draama söi jonkun aikaa Losecia ja ruokavalio vaihdettiin heti mahdollisimman mahaystävälliseksi ja rajoitetuksi. Keittelin sille kanaa ja riisiä ja kaikki lisäravinteet jätettiin pois. Vointi parani, ja jonkun ajan päästä lisäsin eläinlääkärin kehotuksesta ruokaan joitain lisäravinteita. Hyvin harkiten ja vain sellaisia, jotka eivät oletusarvoisesti ole pahoja närästyksen kannalta. Esim. kalkkivalmiste vaihdettiin kalsiumsitraattiin, koska kalsiumkarbonaatti saattaa närästää. Kalaöljyä en enää uskaltanut antaa, enkä nivelravinteita, sinkkiä tai magnesiumiakaan.

Vaikka tilanne aluksi näytti jo ihan hyvältä, niin marraskuun aikana aloin kiinnittää huomiota siihen, että Draaman ilme oli joskus ulkoillessa huono, sellainen sisäänpäinkääntynyt ja vähän pahoinvoiva. Se ei aina näyttänyt erityisesti nauttivan ulkoilusta. Kotonakin se joskus näytti samanlaiselta. Joskus se vähän nieleskeli. Se myös toisinaan sai ruoan jälkeen jonkinlaisia kipukohtauksia, jolloin se roikotti päätä, oli kovin huonovointisen näköinen ja hengitti terävämmin. Lisäksi se oli laihtunut. Konsultoin taas eläinlääkäriä ja hän mietti, että olisi ehkä aika tutkia Draama ultralla tai röntgenillä, jos sieltä vaikka jotain ikävää löytyisi. Tilasinkin Draamalle ajan sisätautilääkärille jatkotutkimuksiin. Koska oireet olivat taas pahentuneet, lopetin myös kanan ja riisin syöttämisen siltä varalta, että juuri ne ärsyttivät sitä, ja keittelin sen sijaan seitiä ja kauraa ruoaksi.

Joulukuun alussa sitten ajelimme sisätautilääkärille. Mielenkiintoista klinikalle saapumisessa oli se, että vaikka olimme parkkipaikalla lähes puoli tuntia etuajassa, niin saavuimme silti lääkäriin pari minuuttia myöhässä. Pieni ja ahdas parkkihalli oli täpötäynnä, koska klinikalla sattui samaan aikaan olemaan joukkokuvaus. Odotin hetken, olisiko joku paikka vapautunut, mutta sen sijaan halliin ajoi kaksi autoa lisää. Ja sitten siellä oltiinkin aikamoisessa sumpussa kaikki. Kukaan ei meinannut mahtua enää edes ulos ajamaan, ja väistin itse ensin hankalasti muita, joiden aika oli ennen meitä. Sen jälkeen ajoin itse ulos ja menin etsimään paikkaa jostain kadunvarresta, jonka löydettyäni juoksin Draaman kanssa klinikalle. Ja sitten käynnin jälkeen autolle palatessa en tiennyt, missä auto on, kun en ehtinyt yhtään painaa mieleen, minne sen jätin! Pieni epätoivo iski, kun se ei ollut siinä suunnassa, mistä sen oletin löytäväni. Draamakaan ei suhtautunut asiaan niin vakavasti kuin olisin toivonut, se vain juuttui koko ajan haistelemaan mielenkiintoisia hajuja, ja hoputin sitä, että kuule, tämä on nyt vakava paikka, kun pitää löytää se auto, ja Vinski ja Kipikin siellä odottavat. Mietin myös, että mitä kuuluu tehdä, jos auto ei löydy. Tuskin kannattaa ainakaan soittaa poliisille, että anteeksi, olen kadottanut autoni... Auto löytyi sitten lopulta lähempää kuin olin luullut, ja vastakkaisesta suunnasta kuin olin etsinyt...

Punnitsin Draaman heti aulassa lääkärille mennessä ja järkytys oli melkoinen, kun painoa oli vain 13,5 kg, kun se normaalisti on painanut 16 kg. Normaalipainoisenakin se on ollut silakka. Pysäyttävä oli myös eläinlääkärin kuntoluokaksi antama 2/5. Draamalle tehtiin yleistutkimus ja otettiin lisää verikokeita, joista tutkittiin imeytymistekijät, kortisoli ja haiman toiminta. Haimastahan oli jo pikatesti otettu, mutta se ei ole täysin luotettava, joten nyt näyte lähetettiin labraan tutkittavaksi. Kysyin ultrasta, jota aiemmin hoitanut lääkäri oli suositellut, mutta uusi lääkäri ei pitänyt sitä tarpeellisena tässä vaiheessa. Olin tästä harmissani, koska olin mennyt erikoislääkärille nimenomaan siksi, että hän tarvittaessa osaa myös tulkita ultraa kunnolla. Sain ihan sen käsityksen, että tarkoituskin oli juoksuttaa asiakkaita mahdollisimman usein klinikalla saman vaivan takia...Olisihan se ultra siinä kohtaa lisännyt sen muutenkin tähtitieteellisen laskun loppusummaa, mutta kuitenkin vähemmän kuin uusi käynti ultran takia.

Lasku siitä käynnistä oli joka tapauksessa pyörryttävä, huomattavasti isompi kuin edes viikonlopun päivystyskäynti oli ollut. No, onneksi tykkään kaurapuurosta. Harmitti aika peijoonisti, että olisin selvinnyt halvemmalla menemällä ottamaan samat verikokeet muualle. Mutta kun oireilu oli tuolla tavalla pahentunut ja kroonistunut, niin tuntui sikäli järkevältä mennä nimenomaan sisätauteihin erikoistuneelle eläinlääkärille. Ja eiköhän siitä kuitenkin jotain hyötyäkin ole ollut, että lääkäri on näihin juttuihin perehtynyt, joitain linjauseroja esim. lääkityksen suhteen on ollut. Oli myös ensimmäinen kerta, kun lääkäri ei vain pyöritellyt silmiään kun kerroin paineistumisoireista, vaan piti myös niitä mahaoireista johtuvina, kaasu on välillä aiheuttanut kiputuntemuksia. Taustasyyksi hän epäili ruoka-aineyliherkkyyttä. Itse olin jo epäillyt, että Draamalla on vähintäänkin syöpä, mutta vakuuttavasti lääkäri kertoi, että kaikki nuo inhottavat oireet voivat johtua tuollaisesta vähän viattomammasta (mutta silti tarpeeksi inhottavasta) syystä. Hoidoksi Draama sai kolmen viikon Pepcid-kuurin ja Litalginin tarvittaessa otettavaksi.

Myös eliminaatioruokavalio määrättiin, ja tietenkin eläinlääkäri suositteli nimenomaan jotain klinikalla myytävää hypoallergeenista nappulaa. Tässä kohtaa siirryin ihan mielelläni valmisruokaan, koska siitä saisi ainakin teoriassa enemmän ravinteita, ja olin jo vähän kyllästynyt ikuiseen ruokien keittämiseen. Sisällysluettelo noissa ruoissa on sellainen, että ihmetyttää, miten kukaan voi niiden avulla tervehtyä, mutta kuitenkin monen koiran maha on kuuleman mukaan saatu niillä rauhoittumaan. Kallistahan se erikoisruoka oli, mutta ei seitikään ihan ilmaista ole. Laskin joskus, että helposti menee Draaman kokoisella koiralla parisataa euroa kuussa seitiin. Se kun on niin laihaa ravintoa, ettei ihan pieni nokare riitä. Ja kun taloudessa lisäksi on kissa, joka seitin haistaessaan vaatii päivittäin oman osuutensa, niin huh vaan...

Parin päivän päästä eläinlääkäri soitti verikokeiden tuloksista. Haima ja kortisoli ok, mutta imeytymistekijät eivät. Folaatti oli todella matala ja B12 selvästi alle viitteiden. Syynä tähän oli luultavasti pitkäaikainen mahan ärsytys, vaikka joskus voi imeytymishäiriö toisaalta aiheuttaa mahaoireet (mutta mikä sitten siinä tapauksessa on aiheuttanut sen imeytymishäiriön..?). Imeytymishäiriö myös selitti laihtumisen. Draama tarvitsisi B12-vitamiinipistoksia viikon välein kuusi kertaa, ja saimme kehotuksen varata kontrolliaika mahdollisimman pian, jotta hoito voitaisiin aloittaa.

Niinpä löysimme itsemme klinikalta jo toistamiseen saman viikon aikana. Ihmettelin kovasti meille määrättyä kontrollikäyntiä, sillä eläinlääkäri ei koko aikana koskenutkaan Draamaa tai juuri vilkaissutkaan sitä päin, ja selitti minulle vain samat asiat kuin jo puhelimessa. B12-piikin antoi hoitaja, kuten kaikki seuraavatkin. Ja näin saatiin kätevästi laskutettua täysin turha kontrollikäynti, ja maksoin pistossarjasta yli kolme kertaa enemmän kuin tiedän muiden maksaneen edes ketjuklinikalla! Tällaista rahastusta en todellakaan arvosta. Mielestäni eläinlääkäreilläkin pitäisi olla joku vastuu siitä, etteivät laskuta turhasta. Eivät he voi tietää, miten huonoon tilanteeseen he jonkun asiakkaan mahdollisesti ajavat muutaman satasen ylimääräisellä laskulla. Välttämättömät jutut on tehtävä, mutta liian usein kuulee nykyään turhasta rahastuksesta ja jopa täysin turhista ja vastoin eläimen etua olevista toimenpiteistä. En tykkää. Eläinlääkärit ovat tarpeeksi kalliita muutenkin. Ikävöin todella entisiä aikoja. Eläinlääkärit olivat silloin huomattavan edullisia nykyiseen hintatasoon verrattuna (myös rahan muuttunut arvo huomioiden), ja laskua kirjoitettaessa tiedusteltiin aina, haluaako maksaa käteisellä vai laskulla. Nyt se on vain mennyttä maailmaa. Onhan se eläinlääketiede toki kehittynyt tässä välissä, mutta meidän lauman tarpeisiin se entinen tasokin riitti vallan mainiosti.

Uuteen ruokaan siirryttiin vähitellen, ja ensimmäiset päivät menivät hyvin. Sitten kun uutta ruokaa alkoi olla puolet kokonaismäärästä, muuttui tilanne hulluksi. Kakan määrä oli hirveä, sitä tuli viisi kertaa päivässä ja se muuttui löysäksi ja limaiseksi. Lopulta mukana oli tippa vertakin. Eläinlääkäri totesi, että ruokaa voi hyvin jatkaa, tottuminen voi kestää aikansa. Tilanne oli niin hankala, eikä mikään ruoka ollut tuollaista koskaan aiheuttanut, että lopetin kuitenkin ruoan. Päätin kokeilla vielä toista allergianappulaa ja jos sekään ei sopisi, niin sitten tekisin eliminaation kotiruoalla.

Uusi nappula oli vielä edellistäkin kalliimpaa, kolmen kilon pussi lähes 50 euroa. Mutta tämä nappula sopi paremmin, joten seuraavaksi ostin kymmenen kilon säkin. Kilohinta ei ollut niin kova kuin pienemmällä pussilla, mutta hinta oli silti aika huima, eli vähän yli satasen. Netistä tilaamalla olisi saanut halvemmalla, mutta tarve oli kiireisempi kuin tilaamalla olisi saanut. Ruokaan siirryttiin taas vähitellen, ja nyt Draama on syönyt pelkästään sitä yli kolme viikkoa.

Joulukuun aikana Draaman vointi ei aina ollut kovin kaksinen. Joskus jouduin lyhentämään lenkkiäkin, kun näin, ettei sillä ollut hyvä olla. Lenkkeilykään ei tuottanut sille aina enää iloa, enkä itsekään pystynyt tuulettamaan päätä lenkillä kuten olin tottunut. Elämä oli yhtä ahdistusta, stressiä ja huolta. Parempiakin hetkiä oli, mutta enemmän on mieleen jäänyt kaikki se pimeä. Ja se koiran alituinen kyttääminen.

B12-piikkisarja on nyt kokonaan saatu, ja ensi kuussa otetaan kontrolliverikokeet, jolloin selviää, tarvitaanko vielä toinen piikkisarja. Paino on vähän noussut, mutta sen pitää nousta vielä reilusti lisää. Ultrassakin Draama sitten lopulta kävi, koska se ei vastannut Pepcid-kuuriin kovin hyvin. Litalginista ei myöskään tullut näkyvää vastetta, ja jätin sen aika pian pois, koska se ei välttämättä ole ihan harmiton lääke.

Ultrassa ei taas mennyt kaikki niin kuin olisi pitänyt, kun kukaan ei ollut huomannut minulle sanoa, että ennen ultraa olisi pitänyt paastottaa 12 tuntia. Niinpä mahalaukkua ja suolistoa ei näkynyt kaasun takia kunnolla, mutta se mitä niistä näkyi, näytti normaalilta. Sisäelimet näkyivät oikein hyvin, kuulemma harvinaisenkin hyvin. Varmaan siksi, kun ei ainakaan ollut yhtään läskiä tiellä. Hyviltä ne sisäelimetkin näyttivät. Edelleen siis diagnoosina on ruoka-aineyliherkkyys, mutta eihän se mitenkään satavarmaa ole, että siitä on kyse.

Ultran jälkeen oli hämmentävää, kun Draama liikkui pitkin seiniä kyyryssä ulos klinikalta. Kotona se ei olisi halunnut lähteä edes lenkille. Pesin heti kotona geelit pois sen mahasta, mutta sekään ei auttanut. Paljaaksi ajettu maha vaivasi Draamaa niin paljon. Jouduin patistelemaan sen pienelle lenkille. Seuraavana aamuna Draama ei olisi halunnut edes nousta ylös. Kun se komennettuna sitten nousi, liikkui se kummallisesti koikkelehtien ja heittäytyi sitten dramaattisesti maahan makaamaan. Konsultoin klinikkaa ja kävimme pikaisesti näytilläkin, mutta jotkut koirat kuulemma tosiaan reagoivat tuolla tavalla ajeltuun mahaan. Omilla koirilla en aiemmin ole tuollaista reaktiota nähnyt, joten tulipa taas koettua jotain uutta.

Hankin Draamalle heti ulkoiluja varten JumppaPompan, joka peittää vähän paremmin mahaa kuin takit. Kävimme metsässä, ja siellä Draama reipastui ja suorastaan riehaantui, mutta metsälenkin jälkeen se taas muuttui huonommin liikkuvaksi ja vaisummaksi versioksi itsestään. Myöhemmin illalla ultran jälkeisenä päivänä oli tiedossa hallitreenit, ja varauduin siihen, että treenaan vain poikien kanssa, jos Draama on edelleen tuollainen. Mitä vielä, Draama halusi ehdottomasti treenata, eikä ollut yhtään vaivainen. Treenin jälkeen se taas muisti, ettei oikeastaan ollut edes täysin liikuntakykyinen.

Vaikka ensin ajattelin, että onpa Draama nyt oikea drama queen, niin olen sittemmin miettinyt, että ei tuo paljaaksi ajettu maha oikeastikaan varmaan kivalta tunnu. Ja jotkut aistivat asioita muita herkemmin, joku ihminenkin saattaa kokea jonkun vaatteen epämukavana ja hankaavana, kun joku toinen ei huomaa samassa vaatteessa mitään erikoista. Paljaaksi ajettu maha takuulla tuntuu hyvin erilaiselta kenestä vaan, mutta toisista sitten ihan todella pahalta.

Draaman vointi on nyt ihan viime aikoina ollut jo parempi ja oireilu on helpottanut. Elämään on tullut taas enemmän iloa. Tiukkaa eliminaatiodieettiä olisi tarkoitus jatkaa vielä muutama viikko ja sitten kokeilla yksi kerrallaan muita ruoka-aineita. Ajatuskin stressaa, koska takapakkia voi olla tiedossa. Sen oikean ruokavalion löytyminen voi olla hyvin pitkän ja mutkikkaan tien takana. Joillain on mennyt vuosi parikin löytää sopiva ruokavalio. Mahavaivat ovat kaikin puolin inhottavia ja arvaamattomia. Jos saisi valita, niin ottaisin kiusaksi jonkun helpomman ja kiltimmän vaivan niiden sijaan. Mahavaivat vaikuttavat niin kokonaisvaltaisesti koiran vointiin ja pahimmillaan voi käydä juuri noin, että koiran yleisolemus muuttuu vain varjoksi omasta itsestään. On myös ikävästi arkea rajoittavaa, kun joutuu kieltämään koiralta kaiken, mitä se on ennen syönyt, ja kun rajoitukset varmaan ovat nyt pysyvä osa meidän arkea tulevaisuudessakin. Juttelin viime käynnillä eläinlääkärin kanssa vaivan ennusteesta, ja hänkin sanoi, että täysin oireettomaksi Draamaa ei varmaan saada, mutta sellaiseksi, että se pärjää.

Mahavaivat ovat myös inhottava yhdistelmä rankavaivojen kanssa. Draama ei ole nyt moneen kuukauteen saanut nivelravinteita tai muita kropan hyvinvoinnille tärkeitä lisäravinteita. Imeytyminen on muutenkin ollut huonoa jo pitkään. Paino on laskenut ja lihaksia hävinnyt, mikä myös vaikuttaa suoraan kropan hyvinvointiin. Mahakipujen aiheuttama jännitys myöskin vaikuttaa epäsuotuisasti kroppaan. Ja entä jos Draama joskus taas tarvitsee tulehduskipulääkettä, kestääkö maha sen.

Viime sunnuntaina Draama kävi pitkästä aikaa kraniosakraalihoidossa Tarjan luona. Jumia oli lantion ja niskan alueella, L4 kiukutteli erityisesti. Jumia oli myös pallean ympärillä, ja tämä tietenkin johtuu mahavaivoista.

Toisilla on paskempi tuuri, ja Draamalla nyt sitten tällainen, että se joutuu elämään kahden kroonisen vaivan kanssa. Mitä tässä muutakaan voi tehdä kuin elää hetkessä ja nauttia niistä hyvistä hetkistä, mitä on, ja koittaa olla murehtimatta liikaa tulevaisuutta. Ei se helppoa ole olla murehtimatta, mutta turhaahan se kuitenkin on etukäteen kauheasti murehtia. Tarpeeksi raskasta on murehtia silloin, kun asiat ovat kohdalla.

On tämä ollut aikamoista rumbaa. Joulukuussa Draama kävi viisi kertaa eläinlääkärissä ja Snoopy kerran. Eikä siinä tosiaan ollut kaikki viime vuoden käynnit. Tänä vuonna Draama on käynyt eläinlääkärissä jo kolme kertaa. Rahaa on lääkärikäynteihin palanut järjetön summa, ja ruokiin on lisäksi mennyt satoja euroja. Siltäkin kannalta tämä mahavaiva on todella viheliäinen! Samaan aikaan on auto vieraillut kahdesti korjaamolla. Ja sitten viimeksi eläinlääkärille ajellessani huomasin ajon aikana, että tuulilasissa pystysuoraan mennyt halkeama oli edennyt loppuun asti ja kohdannut vaakasuorassa läpi tuulilasin menevän halkeaman. Olin onnistuneesti viivyttänyt halkeaman etenemistä mm. välttämällä kuumailmapuhalluksen suuntaamista tuulilasiin kylmällä ilmalla. Ja nyt unohdin sen tehdä, kun olin niin stressaantunut uusista käänteistä ja taas yhdestä eläinlääkärikäynnistä. Autokorjaamolla viimeksi sanottiin, että tuulilasi pitää vaihtaa viimeistään sitten, kun halkeamat kohtaavat. Huoh, nyt ei kyllä just pysty. Kai tuo tuulilasi vielä jonain pakkaspäivänä silmille räjähtää, kuten kävi edellisen auton takalasin kanssa. Sitä odotellessa.

Surkuhupaisaa on sekin, että viime vuonna eläinlääkärissä kävivät vain vakuuttamattomat koirani. Kipistä ja Vinskistä maksoin turhaan vakuutusmaksuja, koska ne eivät lääkäriä tarvinneet. Edellisenä vuonna ne kyllä molemmat kävivät lääkärissä useammin kuin kerran. Onhan se hieno homma, että edes nuo kaksi pysyivät niin terveinä, etteivät lääkäriä tarvinneet. Ei siitä vain hirveästi ole jaksanut iloita, kun yksi koira on monen koiran edestä siellä lääkärissä rampannut.

Loppuvuoden kuulumiset ja pohdintaa harrastuksista ja vähän terveydestäkin

On jäänyt blogi jo pitkään päivittämättä Snoopy-uutista lukuun ottamatta, eikä tullut aiottua koulutusjuttuakaan kirjoitettua. On ollut vähän muuta mielessä, kun ollaan taas Draaman kanssa painittu terveysongelmien kanssa. Niistä taidan myöhemmin laittaa myös ihan oman päivityksen, koska tarina on sen verran pitkä.

Marraskuu oli synkkä ja märkä, ja vielä synkemmäksi sen teki se, että sen aikana alkoi käydä selväksi, ettei Draaman mahaongelmia suinkaan vielä ole selätetty.  Ehdimme me kuitenkin viettää normaaliakin elämää marraskuussa. Kokeilimme uutta lajiakin, tai oikeastaan tutun lajin yhtä muunnosta. Minulle tarjottiin yllättäen peuran sorkkaa, jonka ilomielin otin vastaan. Ja mitä sitä sitten muutakaan voi tehdä kuin mennä kauppaan ja ostaa sieltä pullollinen verta. Tein siis elämäni ensimmäisen verijäljen, jonka Draama pääsi ajamaan seuraavana päivänä. Annoin jäljen vanhentua yli 18 tuntia, koska tiesin, ettei hyvissä olosuhteissa vanhakaan jälki ole ongelma, ja edellisenä päivänä tehtyjä jäljet mejä-kokeissakin ovat.

Draaman työskentely oli selvästi rauhallisempaa kuin tuoreemmalla jäljellä. Veri ei kammottanut sitä millään lailla, päinvastoin se oli Draamasta aika kiinnostava juttu, vaikka jotkut koirat verta kuulemma aluksi saattavat arkailla. Alussa, puolivälissä ja lopussa oli makaukset, joista ensimmäistä Draama hetken haisteli, muttei erikseen pysähtynyt muita käymään läpi kylläkään. Pari kertaa se ajautui jäljeltä sivuun, mutta löysi sen uudestaan. Lopusta sitten löytyi sorkka ja oma ruokakippo, joista jälkimmäinen oli selvästi kiinnostavampi, mutta kiinnosti sorkkakin kyllä.

Täytyy kokeilla verijälkeä Vinskillä ja Kipilläkin ihan mielenkiinnosta, vaikkei siitä koelajia meille taida tullakaan. Siellähän ne pakkasessa odottavat seuraavaa käyttöä, sorkka ja veripullo, jos tässä joskus ehtii vielä muutakin miettiä kuin sairastamista...

Marraskuussa Draamalla myös oli treffit entisen laumansa kanssa. Se haistoi tutut tyypit jo kaukaa ja ryhtyi innolla vetämään kohti. Hetken päästä se jo painelikin menemään vanhan kaverinsa, Skisma-bortsun, kanssa. Puoleentoista vuoteen ei parivaljakko ollut toisiaan nähnyt.

Normaalia treenielämää kerettiin marraskuussa jonkun verran harrastaa, ja kentätkin olivat vielä treenikelpoisia. Tässä Draama tyytyväisenä tehokkaan ja tuloksellisen treenin jälkeen ;)

Hallitreenit alkoivat myös marraskuussa, ja ollaan joka toinen viikko käyty siellä. Vähän harmillista on ollut se, että ryhmäpaikallaoloja ei ole otettu kertaakaan, vaikka aiempina treenikausina ne ovat näissä omatoimitreeneissä kuuluneet kuvioon. Tunnarin otimme Draaman kanssa heti työn alle hallissa, ja kokeilin ohjeen mukaan laittaa tunnarit seinän viereen vauhdin hillitsemiseksi. No, ei se juuri vauhtia hillinnyt, ja joskus Draama myös nosteli vääriä kapuloita, erityisesti oman viereisiä, jotka se sitten kyllä saattoi heti vaihtaa omaan.  Palasimmekin sitten (taas kerran) rutkasti taaksepäin treeneissä. Matka on otettu kokonaan pois ja välillä tunnarit ovat olleet ritilän alla. Hyvin hitaasti tämä liike edistyy. Kun sattuu olemaan vauhtia arvostava tyyppi ja on joskus päässyt tekemään jonkun jutun väärällä mutta palkitsevalla tavalla, niin lujassahan se väärä tapa sitten istuu. Mutta on kyllä täysin yhdentekevää, tuleeko tästä koskaan valmista liikettä, kunhan vain Draaman vointi saataisiin paremmaksi.

Joulukuussa ollaankin sitten mm. ravattu eläinlääkärillä Draaman kanssa, ja terveydestä on riittänyt jatkuvaa murhetta. Draama laihtui hurjasti ja sillä todettiin imeytymishäiriö, närästysoireita, kipuilua ja vaisuilua on myös ollut. Draama on nyt eliminaatioruokavaliolla mahdollisen ruoka-aineyliherkkyyden selvittämiseksi. Tämä kaikki on myös tullut järjettömän kalliiksi. Snoopyn kanssa käytiin yksi lääkärikäynti myös, se Snoopyn elämän viimeinen. Joulukuu onkin ollut hyvin raskas. Alkusyksyä lukuun ottamatta koko syksy on ollut raskas. Vuoteen kokonaisuutena mahtui hyviäkin asioita, mutta myös isoja vastoinkäymisiä, jotka osaltaan vaikuttavat myös nykyhetkeen ja tekevät kokonaistilanteesta vielä vaikeamman. Jaksamisen rajat on kyllä jo käytännössä ylitetty, vaikka pakkohan se vaan on yrittää sinnitellä.

Joulukuussa Draama täytti viisi vuotta. Tässä synttäripäivän poseerausta.

Joulua ei tällä kertaa tullut ihmeemmin vietettyä, vaikka aiemmin olenkin aika lailla ollut jouluihminen. Oli myös ensimmäinen kerta ikinä, kun koirat eivät saaneet yhtään pakettia jouluna. Herkkujahan paketeissa yleensä on ollut, mutta eipä Draamalla edes ole tällä hetkellä lupa syödä muuta kuin omaa erikoisruokaansa. Joulupäivänä sentään pitkästä aikaa annoin puruluut Kipille ja Vinskille, ja Draamalle annoin kongin, joka oli täytetty sen omalla ruualla. Siitä lähtien Draama on saanut osan ruuasta kongista, joten onneksi löytyy tapoja antaa sillekin jotain järsittävää ja ajanvietettä.

Jouluaamun herätys ei ollut mitenkään miellyttävä. Kun aloin heräillä, tuli Kipi siihen viereen, ja sitten myös Vinski oli tulossa siihen. Sepä ei Kipistä ollut niinkään hyvä idea, joten se teki nopean syöksyn karkottaakseen Vinskin ja teloi samalla naamani. Silmän alle tuli isot naarmut ja verenpurkauma. Kiitti vaan Kipi, lunastit itsellesi tällä tempulla taas yöunet erillään muusta laumasta mahdollisesti loppuelämän ajaksi.

Kipihän ei ole tätä ennen melko pitkään aikaan nukkunut muun lauman kanssa. Sillä oli ennen tapana pissata sisälle lähes joka yö, ja sitten kokeeksi laitoin sen yksin keittiöön nukkumaan. Kappas vaan, pissailu loppui siihen. Tajusin silloin, että kyse oli todellakin ollut vain merkkailusta, vaikka terveydellistäkin syytä oli etsitty. Tilanne oli itselleni outo, koska kukaan koirista ei ennen ole aikuisiällä sisälle pissannut. Syynkin ymmärsin tässä vaiheessa. Kipi ei aina meinannut saada omaa egoaan sopimaan samaan tilaan Snoopyn kanssa ja merkkaili sen takia. Tuntui vähän keljultakin eristää yksi koira laumasta yöksi, mutta Kipi suhtautui tilanteeseen hyvin, se taisi vain olla hyvin helpottunut, kun elämässä oli yksi stressin aihe vähemmän.

Kyllä Kipi Snoopyn kanssa toimeen tuli, vaikka mitään parhaita kavereita ne eivät koskaan olleet. Joissain resursseihin liittyvissä tilanteissa Kipille vain tuli joskus tarve vaatia omaa tilaa, ja Snoopy puolestaan oli hyvin vahva persoona, jota Kipi toisaalta kunnioitti, mutta jonka se myös koki enemmän kilpailijaksi kuin nöyrän Vinskin. Jostain syystä Kipi myös koki omistavansa yksinoikeuden aamuisin siihen hetkeen, kun aloin herätä, eikä se olisi silloin halunnut muiden koirien tulevan liian lähelle. Isoja ongelmia tästä ei aiemmin aiheutunut, ja vihelsin myös pelin poikki heti kun sen havaitsin. Ja sitten tulikin ajanjakso, kun Kipi nukkui yksin keittiössä. Snoopyn kuoleman jälkeen päätin kokeilla, pystyisikö Kipi nukkumaan yhdessä muun lauman kanssa pissailematta. Pissailua ei enää ilmennytkään, mutta tuo aamuhetkien omimiskäyttäytyminen oli melkeinpä vain pahentunut. Unenpöpperöisenä sitä ei ehdi ennaltaehkäistä tarpeeksi hyvin, joten jatkakoon tosiaan Kipi uniaan keittiössä. Ihan vapaaehtoisesti ja mielellään se sinne jää. Nauttii omasta rauhasta ja siitä, ettei ole tarvetta vahtia resursseja keneltäkään. Ei se tarve pelkästään Snoopyyn liittynyt. Aamuisin Kipi ennakoi aina hetken, milloin kohta noustaan ylös, ja silloin kuulen keittiöstä unen läpi rytmikkään paukutuksen, kun se riemuissaan hyppii omalla hassulla tyylillään ja odottaa laumaa herääväksi.

Snoopy ja Kipi siellä taustalla lokakuun lopussa

Kipi mielipuuhassaan uutta lunta maistelemassa

Vain viikkoa ennen jouluaamua oli Kipi edellisen kerran vammauttanut minua. Silloin olimme lähdössä ulos ja olin nostamassa koirien hihnoja lattialta, kun Kipi juuri silloin hyppäsi innoissaan ja tuli pamauttaneeksi minua täysiä nenänvarteen. Jouduin tyrehdyttämään verenvuotoa monen minuutin ajan, ennen kuin lenkille lopulta päästiin. Siitäkin on vielä jälki näkyvissä, on se kiva kun naamataulu on koiran uusiksi muotoilema.

Snoopya olen muistellut valtavalla kiitollisuudella, lämmöllä ja haikeudella. Miten mahtava kohtalon oikku se olikaan, että Snoopy tuli takaisin kotiin oltuaan nelikuisena puolitoista viikkoa uudessa kodissa. Se lähti uuteen kotiin joulun jälkeen 14 vuotta sitten, emmekä saaneet olla sen ensimmäistä uutta vuotta enää yhdessä, mutta kaikki seuraavat saimme. Miten mielenkiintoinen ja hieno se yhdessä kuljettu matka olikaan. Snoopy oli hyvin erilainen persoona kuin aiemmat koirani ja opetti minulle paljon uutta. Paljon hyvää olisi jäänyt puuttumaan elämästäni, ellei Snoopy olisi palannut kotiin.

Olen muistellut myös muita Snoopyn aikalaisia, koko edesmennyttä bc-viisikkoani. Olen miettinyt, miten paljon elämää määrittääkään se, millaisen koiran sattuu saamaan. Tuosta viisikosta jokaisen kanssa sain harrastaa pk-jälkeä ja käydä niiden kanssa kokeissa kolmosluokkaan asti. Enää ei laumassa ole yhtään koiraa, jonka kanssa olisin joskus pk-kokeessa ollut.

Pk-jäljen olen aina kokenut eniten omaksi lajikseni, joten onhan se valtava muutos koko elämään, kun sitä ei enää tavoitteellisesti pääse harrastamaan, ja kun elämästä on samalla kadonnut monta mukavaa tuttavuutta. Tavoitteeksi minulle riittää vaikka se, että edes pari kolme kertaa koiran uran aikana pääsisi johonkin kyläkokeeseen tarkistamaan koulutuksen onnistumisen. Nykyisten koirien kanssa sekin on hyvin kaukainen haave. Metrin hyppyä en ketään näistä aio laittaa hyppäämään, joten koetilanteessa se hyppy pitäisi jättää väliin ja ottaa siitä nolla, mikä ei välttämättä ole hirveän mielekästä. Vinskillä myös ikä tulee vastaan, eikä se tykkää A-esteestä, Draaman terveys puolestaan on täysi kysymysmerkki.

Toko tuli jossain vaiheessa mukaan kuvioihin vähän vahingossa ja vain harvoin harrastettavana sivulajina, jossa ei ollut kummempia tavoitteita. Ainakaan tarkoitus ei koskaan ollut edetä ylempiin luokkiin asti, joissa oli pk-ihmisen silmiin ihan utopistisia liikkeitä ;) Sittemmin kuitenkin sinnekin taapersin, kantapään kautta ja enimmäkseen yksin lajia opiskellen. Siksi olen vieläkin vähän jälkeenjäänyt tässä lajissa, ja samaan aikaan laji on kehittynyt ihan hurjasti, mikä tekee kontrastista vielä isomman.

Olen oppinut tykkäämään tokosta ihan tosissaan. Mutta mutta, kovasti on vastatuulta ollut senkin harrastamisessa. Vinskin tokoura jäi alempiin luokkiin, Kipin kanssa emme ole päässeet alkua pidemmälle. Draamasta vihdoin sain motivoituneen tokokoiran, mutta terveyshuolet varjostavat jo toistamiseen isosti meidän harrastamista. Tosi kurja tilanne, kun harrastukset ovat muutenkin lähinnä yhden koiran varassa. Mutta jos pitäisi valita, otanko koiran, jolla on huonot harrastusominaisuudet mutta joka on terve ja pystyy elämään arkea aina täysillä, vai harrastuksiin sopivan mutta sairaan koiran, niin sitä ei tarvitsisi sekuntiakaan miettiä. Ottaisin sen terveen koiran. Aina. Mutta kun sitä ei saa itse päättää. Eikä laumassa yhtään täysin tervettä koiraa ole.

Jos liittyi Snoopyn minulle jäämiseen sattumaa, niin on sattumalla ja muiden ihmisten ja omilla valinnoilla ollut osuutensa myös muiden koirien minulle tuloon, tai tulemattomuuteen. Ennen Vinskin tuloa minulla esimerkiksi oli kiikarissa eräs toinen pentue. Jos minulle olisi siitä pentueesta tullut pentu, niin olisin nämä vuodet todennäköisesti harrastanut täysin terveen ja monipuolisen koiran kanssa, ja koko lauma olisi ihan toinen. Toisaalta kerran myös kieltäydyin ottamasta erästä pentua, joka sittemmin osoittautuikin hyvin sairaaksi.

En tietenkään osaa enää kuvitella elämää ilman nykyisiä koiria. Ne ovat rakkaita, vaikka niillä olisi miten paljon puutteita harrastusominaisuuksissa ja terveydessä. Mutta ne terveysmurheet ovat välillä aivan liian raskaita kantaa. Koiria en vaihtaisi pois, mutta niiden terveysongelmat kyllä antaisin pois. Pk:ta ilman oleminen on paljon pienempi murhe, ja kun olen saanut etäisyyttä pk-harrastukseen, niin entistä paremmin näen myös ne huonot puolet, kuten etenkin änkyrät asenteet, jotka estävät lajin kehittämisen koirille turvallisemmaksi ja suuremmalle koirajoukolle sopivaksi. Tai vastuun ottamisen siitä, ettei olla noudatettu edes olemassa olevia turvasääntöjä. Jipon loukkaantuminen sääntöjen vastaisella A-esteellä aiheutti sille kammottavia pitkäaikaisia kärsimyksiä ja teki myös minun elämästäni helvettiä pitkäksi aikaa, ja siitä asiasta en varmasti koskaan pääse täysin yli. Jippo oli poikkeuksellisen hieno, taitava ja kultainen koira, eikä olisi sellaista kohtaloa ansainnut, mutta ei yksikään koira muutenkaan ansaitse.

Viime aikoina olen myös miettinyt, että miksen olisi voinut tuntea intohimoa jotain sellaista lajia kohtaan, joka oikeasti on vain välineurheilua. Kuten vaikka tennistä. Jos joku tennismaila ei sovi omaan käteen tai menee rikki, sen voi aina vaihtaa uuteen. Elävää olentoa ei niin vain vaihdeta uuteen, vaikka jotkut sitäkin tekevät. Toisaalta siinä juuri on koiraharrastuksen hohto, että saa touhuta elävän olennon kanssa, tehdä yhteistyötä toisen lajin edustajan kanssa ja kokea erilaisia tunteita. Tennismaila ei samanlaisia elämyksiä tarjoaisi, mutta eipä se toisaalta aiheuttaisi samalla tavalla surua ja huoltakaan. Eikä tennismailan huoltoon tarvitse laittaa tuhansia euroja.

Tavoitteellinen harrastaminen on tällä hetkellä jäissä, mutta jotain pientä kuitenkin välillä puuhastelemme, koska se on Draamalle tärkeää. Hallitreeneissä myös ollaan toistaiseksi pystytty käymään. Pinnan alla silti jäytää epävarmuus terveydestä koko ajan. Pienen pakohetken arjesta treenituokiot kuitenkin tarjoavat, kun näkee miten Draama syttyy treeniin, silmät loistavat ja se elää juuri siinä hetkessä, mutta enemmänkin pitäisi päätä päästä tuulettamaan. Harmi, kun lenkkeilykään ei ole tarjonnut väylää pään tuulettamiseen samalla tavalla kuin ennen. Näinä aikoina se on muutenkin hasardia hommaa, kun koko ympäröivä maailma on ollut yhtä suurta jääkenttää.

Uusi vuosi on ovella, mutta uusia tuulia ei ole meidän laumalle näköpiirissä, eläinlääkärissä ravaaminen jatkuu ensi vuoden puolellakin. Uusi vuosi tuo tullessaan myös SPKL:n lisenssin, jota ilman ei kokeisiin enää ole asiaa. Itse en tosin lisenssiä vielä hanki, kun en tiedä ensi vuoden harrastustilannettanikaan. On ironista, että olin päättänyt sanoa irti pitkäaikaisen Palveluskoirat-lehden tilauksen (ja sanoinkin) ensi vuoden alusta kustannussyistä johtuen, ja siksi, ettei lehti enää ole ollut niin kiinnostava kuin joskus. Viimeisin numero tosin oli taas vähän parempi. Ja nyt sitten tulee samanhintainen pakollinen lisenssi ja sen kylkiäisenä lehti. Kuten monet muutkin, niin olen ollut pettynyt SPKL:n huonoon tiedottamiseen ja suoranaiseen ylimielisyyteen asiassa. Perustelivat tiedottamisen surkeutta jälkikäteen kustannussyillä, mutta mitä lisäkustannuksia siitä olisi tullut, kun olisi tiedotettu vähän aikaisemmassa vaiheessa ja vähän enemmän harrastajia  arvostaen... Kokouksessa sitten lisenssi runnottiin lopullisesti läpi, kun ei osallistujilla kuulemma ollut tarjota parempia vaihtoehtoja. Öö, miten olisi voinutkaan olla kovin pitkälle kehitettyjä vaihtoehtoja, kun asiasta tiedotettiin niin hirveän viime tipassa? Ja jos olisikin ollut, niin ei niihin yhden kokouksen aikana ehdi kattavasti perehtyä. Että olisikohan kannattanut keskustella asiasta vähän avoimemmin harrastusporukoiden kanssa jo paljon aikaisemmassa vaiheessa...

Tänään sai sentään ulkona ihastella harvinaista valoilmiötä.

Viimeinen jälki

                                                     Snoopy 26.8.2003-18.12.2017

Hyvää matkaa rakas Snoopy, vie terveiset Jessi-mummolle, Nasta-emolle, Jason-enolle ja parhaalle kaverillesi Jipolle.

Snoopy oli koira, jonka ei koskaan pitänyt jäädä kotiin, mutta niin se kuitenkin jäi. Olen onnellinen siitä, että se jäi, että sain tuntea tämän suuren persoonan ja jakaa sen kanssa kaikki nämä vuodet. Snoopyn jättämä aukko on suuri ja ikävä kova.

Snoopyn poismenoon päättyy myös lopullisesti 25 vuotta sitten alkanut ajanjakso elämässäni. Tuolloin minulle tuli ensimmäinen bordercollieni, Snoopyn isoäiti Jessi. Jessi jatkui tyttäressään Nastassa ja sitten Nastan pojassa Snoopyssa, mutta nyt laumassa ei enää ole suoraa linkkiä Jessiin. Snoopy oli oma kasvattini toisessa polvessa, ja nyt ei laumassa myöskään enää ole yhtään omaa kasvattia. Snoopy oli myös jälkikoirani kolmannessa polvessa. Se oli viimeinen koirani, jolla pk-jälkeä pystyi täysipainoisesti terveyden puolesta harrastamaan. Snoopy oli myös viimeinen alkuasukas tässä talossa, joka oli mukana muuttokuormassa, kun tänne kymmenen vuotta sitten muutin. Niin paljon meni pois Snoopyn myötä ja moni tarina tuli päätökseensä, mutta ennen kaikkea menetin mahtavan ja niin rakkaan persoonan.

Alla oleva kuva on otettu vuoden 2006 syksyllä silloisesta laumasta, josta ei Snoopyn poismenon myötä enää ole ketään jäljellä. Snoopy oli silloin nuori poika, ja Jessi puolestaan lähti muutama viikko kuvan ottamisen jälkeen, myös joulukuussa ja samanikäisenä kuin Snoopy nyt. Nyt tämä viisikko on jälleen yhdessä ja jatkaa seikkailujaan toisessa ulottuvuudessa. Olkoon siellä paljon jälkiä ajettavaksi ja lampia uitavaksi.

Viimeisenä päivänä Snoopy pääsi vielä kerran ajamaan jäljen. Tein lyhyen jäljen viereiseen metsään ja laitoin loppupalkaksi superherkkua, kissanruokaa. Ei Snoopylle tarvinnut kertoa, mitä ollaan menossa tekemään, se nosti jäljen heti pihalta ja löysi tiensä viimeiselle palkalle.

Viimeisenä päivänä myös ulkoilimme vielä kerran yhdessä kvartetin kanssa, ennen kuin laumasta tuli trio. Vielä viimeinen poseeraus metsässä, ja possunkorvan syöntiä kotona. Viimeinen autoajelu koko lauman kesken, kiinnostavat hajut klinikan pihalla, rauhoituspiikki lihapullia mutustellen. Kullanarvoisia asioita, jotka ovat mahdollisia silloin, kun lähtö ei tapahdu äkisti ja täysin ennakoimattomasti, kuten joidenkin kohdalla on käynyt.

Snoopy pärjäsi pitkään varsin hyvin takapään heikkenemisen kanssa. Loppuun asti se pääsi itse hyppäämään sohvalle ja autoon ja kävi päivittäin lenkillä häntä heiluen. Enimmäkseen se liikkui ravaten ja kävellen, mutta innostuessaan esimerkiksi uloslähdöstä se usein veti pätkän höpsöä pukkilaukkaa. Viime päivien lumiset ja jäiset kelit ilmeisesti kuitenkin aiheuttivat lisää ongelmia takapäähän, ja suunta oli selkeästi huono, oltiin astuttu sen kynnyksen yli, että tiesin ajan koittaneen. Snoopyn ei tarvitsisi kokea sitä, että takapää pettää lopullisesti sen alta.

Kyllä ikä jo Snoopyssa näkyi, se nukkui paljon ja oli tyytyväinen vähemmän aktiiviseen pappakoiran elämään. Nuorena poikana se oli niin aktiivinen ja tulinenkin, että silloin minun oli vaikea kuvitella sitä seesteisenä pappakoirana, ennemmin kuvittelin sen lähtevän tästä maailmasta saappaat jalassa ennen vanhuutta, niin täysiä se eli. Mutta niin vain Snoopy sai elää läpi täyden elämänkaaren, ja sain pitää sen luonani näin kauan. Ja takapään ongelmia lukuun ottamatta se eli hyvin terveen elämän, eikä paljon eläinlääkäriä tarvinnut, mikä on sekin ihan todella hieno asia.

Mikään alla olevista kuvista ei ole kovin vanha, ja onkin tärkeää, että nämä muistot jäävät, muistot siitä, että Snoopy sai elää hyvän vanhuuden ja nauttia elämästä. Ihan järjetön ikävä vain kuvia katsoessa iskee <3

Terveys- ja koulutusjuttuja

Pari viikkoa sitten koirat tekivät retken Myyrmannin kauppakeskukseen. Hauskaa oli maalaiskoirilla, kun pääsivät ajelemaan hissillä, ihmettelemään maailmanmenoa ja ottamaan vastaan rapsutuksia. Retkemme varsinainen kohde oli Faunatar, jossa järjestettiin näytteenottotilaisuus koirien aineenvaihdunta- ja geenitutkimuksiin. Bordercollie on yksi aineenvaihduntatutkimukseen valituista roduista, ja mielelläni kävin antamassa tutkimukseen panoksen meidän lauman osalta, kun siihen tuli tilaisuus. Erityisesti vanhojen koirien ja pentujen näytteitä toivottiin, joten Snoopy antoi oman panoksensa vanhojen koirien puolesta. Näytteitä tarvitaan vielä paljon lisää, ja toivottavasti tutkittavien rotujen omistajat aktivoituvat asian suhteen - näytteenottajia voi myös pyytää tapahtumaan, missä on koolla vähintään kymmenen koiraa kerralla. Tällaisesta tutkimuksesta siis on kyse.

Samalla koirilta lähtivät näytteet geenitutkimusryhmän käyttöön muihinkin tutkimuksiin. Snoopyn ja Vinskin näytteet siellä jo ennestään olivatkin, mutta niiltä otettiin silti uudet näytteet, Kipin ja Draaman näytteet lähtivät ryhmälle ihan ensimmäistä kertaa. Vuosia sitten kävin viimeksi antamassa silloisen lauman näytteet, kun Vinskin kahdella sisaruksella oli mystisiä oireita, ja oli tärkeää kerätä näytteitä lähisukulaisilta. Myöhemmin sairaus diagnosoitiin metaboliseksi myopatiaksi, ja se kuuluu tauteihin, joita tällä hetkellä bordercolliella tutkitaan. Ilmeisesti mitään ihmeempää ei vielä ole selvinnyt. Joissain muissa sairauksissa on läpimurtoja tehty, niin bordercollien kuin muiden rotujen osalta. Bortsuilta mm. löydettiin hampaiden hypomineralisaatiota aiheuttava geeni, ja omista koirista Nasta oli otettu tutkimukseen mukaan ja sain tiedon, että se oli ominaisuuden suhteen terve. Mielellään sitä on mukana edistämässä tutkimuksia, joista on ihan todellista hyötyä. Jonain päivänä jos vaikka selviäisi rodun kahden ison vitsauksen, OCD:n ja epilepsian periytymistapa, niin se olisi todella hienoa!

Kolme viikkoa sitten käväisimme jälleen Piiran pakeilla. Draama tsekattiin vain pikaisesti, ja koska se oli pysynyt suorana kuukautta aiemmin olleen käsittelyn jäljiltä, ei sille nyt tehty mitään. Käsittelyyn pääsivät Vinski ja Kipi, joiden käsittelytauko olikin venynyt niiden koko elämän pisimmäksi. Ei niillä mitään hälyttävää oireiluakaan ole tässä välissä ollut, ja melko kevyesti niillä vain on harrasteltu, joten ei tullut aiemmin niitä minnekään vietyä sen jälkeen, kun entinen luottohuoltajamme katosi jonnekin. Piira tietenkin on myös jo vuosien ajan ollut meidän luottohuoltaja, mutta hänelle on pitkät jonot ja jonkin verran matkaakin, joten siellä ei tule käytyä kovin tiheästi.

Kipi käsiteltiin ensin, ja sillä oli rintarangassa vähän isompaa kireyttä, mutta ei muuten mitään ihmeempää. Spondyloosi vaikuttaisi edelleen olevan rauhallisessa vaiheessa. Vinskillä sitten oli alempana selässä lukko, mutta ei muuten mitään ihmeellistä silläkään. Molemmat saatiin hyvin hoidettua. Hyvä niin, vanhemmiten on molempien tilanne ollut parempi. Molemmat ovat olleet rikki pennusta asti ja kehittyivät kropaltaan tosi hitaasti. Molemmat ovat tarvinneet tiheää käsittelyä jatkuvien jumien takia alle vuoden iästä alkaen, mikä ei ole koiralle ollenkaan normaali tilanne. Onkin huojentavaa, että joskus kolmen vuoden korvilla molempien tilanne muuttui paremmaksi, kun kroppa oli kehittynyt valmiimmaksi ja toimi parempana suojana jumeja vastaan.

Piiralla käynnin jälkeinen lauantaipäivä tuli sitten vietettyä Mevetin päivystyksessä. Aamuyöllä havahduin siihen, että Draama oli valveilla ja nieleskeli voimakkaasti. Ajattelin, että sitä närästää, ja tarjosin sille vähän syötävää, mutta se ei huolinut sitä, vaikka on normaalisti ihan todella ahne. Aamulla se kyllä sitten söi aamuruokansa, mutta ei normaalilla innolla, oli vaisun oloinen ja köyristi selkäänsä, kun tunnustelin sen vatsaa. Kun tilanne ei päivän edetessä muuttunut parempaan, konsultoin Mevetin hoitajaa ja sain ohjeeksi, että viimeistään seuraavana päivänä kannattaisi lääkärille lähteä, ellei tilanne paranisi. Päätin sitten, että mieluummin tarkistan tilanteen jo samana päivänä kuin sunnuntai- tai yöpäivystyksessä. Matkalla lääkäriin Draama oksensi aamuruokansa, mitä se ei koskaan aiemmin ole tehnyt.

Lääkärissä se lauantai tosiaan sitten kuluikin, kun ensin odotimme omaa vuoroamme neljä tuntia, sitten Draama oli tutkimuksissa, ja sen jälkeen odotimme vielä tunnin verran tuloksia.

Yleistutkimuksessa eläinlääkäri totesi sen minkä minäkin, eli mahan aristuksen ja vaisun olemuksen. Lämpö oli normaali, ripulia tai ummetusta ei ollut. Eikä Draama ollut syönyt mitään sellaista, mitä ei joskus aiemminkin olisi saanut. Erinäisiä verikokeita otettiin, eikä niistäkään mitään selvinnyt. Tulehdusarvot, haiman pikatesti, maksa- ja munuaisarvot ja kaikki muukin oli ok. Lopulta tilaa hoidettiin ihan närästyksenä, jota Draamalla on joskus aiemminkin epäilty. Draama sai piikin pahoinvointia vastaan, kehotuksen syödä jonkin aikaa Losecia ja vaihtaa ruokavalio esim. hypoallergeeniseen.

Draama oli vaisu vielä sunnuntainkin, ja olin kyllä tyytyväinen, että tilanne oli jo tsekattu edellisenä päivänä, ettei tarvinnut sunnuntaipäivystykseen lähteä. Ruokahalu sillä kyllä oli taas hyvä. Maanantain aikana se sitten onneksi muutenkin palasi entiselleen.

Että minä inhoan tuollaisia tilanteita, kun koiralla on ikäviä oireita, joiden syytä ei saada selville. Joitain närästykseen sopivia oireita on aiemminkin ollut, mutta ei mitään öistä levottomuutta, voimakasta nieleskelyä tai mahakipua koskaan. Eikä mahakipu kaikkein tyypillisin närästysoire olekaan. Ruohoa ja muuta vihreää Draama on aina mielellään ja säännöllisesti ulkona maistellut, muttei mitenkään maanisesti kuitenkaan. Joskus harvakseltaan on lievää nieleskelyä ollut, tai jotain muuta epämääräistä. Viime talvena nielukin kerran tarkistettiin, mutta se oli ihan puhdas. Olen kokeillut jättää ruokavaliosta pois erilaisia asioita, mutta millään en ole huomannut ihmeempää vaikutusta. Oireilu on välillä ollut pitkiä aikoja poissa, ja ilmetessäänkin oireet ovat olleet vain hyvin lyhyen hetken näkyvissä. Ennen kuin nyt, mikäli kyse edes on samasta asiasta.

Nyt Draama on ollut tiukalla ruokavaliolla, kotiruualla toistaiseksi, kun en halunnut summamutikassa valita sille jotain hypoallergiamuonaa. Pelkkää teollista en muutenkaan välitä syöttää, ellei koiran etu jostain syystä sitä vaadi. Tässä tapauksessa ei voi edes olla varma, vaikuttaako ruokavalio suuntaan tai toiseen, mutta ruokavaliosta ei todellakaan tee mieli nyt vähään aikaan lipsua.

On ollut kiva, kun ollaan episodin jälkeen voitu taas elää normaalisti. Viime viikolla käytiin pitkästä aikaa koko lauman kesken Vihtijärvellä. Tein ensin kaikille koirille jäljet, sitten käytiin lenkillä, ja sen jälkeen koirat pääsivät ajamaan jälkensä. Kipillä ja Draamalla oli taas pisimmät jäljet useammalla kulmalla, joista yksi oli melko terävä. Kaikki neljä ajoivat jäljet hirveän hyvin eikä yhtään keppiä jäänyt maastoon <3 Kipiltä ja Draamalta menivät terävät kulmatkin hyvin. Ja on niin kiva nähdä, miten Snoopykin ajaa vielä jälkeä kuin nuorena poikana konsanaan. Niinhän sitä sanotaan, että hajuaisti on aisteista ensimmäinen, joka koiran elämän alussa alkaa toimia, ja viimeinen joka elämän lopussa sammuu. Snoopy ei ehkä enää kuule hyvin, mutta sen hajuaistissa ja jäljestysinnossa ei ole mitään vikaa.

Syys- ja lokakuun vaihteessa osallistuin  Draaman kanssa Juha Korrin vetämään koulutukseen, jonka teemana olivat vietit, tunnetila ja motivaatio. Ensin oli luento ja sitten käytännön koulutuksia. Draaman kanssa otin aiheeksi huonon otteen tunnarista. Neuvoksi sain käyttää tässä saalisjännitettä, jolloin ote automaattisesti tiukkenee. Olen tätä vähän soveltaen nyt treeneissä tehnytkin, ja kyllähän se otetta parantaa. Mutta tunnari mietityttää myös kokonaisena liikkeenä, enkä ole ihan vakuuttunut, miten saisi oikean mielentilan siihen osaan liikettä, joka tapahtuu ennen tunnarin palautusvaihetta. Kun pitkästä aikaa kokeilin tunnaria kokonaisena liikkeenä, niin sähläämiseksihän se meni. Kauhea kiire kapuloille, kapulat sinkoilivat sinne ja tänne ja välillä joku vääräkin eksyi suuhun. Eikä palautuskaan ollut kaunis. Nämä ovat niitä hetkiä, kun todella kaipaisi vähän säännöllisempää tokohenkistä treeniseuraa, että voisi jonkun kanssa pohtia eri näkökulmia asioihin, saada ideoita ja palautetta. Ja joskus liikkurinkin treeneihin, huoh.

Ehkä rustaan joskus tarkemman yhteenvedon tuosta Juha Korrin koulutuksesta. Muita koulutuksia ei nyt ole edes näköpiirissä, mutta ensi viikolla alkaa omatoimivuoro tokon hallitreeneihin. On taas kiva päästä halliin edes joka toisena perjantaina läpi talvikauden. Ulkona ei tällä hetkellä juuri mitään voi tehdäkään, kun siellä on vettä, loskaa ja lunta.

On sentään juttuja, joita voi harrastaa myös sisätiloissa kotona talvikaudella. Nyt ollaan treenattu eukalyptuksen etsimistä, kun viime talvena etsittiin kanelia. Koirat eivät olleet moksiskaan, kun etsittävä haju vaihtui, työskentelivät vanhasta muistista. Vaihdoin eukalyptukseen myös eri vihjesanan kuin kaneliin. Koirat ovat saaneet etsiä hajua eri paikoista pitkin asuntoa, ja välillä erotella sitä laatikkorivistä tai lasipurkeista. Mitään kursseja en ole käynyt tai muutenkaan aiheeseen kovin läheisesti perehtynyt, ihan mutu-tuntumalla mennään. Sillehän ei sitten mitään voi, jos pilaan koirat niin, ettei yhdenkään kanssa koskaan voi mennä oikeaan Nose Work-kokeeseen, jos sellaisesta joskus sattuu innostumaan ;) Tärkeintä on se, että koirilla on mielekästä tekemistä, jossa saa käyttää hajuaistia.

Sienessä ja puolukassa tuli käytyä paljon aina siihen asti, kun pakkaset ja lumi sitten tulivat.

Muutenhan tämä syksy on ollut kovin vetinen ja tulvivakin. Meidän yhden lenkkireitin pieni koski pauhasi tavallista suuremmalla voimalla.

Osa ulkoilureitistä on ollut suljettuna tulvan takia. Ihan tekisi mieli mennä ottamaan pieni kiertotreeni tässä kohtaa :)

Sillan toisella puolella sitten näytti tältä.

Tiistaina alkoi jo lähijärvi jäätyä.

Ja sitten keskiviikkoiltana satoi ensilumi ja torstaina oli näin lumista.