Kipin kesä

Kipi on nyt jonkin aikaa ehtinyt totutella ainoan koiran rooliin ja minä elämään vain yhden koiran kanssa. Vähän vajaaltahan tämä elo yhä tuntuu, ei siitä mihinkään pääse. Sisko kävi ensimmäistä kertaa kylässä Vinskin lähdön jälkeen ja sanoi, että meillä on nykyään autiota. Niinpä. 

Ilokseni Kipi on alkanut käyttää koiranpetejä enemmän, mikä lie ollut syynä siihen, ettei se vähään aikaan Vinskin poismenon jälkeen niitä juuri käyttänyt. Ehkä asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että Vinski käytti petejä niin paljon ja se myös kuoli pedissä. Muutenkin Kipi on relannut kotona eikä ajoittaista levottomuutta tai muuta poikkeavaa ole enää ollut.

Meille on tullut tavaksi, että Kipi saa usein päättää lenkkireitit itse. Joskus koko reitin alusta loppuun, joskus melkein koko reitin, joskus osan reittiä. Kipi valitsee varsin järkeviä lenkkejä, mutta yhdistelee reittivalinnat ihan eri tavalla kuin itse tekisin. Sitä on ollut kiehtovaa seurata. Se tekee mielellään melko pitkiä, lähes tunnin mittaisia lenkkejä. Se on myös hyvin sisäistänyt meidän lenkkirytmin ja sen, mihin aikaan tehdään pitkät ja lyhyet lenkit, eikä ehdota pitkiä reittejä silloin kun on välilenkin aika. On minullekin kivaa vaihtelua, kun ei tehdä aina samanlaisia lenkkejä ja voi antaa koiran kertoa mielipiteensä. 

Kävimme parin vuoden tauon jälkeen lammella, jossa emme muutenkaan ole montaa kertaa käyneet. Metsäpolun haarautuessa en tiennyt, kumpi polku kannattaisi valita, mutta Kipi hyvin määrätietoisesti valitsi toisen polun ja suoraan uimapaikallehan se sitten johti. Varmaan se toinenkin polku olisi lammelle johtanut, mutta vähän eri kohtaan. Kipillä on suunnat paremmin hallussa kuin emännällä ja parempi muisti! Takaisin palatessa Kipi lähti päättäväisesti menemään ihan eri kautta kuin mistä olimme tulleet, ja sitä kautta pääsikin oikoreittiä tielle. Olemme siitä joskus aiemmin menneet kyllä, mutten itse enää muistanut oliko se reitti järkevä vai ei. 

Kun Kipi on saanut enemmän vaikuttaa meidän reittivalintoihin, niin tapa on tietenkin vahvistunut ja Kipi soveltaa sitä kotikulmien ulkopuolellakin. Lauman kanssa eläessäni en niin paljon ole antanut koirien reittejä päättää, vaikka muuten olen niitä kuulostellut kyllä. Kun on ollut selkä- ja vatsavaivaista koiraa, niin sitä kyllä ihan luonnostaan tarkkailee koiria lenkeilläkin ja mitoittaa lenkit sitten tilanteen mukaan. Mutta mietinpä vaan, että olisivatko koirat joskus taannoin niin iloisesti seuranneet minua, kun satunnaisesti metsässä harhauduin väärään suuntaan tai kiersin ympyrää, jos olisin vahvistanut niiden omaehtoisuutta reittivalinnoissa. Vai olisivatko ne kertoneet minulle, että pönttö, tähän suuntaan nyt pitää mennä eikä tuonne. En tiedä, sillä niille se oli myös ylimääräinen bonus, jos metsälenkki vähän piteni jonkin harhan ansiosta. 😁 

Retkellä kävi hiljattain niin, että kun oli tarkoitus lähteä kiertämään meidän vakireittiä, niin Kipi käyttäytyi melko vastahakoisesti. Yllätyin tästä todella paljon, kun sellaista ei ole ennen tapahtunut, mutta tietenkin kuuntelin koiraa, ei se ilman syytä noin tekisi. Olimme olleet sitä ennen uimassa ja kävelleet yhteensä vajaat kolme kilometriä, josta yli puolet melko haastavassa maastossa, ja pitäneet sen jälkeen evästauon. Kipi oli uinut vähän tavallista pidempään ja oli ehkä siksi väsynyt. Lisäksi olimme myös edellisenä päivänä tehneet vastaavanlaisen retken, joka todennäköisesti painoi vielä myös, ja onhan Kipillä jo ikää ja vaivoja. On tosi hyvä juttu, jos se tarvittaessa noinkin selkeästi viestii tuntemuksiaan. 

Yleensä emme koskaan retkeile tai tee kaikkein pisimpiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä, mutta nyt oli käynyt nolosti niin, että termospulloni oli epähuomiossa tippunut edellisenä päivänä kyydistä rannalla ollessamme ja halusin hakea sen pois. Huomasin termarin puuttumisen silloin niin myöhään, etten voinut lähteä sitä hakemaan, kun se olisi tiennyt Kipille lähes kolmea ylimääräistä kilometriä entisten päälle ja uutta pujottelua pitkin järven vieressä kulkevaa kapeaa metsäpolkua, jossa saa väistellä juuria ja kiviä ja alittaa ja ylittää kaatuneita puita. Matalien puiden yli Kipi saa mennä itse, kun se onnistuu melkein vain astumalla tai ihan pienellä hypyllä, korkeampien puiden yli nostan sen. Melkoinen temppurata, mutta sinne kannattaa silti mennä, koska uimapaikkana se on kiva eikä siellä koskaan ole muita.

Tukalan hellejakson aikana en kyllä Kipiltä yhtään kysellyt, millaisia lenkkejä tehdään. Se yritti sinnikkäästi ehdottaa pidemmälle lähtemistä, mutta jouduin torppaamaan sen toiveet. Jos emme olleet kaikkein kuumimpaan aikaan liikkeellä, niin saatoin joskus tehdä pieniä myönnytyksiä, mutta muuten meidän lenkit kulkivat suorinta tietä varjoisaan puistoon ja sen siimeksessä joelle, missä Kipi sai kahlata, ja sitten samaa reittiä takaisin. Repussa kulki mukana vesipullo ja välillä pysähdyttiin pitämään juomatauko. Se oli sellainen parinkymmenen minuutin lenkki, hellelenkiksi jo pitkäkin, mutta ei liikaa, kun pystyi hyödyntämään puiston varjoisuuden, pulahtamaan jokeen ja välttämään asfalttia suurimman osan matkaa. Olin kyllä taas kiitollinen siitä, ettei asuinpaikkamme ole sieltä pahimmasta päästä ollenkaan.

Oli kyllä aika puuduttavan tylsät viikot, kun ei voinut juuri mitään tehdä. Kotonakin oli turhan kuuma. Siihen asti kesä oli ollut aika viileä ja sateinen. Onneksi helle sitten loppui, ja elokuussa onkin välillä ollut vuodenaikaan nähden viileää. Uimavedet ovat paljon viileämpiä kuin viime vuonna samaan aikaan. Ihan kivat lenkkisäät on enimmäkseen ollut kyllä.

Retkillä olemme käyneet aika paljon, eniten taas meidän entisen asuinpaikan lähellä. Iso-Valkeella kävimme vain kerran tänä kesänä, ja siellä oli omaan makuuni vähän turhan paljon porukkaa silloin, vaikkei ehkä ruuhkasta ihan voi puhua. Porukka kuitenkin hengaili parkkipaikan lähialueilla, ja kun kiersimme järven ympäri menevän luontopolun, niin siellä saimme olla aivan rauhassa. Viime vuonna emme enää päässeet reittiä kiertämään, kun se olisi ollut Vinskille liian raskasta. On ollut kiva retkeillä Kipin kanssa, kun se vielä pystyy kulkemaan useamman kilometrin lenkkejä, mutta kohtuutta ja varovaisuutta sen kanssa täytyy koko ajan silti noudattaa. 

Siskon perheeseen tuli kesän aikana toinenkin koira, aikuinen kodinvaihtaja, valkkarityttö Valo. Olemme siskon kanssa ihmetelleet, miten meidän asetelmat ovat keikahtaneet ihan ylösalaisin. Ennen minä olin se, jolla oli paljon eläimiä ja heillä lapsia muttei eläimiä, sittemmin heillä oli pitkään yksi pieni kodinvaihtajana tullut koira. Vili oli samaa ikäluokkaa Vinskin kanssa, ja siitä on aika jo jättänyt myös. Nyt sitten heillä on kaksi koiraa ja kaksi kissaa ja minulla enää yksi vanha koira, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä!? 

Saimme yhdellä meidän retkistä seuraa siskosta ja Valosta. Kipi suhtautui ensin vähän epäillen isoon tuntemattomaan koiraan sen sukupuolesta huolimatta, mutta hyvin koirat juttuun tulivat, vaikka leikkimään Kipi ei ryhtynyt. Siitä on aikaa, kun se on minkään koiran kanssa leikkinyt. Aiemmin kesällä se pääsi Jalon kanssa koirametsään, eikä enää leikkinyt senkään kanssa. Kyllä koiramaisesta seurasta iloa on ilman leikkimistäkin. 

Kipi tajuaa jo varoa isoja koiria nykyään. Nuorenahan se oli täysi reikäpää kaikessa, ja on joskus lievästi vieläkin. Minäkin joudun olemaan varovainen sen suhteen, että jos joskus ollaan lenkillä isompien koirien kanssa, niin tönimistilanteita ei saisi tulla. Kaikki koirat eivät luontaisesti aina väistä hyvin toisia, eikä ole kiva, jos ne kovassa vauhdissa muksauttavat pienempää ja hauraampaa koiraa. Valo osasi väistää hyvin, joten uskalsin pitää Kipiä huoletta irti sen kanssa. 

Aiemmin kesällä Kipi joutui metsäpolulla kahden isomman koiran tönäisemäksi. Ei pahasti, mutta kyllä se säikähti ja vinkaisi, ja on sitä voinut sattuakin. Onneksi jälkeenpäin ei mitään oireita näkynyt. Sen jälkeen sekä siitä että minusta on tullut varovaisempi. Pidän mieluummin Kipin vaikka kytkettynä ja lähelläni, jos tönityksi tulemisen vaara on olemassa. Enkä luota yhteenkään isoon koiraan ennen kuin näen miten se väistää muita. Suhteellisen harvoin me isoja koiria tapaammekaan. Enää Kipi ei ole tavannut Nebula-rotikkaakaan, kun siitä on tullut niin isokokoinen, ja käytös on tietenkin yhä pentumaisen estotonta ja hyvin fyysistä. Hitsi miten aika menee.

Kipi täytti jo 12 vuotta elokuun puolivälissä. Sen pentuesisaruksista on ainakin kolme jo kuollut. Jokaisesta päivästä saakin olla kiitollinen, kun etukäteen ei tiedä miten pitkä aika kellekin annetaan.

Synttäripäivän poseeraus retkellä

Draaman poismenosta tuli tässä kuussa kuluneeksi jo kolme vuotta. Draaman emä puolestaan täytti juuri 16 vuotta. Draama muistutti ihanaa emäänsä niin paljon ulkoisesti ja tavoiltaan, mutta pitkäikäisyyttä se ei valitettavasti emältään perinyt. 

Heinäkuussa Kipi kävi moikkaamassa eläinlääkäriä. Halusin varmistua sen kropan ja suoliston tilasta ja kokonaisterveydestä muutenkin. Kipillä oli ollut satunnaisia paineistumisoireita lenkillä. Joskus ne näyttivät liittyvän läheisen työmaan meluun, vaikka Kipi on aina ollut täysin äänivarma. Arvaile siinä sitten, että tapahtuuko sen kuuloaistissa nyt muutoksia vai onko syynä esim. kipu. Pari kertaa Kipi myös viivytteli autoon hyppäämistä, ja mietin tietenkin että onko syynä selkä vai jokin ei-terveydellinen tekijä.

Uutena vaivana Kipillä myös oli vatsanalusen punoitus ja lievä kutina, jotka eivät kotihoidolla olleet kokonaan menneet ohi, vaikka lieventyneet ne kyllä olivat. Aluksi epäilynä oli uintireissulta saatu järvisyyhy, mutta se olisi mennyt nopeammin ohi. Eläinlääkäri sanoi vaivan voivan johtua vaikka allergiasta ja jostain ruuasta, vaikka epätavallista se onkin, että allergia puhkeaisi vasta tuon ikäiselle koiralle. Ehkä syy kuitenkin oli jokin ulkoinen tekijä. Kipi oli esimerkiksi makoillut yhdellä retkellä alueella, jossa oli hanhia ja paljon niiden ulostetta, ja tästäkin on jotain voinut eläinlääkärin mukaan tulla. Enää emme meidän retkillä pidä taukoja rannassa, jonka hanhet ovat miinoittaneet. Puhtaan näköisen paikan meille silloinkin katsoin, mutta käytännössä siellä ei mikään taida ihan puhdasta olla.

Uloste Kipillä oli jo pitkään välillä ollut turhan pehmeää, ja satunnaisesti esiintyi ripuliakin. Eläinlääkärin tutkimuksessa suolisto tuntui kaasuiselta. Sekä iho- että suolisto-oireiden takia Kipin ruokavalio pantiin vähän uusiksi ja kuitulisäksi vaihdettiin bataatti. Ulosteen laatu onkin muuttunut paljon paremmaksi ja iho-oireet menneet ohi, ihon punoitukseen Kipi sai kuurin kortisonisuihketta. Saa nähdä, jatkuuko suuntaus näin hyvänä. 

Veriarvotkin katsottiin pitkästä aikaa ja ne olivat viitteissä.

Selässä eläinlääkäri huomasi kireyksiä. Uutena juttuna oikea kyynärnivel oli hieman rutiseva, mikä kertoo alkavasta nivelrikosta. Nivel ei ollut paksu kuten Vinskillä silloin, kun sen nivelrikko todettiin, ja toivottavasti tilanne pysyisi lievänä mahdollisimman pitkään. Pitääkö Kipin nyt sitten tuokin vaiva Vinskiltä periä..?! 

Itse asiassa Kipi kyllä oli pari kertaa lievästi ontunut kyseistä jalkaa ennen meidän eläinlääkärikäyntiä, mutten enää aktiivisesti muistanut koko asiaa, koska ontuminen oli ollut niin lievää ja niin lyhyen hetken ajan tapahtuvaa, että epäilin melkein nähneeni omiani. Mutta kyllä se yleensä niin menee, että jos tuollaiseen kiinnittää huomiota, niin havainto on oikea. Eläinlääkärikäynnin jälkeen Kipille myös tuli kerran vastaavaa ontumista. Se sai muutaman päivän kuurin parasetamolia, eikä ole sittemmin ontunut.

Selkä ja muu kroppa käytiin hoitamassa kraniossa eläinlääkärikäynnin jälkeen. Kraniohoitaja sai tuntuman, että Kipi olisi jossain vaiheessa kaatunut ja siitä heijastuisi ongelmia kroppaan, mutta mitään kaatumista en ole itse nähnyt. Jossain vaiheessa Kipillekin varmaan tulee ajankohtaiseksi aloittaa gabapentiini selän takia, mutta nyt vielä ei ollut akuuttia tarvetta siihen. Tuota muutaman kerran ilmennyttä lievää paineistumisoireiluakaan ei enää ole ollut.

Kipi eläinlääkärireissulla Helsingissä

Kulunut kesä on kuitenkin vielä ollut Kipille hyvää aikaa. Se on saanut nauttia elämästä, retkeillä, uida ja ajaa jälkiä. On aina hauskaa nähdä Kipin riemu, kun se huomaa minun valmistelevan retkelle lähtöä. Sitä ei vaan pysty tekemään Kipiltä salaa, se tajuaa jutun juonen jo ensi valmisteluista ja alkaa pomppia ja ryntäillä innoissaan ja hoputtaa minua ja pyöriä kaikin tavoin tielläni. Tekee se pitkälti samaa aamuisinkin odottaessaan päivän ensimmäistä uloslähtöä, ja pienemmässä mittakaavassa ennen muitakin lenkkejä. Juuri tänä aamuna katsoin sen täpinöissään taas kerran pitkin poikin viskelemiä pehmoleluja ja rutattuja mattoja ja mietin, että joskus tulee aamu, kun tätä näkyä ei enää ole. Ja silloin minulla tulee olemaan pohjaton ikävä sitä näkyä, vaikka nyt joskus huokailenkin, kun monta kertaa päivässä oion mattoja ja makuualustoja Kipin intoilun jäljiltä. 

Face muistutti tänään päivälleen neljä vuotta sitten olleesta päivästä, jolloin teimme retken samalle lammelle, jossa tänä kesänä kävimme pitkästä aikaa Kipin kanssa ja se topakkana poikana opasti minut oikeita polkuja pitkin. Neljä vuotta sitten koiria oli mukana vielä kolme yhden sijaan. Voi aika mihin katoat ja mitä kaikkea jää vain muistoihin. Se teema on nyt ollut tapetilla muutenkin kuin koirien kautta. Muistan tuon päivän ja tunnelman hyvin, kun vietimme kesän lopettajaisia meille kaikille mieluisissa puuhissa. Sää oli kesäisempi ja aurinkoisempi kuin tämänpäiväinen synkkä sää, mutta se on oikeastaan aika hyvä vertauskuva näiden kahden elokuun viimeisen päivän eroista muutenkin.

💓

Näin kaksistaan me jatketaan

 

 

Maailman kiltein ja hyväntahtoisin koira, mamman oma Hessu Hopo lähti sinne missä hänen aikalaisensa Nasta, Jippo, Snoopy ja Draama varmasti olivat vastassa. 

Kiitos pitkästä yhteisestä matkasta Vinski 💓

Vinski 27.2.2010-29.5.2025

Tiesin tämän päivän tulevan, mutta Vinski sitkeänä tyyppinä porskutti vähän pidemmälle kuin kukaan uskalsi odottaakaan. Osasin odottaa viimeistään takapään koituvan jossain vaiheessa isommaksi ongelmaksi, jos muut vaivat eivät ehdi ensin, ja niin kävi. Pari kertaa Vinski jäi kotona seisomaan kummalliseen asentoon takapää vähän vajonneena muutaman kymmenen sekunnin ajaksi. Se jo kilkutti hälytyskelloja ja informoin eläinlääkäriä asiasta, mutta jäimme vielä hetkeksi seuraamaan tilannetta, kun arki sujui muuten hyvin. Olin valmistautunut päästämään irti heti, jos oireilua alkaisi olla enemmän.

Pian tämän jälkeen yhtenä aamuna soi radiossa Kaija Koon kappale Kylmä ilman sua. Ajatukset menivät heti Vinskin tilanteeseen ja mietin, että oliko tämä jokin enne. Jännä sattuma sikälikin, etten muista ennen kappaletta kyseisellä kanavalla kuulleeni. Juuri tätä kappaletta soitin moneen kertaan Draaman poismenon jälkeen YouTubesta oman lempiartistini liveversiona ja myös levyltä Kaijan omana versiona. Ja monia muita Kaijan haikeansävyisiä kappaleita, jotka sopivat silloiseen mielenmaisemaani täydellisesti.

Juuri luin jostain, ettei surutyön aikana välttämättä kannata kuunnella kaikkein surullisimpia kappaleita, kun ne vain ruokkivat surua. No katin kontit sanon minä, jokainen päättää itse miten surua työstää eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Jokainen surutyö myös on erilainen, ja itse olen turvautunut musiikkiin erityisesti Jipon ja Draaman lähtöjen jälkeen.

Hetken kuluttua tästä lähdimme lenkille, Vinski iloisena kuten yleensäkin. Lenkki sujui hyvin, kunnes loppupuolella Vinskin takapää vajosi ja sen kulku muuttui vähän huojuvaksi. Pääsimme kuitenkin kotiin ihan hyvin, mutta arvoin siinä jo hetken, että pitääkö meidän lähteä päivystykseen ja minun tehdä nopeita ratkaisuja. Tietenkin silloin oli viikonloppu. Tilanne kuitenkin parani pikkuhiljaa kotiin päästyämme, mutta tiesin, että nyt on lähtölaskenta varmuudella alkanut. Sitä en jäisi odottamaan, että Vinskin takapää pettää kokonaan tai että oireilu koko ajan pahenee ja aiheuttaa sille ongelmia. Oireilu tapahtui nyt ensimmäisen kerran lenkin aikana ja kesti huomattavasti kauemmin kuin edelliset.

Myöhemmin samana päivänä kävin kirjastossa, jossa tietämättäni oli eräs artisti esiintymässä. Hän lauloi mm. siitä, miten tärkeää on tehdä ja sanoa asioita vielä kun voi, jonain päivänä se on myöhäistä. Miten sopivaa tähän tilanteeseen tuokin, mietin. Ei siinä ehkä mitään kohtalon johdatusta ollut, mutta jännästi juuri sinä päivänä törmäsin musiikin kautta juuri tähän teemaan.

Jäljellä olevat päivät keskityimme tekemään kivoja juttuja. Sain sovittua kotikäynnin hoitavan eläinlääkärin kanssa, mistä olen todella kiitollinen. Draaman kanssa kokemus kotikäynnistä oli niin hyvä ja lähtö sille niin rauhallinen ja stressitön, etten muuta vaihtoehtoa edes harkinnut Vinskin kohdalla, jos vain kohtalo meille soisi sen, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä pikapäätöksellä, jolloin ketään ei välttämättä kotiin saa.

Draaman kohdalla huomasin, miten paljon mukavampaa oli, kun se säästyi viimeisen ajomatkan ja klinikalla olemisen aiheuttamalta stressiltä ja viimeiset hetket saattoi käyttää toisin. Loppuun asti sai olla tutuissa ympyröissä oman lauman keskellä. Yhtä lailla se oli mukavampaa itsellenikin, kun ei tarvinnut lähteä liikenteeseen ja olla klinikalla. Voin vain kuvitella, miten eutanasian jälkeen meidän vakiklinikalta kotimatkalle lähtiessäni ajaisin jossain vaiheessa päin yhtä niistä lukuisista punaisista valoista mitä matkalla on tai löytäisin itseni keskeltä raitiovaunukiskoja. Siellä päin maailmaa pitää olla tavallistakin skarpimpi. 

Hermotuksesta tuo tilanne Vinskin selän kanssa varmaan johtui. Nostin Neurontinin annosta viimeisiksi päiviksi ja joka päivä meni myös parasetamolia. Vinski oli usein niin hyväntuulinen ja lähti mielellään lenkeille, että olisi välillä melkein voinut kyseenalaistaa eutanasiapäätöksen. Ei sitten kuitenkaan, kun näki miten Vinskin takapää hetkittäin vähän vajosi, ja kun tiesi miten monivaivainen se muutenkin oli. Rappukäytävässä siltä luistivat pari kertaa jalat kokonaan alta, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Tuinkin sitä sitten aina ennakoivasti valjaista rapussa kulkiessa, ja useimmiten ei ongelmia edes tullut.

Viimeisenä päivänä lähdimme vielä kerran yhdessä metsään Vinskille erityisen mieluisaan paikkaan. Vinski oli niin kovin innoissaan siellä, välillä ihan hyppeli riemuissaan ja jopa laukkasi vähän. Se oli suorastaan vauhdikkaampi kuin useimmiten lenkillä. Niinhän koirat monesti piristyvät viimeisillä hetkillä, Draamakin otti kaiken irti viimeisestä päivästä. Olisi kiva tietää, mitä kaikkea ne tietävät, ymmärtävät ja vaistoavat. 

Metsälenkin jälkeen siirryimme rantaan. Totta kai Vinskin piti vielä veden äärelle päästä, uiminen oli sille aina niin tärkeää. Se ei ollut sinä keväänä vielä kertaakaan päässyt veteen. Vedet olivat aika viileitä ja pelkäsin muutenkin, että uiminen voisi aiheuttaa lisäongelmia Vinskin kropalle. Mutta kun eletään oikeasti viimeistä päivää, niin tuollaisia ei tarvitse enää miettiä. 

Vinski riemastui myös rannalle pääsemisestä ja meni innoissaan veteen. Mielellään se myös nouti vesilelua, mutta aina kun se oli sellaisessa syvyydessä, mistä olisi pitänyt seuraavaksi lähteä uimaan, se teki stopin. Sellaista ei ole koskaan ikinä milloinkaan tapahtunut, Vinski oli aina todella intohimoinen uimari. Jos se nyt kieltäytyi uimasta edes paria vetoa, niin se kieli siitä, että se itsekin tiedosti kropan tilanteen olevan huono ja ettei uiminen enää kunnolla onnistuisi. Ja se vain vahvisti käsitystä siitä, että juuri nyt oli oikea aika Vinskin lähteä.

Iltapäivällä eläinlääkäri tuli meille, ja Vinskin lähtö oli hyvin rauhallinen ja levollinen kuten Draamankin oli ollut. Sen viimeisestä päivästä jäi muutenkin hyvät muistot, kuten myös Draaman kohdalla. Vinskin lähtöön vain ehdin valmistautua pidempään ja se sai elää täyden elinkaaren toisin kuin Draama, joten siinä mielessä tilanne oli hyvin erilainen.

Oli outoa jäädä kaksistaan Kipin kanssa. Kämppä vaikutti autiolta ja monet tutut jutut erilaisilta ja vajailta. Vielä oli koira ruokittavana ja lenkitettävänä, mutta se ei ollut samanlaista kuin kahden koiran kanssa.

Kipi sai nähdä Vinskin lopetuksen jälkeen, mutta ei se halunnut katsoa sitä. Se hyvin tiukasti katsoi eri suuntaan, ei edes ohimennen vilkaissut tai nuuskaissut. Draaman lähdön jälkeen molemmat pojat nuuskivat sitä kyllä. Kipi ihan varmasti tiesi muutenkin, mitä oli tapahtunut, eikä vain jostain syystä kokenut tarpeelliseksi ottaa mitään kontaktia.

Jotenkin hiljaisemmalta Kipi tapahtuneen jälkeen vaikutti, vaikka muuten porskutti eteenpäin ihan hyvin. Ruoka-aikoina eron on huomannut selvästi, kun se on niin paljon hillitympi ainoana koirana. Ennen se söi ruokansa sellaista tahtia, että ihme kun se ei tukehtunut siihen. Vieläkin se syö hyvällä halulla, muttei yhtä hullua tahtia, ja nostelee välillä päätä pois kupilta ja jää hetkeksi katsomaan mitä touhuan. Onhan se erikoista käytöstä Kipille, mutta ei ole ihme, jos ainoaksi koiraksi jääminen aiheuttaa muutoksia. Kipi on kuitenkin tätä ennen aina elänyt laumassa, suurimman osan aikaa 3-4 koiran laumassa, ja viimeiset vajaat kolme vuotta kahden koiran laumassa.

Autoreissuilla Kipi ja Vinski aina riehaantuivat, kun ne otettiin autosta ulos, haukkuivat, hyppivät ja purivat leikkisästi hihnojaan. Silloinkin, kun tultiin vain kotiin. Vinskin poismenon jälkeen Kipi oli myös näissä tilanteissa paljon hillitympi ja hiljaisempi, mutta on nyt taas alkanut hillua enemmän, ei silti läheskään yhtä paljon kuin ennen. Kun puuttuu se kaveri yllyttämästä.

Pojat olivat syöneet puruluiksi enimmäkseen kahta eri kotimaista luuta. Kipi söi yksin jäätyään toista niistä yhtä innolla kuin ennen Vinskin poismenoakin, mutta kun ensimmäisen kerran annoin sille vaihteeksi sen toisenlaisen luun, niin se ei meinannut edes ottaa sitä suuhun. Lopulta pitkin hampain otti, mutta söi sen vain osittain, jätti lattialle lojumaan eikä ole sen koommin halunnut koskeakaan luuhun. Ikinä ennen se ei ole jättänyt mitään syömättä. Se siis söi kyseisiä luita aiemmin vain kilpailutilanteen takia, oikeasti se ei välitä niistä. Kun taas Vinski piti juuri näistä luista vielä enemmän kuin niistä toisista, jos sai joskus valita kumman ottaa.

Kauaa Kipi ei vaikuttanut erityisen hiljaiselta, vaan se oli välillä kotona vähän levotonkin ja lähelle tunkeva. Se oli sitä jo ennen Vinskin poismenoa, koska se oli taas sekoittanut pollansa kevään tulosta ja tyttöjen hajuista. En vain tiedä, johtuiko tilanne enää yksinomaan siitä vai muuttuneesta laumatilanteesta, koska ulkona hajujen perässä vouhotus alkoi jo lieventyä. Ihan viime päivinä Kipi on ollut kotona levollisempi, mikä saattaa johtua tämän viikon tavallistakin isommista aktiviteeteista tai sitten sopeutumisesta uuteen laumatilanteeseen. Tai molemmista.

On outoa, kun koiranpedit ovat 99% ajasta tyhjinä. Kipi viittaa kintaalla moisille mukavuuksille ja lepää yleensä maton tai pelkän viltin päällä tai paljaalla lattialla. Vinski taas oli aina joko pedillä tai sohvalla. Petejä oli kolme, mutta laitoin niistä jo yhden pois. Harmi katsoa tyhjiä ortopedisiä petejä, joista selkävaivainen ikääntyvä koira käsittääkseni hyötyisi, mutta odottelen vielä, josko petien käyttöaste edes vähän lisääntyisi.

Varusteita on muutenkin turhan paljon yhdelle koiralle. Onhan se tietenkin kätevää, kun sadetakki on märkänä edellisen lenkin jäljiltä ja seuraavalle lenkille voi silti laittaa kuivan sadetakin. Tai kun valjaatkin ovat läpimärät ja kuraiset, niin niitäkin löytyy toiset. 

Olen elänyt vain yhden koiran kanssa viimeksi 33 vuotta sitten. Ja kun nyt ei näköpiirissäkään ole enää uutta koiraa, niin tilanne on melko lohduton ja pelottava. Voi miten haluaisin toisen koiran tähän, siitä olisi niin paljon iloa sekä Kipille että minulle, enkä jäisi koirattomaksi sitten kun Kipistä aika jättää. Saan kuitenkin vielä tällä hetkellä elää koiramaista elämää. Sitä ei voi kukaan ennustaa, miten pitkään enää, mutta liian nopeasti se loppuaika joka tapauksessa menee. Kipillä kuitenkin on ikävuosia jo melkein 12 ja omat terveysongelmansa silläkin. 

On ollut nyt aiempaa helpompaa lähteä Kipin kanssa pidemmille lenkeille ja retkillekin. Siitä aiomme nauttia niin pitkään kuin se mahdollista on. Tulee sekin aika, kun myös sen kanssa joutuu entistä enemmän rajoittamaan retkien ja lenkkien pituutta, jos sille muuten vielä elinpäiviä suodaan. Kipi on myös päässyt uimaan, kimppalenkeille ja jäljestämään. On ollut kiva nähdä, että se ilman omaa laumaakin menee uimaan, mutta ei se vieläkään mikään uimamaisteri ole ja häviää tässä suhteessa kaikille edesmenneille koirilleni.

 

Vinski eli pitkän ja hyvän elämän. Ei siitä tullut sitä tavoitteellista pk-koiraa, josta sen hankkiessani haaveilin, mutta sillä ei ole enää mitään väliä. Tärkeää on se, että Vinski sai elää täyttä elämää haasteistaan huolimatta ja olla tärkeä laumanjäsen, aina niin tasapainoinen ja hyväntahtoinen, vähän hömppäkin toisinaan. Ihan oma persoonansa, joka opetti minulle taas paljon uutta. Paljon me yhdessä touhusimme kaikenlaista, myös niitä pk-juttuja, ja liikuimme luonnossa. 

En koskaan unohda, miten hartaasti Vinski saattoi tutkia joitain luonnon yksityiskohtia tai miten se syttyi uimiseen ja veteen heti ensimmäisellä kerralla päästyään rannalle 2,5 kk ikäisenä. En unohda sitä, miten se lenkeillä usein otti pitkäänkin katsekontaktia ja miten lämmin, luottavainen ja sädehtivä se katse oli.  Tai miten se aamiaista syödessäni laski päänsä polvelleni ja nautti silmät ummessa hellyydestä päivän alkajaisiksi. En unohda, miten elämänhaluinen se oli ja kuten eläinlääkäri sen poismenon jälkeen sanoi, suuri tsemppari. En unohda, miten sinnikäs se omalla hiljaisella tavallaan oli, eikä muutenkaan tehnyt asioista ja itsestään suurta numeroa. Tai miten tunnollinen se oli. En unohda, miten kaunis luonne sillä oli.

Kevät pikakelauksena

Meidän elämä on keväänkin aikana pyörinyt paljon terveysasioiden ympärillä. Maaliskuussa Vinskillä oli välillä huonoja lenkkejä, ja ihmetystä oli jo aiemmin herättänyt se, ettei se vastannut huoltoon enää niin hyvin kuin ennen. Talven ja alkukevään aikana se kävi kraniohoidossa, laserissa ja ultrakylmähoidossa ja samat jumit tuntuivat aina vain pysyvän. Tilanne vaati mielestäni osteopaattia, mutta meillä oli aika omalle osteopaatille vasta huhtikuun loppupuolella. Kyselin peruutusaikaa, mutta sellaista emme koskaan saaneet, osteopaattimme on hyvin kysytty ja on myös vähentänyt työtunteja.

Niinpä sitten kiikutin Vinskin maaliskuun loppupuolella uudelle osteopaatille, jolle ei ollut pitkä matkakaan. Tämän käynnin jälkeen sen tilanne parani merkittävästi, joten nuo muut hoitomuodot eivät kaikissa tilanteissa ole sille yhtä tehokkaita. Kuukauden päästä sitten jo olimme omalla osteopaatilla, jolla tykkään käydä pitkästä matkasta huolimatta, koska hän tuntee koirat pitkältä ajalta ja on taitava. Tenttasin häneltä tarkat tiedot Vinskin kropasta ja kokonaisuudesta. Ei tilanne hänestä kovin kehno ollut, Vinskin kroppa oli kuulemma ollut huonommassakin jamassa aiemmin, silloin kun spondyloosi oli akuutissa vaiheessa. Kipi sai oman käsittelyn osteopaatilla ja sen kroppa oli melko hyvässä kunnossa.

Maaliskuun alussa Vinski käväisi myös eläinlääkärissä kontrollissa. Veriarvot otettiin ja maksa-arvo oli vähän taas noussut. Niskassa oli jäykkyyttä, reiden kasvain oli isompi muttei aristava eikä liikkumista haittaava. Eläinlääkäri lähetti meidät vielä kotiin jatkamaan tassuttelua.

Kipi puolestaan kävi eläinlääkärissä sydänkontrollissa tämän kuun alussa. Vakiklinikkamme kardiologi oli lopettanut työt, joten menimme toiseen paikkaan. Ultrassa selvisi, että sydänsairaus oli edennyt, mikä oli pettymys, kun edellinen kardiologi oli ollut positiivinen ja sanonut että eteneminen voi lääkityksen ansiosta pysähtyä. Etenevä tuo läppärappeuma joka tapauksessa on, joten olihan se odotettavissa että se jossain vaiheessa etenee, harmi vain että näin pian. Läppävuotoa on nyt vähän enemmän ja sivuääni on luokkaa 4/6.

Kipille tuli entisen sydänlääkkeen rinnalle toinenkin sydänlääke ja lyhytvaikutteinen nesteenpoistolääke. Eläinlääkäri hetken mietti aloitetaanko nesteenpoisto jo nyt, kun on kuulemma vähän rajatapaus, mutta päätti aloittaa. Ei kokonaistilanne mitenkään huolestuttava vielä ole eikä Kipi oireile näkyvästi.

Kipi yritti käynnin aikana kovasti kertoa, että hän toivoisi saavansa huomiota ja nameja. Edellisen sydänultran aikana se sai paljon rapsutuksia, kehuja ja nameja ja suorastaan pahastuin itsekin, kun nyt hoitaja ja eläinlääkäri eivät sitä paljon edes huomioineet eivätkä antaneet yhtään namia. Itse sitten annoin. Kyllä koiraa vähän voisi huomioida henkilökunnan taholtakin, jotta käynti olisi mukava asia. Ja kun toinen sitä niin kovasti odottaa.

Kipin lääkitys ei ole mikään helpoin nakki. Toinen sydänlääke pitää antaa tyhjään mahaan, yli kolme tuntia aterian jälkeen tai 0,5-1 tuntia ennen ateriaa. Aamulla pitää lääkkeen jälkeen odottaa ennen kuin voi antaa ruoan ja illalla pitää ehtiä antaa iltaruoka ajoissa ja muistaa, ettei sen jälkeen anna mitään. Nesteenpoistolääkkeen kanssa saa miettiä sitä, että sen jälkeen on kohtuullisessa ajassa päästävä pissalle. 

Vinskiä olen ollut hautaamassa matkan varrella jo monta kertaa, kun on tullut huonompi hetki tai uusi diagnoosi, mutta aina se on vaan porskuttanut eteenpäin ja tilanne on muuttunut parempaan. Osteopaatilta olen aina varannut ajan kuukausia etukäteen ja joka kerta sanonut, että varataan nyt vielä kahden koiran aika, vaikka ei minulla käynnin aikaan ehkä kahta koiraa enää ole, muutan sen sitten tarvittaessa yhden koiran ajaksi. Kun olen ostanut koirille ison pullon effeöljyä, niin olen jo muutamankin kerran ajatellut, että tämä on nyt ehkä viimeinen iso pullo, jonka ostan. Kipille yksin ei voi ostaa isoa pulloa, kun säilyvyys tulee vastaan. Jne. Mutta tällä hetkellä on lähtölaskenta oikeasti alkanut. Kiitollinen olen saatuani kulkea Vinskin kanssa yli 15 vuotta siitäkin huolimatta, että sillä on ollut selkävikakin pennusta asti.

Asuntoja en ole enää aktiivisesti etsinyt. Ei kuitenkaan kannata muuttaa minnekään jos kokonaisuus ei ole selvästi parempi, ja pelkkä maan tasalla asuminen ei siihen riitä. Muuttorumbakaan ei houkuttele. Olen miettinyt, kannattaako minun edes muuttaa tämän kaupungin sisällä enää. En halua jäädä tänne pysyvästi, niin miksen sitten kerralla muuttaisi kokonaan täältä pois. Nyt vielä jotkut asiat sitovat minua tänne, mutta joskus vielä haluan takaisin vähän pienemmälle paikkakunnalle. Entiselle tai ihan uudelle.

Sitä en sitten tiedä, miten muuttohaluihin vaikuttaa se, jos viimeinenkin koira ehtii kuolla ennen kuin muutto olisi ajankohtainen. Onko sitten enää mitään väliä sillä, miten ja missä asuu. Ei missään ole sitten enää mitään itua. Autiolle saarellekin ottaisin mieluummin mukaan koiran tai useamman kuin ihmisen,  jos valita pitäisi. Elämässä kuuluu olla koira. Piste. En ole minä ilman koiria. 

Kevään mittaan koirat ovat joutuneet pienimuotoisten terrierihyökkäysten kohteiksi. Kipi oli lenkillä ilman Vinskiä, kun sen luokse juoksi ulkoiluttajalta irti päässyt pieni valkoinen terrieri, vähän parsonin näköinen. Se tuli suoraan rähisemään ja hampaitaan esittelemään, Kipikään ei jäänyt sanattomaksi ja koirat pyörivät väkkäränä ympyrää rähjäten. Koska terrierin omistaja vain katsoi tilannetta sivusta, niin yritin itse häätää terrierin pois, jolloin se kävi kiinni hihaan. Varo se puree, sanoi omistaja siinä vaiheessa. No älä. Sattui olemaan kylmä päivä ja minulla toppatokki päällä, joten vain takkiin jäivät hampaankuvat muistoksi mutta iho säilyi ehjänä. Lopulta omistaja sai otettua terrierinsä kiinni, ja ilmeisesti sen hyökkäyksessä oli enemmän ääntä ja uhoa kuin todellista hampaiden käyttöä, koska en ainakaan löytänyt Kipistä vammoja. Hyvä niin, että osumaa otti vain hihani. 

Kipi palautui välikohtauksesta välittömästi ja jatkoi lenkkiä hyväntuulisena. Menimme puistoon, jossa tuli muita koiria vastaan, eikä Kipi reagoinut niihin eikä ole sen jälkeenkään suhtautunut muihin koiriin eri tavalla. Uroksille se joskus muutenkin voi jotain sanoa, mutta ei aina niillekään. Viime aikoina on lenkkireiteillä ollut niin paljon huumaavia narttutuoksuja, että Kipi äskettäin lenkillä vikisi haikeana jopa kahden russelipojan perään. Niiden omistaja kertoi, että sekaisin ovat russelitkin, olivat ensimmäisen kerran sinä päivänä jättäneet jopa syömättä.

Puistossa on taas näyttely

Kaksi russelipoikaa asuu myös meidän rapussa, ja viime viikolla ne olivat tulossa ulkoa rappuun, kun me taas olimme menossa ulos. Omistaja ei huomannut meitä ulko-ovelta ja päästi koirat pitkällä hihnalla hissin ovelle. Olin juuri lähtenyt väistämään kellarin ovelle (ja ehdin liian myöhään hihkaista että täällä muuten on koiria) ja pojat olivat siinä nokka kellarin ovelle ja takapuolet hissin suuntaan. Mitään rähinää ei tullut, mutta toinen russeli tarttui muina koirina Vinskin häntään ja jäi siihen roikkumaan. Reikiä en jälkeenpäin hännästä löytänyt, mutta eihän niitä aina karvan seasta löydäkään. Vinski-raasu, hännästä vetäminen ei tee mitenkään hyvää selkävaivaiselle koiralle tai ole muutenkaan kovin mukavaa. Vinski ei reagoinut millään lailla hännässä roikkuvaan terrieriin, odotti vain rauhassa että avaan kellarin oven ja matka jatkuu.

Viime viikolla kävimme pienimuotoisella retkellä meidän entisillä kulmilla, sillä pitihän Vinskin vielä päästä siellä käymään. Retki tehtiin Vinskin ehdoilla, joten kävelimme ensin lyhyen matkan rantaan ja pidimme evästauon, minkä jälkeen hengailimme nurtsilla, katselimme lintuja ja nautimme auringosta ja tuulesta. Sitten kävelimme autolle ja pidimme siellä pienen lepotauon, minkä jälkeen ajoimme ulkoilureitin varteen ja teimme siellä ihan pienimuotoisen lenkin. Kävelymatka parkkipaikalta sinne olisi ollut Vinskille turhan pitkä, mutta näin se pääsi fiilistelemään tuttua reittiä, jossa ennen kuljimme joka päivä. Kotimatkalla pysähdyimme vielä jaloittelemaan metsään. Kotona oli retken jälkeen väsyneitä ja onnellisia koiria.