keskiviikko 17. elokuuta 2022

Kylmä ilman sua

Draaman muistoksi tein tänne pitkästä aikaa tämän päivityksen, mutta sitten kertaalleen jo muutin blogin yksityiseksi. Olkoon nyt taas julkinen tämä 24.8. editoitu päivitys, mutta en tiedä onko tilanne pysyvä. Yksityisyydessä ja julkisuudessa on molemmissa hyvät puolensa. Olen ajatellut, että jos yhdenkin kerran joku löytää täältä vaikkapa vertaistukea, niin onhan siitä sitten jotain hyötyä että tänne pääsee. Muistan miten itse esimerkiksi Draaman suolistosairauden alkuaikoina etsin tiedonjanoisena blogeja aiheesta, eikä niitä juuri ollut. Se ongelma tässä nyt kuitenkin tietty on, ettei kukaan jaksa lukea kilometrin pituisia päivityksiä :D Joskus tuskastun itsekin kun pitäisi löytää joku nippelitieto sieltä piiitkän tekstin seasta. Tiivistäminen nyt vaan ei koskaan ole ollut oma juttuni, jo kouluaikoina kirjoitin aina pitkiä aineita. 

Draama pärjäsi suolistosairautensa kanssa viimeisen vuoden ajan ihan kohtuullisesti vaikkei todellakaan täysin ongelmitta, mutta mikä tärkeintä, niin se pystyi elämään normaalia arkea ja lenkkeilemään. Välillä tuli jotain oireilua, ja pähkäilimme eläinlääkärin kanssa lääkityksen hienosäätöä. Viime syksyn hammashoito meni peloistani huolimatta tosi hyvin, suorastaan oireitta. Muutto vuodenvaihteessa ei myöskään aiheuttanut mitään isoa rysäystä, mutta kyllä sillä oma osansa viime kevään aaltoilevaan oireiluun oli. 

Erityisesti taistelimme kuukausien ajan ajoittaisen ulosteen löysyyden ja limaisuuden kanssa, jotka eivät onneksi juurikaan vaikuttaneet Draaman muuhun vointiin. Apoquel varmaan edesauttoi siinä, että tämänkertainen muutto sujui aiempaa paremmin, eikä Draamalla myöskään enää pysyvän lääkityksen aloittamisen jälkeen kertaakaan ollut koko yön kestävää rajua närästys- tai kipukohtausta. Itse asiassa sillä ei viimeisen vuoden aikana tainnut olla yhtään nieleskelykohtausta, eikä muutenkaan ollut hirveän pitkäkestoista kohtauksenomaista oireilua. Viimeisten vuosien ajan suolisto oli tutkimuksissa rauhallisemmassa tilassa kuin alussa, ja sekä eläinlääkäri että osteopaatti muistivat joka käynnillä erikseen kehua, miten Draama ei enää ollut liian laiha vaan erittäin hyvässä kunnossa.

Löysyyttä tai limaisuutta ei Apoquel kuitenkaan yksinään saanut pidettyä poissa, ja välillä Draama oli Tylosin-kuurilla. Draama vastasi Tylosiniin aina tosi hyvin, ja se auttoi muihinkin oireisiin kuin vain löysyyteen. Joitain koiriahan hoidetaan pysyvällä Tylosin-lääkityksellä, mutta nykyään siihen ei niin herkästi ryhdytä edes kroonisesti sairaan koiran kanssa, kun siinä on tämä antibioottilääkitykselle ominainen resistenssiongelma. Keskustelimme eläinlääkärin kanssa myös mahdollisesta kortisonin tai siklosporiinin kokeilemisesta, jos ne auttaisivat vielä tehokkaammin kuin Apoquel. Niitä ei koskaan ehditty kokeilla, ja minua vähän (tai aika paljonkin) arveluttivat niiden mahdolliset rajutkin sivuvaikutukset ja käytännön ongelmat. Draama onneksi pärjäsi Apoquelin, Tylosin-kuurien ja Kaoliinin avulla, ihan satunnaisesti meni Cereniaa.







Meidän viime vappuaatto on hyvä esimerkki siitä, millaista voi elämä suolistosairaan koiran kanssa joskus olla. Olin lähdössä sovitulla kyydillä serkun synttäreille, mutta juuri ennen lähtöä Draama sai sen verran ikäviä oireita, että jouduin perumaan lähdön. Lääkitsin ja tarkkailin Draamaa, ja jätin soittopyynnön meidän lääkärille, joka sattui silloin olemaan työvuorossa. Tilanne rauhoittui, ja päätin käväistä edes pikaisesti synttäreillä omalla kyydilläni. Pyöreitä vuosia ei niin kovin usein täytetä. Perillä Pasilassa kävelin pitkin sokkeloisia kortteleita umpieksyksissä juuri kun eläinlääkäri soitti ja ratikka ajoi kirskuen ohi. Sain taas neuvot lääkityksen säätämiseen, ja löysin lopulta serkun talonkin. Ja Draamakin pärjäili ihan hyvin.




Leikkihommia


Toukokuun lopussa sitten alkoi traagiseen lopputulemaan johtanut tapahtumasarja. Draama kompastui metsässä juostessaan risukasaan ja meni siinä vähän rähmälleen. Ei hirveän pahasti, mutta huolestuin, koska eihän sen kroppa terve muutenkaan ollut. Eikä sillä ollut tapana kompastella, se oli motorisesti hyvin taitava, mutta sillä hetkellä sen huomio oli muualla kuin siinä risukasassa. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että Draama kevensi välillä etusiaan lenkillä, ihan vähän ja satunnaisesti. Varasin sille ajan kraniohoitajalle, koska meidän osteopaatille ei lyhyellä varoajalla olisi päässyt, ja kranioon pääsimme melkein saman tien. Draaman kropasta löytyi kompastumisen aiheuttamia kireyksiä, erityisesti lapaluiden välistä, ja kraniohoitaja myös mainitsi lapaluiden olevan melkein yhdessä. Juuri samassa kohdassa Draamalla oli jo vuosien ajan ollut kyfoosi, ja mietin, että kompastuminen oli tainnut käydä ilkeästi valmiiksi ongelmaiseen kohtaan. 

Jätin myös soittopyynnön eläinlääkärille, koska Draaman oli syytä saada myös kuuri kipulääkettä, mutta tulehduskipulääkkeitä sille ei voinut suoliston takia antaa. Sain ohjeeksi antaa kuurin parasetamolia, joka on vatsaystävällisempi vaihtoehto, mutta metaboloituu maksan kautta, joten hirveän pitkiä aikoja kerralla sitä ei olisi hyvä antaa.

Draaman liikkuminen palautui vähitellen normaaliksi ja seuraavat viikot sujuivat mukavasti. Nyt jälkikäteen tosin ymmärrän, että ihan pieniä vihjeitä on tässäkin välissä tulevasta ollut, mutta ei kukaan olisi arvannut mihin ne liittyvät ja ne olisi ollut helppo jättää huomaamatta kokonaan. Kaikki vaikutti olevan hyvin ja Draama eli kesää täysillä.

Sitten tuli se päivä  heinäkuussa, kun hätkähtäen tajusin, että lapaluiden väliin oli ilmestynyt iso kyhmy. Meidän hoitava lääkäri oli juuri palaamassa lomalta, joten laitoin hänelle heti tiedon ja kuvan asiasta ja varasin ajan käynnille. Valitettavasti lomakausi aiheutti sen, että aika meni puolentoista viikon päähän. En silti halunnut viedä Draamaa muualle, koska vain oma lääkärimme tiesi kokonaistilanteen ja sen mitä lääkkeitä Draamalle voi antaa jne.

Ennen lääkäriaikaa kävimme uudestaan myös kraniossa. Kroppa oli pysynyt hyvässä kunnossa edellisen hoidon jälkeen, kaularangassakin oli hyvä liikkuvuus kyhmystä huolimatta. Kyhmy oli kova, eikä sitä vielä edellisellä käynnillä ollut. Kraniohoitaja väläytti kasvaimen mahdollisuutta. Eläinlääkäriaikaan tuntui olevan ikuisuus, epätietoisuus oli raastavaa.

Lopulta eläinlääkäriaika koitti, ja lääkäri varoitti Draamaa röntgeniin viedessään, ettei löydös välttämättä ole mikään kiva. Sitä en odottanutkaan, kun tuo muutos oli niin nopeasti siihen ryöpsähtänyt, osasin pelätä kasvainta tai jotain muuta ikävää. Ja palauttaessaan Draamaa minulle lääkäri vahvisti että juuri kasvaimesta oli kyse. Se oli kasvanut tässäkin välissä lisää ja oli kuvissa karmean näköinen. Lisäksi se oli todennäköisesti kiinnittynyt toiseen tai molempiin lapaluihin ja tehnyt lapaluista hauraat, röntgenkuvissa melkein läpikuultavat. Lisälöydöksinä kuvissa näkyi spondyloosimuutoksia rintarangassa ja pienentynyt maksa. Maksasta ei mitään akuuttia huolta olisi ollut niin kauan kuin se olisi toiminut ja maksa-arvot olisivat olleet hyvät. Mutta muuten, tulos oli täystyrmäys. Ja todennäköisesti kasvain oli pahanlaatuinen, koska se oli niin nopeasti ilmestynyt ja kasvanut. Ja se metsässä kompastuminen olikin ehkä seuraus eikä syy, Draama oli saattanut jo silloin olla alkavan kasvainsairauden takia kömpelömpi.

Eläinlääkäri kertoi, että lisätutkimuksia voisi tehdä kasvaimen ennusteen ja hoidettavuuden selvittämiseksi. Välttämättä se ei edes olisi hoidettavissa, ja lapaluitakin joutuisi mahdollisen leikkauksen yhteydessä amputoimaan. Parahdin heti, että ei. Ei Draamalle voi tehdä sellaista, se ei ole reilua sitä kohtaan, ja sillä on niin paljon muutakin. Myöhemmässä keskustelussa eläinlääkäri vielä kertoi, ettei pelkkä lapaluiden amputointi välttämättä olisi riittänyt, vaan myös toinen etujalka olisi luultavasti pitänyt amputoida.

Eläinlääkäri nyökkäsi päätökselleni, hän taisi lähinnä viran puolesta esitellä jatkovaihtoehdot eikä itsekään pitänyt niitä Draamalle järkevinä. Seuraavaksi siirryttiinkin sitten puhumaan eutanasiasta. Aika-arvioksi lääkäri antoi ensin 1-2 viikkoa, mutta lisäsi sitten, että katsotaan viikko kerrallaan. Loppuajan Draama saisi syödä kipulääkkeeksi parasetamolia ja vatsaan Tylosinia. 

Niin minä sitten lähdin vastaanotolta kuolemaantuomitun koiran kanssa. Vaikka osasin odottaa huonoja uutisia, niin silti ongelmien laajuus vähän yllätti, ja se, että aika oli nyt todella vähissä. Luulen silti, että shokki olisi ollut vielä isompi, jos Draama olisi siihen asti aina ollut terve tai edes suhteellisen terve koira. Olin myös vuosien mittaan useinkin miettinyt, että Draama ei varmaankaan ole se koira, joka elää 15-vuotiaaksi. Mutta eihän siihen silti osaa varautua, että se päättyy juuri näin ja juuri nyt. Että tulee puskista joku ihan uusi sairaus ja vie koiran nopeasti.

Tässä kuvassa kasvain näkyy hyvin. Tästä se vielä kasvoi.


Seuraava yö meni  pitkälti valvoessa ahdistuneena, mutta sitten päätin, että nyt ei vaivuta synkkyyteen, vaan otetaan viimeisistä ajoista irti se, mitä voidaan. Käydään Draaman lempipaikoissa ja tehdään kivoja juttuja. Ja ihan kivasti se sitten alkoi sujuakin, mutta kyllä tilanne silti oli niin stressaava, että huomasin esimerkiksi pari kertaa melkein hyperventiloivani. 

Onneksi Draama pystyi syömään parasetamolia ja sai siitä hyvin vastettakin. Joskus se silti pienen hetken saattoi keventää etusia tai lepuuttaa vasenta etujalkaansa jopa makuuasennossa ollessaan. Onneksi jalan lepuuttaminen muuttui paljon harvinaisemmaksi sen jälkeen kun lääkekuuri ilmeisesti alkoi purra paremmin, eikä keventämistäkään tapahtunut kuin harvoin ja pienen hetken kerrallaan. Vatsa oli koko ajan hyvässä kunnossa, ja Draama itse enimmäkseen iloinen, reipas ja liikkumishaluinen, ei sitä olisi kuolemansairaaksi uskonut. 

Onneksi oli kesä, koska liukkaus olisi tässä tilanteessa ollut karmea vaihtoehto. Kesä myös mahdollisti Draaman lempijuttujen tekemisen, erityisesti veden äärellä olemisen, mikä oli sille tärkeää. Kävimme myös nosettamassa ja pari kertaa entisillä kotikulmilla koirille erityisen rakkaissa maisemissa. Siellä Draama sai myös seistä ja kahlata järvessä. Uimaan sitä ei uskaltanut tietenkään päästää, joten pidin sen liinassa. 





Lenkit teimme Draaman ehdoilla, se sai päättää suunnan ja vauhdin. Päivän ensimmäisen pidemmän lenkin Draama halusi aina tehdä samalla kaavalla. Ensin mentiin pieneen lähimetsään, syötiin vähän mustikoita ja leikittiin pieni tuokio. Varovasti, ettei mitään sattuisi. Sitten jatkettiin lenkkiä läheiseen puistoon, jonka reunalla virtaa joki. Siellä Draama halusi aina pysähtyä katselemaan jokea, usein se myös kahlasi. Myös suihkulähteellä piti aina pysähtyä.

Draama porskutti määrätietoisesti lenkeillä menemään ja innostui asioista. Kotona se lepäsi rennosti eikä vaikuttanut ollenkaan kipeältä. Mutta oireitakin joskus oli. Erityisesti Draama oireili aamupissalla ennen kipulääkkeen saamista, mutta parin tunnin päästä seuraavalla lenkillä kipulääkkeen jälkeen se oli eri koira, ja pärjäsi yleensä loppupäivänkin hyvin. Ilman lääkkeen näin hyvää vastetta se olisi mennyt hautaan nopeammin. 







Jouduin pohtimaan sitä tuskallista kysymystä, että milloin on aika. Kun tilanne on päällä, niin on helppo takertua hetkeen ja toivoa vielä lisäaikaa. Kokemuksesta kuitenkin tiesin sen, että kun asiaa katsoo vuosien päästä taaksepäin, niin ei sillä ole niin väliä kuoliko se koira viikon tai muutamankin aiemmin vai myöhemmin, jos kuolema kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Tärkeämpää on se, ettei jää sellaista muistoa, että koira joutui kärsimään turhaan.

Ei se silti ole mitenkään helppoa, ei mitenkään päin. Kun näkee iloisen ja reippaan  koiran, jolla näyttää olevan elämäniloa hyvinkin vielä jäljellä, mutta joka todellisuudessa on niin sairas. Sen kyllä huomasi, että sairaus myös väsytti Draamaa, kotona se lähinnä nukkui eikä muutenkaan lähtenyt esimerkiksi poikien useimpiin kotkotuksiin mukaan. Sain vaikutelman, että se osasi tosi fiksusti säästää energiaansa itselleen tärkeimpiin asioihin ja ottaa niistä kaiken irti. Olisi kiva tietää, mitä sen päässä liikkui. Diagnoosin saamisen jälkeen Draama pari päivää haki tavallista useammin kontaktia minuun, tuli luokse häntä heiluen ja pusutteli. Eläinlääkäri sanoikin meidän käynnin yhteydessä, että siinä vaiheessa niiden käytös muuttuu. Useinhan koirat toki heijastavat ihmisten muuttunutta käytöstä, mutta sekään ei ihan aina selitä kaikkea.

Koko ajan pidin eläinlääkärin tilanteen tasalla siitä missä mennään, ja samalla sain taustatukea mietteilleni. Kyllä minulle sitten alkoi vahvistua kahden viikon kohdalla ajatus siitä, että alkaa olla aika päästää Draama pois ennen mitään isompaa alamäkeä tai romahdusta. Iso syy oli se, että kasvain vain jatkoi hillitöntä kasvuaan, eikä sitä ollut syytä enää isommaksi päästää. Se hyvä puoli asiassa oli, ettei kasvain lapaluiden kohdalla haitannut Draamaa yhtä paljon kuin jos se olisi ollut raajassa ja Draama olisi joutunut varaamaan painoa sen päälle. En kyllä olisi ikinä uskonut miten nopeasti tuollainen kasvain voi kasvaa niin isoksi.

Oli lauantai kun ilmoitin eläinlääkärille päätöksestäni, ja sovimme että eutanasia on maanantaina tai tiistaina. Niin kiire ei ollut, että heti olisi tarvinnut. Sunnuntaina sain viestin, että eläinlääkäri voisi tulla seuraavana päivänä klo 10. Panikoin, että sehän on ihan juuri emmekä ehdi sitten tehdä kaikkia viimeisiä juttuja, kuten olin ajatellut. Mutta rauhoituin ja totesin, että kyllä ehdimme tehdä kaiken, nousemme vain tosi aikaisin aamulla. Vielä viimeisenä iltanakaan en uskaltanut antaa Draamalle mitään kiellettyä ruokaa, ettei sen tarvitsisi viettää viimeistä yötä mahakivuissa. Mutta tein valmiiksi pannarin, joka on aina ollut koirien suurta herkkua.

Tuntui pahalta kun illalla tiesi, että täyttää viimeisen kerran kongin kalkkunalla ja antaa sen Draamalle jälkiruoaksi. Että meillä oli viimeinen myöhäislenkki ja yöpala, viimeinen yö yhdessä. Työnsin ajatukset kuitenkin syrjään ja tunsin välillä olon jopa levolliseksi. Nyt oli aika, ja se oli koiraa kohtaan reilua. Riisuin Draamalta Seresto-pannan ja se vinkaisi, mikä oli täysin poikkeuksellista. Olin osunut kipeään kohtaan, ja sekin vain vahvisti päätöstä. Viimeiset kolme päivää Draama myös kävi 1-3 kertaa päivässä vesikupilla juomassa, mikä ei ollut sen tapaista. Ei se paljon silloinkaan juonut, mutta yleensä se ei juonut ikinä kupista, koska sai sen verran nesteitä ruoan mukana ettei nähtävästi tarvinnut enempää. On mahdollista, että maksa alkoi reagoida parasetamoliin, mutta on myös hyvin mahdollista, että kasvain oli levinnyt myös sisäelimiin.

Aamulla aikaisin piipahdimme pissalenkillä ja sitten koirat saivat aamupalan.  Pienen ruokalevon jälkeen lähdimme ulos. Toivoin mielessäni, että tällä kerralla voisimme viettää koko sen ajan puistossa, että Draama saisi rauhassa ja ajan kanssa keskittyä erityisesti itselleen niin tärkeisiin vesijuttuihin. Mutta annoin sen edelleen päättää itse, jos se halusi ensin metsään, niin sinne menisimme. Vastoin kaikkia oletuksiani Draama kuitenkin suuntasi suoraan puistoon, ja siellä vietimme rauhassa pitkän ajan. Draama sai valita missä se halusi käydä, ja se valitsi mennä kolme kertaa mielipaikkaansa joen varteen katselemaan veden virtausta ja kastelemaan varpaitaan. Muuten se kierteli tutuissa paikoissa ympäri puistoa ja tutki paikkoja. Otin tietenkin kuvia, ja jokaiseen kuvaan tallentui iloinen ilme. 


Kaksi tuntia ennen lähtöä puistossa


Viimeinen kuva elossa



Sitten tuli aika palata sisälle. Draama sai vuosien tauon jälkeen herkutella pannarilla. Aamulla aiemmin se oli jo saanut aamupalan yhteydessä kreikkalaista jogurttia, josta aina kovasti piti entisessä elämässä. Kello kävi, aika olisi kohta. Hoitava eläinlääkäri tuli kotiin tekemään eutanasian, sen halusin Draamalle viimeisenä palveluksena tarjota kun se mahdollisuus oli. Draaman ei tarvitsisi stressata klinikalle menemistä, se saisi lähteä tuttujen ihmisten vierellä kotona. 

Ja oli niin sopivaa, että juuri Draaman oma lääkäri oli saattamassa sitä viimeiselle matkalle, sillä hän lopulta oli se, joka tätä matkaa meidän kanssa oli viime vuodet tehnyt. Suolistosairaudet osaavat olla monimutkaisia ja niiden hoito vaatii tiivistä yhteistyötä omistajan ja lääkärin välillä. Näinä vuosina vaihdoimme pelkästään sähköposteja melkoisen määrän. Ja aina sain apua ja neuvoja Draaman ongelmissa, ja tunsin että Draamasta välitetään. Hattu päästä, että eläinlääkäri ehtii paneutua ison potilasmäärän asioihin niin hyvin ja olla läsnä potilailleen, kun potilasaines ei siitä helpoimmasta päästä  edes ole, ja työmäärä on valtava. Näinä vuosina hän suorastaan auttoi pitämään pääni kasassa. Olen kyllä hurjan kiitollinen, että juuri hän oli Draaman lääkäri.

Totesin eläinlääkärille hänen tultuaan, että Draama varmaan ihmettelee, miksi tuo täällä on, ihan väärässä ympäristössä. Hän sanoi, että kyllä se tietää miksi olen täällä. Ne tietävät. Ja mikä minä olen väittämään eläinlääkärille vastaan, hän tekee tätä työkseen. Oli Draama jo aamulla erilainen, teki lenkkiin muutoksen ja tutki puistossa lempipaikkojaan tarkemmin, jätti jäähyväisiä. Tiesi se.

Häädin pojat ennen toimenpidettä eri huoneeseen pois tieltä. Ja sitten Draama lähti, pää sylissäni, juuri lisää pannaria syöneenä, hyvin levollisesti ja rauhallisesti rajan yli lipuen.

Sen jälkeen oli aika päästää pojat jättämään jäähyväiset. Eläinlääkäri sanoi ennakkoon, että koirat yleensä vain vähän nuuskaisevat eivätkä muuten ihmeemmin reagoi. Ja juuri niin kävi. Pojat vähän nuuhkivat ja lähtivät sitten jatkamaan omaa elämäänsä ilman sen suurempia tunteita. Suoraviivaista touhua. Nehän olivat jo varmasti pitkään tienneet Draaman olevan sairas. Oli niiden käytös sen verran tavallisuudesta poikkeavaa, etteivät ne olleet tavanomaisen riehakkaita päästessään pois suljetun oven takaa, ja vielä Draaman nuuskimisen jälkeenkin harras tunnelma säilyi.


Jäähyväisten aika


Vain kerran aiemmin ovat muut lauman koirat saaneet nähdä kuolleen toverinsa, mutta eivät ne ole koskaan etsineet lähtenyttä. Ja ovat ne sillä tavalla saattamassa olleet, että ovat yleensä olleet mukana autossa klinikan pihalla, ja niillä on varmaan ollut käsitys siitä mitä on tapahtunut. Ensimmäinen koirani Netta kuoli kotiin ihan itsestään, joten sen muut näkivät. Jason ei muistaakseni piitannut mitään. Nastalla oli ollut Nettaan loppuaikoina kireät välit, ja se vähän katsoi kuollutta sillä silmällä, että onkohan se vielä vaarallinen ja pitääkö sille suuttua. Jessi sen sijaan nosti kuononsa ylös ja päästi hyvin haikean, surullisen ulvonnan. Kerroin tästä eläinlääkärille, ja hän totesi ettei sellaista yleensä tapahdu. Jessi olikin harvinaislaatuinen koira. Viisas ja empaattinen.

Eläinlääkäri lähti ja vei Draaman mennessään. Hän yritti vielä klinikalla ottaa sen kasvaimesta ohutneulanäytteen, koska olisin halunnut tietää kasvaimen tyypin. Näyte ei kuitenkaan onnistunut, koska kudos oli niin tiivistä, mikä toisaalta vahvisti sen, että todennäköisimmin kyse oli osteosarkoomasta tai osteokondroomasta. Juuri tästä syystä ei näytettä meidän klinikkakäynnillä edes yritetty ottaa, koska eläinlääkäri varoitti, että siellä voi olla rusto vastassa eikä näytteeseen saada soluja, ja totesin, että ei sitten oteta, ei siitä koiralle edes mitään hyötyä ole. Sitten asia kuitenkin alkoi tuntua tärkeältä, mutta eihän se tosiaan onnistunut.

Sitten oli jäljellä enää pojat ja minä. Tyhjyys. Minulle läheisin koira oli poissa, minun sieluni ja sydämeni koira. Eutanasian ajan pidätelty suru vyöryi päälle. Pyörin kotona tietämättä mihin ryhtyä, ja lopulta lähdin poikien kanssa ulos. Siellä alkoi sataa ja ukkostaa kovaa, tulimme pian takaisin sisälle märkinä.

Mutta en vieläkään osannut olla kotona. Lähdimme lenkille ulkoilualueelle silläkin uhalla, että joutuisimme lenkkeilemään ukkosilmassa. Mitä väliä. Mietin valitsenko sen lyhyemmän vai pidemmän reitin. Pidemmän tietenkin, ei vähempi riittänyt mihinkään. Valvotun yön, huonon syömisen ja eutanasian jälkeen ei sen luokan kuntoilu ehkä ollut viisain ratkaisu, mutta tuska siivitti menoa. Pojillakin menohaluja riitti. Mutta nekin ovat raukat selkävikaisia ja ikääntyviä, Vinski jo 12,5-vuotias ja Kipi  9. Ei niiden kanssa voi kaiken aikaa lenkkeillä hirveän pitkiä lenkkejä. Minun taas olisi pakko saada hoitaa korvienväliäni liikkumalla paljon. Voi kun olisi terve koira lenkkikaverina. On ollut pakko välillä lähteä ulos ilman koiria.

Ihana, rakas, hömppä Draama, oman tiensä kulkija. Se hajotti monet lelunsa alle aikayksikön ja oli sitten hyvin tyytyväinen. Uimareissuilla se usein tuijotti rannalla vettä melkein transsissa. Kun tuli kotiinlähdön aika, niin se siinä vaiheessa ymmärsi lähteä uimaan, hävisi kauas ulapalle heittämään pitkää lenkkiä ja jätti muut odottamaan itseään. Ajattelin, etten koskaan uskalla viedä sitä mereen uimaan, sehän voisi uida vaikka Viroon. Se nakitti tilaisuuden tullen kenet vain kopitteluun kanssaan, silmät innosta tuikkien. Se oli lauman kuningatar, ja se tiesi arvonsa. Välillä draamakuningatar, ensimmäisen ultran takia ajetut mahakarvat esimerkiksi olivat sille maailmanloppu. Seuraavissa sen mahakarvat ajettiin säästeliäämmin, eikä ongelmaa enää ollut. Draama oli joissain suhteissa hyvin herkkä, mutta toisissa ei pätkääkään. Se ei ollut koulutettavana nöyrä, mutta hirveän motivoitunut ja innokas se oli. Sydämeltään työkoira. Ja vauhtimimmi. Meillä oli sen kanssa hyvä tunneyhteys, joka vuosien myötä vain tiivistyi. Ja siinä oli jotain sellaista karismaa, johon en löydä edes sanoja. Se vain oli niin hieno koira.

Vaan hyviä kortteja ei Draama elämältä saanut, ihan liikaa annettiin taakkaa yhdelle pienelle koiralle. Kymppisynttäreitä se ei koskaan päässyt viettämään. Me saimme olla yhdessä vain kuusi vuotta.

Seuraavana päivänä Draaman lähdön jälkeen luukutin kappaletta Kylmä ilman sua oman lempiartistini versioimana, koska se kuvasti niin hyvin omia fiiliksiä. Kuuntelin myös Draaman nimikkobiisiä Maailma on sun. Edelleen tunsin tarvetta pysyä mahdollisimman paljon pois kotoa ja puuhata jotain. Eikä se tarve vieläkään ole mihinkään poistunut nyt kun aikaa on mennyt jo enemmän. Välillä on tietenkin pakko kohdata kaikki ajatukset ja tunteet ihan paljaaltaan, ilman puuhastelun suomaa vaimennusta. Melkein olin unohtanut senkin, miten monella tapaa fyysinen tunne suru on. 

Kroonisesti sairas koira jättää melkoisen tyhjiön myös siksi, että elämä on niin paljon pyörinyt sen ympärillä, on ollut rutiinit, lääkitykset, huolet, oireiden kyttäämiset ja mitä milloinkin. En rakastanut kaikkea sitä työtä mitä Draaman suolistosairaus teetti, mutta tuntui kyllä oudolta kun se kaikki jäi pois. Se oli kuitenkin osa omaa arkeani. Tiskin määrä on nykyään naurettavan pieni, ei tarvitse enää olla niin paljon kokkaamassa, ei tarvitse kauppaan lähtiessä tarkistaa, onko Draamalta psyllium, hirssi tai myskikurpitsa loppumassa ja valita sitten kauppa sillä perusteella, että kyseisiä tuotteita sieltä löytyy. Työmäärän väheneminen ei ole yhtään iloinen asia tilanteessa, missä haluaisi purkaa surun tunnetta tekemiseen.

Pojatkin ovat niin urautuneita joihinkin rutiineihin, että ovat yrittäneet vanhasta muistista tehdä asiat niiden mukaan. Iltaruoan jälkeen pojat aina saivat puruluut ja Draama kongin, ja koska kongiin jäi kalkkunanmuruja Draaman jäljiltä, niin Vinski aina nuoli kongin hartaudella puhtaaksi. Draaman poismenon jälkeen Vinski taas oman puruluunsa syötyään meni sohvalle kyttäämään kongia, mutta sitä ei siellä ollut. Se katsoi kysyvästi minuun ja minua riipaisi sydämestä, mutta se tyytyi asiaan, eikä seuraavana iltana enää edes etsinyt kongia. 

Jotkut muut rutiinit ovat säilyneet pidempään. Draama aina sai ansaita kongin tekemällä jotain pientä, ja pojat odottivat sen aikaa toisessa huoneessa. Monta päivää ne olivat menossa hanhenmarssia toiseen huoneeseen iltaruoan jälkeen, ja Kipi luulee vieläkin että sinne pitää mennä. Yöpalasta sain ne sentään vieroitettua aika kivuttomasti. Koska Draama söi kolmesti päivässä, niin pojatkin saivat pienen yöpalan, mutta enää en viitsi antaa. Ja kuten aina laumanjäsenen mentyä, niin nytkin olen myös itse välillä etsinyt katseellani sitä yhtä, puuttuvaa koiraa.

Oli helpottavaa, kun eläinlääkärikin sanoi uskovansa, että eutanasia tapahtui oikeaan aikaan. 
Viimeisistä ajoista jäi kaikesta huolimatta myös hyvät muistot. Ehdin jättää Draamalle jäähyväiset, ehdimme tehdä kivoja juttuja joista se vielä nautti kovasti, ja sitten se sai nukahtaa rauhassa suunnitellusti pois. Aina ei ole näin hyvin mennyt, sekin on vain elämää eikä sille aina mitään voi, mutta kyllä siitä ikävät muistot jää, jos lähtö on jollain lailla brutaali ja ennakoimaton ja jos koira joutuu kärsimään.

Tälle sairastamisen täyteiselle matkalle en koskaan halunnut, mutta paljon opin uutta tästäkin. Ja ennen kaikkea sain elää Draaman kanssa, joka oli ihan muuta kuin sairautensa. Jonka kanssa minulla oli niin paljon hyviäkin aikoja ja hetkiä. Josta haluan erityisesti muistaa ilkikurisen pilkkeen sen silmissä, täysillä asioihin heittäytymisen, sen miten se rakasti olla metsässä ja veden äärellä, miten urhea se oli, miten saimme yhdessä kokea tekemisen riemua, miten se jätti lähtemättömän jäljen sydämeeni. Sain vielä kerran laumaan tyttöenergiaa, nyt on jäljellä vain uroksia, enkä oikein ymmärrä, miten narttuihmiselle näin on päässyt käymään. Meidän lauma on niin kovin vajaa nyt. Minulla on niin kova ikävä.



Draama 12.12.2012-8.8.2022

Olet kaunis
Niin kaunis
Ja maailma on sun




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti