torstai 31. lokakuuta 2019

Välitilassa

Elämä on edelleen pyörinyt pitkälti Draaman ja sen sairauden ympärillä. Ankka-perunaruokaa kokeiltiin, eikä se näyttänyt sopivan. Myöhemmin kokeiltiin pelkkää ankkaa, ja kolmantena päivänä tuli hidastelua ja surkeilua, eli vatsa ei ilmeisesti tykännyt. Tilanne rauhoittui nopeasti, kun ankka jätettiin pois. Tarkoitus on kokeilla sitä vielä uudestaan, että oliko kyse vain sattumasta vai eikö pelkkä ankkakaan tosiaan sovi.

Ulosteen laatu on aaltoillut löysästä kiinteään, mutta enimmäkseen se on sentään kiinteää ollut. Kaoliini-pektiiniä on kuitenkin kulunut, ja kohta pitää hakea uusi pullo varuiksi Yliopiston Apteekista, jollaista ei ihan kotikulmilta löydykään. Kaoliini on tepsinyt aika hyvin, ja tuskin uloste ikuisesti kiinteänä pysyy, joten sitä on hyvä pitää varastossa.

Eläinlääkärin kanssa ollaan keskusteltu myös pidempiaikaisesta immunosuppressiivisesta lääkityksestä, mutta tällä hetkellä tilanne ei anna pakottavaa syytä aloittaa lääkitys. Vaihtoehtoja on kaksi, molemmissa omat hyvät ja huonot puolet. Eläinlääkärin ehdottama ensisijainen lääkitys on sellainen, että jos se sopii, niin sitä jatketaan pysyvästi, kun taas toinen vaihtoehto eli kortisoni saatetaan myöhemmin joko ajaa kokonaan alas, tai sitten etsitään pienin mahdollinen annostus, jolla sitä voidaan jatkaa. Kumpikaan lääke ei tepsi kaikille, ja sivuvaikutuksia on myös molemmissa.

Draaman vointi on enimmäkseen ollut melko hyvä. Se jaksaa lenkkeillä ja leikkiä pehmoleluilla kotona. Ihan retkelle asti emme ole vielä päässeet, mutta katsotaan, josko lähiaikoina menisimme, ellei takapakkia tule. Ja kiersimme me sentään eilen peräti nelisen kilometriä erästä luontopolkua, ja olisi Draama enemmänkin jaksanut. Pientä, yleensä sekunneissa ohimenevää oireilua on lenkeillä välillä ollut. Olisi kyllä aika kiva, kun voisi lähteä parin tunnin lenkille juuri silloin kun sattuu huvittamaan, mutta kun ei niin ei. Kiva kuitenkin, kun ei ole tarvinnut tyytyä pelkkään korttelin kiertämiseen. 






On tämä koiramainen elämä vähän erilaiseksi muodostunut kuin kuvittelin. Tähän blogiinkin oli tarkoitus kirjata paljon meidän treenejä, ja kaikkein eniten pk-treenejä. Vaan ei ole pk-jutuista tullut mitään näiden vuosien aikana, eikä paljon mistään muustakaan. Sen sijaan on ollut juttuja harrastusten alasajosta ja terveydestä (tai lähinnä sen puutteesta). Ei elämä noudata mitään valmiita käsikirjoituksia. Aina en enää tiedä, miksi koko blogia jatkan, mutta tarvitseeko kaikkea tietääkään. Aina voi lopettaakin, jos siltä tuntuu.

Harrastusten suhteen olen sellaisessa jännässä välitilassa. En ole enää pitkään aikaan ollut tavoitteellinen harrastaja, ja päälajini on jäänyt taakse jo aikaa sitten. Kuitenkin puuhastelen vähän jotain pientä silloin, kun Draaman terveys sallii, ja pääsen kurkkimaan harrastusmaailmaa. Häilyn kuitenkin siinä rajalla, että olenko varsinaisesti harrastaja ollenkaan vai en. Kun Draaman terveys on huonompi, niin minua ei huvita tehdä mitään poikienkaan kanssa. Välillä vähän treenaamme ja välillä emme, mutta mitään ei voi suunnitella etukäteen. Ja jos uskaltautuisin vaikka nyt ilmoittamaan Draaman johonkin kokeeseen, niin jo huomenna saattaisin joutua perumaan sen, ja vasta koepäivänä oikeasti tietäisin, pääsemmekö me paikalle.

Kovasti on ulkopuolinen olo, kun kuulen muiden suunnittelevan jo ensi kesän tavoitteita, leirejä ja kisoja. Minä en edes tiedä, olenko siihen mennessä jo lopullisesti lopettanut kaiken harrastamisen millään koiralla ikinä. En voi tietää, missä kunnossa Draama silloin on, onko sillä siinä vaiheessa vaikkapa pysyvä lääkitys tai onko se edes elossa - vai sittenkin ihan ok-kuntoinen. Mitään ei voi suunnitella.

Jos olisi pakko valita koiralle joku sairaus, niin tiedän monta kiltimpää vaivaa, jotka ottaisin ennemmin kuin IBD:n. Niin viheliäisesti ja kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa niin koiran vointiin kuin koko lauman elämäänkin. Se tekee kaikesta epävarmaa. Se on myös kovin kallis sairaus, joka aiheuttaa elinikäiset eläinlääkäri-, lääke- ja ruokakulut.

Sitä kun ajautuu elämässä kalliista katastrofista toiseen, niin helposti juolahtaa mieleen etsiä säästöjä siitä mistä voi. Omasta ja eläinten ruoasta voi aina hetken tinkiä. Niin paitsi ettei sen yhden osalta koskaan voi, kun se ei voi syödä kuin tiettyä ruokaa, joka maksaa sen mitä maksaa. Tälläkin hetkellä Draaman ruokkiminen maksaa yli kaksi kertaa enemmän kuin poikien yhteensä, ja halutessani voisin ruokkia pojat vieläkin halvemmalla. Draamaa en koskaan voi, se ei ole valintakysymys. Olen niin monella tavalla naimisissa IBD:n kanssa. Ja lyön kympin vetoa itseni kanssa, että jos IBD joskus saadaan oikein rauhalliseen vaiheeseen, niin sitten suuttuvat rankavaivat.


Viime sunnuntaina oli Mari Leiviskän kolmas ja viimeinen koulutus seuran kentällä. Satoi rankasti ja oli kylmä ja tosi viheliäinen sää olla ulkona, mutta ihan kiva, kun Draama oli treenikuntoinen. Aiheeksi otin ruudun ja tyhjään lähetyksen. Draama ei aina osaa hakea ruutua EVL-tyyliin, eikä se tyhjääkään ihan kunnolla osaa vielä. Ollaan tehty näitä alustalla, ja ohjeeksi saatiin pitää alusta vielä turvana, ajan myötä sitten sen voi häivyttää. Juttelimme siitä, miten monta kertaa Draama on ruutua EVL-tyyliin tehnyt, ja oikein havahduin siihen, että eihän se mitenkään sillä treenimäärällä voi ruutua osata. Aktiiviharrastajat treenaavat noin miljoona kertaa enemmän. Me taas emme koskaan voi tehdä määrällisesti hirmu paljon ruutua tai tyhjääkään, koska kroppaa pitää säästää. Liiallinen treenimäärä ei myöskään tee ollenkaan hyvää vatsavaivoille, koska positiivinenkin stressi on silti stressiä.

Tästäkään syystä en voi asettaa mitään ihmeellisiä koetavoitteita edes siinä tapauksessa, että tilanne pysyisi joskus vähän pitemmän aikaa kohtuullisen hyvänä (hah, sen kun näkisi!). Tämä on sitä samaa välitilassa olemista. En ole vielä kokonaan päästänyt irti tokosta, mutta sen harrastaminen on hyvin rajallista, eikä aika riitä kaiken kunnolla oppimiseen.

Viime aikoina olen miettinyt sitäkin, että olisi helpompaa päästä pois välitilasta ja vain lopettaa kaikki harrastaminen. Olisi selkeämpää, kun ei tarvitsisi enää arvailla, mitä milloinkin pystymme tekemään ja pettyä, kun joutuu perumaan treenejä, tai kun ei voi treenata kaikkea mitä edistyäkseen pitäisi. Ja päättyy se vääjäämättä kuitenkin, miksi pitkittää sitä.

Mutta sitten kun olin Draaman kanssa tokoilemassa, niin tajusin, että on sittenkin parempi sinnitellä välitilassa niin kauan kuin voi, oli se sitten miten lyhyt aika tahansa. Draama oli taas tapansa mukaan treeneissä mukana koko sielullaan ja joka solullaan, silmät innosta ja ilosta säihkyen. Tiesin, etten voisi sitä iloa siltä viedä, en ennen kuin on pakko. Ja itsekin nautin treenaamisesta ja yhteistyöstä joka kerta, vaikka huonoina hetkinä motivaationi mureneekin pieniksi palasiksi, joiden rippeitä sitten yritän taas kasata paremman päivän koittaessa ja terveyden taas mahdollistaessa normaalimman elämän.

Viikko sitten Draama kävi Piiralla. Matkalla pysähdyimme ihan ensin ottamaan pienen tokotreenin, ja teimme myös liikkeen, jota emme yleensä kokonaisena ota, ja osinakin vain harvoin. Eli siis kiertonoudon. Siitä on lähinnä otettu vain loppuosaa joskus, kun kiertoa pyrin välttämään mahdollisimman paljon. Mutta jos on menossa suoraan Piiralle oikaistavaksi, niin kai sitä silloin voi vähän kiertääkin? :D Ja Draama suoritti liikkeen ihan tosi hienosti. Lahjattomat treenaa vai miten se oli..? No, tällä viikolla pudottiin taas maan pinnalle, kun otettiin pelkkää loppuosaa liikkeestä ja Draama sujuvasti kiersi hypyn. Jouduin vähän helpottamaan liikettä. Niinpä, aitoa osaamista ei kuitenkaan saa ilman treenaamista.

Draaman kropan tilanne oli aika hyvä, pientä kireyttä oli niin etu- kuin takapäässä, mutta ei lukkoja tai mitään isompaa. Järkevällä käytöllä on ollut, totesi Piira.

Pojille kuuluu edelleen enimmäkseen hyvää. Kipi välillä hempeilee hormonihuuruissaan, kun selvästi jossain on ollut juoksuinen narttu, mutta onneksi se ei kaiken aikaa tyttöjen perään haikaile. Vinskillä epäilen nyt tapahtuvan jotain muutoksia aisteissa, kun se on pari kertaa reagoinut asioihin, joihin ei ennen ole reagoinut. Tällä viikolla se tuijotti monta kertaa tieltä metsään päin ja oli kovasti varuillaan, mikä ei ole yhtään sen tapaista. Jotain se kuuli siellä, vaikka muut eivät reagoineet, eikä Vinski ole koskaan ennen välittänyt vähääkään esimerkiksi riistasta. Viime viikolla se pimeässä piti yhtä kylttiä mörkönä, mikä myös oli uutta. Ja yllättävää oli se taannoinen paineistuminen poraamisestakin. Tulee ihan mieleen se, kun Jasonin kuuloaisti aikanaan heikkeni ja siitä vanhemmiten ihan puskista tuli paukkuarka. Täyttäähän Vinski seuraavaksi jo kymmenen, joten aistit saattavat hyvinkin olla heikkenemässä, ja on outoa, kun asiat kuulostavat tai näyttävät erilaisilta kuin ennen. Muuten ei arjessa vielä ole näkynyt, että se kuulisi tai näkisi huonosti, ja se on ollut oma höselö ja iloinen itsensä.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti