torstai 10. syyskuuta 2015

Sairasta menoa

Viime viikon keskiviikkona oltiin Petikossa tottistreeneissä ankeassa sadesäässä. Treenikoiraksi pääsi Kipi, ja hitsi että olikin hyvä treeni. Kipi tarjosi aktiivisesti itse kontaktia myös liikkeiden välissä ja alussa, mikä on ollut sille vaikeaa. Liikkeissähän se yleensä kyllä ottaa kontaktin. Itse liikkeetkin sujuivat hyvin ja Kipi oli läpi treenin hyvässä vireessä ja iloinen pieni poika.

Kipin jälkeen treenasi yksi koira siinä parkkipaikalla, välillä ihan meidän auton läheisyydessä, ja pojat tätä tilannetta autosta tietenkin kommentoivat. Kun kyseinen koira päätti treeninsä, menin autolle ottaakseni sieltä Snoopyn häiriökoiraksi, mutta suunnitelmat muuttuivat. Autossa ei enää ollut pientä iloista treenikoiraa, vaan kokoon käpertynyt surkea koira, joka alkoi äkkiä huutaa suoraa huutoa. Säikähdin tietenkin valtavasti, että mitä nyt on sattunut, mikä pienellä ruskealla koiralla on. Nostin Kipin varovasti syliin ja se jatkoi huutoa ja oli edelleen ihan käppyrässä.

Seuraavaksi laskin Kipin varovasti maahan. Se kyhjötti siinä surkeana ja jaloilleen kunnolla tukea ottamatta, mutta lopetti hetken päästä huutamisen. Sitten se jo varovasti tapaili askeleita. Pikkuhiljaa kävely muuttui lähes normaalin näköiseksi, mutta takaliikkeissä oli vielä huteruutta. Kello alkoi olla puoli yhdeksän illalla ja klinikat kiinni, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että jostain on nyt etsittävä päivystävä klinikka. Sitten mietin, ettei päivystyksessä välttämättä muuta tehdä kuin annetaan kipulääkitys. Päätin lähteä kotiin antamaan Kipille kipulääkettä ja lähteä päivystykseen vasta, jos tilanne taas pahenisi.

Onneksi oli Norocarpia varastossa, annoin sitä heti kotona Kipille, ja se sai myös BoT-loimen päälleen illaksi ja yöksi. Kipukohtaus ei onneksi uusinut. Treenikaverit vähän uumoilivat, että kipukohtauksen olisi aiheuttanut spondyloosi ja koleaksi muuttunut sää. Itse pohdin mahdollisuutta, että Kipi olisi loukannut itseään jotenkin toisen koiran treenatessa siinä auton vieressä, josko olisi esimerkiksi selkänsä siinä hyppiessään ja kommentoidessaan satuttanut.

Torstaiaamuna sitten mietin, mitä seuraavaksi. Noin voimakkaan kipukohtauksen jälkeen halusin ehdottomasti tsekkauttaa Kipin jossain. Ikinä ennen ei Kipillä ole mitään vastaavaa ollut. Ei itse asiassa yksikään koirani koskaan ole huutanut kipua tuolla tavalla. Hyvälle ortopedille olisin mielelläni vienyt Kipin, mutta eihän sellaiselle samaksi päiväksi aikaa saisi. Ensiavuksi kuitenkin soitin meidän vakiklinikalle ja pyysin Kipille omat kipulääkkeet. Seuraavaksi tiedustelin Aistista, milloin on seuraava vapaa akupunktioaika. No sehän oli klo 12 samana päivänä, joten sinne siis.

Kipi pääsi ihan ensimmäistä kertaa akupunktioon. Akupunktiolääkäri käytti sen pikaisessa neurologin tsekissäkin, eikä Kipi ollut tutkimuksessa aristanut selkäänsä. Akupunktiolääkärin tutkimuksessa löytyi huomattavaa kireyttä vasemmanpuoleisissa lanneselän lihaksissa, ja Kipi varasi vasemmalle takajalalleen hieman vähemmän painoa. Neulojen laittoa se välillä protestoi ja yritti jopa nyppiä itse neuloja pois. Sitten se kuitenkin rauhoittui makoilemaan. Neulojen pois ottaminen oli oma lukunsa. Kaikki neulat eivät olleet valmiita poistettavaksi, vaan istuivat tosi tiukassa. Ei niitä väkisin poistettukaan, vaan odotettiin, että ne "kypsyivät". Taisi tulla ihan uusi ennätys sen suhteen, miten kauan neulojen irtoamista piti odottaa!



Kipi oli jo normaalin oloinen ja liikkui kuten ennenkin. Hissuksiin tietenkin vain liikuttiin. Illalla Kipi pitkästä aikaa venytteli takajalkansa oikein pitkästi ja hartaasti. Akupunktiolääkäri arveli, että kipukohtauksen oli saattanut laukaista esimerkiksi lihaskramppi. Minua hirvitti ajatus, että tuleeko näitä kohtauksia jatkossa lisääkin, onko spondyloosi nyt pahassa vaiheessa. Mikä tuntui sikäli oudolta, että hetkeä ennen kohtausta Kipi oli oikein hyvän oloinen, ja on muutenkin viime aikoina vaikuttanut olevan voinniltaan ok, joskaan ei täydellisen oireeton.

Halusin vielä varmistua kropan tilanteesta perusteellisemmin, joten maanantaina Kipi pääsi Marin käsittelyyn. Onneksi menimme. Jumia oli taas lanneselässä ja kaularangassa. Ja ennen kaikkea syy kipukohtaukseen selvisi. Kipiltä löytyi häntävamma, joten sen on täytynyt silloin autossa hyppiessään lyödä hännäntyvensä kipeästi johonkin. Kaikkea sitä sattuukin. Totesimme Marin kanssa, että Kipi varmaan tarvitsisi autoon pehmustetun pyöreän kopin. Huono juttu on se, että auto on malliltaan niin typerä sisältä, ettei sinne saa kuin enintään yhden häkin, joten kaikkia koiria ei mitenkään voi häkittää. Kiinni voisi koirat autossa köyttää, mutta sitäkään en pidä täysin turvallisena ratkaisuna. Jäi kyllä nyt harmittamaan sekin, kun piti treenata niin lähellä autoja, että koirat hermostuivat. Ei kyllä silti ihan heti olisi tullut mieleen, että jotain tällaista voi tapahtua. Tuli aika kalliiksi se treeni, hännän tilanne pitää mennä tarkistamaan vielä tämän kuun aikana uudestaan. Aistissa ei häntävammaa huomattu, mutta kuten Mari totesi, niin harvoin eläinlääkärit häntiä edes tutkivat.

Juteltiin taas Marin kanssa myös Kipin spondyloosista, samoin kuin edellisenä päivänä Aistissa, ja heinäkuun lopussa Piiran kanssa. Kyllä nyt on selvää se, että Kipi on ollut rikki selästään jo minulle tullessaan. Oireitahan sillä oli heti alusta asti. Meillä sattuneet alkuaikojen pienet törmäilyt eivät ole laisinkaan todennäköisiä vamman aiheuttajia, ja tosiaan oireita oli jo ennen näitä törmäilyjä. Seitsemän kuukauden iässä tapahtunut törmäys minuun olisi jotain ehkä voinut aiheuttaakin, mutta Kipi on silloin jo ollut valmiiksi rikki, jotain huononemista siitä toki on voinut aiheutua. Mitään uusia oireita sille ei tämän törmäyksen jälkeen kyllä tullut.

Minulla on tallessa omat muistiinpanot ihan sieltä Kipin tulosta asti ja olen nyt jälkikäteen käynyt niitä tarkkaan läpi. Jotkut jutut aiheuttivat huolta ihan sieltä alusta asti, mutta elättelin silti toivoa, että kaikkeen olisi joku viaton selitys. Kun eihän minulle heti Vinskin jälkeen voinut tulla toista selkäsairasta koiraa! Epäilin välillä jo itseänikin. Ja jotkut oireethan olisivat voineet olla ohimeneviä kasvuvaiheita. Näin jälkiviisaana voi vain todeta, että kaikki oireet yhdessä ja niin pitkään jatkuvina eivät enää oikein mene kasvun piikkiin. Olisi silloin pitänyt uskoa omiin pessimistisimpiin ajatuksiin tilanteesta! Kun Kipin etuosa myös oli löysä ja se välillä tupsahteli puolittain nokalleen, niin siltä välikuvattiin etupää mutta ei selkää. Eikä sitä tiedä, miten spondyloosi vielä siinä vaiheessa olisi kuvassa näkynytkään. Taustasyy, eli oletettu krooninen välilevytyrä saataisiin muutenkin näkyviin vain magneetissa.

Pitkin matkaa olen välillä epäillyt, että Kipi on voinut olla rikki jo minulle tullessaan, mutta olen halunnut etsiä myös muita selityksiä, koska se on jotenkin ajatuksena niin kurja. Vaikka hyvänen aika, eihän mikään muu selitys sinänsä ole vähemmän kurja, koiran kannalta etenkään, eikä muuta lopputulemaa! Siihen vain liittyy tiettyjä harmillisia sivujuonteita. Lopullisesti havahduin, kun purin taas asiaa yhdelle näistä asiantuntijoista. Kerroin, miten Kipi ei hahmottanut takapäätään alkuaikoina ollenkaan. Se ei ottanut takajalkoja alleen laskeutuessaan alas nojatuolista, ja muistiinpanoista löysin kuvauksen siitä, että samoin oli alkuaikona ainakin kerran käynyt, kun laskin sen sylistä lattialle. Pidin sitä todella outona, koska en ole koskaan ennen vastaavaan törmännyt. Toisaalta lukemani perusteella tiesin, etteivät nuoret koirat aina hahmota takapäätään hyvin. Mutta tämä asiantuntija katsoi minua silmiin ja kysyi erittäin painokkaasti, että kuule, eikö jo yksin tuo kerro sinulle, että jotain on ollut vialla jo silloin. Niin, ehkä muut huonosti takapäänsä hahmottavat eivät tosiaan ihan tuolla tavalla käyttäydy.

Koskaan en varmaan silti saa tietää sitä, mitä Kipille on sattunut pentuna. Enkä todellakaan usko, että kukaan on sille tahallaan mitään aiheuttanut! Voi olla niinkin, ettei kukaan ole edes nähnyt tilannetta, missä se on vammautunut.

Tuo häntävamma ja sen aiheuttama huoli nosti taas pintaan huolen myös kokonaistilanteesta ja tulevaisuudesta. Vaikka Kipi on välillä käynyt huollossa hyvinkin tiheästi, niin aina se on ollut jumissa. Tuleeko koskaan sellaista tilannetta, että sen kroppa olisi edes hetken jumiton, tasoittuuko spondyloosi vai paheneeko se, tuleeko oletettu krooninen välilevytyrä oireilemaan aina. Huolta ja rahanmenoa on riittänyt, eikä Kipi ole pystynyt harrastuksissa antamaan itsestään sitä potentiaalia, mihin sillä muuten olisi edellytykset. Pk-ura näyttää jäävän pelkäksi haaveeksi myös Kipin osalta. Nyt on kyllä pakko kuvata tilannetta yhdellä tilanteeseen hyvin sopivalla sanalla. Vituttaa.

Kuitenkin Kipi itse on peruspositiivinen sitkeä sissi. Huolen ohella siitä on ollut paljon myös iloa. Enkä minäkään kaiken aikaa näitä märehdi. Nyt taas yritetään elää normaalia arkea ja toivotaan, että häntävamma paranee hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti